Tämän luettuani pääsi tuskallinen "voih kuitenkin!" huuliltani.
Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja
kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan
hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo
lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen
kirjeen.
"Voih kuitenkin!" huokasin toisen kerran.
Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin
harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani
sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan
sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua
tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka
enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava
tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. -- Ja minulla ei ollut toivoa
päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään
ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.
Voih kuitenkin!...
Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli
äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa.
Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla
viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei
kaupungissa ollut -- kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi
-- ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa,
varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa.
-- Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen
tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.
Voih kuitenkin!...
Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni
ärähti hän:
"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? -- Oletko sinä, lurjus, taas naskalin
katkaissut, vai häh?" --
"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani
kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan", -- vastasin
minä nöyrästi.
"Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois... Sepä parasta hänelle."
"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen
kerran nähdäksensä", -- lausuin minä vapisevalla äänellä.
"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä
kadottanut hengissä ollessaan!" -- räyhäsi mestarini. "Kutsua sinua,
suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan!
Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!"
Ja mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi...
"Niin kumminkin kirjeessä seisoo", -- virkoin minä.
"Näytäpäs tänne se kirje!"
Minä en rohjennut kieltää.
"Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!" --
ihmetteli mestari. "Mutta onhan tässä vielä jotakin", -- ja mestari
tavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon.
Ja mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen
pikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen
nahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen
työpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä
huudahti:
"Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! 'Suutari pysy
lestissäsi'... Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota
ukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! 'Suutari pysy
lestissäsi'... Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi
sanottu, hah, hah, hah, haa!"
Tämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain
pilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren
nousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin
oven luokse ja lausuin:
"Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi
parempi ihminen kuin sekä isäni että te!"
"Katsopas mokomata piki-enkeliä!" -- huudahti mestari. "Vai vielä sinä
uskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat
kovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin
saattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!"
"Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään", -- lausuin minä
vakavasti, -- "ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte
minun käydä kotonani, ja -- jos mahdollista -- antaisitte minulle
muutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne
kaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen."
Tätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään
vielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella
tavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen
molemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi
hän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa
purren ärjyi:
"Huuti, hävytöin koira!... Suus' kiini, sika!... Sanopas vielä kerran,
että aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan... sanopas!"...
Ja hän hyppi edessäni kuin hurja.
"Lähden kylläkin!" -- vastasin minä. -- Kuuma veri oli noussut minunkin
päähäni.
Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka
minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden,
entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.
"Mene sitte!" -- lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste
silmissään. "Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä
kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran
niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla --
saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden
hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi,
kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt
ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata,
ett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa."
Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin
pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani,
ett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina,
ylleni mahtuisi.
"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois", -- rukoilin
minä, -- "eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja
sitäpaitsi..."
"Mene paikalla noutamaan!" -- keskeytti hän. "Ja sitäpaitsi kuluivat ne
repaleiksi teidän työssänne", -- jatkoin minä.
"Kuulitko, mitä sanoin!" -- ärjäsi mestari.
Haikealla mielellä täytyi minun totella.
Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä
suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka
olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan
minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.
"Mutta rakas, armas mestari!" -- uskalsin minä puhua, -- "armahtakaa
toki minua!..."
"Tee niinkuin käskin!" -- toisti hän ankaralla äänellä.
Minun täytyi ryhtyä vaatteiden muuttamiseen.
Helposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet
sopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen.
Housuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien
välille pari korttelia pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että
hän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi
housujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin
nuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu
oli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean
ja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä
katsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut... Sitä vastoin käytti
mestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä
tehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla...
Vaatteet vaihdettuani lausui mestari juhlallisella äänellä:
"Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun
palveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi,
ett'et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään,
että häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka
helvetissä."
"Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett'en
tarvitsisi kerjätä", -- anelin minä vielä.
"Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan
nöyrempi isäntä-väellesi. -- Mars!"
Näin sanoen avasi minun rakas isäntäni oven osoittaen tietä ulos.
"Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!... Kiitoksia paljon kaikesta
hyvyydestänne!" -- nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.
"Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!" -- karjahti
silloin mestari ja töytäsi minun eteeni. "Sulitapas heti pois kengät
jaloistasi."
"Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä
maassa", -- vaikeroin minä. -- "Antakaa toki, kallis mestari, minun
pitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne
moninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista
tuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan
suureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte."
"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka
enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun
kenkäni pois ja marssi matkaasi!"
Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä
paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään
muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.
Voih kuitenkin!...