* * * * *
Saaralle alkoi katkera aika. Hän oli melkein aina yksin.
Kun hän istui isossa huoneessaan kirjojensa ääressä, tuntui hänestä
usein siltä, että koko maailma oli hylännyt hänet. Eeva oli kaksi tai
kolme kertaa kutsunut hänet, luokseen, mutta häntä ei haluttanut mennä.
Hän ei tahtonut mennä kenenkään luo, joka kutsui hänet säälistä. Ei
milloinkaan. Miksei Eeva ennen muinoin kutsunut häntä? Siksi, ettei hän
pitänyt hänestä, tietysti. Ja tämän kaiken jälkeen hän luultavasti piti
hänestä vielä vähemmin. Miksi hän sitten kutsui hänet? Hän kai olisi
nolostunut aika lailla, jos Saara todella, olisi tullut.
Minkätähden ei kukaan milloinkaan tullut häntä, Saaraa, tervehtimään.
Etta oli joskus käynyt hänen luonaan, mutta he eivät olleet voineet
pitää hauskaa. Etta oli tavallisesti vähän ajan perästä sanonut, että
hänen täytyi lähteä kotiin lukemaan läksyjään tai että hän oli luvannut
mennä tapaamaan jotakin tyttöä.
Saara huokasi ja alkoi selailla kirjojaan. Ennen lukeminen oli ollut
hänestä hauskaa, mutta nyt se oli vain ikävää. Oli aivan yhdentekevää,
osasiko hän läksynsä vai ei.
— Miksi sinä aina istut kotona? kysyi hänen äitinsä. — Mene Etta
Penttilän tai Liisa Marttilan luo!
Joskus hän menikin Liisa Marttilan luo. Liisa näet lainasi hänelle
kirjoja — ei läksykirjoja vaan kertomuskirjoja. Liisalla oli niitä koko
joukko, Annie Forrest ja Peggy ja monta, monta muuta. Ja ainoa, mikä
Saarasta nykyään oli hauskaa, oli juuri sellaisten kirjojen lukeminen.
Lukiessaan hän mielestään ei enää ollutkaan Saara Turunen, vaan joku
kirjan henkilöistä. Hän teki tuhansia kepposia, mutta oli sittenkin
kaikkien lemmikki. Hän oli iloinen ja kaunis, ja hänellä oli paljon
sisaria ja veljiä, niinkuin Katy Carrilla — tai serkkuja, niinkuin
Roosalla Alcottin kirjassa. Niin, hän oli iloinen ja kaikkien rakastama
niinkuin Annie Forrest tai Peggy Saville tai — tai — — — Hertta
Malini...
Hän ei tahtonut ajatella Herttaa. Hän muuttui aivan pahaksi
ajatellessaan Herttaa.
Mutta hän ei voinut olla ajattelematta häntä. »Mitä Hertta nyt tekee?
Onko hän Eevan tai Marjan luona? Mitä hän ajattelee minusta?» Hän ei
_voinut_ päästä niistä ajatuksista.
* * * * *
Aika kului. Rolf Eerola oli jo pitkät ajat ollut, terveenä, eikä kukaan
enää puhunut suuresta tapahtumasta. Mutta Saara ei voinut unohtaa.
Yksinäisenä ja jurona hän kulki toverien parissa. Ei kukaan pitänyt
hänestä, ja useimmat pelkäsivät häntä vähän.
* * * * *
Monta viikkoa oli kulunut.
Eräänä iltapäivänä Hertta ja Maija olivat Eevan luona. Nyt ei Nisse
yksin ommellut joululahjoja. Eevan ja Essin huoneessa oli pöytä
tulvillaan lankoja, rihmarullia ja kaikenlaisia käsitöitä. Ovi oli
kiinni, eikä kukaan päässyt sisään.
— Juho ompelee tarjotinliinaa äidille, sanoi Eeva. — Se on kamalan
näköinen — jos hän ompelee väärin, ei hän milloinkaan pura mitään, vaan
ompelee edelleen vain.
