Oppipojan kertomus.
Mannisten kaupunki.
Kaksi hirttoyritystä.
Oppipojan kertomus.
1.
Minun isäni oli kova mies...
Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli "valttarina" eräässä
Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin
tiedä -- enkä tahdokaan tietää -- oli hän joutunut pois tuosta
"herrasvirasta" sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut
ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan
päästä Sortavalan kaupungista.
Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun
läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda
ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä -- minun
muka hyväpäisyyteni tähden -- toimittamaan minut varsinaiselle
lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä
tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä
saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta,
siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin "renttuherra."
"Vähänkö noita vielä on herroja!... Ja harva heistä rehellisesti
henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan
nylkemisellä... Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!...
Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte... no, kerjätköön!"
Näin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.
Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä
muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.
Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli
perheineen -- s.o. äitini ja minun kanssani -- asunut komeassa,
avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä
elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän
matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt
kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan
ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa
kunnioitusta -- lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta
kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi
meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä
kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän
liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi
arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja
kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi -- siitä ei
ole epäilemistä.
Kuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut
paljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät
säästönsä pani hän, viisaasti kyllä, "maahan kiini" ja aikoi nähtävästi
ruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan
kuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista
elämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat
nuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat
vaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta -- kadonneet myöskin olivat
kunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo
mateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät.
Halveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon
tuostakin entisten ystäväin puolelta.
Vaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme
mykevällä pinnalla...
Ja muuttunut, äärettömästi muuttunut, oli isäni itsekin...
Kiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan
osannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei
näyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai
makasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan
kärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään
ja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä,
yksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä
rantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä
löytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä
yksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa
pikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen
masentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää
niin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa -- kentiesi.
Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät
päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden
nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on
varmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden
ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä
entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa
huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja
kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää
tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla
ilmoitti hän ajatuksensa muille -- milloin hän ne ilmoitti; sillä usein
oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken
häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään
vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan
jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan
ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään
kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.
Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora
ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi
köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui
epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt
talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa
ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta
vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet
siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin
oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu,
niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini
sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi
taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme,
emme sitä uskoneet.
Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa
alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä
olisin minä varjeltuna kaikilta tämän "pahan" maailman mahdollisilta ja
mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi
käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät
omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani
toisille teille johtaneet.
* * * * *
Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin.
Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria
ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat
selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen
mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi...
Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu,
käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.
"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias,
valmistautua soutamaan."
Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri
kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä
oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla.
Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me
astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen
harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista.
Äitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu
sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.
Minun isäni oli kova mies...
Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu
keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä
kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen
paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan
rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle
jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.
"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!"
-- tiuskasi minun isäni.
Me lähdimme.
Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja
huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä -- isäni ei sitä
nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa...
Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme,
kunnes vihdoin isäni -- "suolausasteen puutteen tähden", niinkuin hän
itse sanoi, -- käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla
ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme
tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan
parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin
päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen "koskapa
maimat ovat näin saapuvilla", -- sanoi hän.
Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä
niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen,
että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin
minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin
istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:
"Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!"
Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja
nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin
soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin
nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi
isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että
tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:
"Nouse ylös s--tanan kakara!"
Enhän, näet, vähemmällä olisi herännyt...
Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme
ehtineet laskea, ennenkuin "sokea ukko" valloitti minut niin kokonaan,
ett'en millään keinoin herännyt -- en tiedä lieneekö isäni enää
koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa,
josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa...
Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun
maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin,
jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä
olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas
venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä
näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä
viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan -- mitä auttavat
hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja
omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää,
myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan
heittäyminen. -- Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen
ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen
siirtyä takaperin.
Silloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:
"Souda!"
Ikäänkuin minä en olisi soutanut!...
"Etkö sinä riivattu souda?" -- huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.
"Oih... armas... isä... kul... kulta! Näettehän, että... että... en...
jaksa!" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.
"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän,
että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan
kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p--le luinesi sekä nahkoinesi!"
Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä
luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte
alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman
tunnin kuluttua pääsimmekin.
Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon...
Minä näin, että hän heristi sillä minua... Muuta en muista...
Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui
olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että
isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt
minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo
valmis minulle.
Niin. Minun isäni oli kova mies...