Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin
makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä
aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää
lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut
maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä
nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se
olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja
tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher =
lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin
myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele
saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin
piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli,
että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska
Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.
Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän
lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen
päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut
itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.
Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester
pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin,
esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua
menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.
Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.
-- Sointu, Sointu rakas!
-- Oi Mirjam!
Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin
kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä
lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä
vuodevaatteilla makaamassa.
Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin
hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen
paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä
pistetyksi...
-- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu,
lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän
patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?
-- Sinua jaksan kyllä kuunnella.
-- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin
tehnyt...
-- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam.
Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat
nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.
-- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti
huoahtaen.
-- Hän tulee, jos annat luvan.
Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.
-- Onko se sinulle liian vaikeata?
-- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan
tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset
saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun
juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian!
Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen
kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?
-- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?
-- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet.
Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas
minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään
enää...
Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.
-- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin:
"Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole
yksin.
Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.
Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn
juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui
kosimaan.
Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy
huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen
hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.
-- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan
ja katsellen etsivästi ympärillensä.
-- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin
hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam --
-- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja
arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa
saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me
lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.
Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen
hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?
Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja
Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä
pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.
Hätäisenä Rebekka puhui:
-- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker
ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä
Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse
ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra
Junker sentään odottaisi --
-- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa.
He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa
pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin
unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.
-- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi.
Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti
melkein kirkaisten.
Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt.
Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän
päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa
vastatusten.
Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli
hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo
toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston
sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan
Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule,
-- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen
luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo,
mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli
Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan.
-- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, --
luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! --
Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he
astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.
Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.
-- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän
tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.
-- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? --
lausui Tuulikki kostuvin silmin.
-- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku
pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja
Tuulikin käsiin.
-- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki
tiehensä pelästyksissään.
X