— Niin, huusi Essi, tänään minä kysyin, kuinka hän ilkeää antaa äidille
niin huonosti ommellun liinan. Ja tiedättekö, mitä hän vastasi? Että
kun äiti sai häneltä jonkun oikein huonosti ommellun lahjan, niin se
aina äidin mielestä oli niin »liikuttava». Paremmin ommellut lahjat
eivät milloinkaan olleet niin liikuttavia, sen Juho oli huomannut.
— No se vasta on lapsi! huudahti Hertta. Vitsaa hänen pitäisi saada.
Mutta mitä sinä ompelet, Essi?
— Salaisuutta! sanoi Essi, joka istui keinutuolin takana voidakseen
ommella Eevan lahjaa, nenäliina-säiliötä.
Hertta katseli huolestuneena käsityötään.
— Tästä tulee aamumyssy, sanoi hän, mutta sitä voi käyttää vain
iltaisin — värit eivät sovi yhteen päivänvalossa.
Anna Helminen, joka myös oli läsnä, nauroi ihastuneena ja nipisti
Essiä käsivarresta. Annalla oli työ sylissä, mutta hän ompeli tuskin
ollenkaan. Hänen täytyi koko ajan kuunnella ja katsella Herttaa.
Marja ompeli ahkerasti pöytäliinaansa. Siinä oli vaikea malli, ja tytöt
lörpöttelivät koko ajan niin kauheasti.
— Älä ole niin hirveän ahkera, Marja, sanoi Hertta, omatunto alkaa
vaivata minua, jos minä vain satun katsomaan sinuun päin. Minä en
koskaan voi ommella enemmän kuin viisi minuuttia kerrallaan. Sitten
minun täytyy juoksennella vähän tai levätä jollain muulla tavalla.
— Yksi kaksi kolme neljä viisi, mutisi Marja.
— Eeva, mitä sinä ompelet? kysyi Hertta.
— Kirjotuspöytämattoa. Isä sanoi kerran, että hän tahtoisi sinisen
pöytämaton vaaleanvihreän asemesta. Silloin hänen ei tarvitsisi istua
sydän kurkussa, kun Nisse ja Stiina lähestyvät hänen mustepulloaan —
sinisessä matossa eivät siniset tahrat näy.
— Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana? kysyi Hertta. — Marja, etkö
sinä mene maalle isoäitisi luo?
— Yksi kaksi kolme neljä, vastasi Marja, isoäiti tulee tänne.
— Voi miten ikävää! Silloin ei saa kirjeitä sinulta. Minusta on
suloista saada kirjeitä, mutta ei kukaan milloinkaan kirjota minulle.
Tai yksi serkku kyllä kirjottaa, mutta vain postikortteja, eivätkä ne
minusta ole mitään. Mitä sinä aiot tehdä, Anna?
— En tiedä, sanoi Anna, minä olen aina niin iloinen, kun lupa alkaa,
mutta muutaman päivän jälkeen minun jo tulee niin ikävä koulua, että
koko lupa minun puolestani saisi loppua vaikka heti.
— Kuka kolkuttaa? huusi Eeva.
— Stiina! kuului vinkuva ääni oven takaa.
— Mitä Stiina tahtoo? Ei kukaan saa tulla sisään.
Nyt kolkutettiin kovemmin,
— Avatkaa! huusi Juho. — Meillä on teatterinäytäntö.
— Älkää avatko! kuiskasi Essi. — He näyttelevät tietysti sitä
iänikuista suojelusenkeli-kappaletta.
Mutta Hertta ihastui. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt
suojelusenkeli-kappaletta ja sanoi olevansa kauhean utelias.
— Tulkaa pian! Me olemme valmiit! huusi Juho. — Pääsymaksu on yksi
karamelli.
— Tiesipä hän, että meillä oli karamelleja täällä, sanoi Essi.
— Tulkaa! huusi Hertta.
Lastenhuoneen ovella Juho seisoi puettuna valkeaan yöpaitaan. Hänellä
oli läkkirasia kädessään.
