Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat
ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät
kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon
povella on unhotusta ja uutta elämää...
Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se
ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia
ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta
tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita
pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen
paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä
vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä
tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut
muita kuin vanha mummo ja pari lasta.
Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon
alaiseksi.
-- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi.
-- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli
vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.
-- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta
pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta
kokoontuu.
-- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea
leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?
-- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki
voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään
yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa.
Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin,
koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.
Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän
oli koko lailla häpeillänsä.
-- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua,
unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin,
en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee...
-- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen
enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme
edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?
-- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin
alle.
-- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut
kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä
poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.
Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti
roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja
tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan...
-- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. --
Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?
-- Mitä tarkoitat?
-- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat
kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu...
-- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti,
että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan
taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut
paremmin!
-- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan
sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen,
luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla
sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.
-- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko
kiivaasti.
-- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon
kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän.
Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa,
että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat
helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin --
-- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.
-- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. --
Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön
rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko
niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en
olisi odottanut sinulta.
-- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä
-- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta
kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista
rakkautta...
-- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte
hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi
noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä
sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin
kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin.
Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!
-- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko
nyreästi.
-- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta
lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen
toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai
kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa
tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?
-- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi
alenna Mirjamia! Muuten --
-- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle --
niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.
Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi
Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin
matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli
neljä kilometriä Orkamon kartanoon.
-- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan.
Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä,
nahkalapaset käsissä.
-- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. --
Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?
-- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön
sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis
ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti
Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten
silmien pirteyden.
Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.
-- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran
eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä
laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta
tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne.
Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.
Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta
Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin
kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta
totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen
metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni
kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka
talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä
heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen,
vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan
vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten
kouluajoilta hyvin tunsivat.
Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän
ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden.
Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta
hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi
ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli
lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen
ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he
yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään,
jos Toimi tahtoisi...
-- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden
kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti
luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan.
-- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin
joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin...
-- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili
Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.
-- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo
inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin,
kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin
minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein
mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea.
Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä
olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!
-- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin
asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja
hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä
arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi
lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää
riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.
Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä
kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti.
-- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä
olevan kynttilän.
Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen
siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin
jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman
välinpitämättömällä äänellä:
-- Milloin täältä posti menee?
-- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa
Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän
veitikkamaisesti.
-- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!
Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa
vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta
tarkastelisi...
Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän
veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan.
Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien
muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen
ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä.
Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia
tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan
paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää...
Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta
kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa.
Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä
lakkaamatta uudistuvin sävelin.
Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi,
sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta
sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista,
jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.
Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä
tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli
suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut
avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää.
Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli
matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt
mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta
kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se
olikaan?
Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin,
sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois
hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen
huomentervehdyksen saanut.
-- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä
maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin --
-- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen
povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.
Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä
helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa
kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen
joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu
sujui vapaasti ja iloisesti.
Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän
oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin,
ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti
tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän
oli oikeassa Eskonkin mielestä.
-- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.
-- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko.
-- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja
laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.
-- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!
-- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. --
Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule
itse mukaan!
Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt
kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää.
Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte
Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen
ylöspäin.
-- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään.
-- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon
kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. --
Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden
kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea
osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."
Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin
tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se
olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin
ymmälle tuon tytön takia?
Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili
jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne
säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:
-- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä?
Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille
voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam
Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen...
-- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat
Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin
välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan
juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.
-- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi,
minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:
"Polle äijä se juutalainen,
se musta Israeli..."
Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi
olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään
hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.
-- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti
Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.
-- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias!
-- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään
inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja
korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä
kauppaa niitten kanssa?
-- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti.
Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla
tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan.
Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle
olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki
niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä
häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti.
Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat
sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon
hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan
pettyä.
Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja
hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät
mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin
heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua
tänä aamuna.
Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon
mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut,
kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa
ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa.
-- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä
pudistaen. --
Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä,
kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.
-- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"
Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi
kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen
tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta
ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa
vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän
Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin
ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa.
Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja
Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut
jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki
ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä
lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli
jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.
Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei
Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?
Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin --
tietysti...
Nopeasti Esko kääri paperin auki.
Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen
selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus
oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.
"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän
tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat
välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam
Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei
sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen?
Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa
tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut?
Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin
kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.
Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?
Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi
uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi
vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko
juutalaissaksaa?
Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain
öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät
häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa.
Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut
enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen
tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan
Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin
äärettömän ikävä!
Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti
vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat...
-- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä.
-- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät
Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä,
ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen
asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.
Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi
jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja!
Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt
jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut.
Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen
hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin
olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi
näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä
ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän
omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön
hyväksi luopui periaatteistansa, niin --
Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?
Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä
isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan
kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle,
ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon
ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme
palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte
rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala
heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa...
Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin
ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja
ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä
valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He
elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti
vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo
aika saada levätä.
Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja
Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty
hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä
pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä
suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei,
ei hänelle sanaakaan näistä asioista!
Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä
neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton
tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.
Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä
neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."
Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon
muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt
muuttua vain korvakaiuksi...
Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli
kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja
Sointu sitä kulkivat turvallisesti...
-- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. --
Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!
Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon,
joka kukkasilla peitti mustat syvyydet...
Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui
pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja
huusi tytölle vastaan:
-- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!