Haikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin
oppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä,
armasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan
unohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän
lausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.
"Hyvästi, oma, ainoa poikani!" -- lausui hän.
"Pidä mielessäsi, että
"Ei saada tääll' ain' käyskennell'
Pääll' kukkaisten ja ruusuin!" --
Mutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin
oli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:
"No Elias!"
"Mitä, hyvä mestari?"
"Nyt sinä olet suutarin oppipoika."
"Niin... olenhan minä."
"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset
velvollisuudet ovat?"
Sitä minä en tiennyt.
"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein
tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen
hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan
vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta,
makaamatta, jopa johonkin määrin -- syömättäkin. Nämä kaikki ovat
sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan
oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan
nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. -- Ymmärräthän?"
"Kyllä... kyllä", -- vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini
edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin
oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla
kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin,
lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa...
Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin
vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani
neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja
ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä
noudattamaankin...
* * * * *
Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota
aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin
tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla
käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla
opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli --
niinkuin sanotaan -- käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain
lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. -- Suutari tuli minusta
jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni "sillä alalla", jos
milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.
Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni
seuraavan kirjeen:
"Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..
Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.
Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne
muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun
mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan
pysyisit, suutari, lestissäsi.