VI

"KIROUKSEN KIRJA"

Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä

käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka

jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä

kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat

Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan

luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan.

Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen

veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut

kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän

ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut

tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi

hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen,

varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää

se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla

järkevä...

Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain

oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä

jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.

Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän

huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi

melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.

Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.

-- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?

Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko

tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä...

Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi

hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.

-- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu

luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet...

-- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei

pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.

-- Minun on ollut niin ikävä...

-- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö,

siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä

oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.

Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä

hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun

olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.

-- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi

vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.

Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.

-- Lähdet tänään? Ja Esko --?

Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen

poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään

ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta

vastasi aivan viattomasti:

-- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa

luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.

Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä

odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen,

tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda

kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin...

Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.

-- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa...

-- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta

saatko sinä kuulla?

-- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä.

Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:

-- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon

hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun

minä jo lähden kotiin.

Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:

-- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla

vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!

Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän

vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut,

mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen

hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka

hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui

vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo

ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä

hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan,

tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista

kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä

ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi

pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut...

Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan?

-- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista

ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet!

Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan.

Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä

häntä...

-- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa.

-- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. --

Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi

nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. --

Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.

Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa,

eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin

utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi?

-- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi

epäröiden.

-- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin

muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.

Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki.

Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti

sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo

löytyisi.

Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi

itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan

Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua...

Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele

tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on

kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon...

* * * * *

Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut

uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.

Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi

yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä

kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla

häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän

kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä

päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti

kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja

vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja

ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja

pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen

rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli

seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.

Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne

moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi

tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut

ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan

tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä

Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden

maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa

tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he

aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä

koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa.

Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea

muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä

ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle

antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili

askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa

lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä

jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat

tehtävät häntä odottivat.

Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän

tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli

hänelle rakkahin maan päällä.

Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä

kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein

olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin

sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben

aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä

siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei

Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti

heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa

kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina

oli kestänyt muuttumatta.

Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys

vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus...

Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. --

Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään.

Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät

jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan

ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi

aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika.

Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan.

Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta

lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen

raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä

hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui

syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai,

anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi.

Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen

ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen,

juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui

niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies

läheni, lausuen:

-- Olette israelilainen?

-- Olen.

-- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?

Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli

kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi

vastata.

-- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi.

Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa.

Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja

ojensi sen Haijelelle.

-- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän

virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies

kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.

-- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari

matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan

Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.

Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?

Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian

suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla

hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan

rakkaus on suurin niistä."

Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti,

tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus

järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää

lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.

Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?

Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan

penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.

Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!

Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä.

Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat,

Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän

vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin

kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta,

tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen

olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen

ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä

voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.

Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa

aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä

taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.

* * * * *

Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat

kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat

hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä

Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut

hänelle saapumisensa aikaa.

Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi

vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa.

Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli

valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä:

nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt

se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä!

Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen

kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas

asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt

poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta

viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja

ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen

Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi

kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut

saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli

annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja

muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta,

sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin

tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin

Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.

Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli

vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja

kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa

ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut

tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti

antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä

voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä.

Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä

ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään

vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita

siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.

Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin

kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa

he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja

palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva,

joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.

-- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi

lähettäneet?

-- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele.

-- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset

ulkona. Minä olen ihan yksin.

-- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele.

-- Niin, Ruuben -- onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? -- Bertha rouva

hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet,

laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Ei, älä huoli, -- hän sanoi. -- Suo minun mennä! Juuri Ruubenia

tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken...

Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa.

Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?

-- Kuinka se kävisi päinsä? -- hän sopersi.

-- Ruuben on sulhaseni, -- vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi.

-- Suvaitsethan siis? -- Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi

mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.

Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan

pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi --

yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa

Haijelea silmistä silmiin.

-- Ruuben, sulhaseni! -- huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.

-- Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! -- riemuitsi Ruuben ja sulki

hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.

-- No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, -- sai Bertha vihdoin

suustansa. -- Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea --

-- Kiitos, kiitos, -- sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää

he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta,

se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua,

siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli

niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana

velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa

sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä

he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei

edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat

silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä

kuiskaamalla pitivät huolen.

Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä

paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia

juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua

vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei

ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin

tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi

paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä -- eikä

mikään auttanut.

Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka

täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli

lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli

syönyt hänen karamellinsa.

Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella

silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko

he aikoivat? Turha toivo!

-- Mitä sinä luet tätä nykyä? -- kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan

ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.

Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman

vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.

-- Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on

puhua suoraan. Mutta jos tietäisit... Sano, voinko sinut kadottaa vielä

kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?

-- Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe?

-- Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki!

Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni...

Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä

riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen

ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei

hän voinut sitä ymmärtää.

-- Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi

pois, -- kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. -- Vaan

nyt... oi Ruuben... Minullakin on tuo kirja!...

Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia

kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan

hyvästi sanoaksensa.

-- Suo anteeksi, Bertha, -- hän lausui niin ystävällisesti, että pikku

rouvan heti täytyi leppyä. -- Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi.

Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka

järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä

puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos

minä vien hänet koko päiväksi.

Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa

ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren

kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui

syvään hengähtäen:

-- Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus:

"Rakkaus on suurin niistä..." Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun

tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman!