Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin
tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja
Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei
voinut heitä odottaa.
Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat
kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle.
Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä,
jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.
Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni
kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää.
Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis
ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja
valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha
mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman
jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa
samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin
kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar
parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.
Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana.
Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui
välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa.
Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?
Vihdoinkin!
Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään,
ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin
lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset,
haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja
keijukaisten parvi liiteli sisälle.
Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön
ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka
liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä
odottaa kokonainen pitkä ilta.
Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä.
Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan
asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän
istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien
huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että
ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.
Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen
tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä
kelpasivat nuorille miehille.
Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi
heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme
seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti
heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi
pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka
sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa
näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin
tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin
erilleen.
Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin
mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle.
Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben
olisi astunut yli lattian...
Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä
nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle
mentiin...
Ei, ei, ei.
Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien,
lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa
pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä
toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein
lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan...
Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona
me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan
täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä
polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän...
-- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! --
Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella
hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään
juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket
hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä
ympärillä.
Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori
juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.
Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo
ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä
vaikea keskeyttää hänen iloansa.
-- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti.
-- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen
toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. --
Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin
säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.
-- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman
sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.
-- Saanko sitte saattaa teidät kotiin?
-- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.
Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. --
Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva
Sliman tulee!
He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen
kätensä irti, ja he katosivat salista.
Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.
-- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam.
-- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, --
vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.
Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä
yhteen.
-- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!
-- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko.
Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi
puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo
perillä.
-- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla.
-- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam.
-- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas
Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea
tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua...
Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin
hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta
kotoisin?
-- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain
ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja
sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.
Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat,
seisoen yhä paikallansa.
-- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, --
olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan
kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?
-- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein
kuuluvasti.
-- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä...
-- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa
ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä!
Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän
kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa?
Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti
tänä iltana.
-- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin
issikalla.
Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.
Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys,
valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu
lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana.
Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti
ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt
suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin
ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa
-- eikä tahtonutkaan...
Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän
käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt
hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka
olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista.
Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen,
jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi...
* * * * *
Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön
tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin
ihmisten liikkumisaika.
-- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni...
-- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua
rakastat?
-- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?
-- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.
-- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.
-- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he
tekisivätkään minulle...
-- Eihän heidän sitä tarvitse tietää.
-- Kuinka me muuten menemme naimisiin?
Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi
hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt
emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!...
Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan
kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta
myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto
tuhoa ennustava.
-- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein.
-- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta.
-- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin
katuja?
-- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi.
Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.
-- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.
Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?
-- Sano, missä olit ja kenen kanssa!
-- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen
kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa
sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan
maininneet Nasarealaista...
Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys
tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut
pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.
-- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen,
mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö,
kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot
tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme --
-- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli
Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia
puijannut.
-- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin
kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!
Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei
Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä
seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa.
Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.
Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele
toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän
oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä
sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt
niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos
hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä
kotonakin Leipzigissä.
-- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen.
-- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan
samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään;
silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta
ihaniin iltakävelyihin.
Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt
kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan
sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti
ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta
ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni
Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan
padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän
kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi
pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut.
Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi
palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä
nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.
Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen,
jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja
sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele
ei mitään esteitä laittaisi...
* * * * *
Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja
Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus
Mirjamille.
-- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman
lupasi illalla käydä luonamme.
Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni
kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut
vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi
tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron
ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!
-- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja
nosti kauluksen korvillensa.
-- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa
maailmoissa.
-- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu.
-- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin
täällä.
Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. --
Juttele koko unesi, -- hän pyysi.
-- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä
korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa
puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului
vieno laulu -- siihen heräsin.
-- Missä se keto oli?
-- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.
Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.
-- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt
häiritsevänsä.
-- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös...
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta
minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä
ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen
liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan
hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja
aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin
mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa.
Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti
väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi...
-- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.
-- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta
kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.
Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.
-- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että...
että tahtoisit kuolla?
Sointu painoi päänsä alas.
-- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.
-- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys
kävi läpi hänen ruumiinsa.
Silloin Sointu kohotti katseensa.
-- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.
Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka
kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa
nyt siitä tarkempi selko.
-- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun
käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?
-- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja
taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo,
sillä hän kuivaa kyyneleet...
-- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää
kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt?
-- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta
he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka
hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen
varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille
kristityille portti aukene...
-- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.
-- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa
ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat
kirjoitetut...
Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna
välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"
-- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi
syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu.
Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä
iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että
he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt
varmaankin myöhästyisivät tunnilta.
Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt
olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam
oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut
jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista.
Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas
tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu,
vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä...
Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla
portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella
hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan
kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän...
-- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin
silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan
varmaan sinusta vielä tulee kristitty.
Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei
katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin
kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä
siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat
tuntuivat ajavan takaa.
"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."
Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin
kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli
lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti
ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta
selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen
kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja
peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin
hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut
pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei
tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin
tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli
kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten
voinut Eskon vaimoksi tulla...
Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja
heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin
kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli
niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos
ehkä Eskon tähden --
Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan
tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi...
Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja
aikoi sitä tehdä vieläkin...
-- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa
äänen sivultansa.
-- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat
rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja
lemmen hehku.
Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka
tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan
katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka
puhui paremmin kuin sanat.
-- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse
ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi?
-- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam
helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä
aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi
pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu
minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni...
-- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni,
-- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo
kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua...
-- Sano se uudestaan ja uudestaan!
-- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin
taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen,
joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti
avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä
suuremmaksi.
-- Mikä se on? Näytä, näytä!
Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam
huudahti riemusta.
-- Onko se kihlasormus?
Esko joutui vähän hämillensä.
-- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä
muistona minulta, kun olen poissa.
-- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin
onnellinen, että en enää mitään pelkää!...
Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja
Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat
tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa
anoen.
-- Täytyykö sinun lähteä?
-- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.
Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,
Mirjam -- älä itke!
-- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat...
-- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian
minä kirjoitan sinulle.
-- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä...
-- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle;
siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni
sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä
silmäsi kirkkaina.
Mirjam koetti hymyillä.
-- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja
hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
-- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!
Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön
puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.
-- Nyt hyvästi!...
Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen
asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat
lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo
huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.
Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin...
Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo
mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen
poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei
sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut
nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin
uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.
-- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin
äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että
laulutuntisi ovat loppuneet.
-- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. --
Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa
tehnyt...
-- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa
pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan
ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen
sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle
puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa
väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla
tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän...
-- Mutta Haijele, kyllähän muutkin --
-- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin
kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin
se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi.
Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni --
-- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi
rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.
-- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen
tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat
ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon
kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.
Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin
katsein: -- Puolustatko häntä, äiti?
-- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?
Mutta en minä soisi...
Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi
nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.
-- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja
kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa
riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä
kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen
kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin
tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi
kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!
Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen
kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.
Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.
V