Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma
sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.
Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli
sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi
käsillään puseron märkiä hihoja.
-- Nyt minä tiedän, äiti, -- huusi hän puotiin, -- mitä ne ovat siellä
seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos
tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.
Rebekka kuunteli hörössä korvin.
-- Eivätkös ne ole julmia, -- jatkoi Mirjam. -- Tuommoinen ilma -- ja
minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.
-- No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, -- arveli Rebekka.
-- Kukahan siihen nyt tulee asumaan?
Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa
seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna.
Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele
tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi
vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein
vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen
Melidullan.
-- Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä
tattarin huone näyttää, -- sanoi hän Mirjamille.
-- Ai, minäkin tahtoisin nähdä...
-- Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, -- huusi Rebekka jo mennessään.
Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin
välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli
vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa
kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin
ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan
ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan
huoneeseensa.
-- Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? -- kysyi Mirjam nyrpeillänsä,
siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu
käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa,
mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan
käsiksi.
-- Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, -- sanoi Rebekka
äreästi. -- Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.
Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina
saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen
vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi --
ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään
hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään
tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko
ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään,
että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle
ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti
lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta
oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun
puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin
ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi
saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.
Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.
Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi!
Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse,
Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän
istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti
kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi
myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä
takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli
äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki
ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja
kauhusta...
Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun
joulukortti.
Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain
oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista
sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja
Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli
luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.
Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen
viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli
ollut kirjanmerkkinä.
Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli
kosimaan häntä pojallensa.
Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa... Eeva Peritz kyllä olisi
avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi
voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän
huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä
huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva
Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.
Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?
Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte
lihava, terhakan näköinen akka.
-- Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä
siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse
tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja
sitte pidetään häät samaan menoon...
Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi
hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän
tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko
tuo puhe leikkiä vai totta.
-- Niin, niin, -- jatkoi rouva Junker nauraen. -- Tyttö hämmästyy,
mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole
toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä
olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska
tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin
iltapäivällä --
Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen
täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.
Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin,
varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:
-- Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla... minulla on jo
sulhanen!
Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam -- tuo joka
seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset
sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän
vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.
-- Suus kiinni! -- huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli
vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna
ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. -- Älä kuuntele
hänen löpinäänsä, -- jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. --
Tuommoinen letukka -- suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin
kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina,
lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi.
Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin
siistiä, ennenkuin sulhanen tulee...
-- Ei, ei! -- huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva
Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. -- Minä rukoilen teitä, älkää
lähettäkö häntä! En tahdo -- voi, minä en tahdo!
Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa,
niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että
tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.
-- Vai semmoinen vesako tämä onkin? -- virkkoi hän vihaisesti. --
Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri
hevonen. Piiskaa tarvitsisi!
-- Ja saakin, jos ei tottele, -- vakuutti Rebekka.
Tyttö peräytyi askeleen.
-- Te ette koske minuun, ette...
-- Jos en minä, niin Haijele!
-- Haijele?
Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?
Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja
huudahti:
-- Tuossa hän on!
Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen
viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala,
mitä tästä oli tuleva?
-- Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! -- yritti hän huutaa,
mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.
-- Iltapäivällä siis, -- kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.
Toinen iski silmäänsä ja meni.
-- Boruch Haschêm, -- huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea
tervetuliaisiksi. -- Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin
olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole
sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein
se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka...
Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein
sydäntä karmi -- ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut.
Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa
kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!
Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa.
Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin
soinut?
Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän
tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.
Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä
matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta
suoraan ajanut sisarensa luo.
-- Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai
kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?
-- Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.
-- Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka
senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit
hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt
Israelinkin -- olow hascholom -- pitänyt olla näkemässä sukunsa
kunniaa...
Haijele hymyili.
-- Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä
Mirjam on?
-- Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin
tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa
lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle
liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa...
-- Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, -- sanoi Haijele
vakavasti. -- Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei
siis ole vielä suostunut Junkeriin?
-- Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt
vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä... Äsken jo yritti,
mutta sain sekoitetuksi...
-- Onko hän nyt ulkona?
Samassa joku astui puotiin.
-- Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun
täytyy mennä... Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule
toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!
Ei vastausta, ei liikahdusta.
Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli
siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän
avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam
kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.
-- Mirjam, mitä sinä täällä teet? -- huudahti Haijele. -- Minuako
pakenit?
Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui
likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän
tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.
-- Älä pelkää, -- sanoi Haijele melkein hellästi. -- Onko se nyt
viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta
kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy
vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.
Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena
häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen,
jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti
kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.
Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia
kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän
ennakolta oli ajatellut!
Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo
vakavaa keskustelemista.
-- Nouse ylös, Mirjam, -- sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.
Hän totteli kohta.
-- Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä
sinulla on Naftali Junkeria vastaan?
-- Ei mitään...
-- Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian,
ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki
kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään
enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?
-- En voi, en rakasta häntä, -- kuiskasi Mirjam.
-- Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi,
jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä
vastaan.
Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti,
katsoakseen Haijelea silmiin.
-- Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?
Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin
nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?
Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.
-- Minä tiedän, -- hän lausui, -- sinä rakastat kristittyä nuorukaista.
Mikä on hänen nimensä?
-- Esko Kaisla, -- vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.
-- Sointu Kaislan veli?
-- Niin.
Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.
Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:
-- Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy
hänet unohtaa.
-- Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.
Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei
ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset
ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi
huuliltansa:
-- Sinä kristityn luuska, sinä...
Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja
hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen
sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.
-- Minäkin olen Israelin tytär, -- sanoi Mirjam värähtävin huulin. --
Kunniaani ei kukaan saa koskea!
Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon
tyttösen kaulaan ja riemuita: -- Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! --
Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:
-- Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä
syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille,
joka sen antoi.
-- Missä hän on? Tiedätkö sen? -- huudahti Mirjam kiihkeästi.
-- Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?
Hän pudisti surullisena päätänsä: -- En, en.
Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi -- lapsi
joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei
tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?
Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut
tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.
-- Minä lähden ulos, -- sanoi hän Mirjamille.
-- Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän
on! -- rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.
-- En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.
-- Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:
-- Tule!
Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka
ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin,
puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti
taskuunsa.
-- Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! -- huudahti Rebekka
äkkiä, lyöden kätensä yhteen. -- Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka
päivällistä laittaisi?
-- Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään
haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.
Niin he menivät.
Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti
heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai
ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.
Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen
punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat
värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän
ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa
Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan,
käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät
juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he
olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös,
ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt
silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat
toisensa näkyvistä.
-- Se oli siis hän? -- kuiskasi Haijele.
Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.
Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.
-- Saatanko sinut takaisin kotiin? -- kysyi Haijele. Mutta samassa hän
huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään
pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat
parissa minuutissa kotona.
-- Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! -- huusi Haijele puodin
ovelta. -- Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy
mennä. -- Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.
Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi
Eskonkin -- ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.
Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.
Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen
pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt
tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen
ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin
halusi... Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava
säälimättä, säästämättä...
Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen
rikosta vähentänyt.
Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu,
jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.
-- Neiti on hyvä ja astuu sisälle, -- hän pyysi ujosti.
-- Minä etsin veljeänne, -- sanoi Haijele saksaksi. -- Onko hän kotona?
-- Ei ole. Mutta ehkä minä voisin...
-- Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!
Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.
-- Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, --
ajatteli Haijele.
-- Mitä neiti tarkoittaa? -- kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen
rehelliset sinisilmänsä.
Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.
-- Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille
ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut,
odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen
hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me
koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se -- minä
en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne
petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää
yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa
syyttää itseänsä -- mutta syyttäkää tekin itseänne, jos --
Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja
tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä
kaikesta.
-- Hyvästi, -- sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa
ja ojentaen sormuksen Soinnulle. -- Antakaa se veljellenne.
Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua
hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan
huuliltansa.
Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa
oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea
kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin
Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat
sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän
asuinpaikkaan.
Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui.
Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan
vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot
tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli
pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin
osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan,
jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta.
He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät
häpeämään vaikkapa keskellä katua.
-- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. --
Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!
Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä
liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin
palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei
tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä
muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän
kiireisesti, pyrkien ohi.
Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui
niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.
-- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä
kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti
Viljakka, vai kuinka?
-- Mitä saamaria... En minä voi muistaa...
Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin,
sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä
kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei
katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.
-- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te
nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin
ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa
hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se
tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta
kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa,
vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne
juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan
työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele
Poll.
-- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti,
kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko!
-- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen
Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan
velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin
tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka?
-- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka
siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein
rukoileva.
-- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren,
joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.
Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat
rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.
-- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja
kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.
Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat
häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.
-- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin --
-- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein
hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen
silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin
että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia
Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta
-- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt
voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän
selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten
olisi voinut huikaista silmäni...
Hän kumarsi ja poistui.
Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena.
Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä
hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta.
Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin.
Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään
julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki
Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut
keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut.
Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä...
Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.
-- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä
tuska kuvastuneena kasvoihin.
-- Mitä? Ethän --
Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.
-- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän
jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi.
Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea
katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle
näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se
olikaan mahtanut tapahtua!
Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti,
vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa.
-- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin.
-- Hän ei tahdo minua nähdä...
-- Minä menen.
Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.
-- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle
paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko
sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja,
mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä...
-- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos
Mirjam toivoisi...?
-- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä
lähden Tuulikin luo...
Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies
ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu
sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.