Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu,
koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.
-- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä,
että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.
-- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on
vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on
lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia
sairashuoneeseen.
-- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti...
-- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä
puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä
asunnossamme.
-- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka.
-- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen
vielä paikallansa.
-- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui
Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot.
Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.
-- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin.
-- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme
siellä, mutta nyt, kun tiedämme --
Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi
huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.
-- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän
tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.
Molemmat naiset hämmästyivät.
-- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi
kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian
täältä!
Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:
-- Sointu, Sointu!...
-- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu,
kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli
kadonnut ovesta.
"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille,
ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin
hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö
hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka
Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta...
Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi
oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä
hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin
kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema...
Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana...
Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo
muisti.
-- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät
haikeasti rukoilivat päinvastaista.
-- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei
-- niin en minä pelkää...
Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän
vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.
Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.
-- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?
-- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.
-- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu...
Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi,
minä pelkään...
-- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset
sairashuoneeseen.
-- Tiedätkö, että minun pitää kuolla?
-- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä
hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.
Mirjam viivähti.
-- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin
kauheata kuolla!
-- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.
-- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran
sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon
valehdellut... Enkä minä ole kristittykään...
-- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli
antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam,
eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.
-- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni
tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.
-- On aivan varmaan.
-- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu
jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta?
Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen
katseensa kirkastui.
-- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee
autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin
ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos."
Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole
kastettu.
-- Minua niin pelottaa...
-- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?
-- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois.
Etkä sinä ennätä...
-- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin,
Mirjam? Uskothan Jeesukseen?
-- Kyllä...
-- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut
sisälle.
Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi.
Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.
-- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen
äänensä:
"Jeesus ottaa vastahan,
sana kallis kaikukoon,
kauvimpana kulkevan
sydämeen se painukoon.
Laula, laula riemuiten,
Kristus korjaa syntisen..."
-- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.
Hän alotti uuden laulun:
"Onnellinen karitsa,
eikö syytä riemuita..."
Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli
kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia
kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli
jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt
samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku
Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara
helmassaan.
Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä
tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava...
Mutta Mirjam riemuitsi:
-- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!
"Täällä aika ihanainen,
siellä koti taivahainen,
Paimeneni, luonasi:
Aamen, suur' on onneni!"
-- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte
hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle!
-- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu.
Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven
eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.
-- He tulevat, he tulevat!
-- Älä pelkää!
-- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!
-- Olethan sinä.
-- En ole, en uskalla uskoa...
Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan
silmänräpäys -- sitte hän huudahti:
-- Minä kastan sinut!
He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam.
Ovea kolkutettiin.
Sointu pisti päänsä ulos.
-- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam
ole edes puettukaan vielä.
Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu
arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben
kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin.
Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja
Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.
-- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin
ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan
huokaili hiljaa.
-- Nyt sinä olet valmis.
-- En ole...
Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi
ihan haljetakseen.
Uusi koputus ovelle.
-- Kohta! -- huusi Sointu.
Tässä ei ollut viivytyksen varaa.
-- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi.
-- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki
kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan
tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta...
Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus,
joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä,
pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui
vakavin, helkähtävin äänin:
-- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.
-- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi!
Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan!
Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa
tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä
pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen
rakkaudesta sinuun ja häneen...
-- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste
silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos,
Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty...
Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa
ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin
sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen
nyökkäsi päätänsä Soinnulle.
-- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen
itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli
valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei
kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen
vastenmielisempi tehtävä.
-- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi
pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona...
-- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta
minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.
-- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa
täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää
teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä
lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö
ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi.
Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.
Sointu näytti hiukan hämmästyvän.
-- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua
pidätäkään. Kyllä minä tulen.
-- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin
kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista,
mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.
-- Sairastumistako?
-- Niin, tietysti...
-- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä
sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla
Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.
-- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?
Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.
-- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte
-- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että
Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.
Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo
kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi.
Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea
ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat
toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben
kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko
perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky
pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi
toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti
kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa --
ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä
tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja
kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun
juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat,
ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian
kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran,
että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään
pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden!
Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin
hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan
käsittämätöntä.
Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.
-- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen.
Mutta Haijele sen kuuli.
-- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko
hänen sielunsa väreili.
Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton
taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären
tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:
-- Miksi emme jo mene?
Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai
kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon
kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli
kuitenkin tullut.
Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin
muuttamaa ystäväänsä.
-- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko
tähteni?...
-- Älä sitä ajattele!
-- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie
portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä
minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin...
-- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä
pian. Sinä tulet vastaan.
-- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu...
Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen,
kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.
-- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti.
Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein
juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä
naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa
runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät
täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä
kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä
lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat.
Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona
tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin
kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla.
Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli
niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään
muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut
rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan
paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim
hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?
Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli
Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten
jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli
hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi
jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion
kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla
Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto,
että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli
matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. --
Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan.
Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään
tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.
Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon
kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata
Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin
kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö
olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui
keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä
kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."
Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä
päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin
oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä
hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi
kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".
Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina
hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä
neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai
kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin
se samalla oli kuin pettymys.
Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli
niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti
sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä
tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä.
Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi
sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja
pelätty asia tapahtunut...
Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi
käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti
Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.
Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei --
Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun
alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit
siihen uudestaan.
Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.
Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.
Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli
surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:
-- Tule kanssani!
-- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla.
-- Sairashuoneelle!
Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.
Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille
päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli
saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja
sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka
myönsi.
Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.
Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.
Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä!
Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö
itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus
oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.
-- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben
päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy
kestävän näitä mielenliikutuksia.
-- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä
aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen
kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan.
Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä
kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan
sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä
on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki,
kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt
oikein?
-- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, --
sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.
Haijele hymyili katkerasti.
-- Niin, niinhän meidän piti...
* * * * *
Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja
Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta
ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken
keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen.
Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he
aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin,
sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän
he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton.
Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu:
"Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen
lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän
keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen
on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan,
-- oli Ruuben vastannut.
Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona,
sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät
he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka
heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.
Silloin ovea koputettiin.
-- Sisään! -- huusi Haijele.
Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli
puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.
-- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen
arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta
huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.
-- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --?
-- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.
-- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle...
Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat
hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian.
Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan
ääreen.
-- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri
heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.
-- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti.
-- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni
Isän majoihin.
-- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.
Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.
-- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo.
Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän
pyysi minua tulemaan luoksenne.
-- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.
-- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran
Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja
Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen
pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi,
ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä
oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala
katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi --
tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli
kristittynä.
Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman
iskeminä.
-- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme
Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. --
Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa
Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut
mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta
se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme
kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan --
minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta
nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta,
joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla.
Herran tiet ovat ihmeelliset.
-- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi
Haijele arasti, hämmästyneenä.
-- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.
-- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt
meiltä poissa?
Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton
syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen
asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.
-- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme.
Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt
rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän
syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme
sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.
Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.
-- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän
kysyi.
-- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle
suloinen.
Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä.
Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa
tunki kuiskaus:
-- Hän on voittanut!
-- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt
sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, --
sanoi rovasti.
Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja
rukoileva:
-- Mitä minun pitää tekemän?
Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä
vakavuudella:
-- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.