— Meillä ei ole mitään vahtimestaria, joka voisi ottaa vastaan
ovirahan, sanoi hän, ja siksi minä olen vahtimestarina nyt, vaikka
olenkin enkeli.
Jokainen pani karamellin läkkirasiaan, ja sitten vahtimestari katosi
lastenhuoneeseen muuttuakseen enkeliksi.
Kaikki asettuivat istumaan — rouva Norma oli myös saapuvilla — ja
kappale alkoi.
Ensin Nisse astui näyttämölle. Hän kertoi, että hän oli isossa metsässä
ja että oli yö ja että hän oli eksynyt. Sitten hän paneutui lattialle
nukkumaan.
Nyt Juho tuli esille pitkässä yöpaidassaan, asettui seisomaan hänen
viereensä ja lausui:
Yöllä sua suojelen,
Vierestäsi poistu en,
Ja kun aamu sarastaa,
Kotiin lapsi mennä saa.
Sitten Nisse heräsi ja huusi:
— Ah, enkeli!
Ja enkeli tarttui hänen käteensä ja vei hänet pois.
Sitten tuli toinen näytös.
Äiti — Stiina — istui mökissään ikävöiden lastaan, joka oli kadonnut
metsään. Stiinasta näytteleminen oli niin hauskaa, että hänen kasvonsa
loistivat kuin aurinko.
— Voi, missä minun lapsiparkani on? sanoi hän ja heilutti iloisesti
paksuja sääriään.
Hertta nauroi katketakseen.
— Ehkä pedot ovat syöneet hänet! sanoi Stiina säteilevän näköisenä.
Nyt enkeli toi Nissen tupaan.
— Äiti, äiti, tässä minä olen! huusi Nisse ja heittäytyi hänen syliinsä.
Enkeli seisoi siunaten heidän takanaan, ja niin kappale oli lopussa.
Hertta ryntäsi syleilemään äitiä ja poikaa.
— Se oli suurenmoista! huusi hän. — Minä en milloinkaan ole nähnyt niin
onnistunutta näytelmäkappaletta.
— Me näyttelemme sen vielä kerran! huusivat lapset.
— Ei, ei nyt, sanoi Eeva säikähtyen. — Tule, Hertta, he eivät lopeta
milloinkaan, jos sinä kiität heitä.
Hän veti Hertan mukanaan.
— Eeva — minkätähden täällä aina on niin hauskaa? kysyi Hertta. —
Minkätähden me aina mieluummin olemme täällä kuin meillä tai Marjan
Joona?
— Ehkä pikkulasten tähden, sanoi Eeva.
— Ehkä, mutta on siinä muutakin. Täällä on kaikki hauskaa: teidän
leikkinne ja teidän huoneenne ja teidän äitinne ja te itse. Niin, minun
äitinihän on kauhean hyvä omalla tavallaan, sinähän tiedät, että minä
olen hirveän ylpeä hänestä, mutta sinun äitisi on niin erinomainen sen
puolesta, että joskus aivan voi unohtaa että hän on huoneessa. Minun
äitiäni kylläkään ei unohda, jos hän on huoneessa. Sinun on niin pieni
ja puhuu niin vähän ja — niin, mikä siinä lienee, mutta jos hän tahtoo,
niin hän on aivan kuin joku meistä.
Kun kaikki taas olivat kokoontuneet tyttöjen huoneeseen, sanoi Marja:
— Tiedättekö, mitä äiti pyysi minulta joululahjaksi? Etten minä aina
pelkäisi ja uikuttaisi ja itkisi kaikkea.
— Minunpa pitäisi luvata äidille, että koettaisin istua hiljaa
tunneilla! huusi Hertta.
— Tee se! sanoi Marja innokkaasti.
— Ei, älä tee sitä! huudahti Essi.
— Miksikä ei? kysyi Hertta kohottaen kummastuneena kulmakarvojaan.
— On niin hauskaa, että sinä olet vallaton tunneilla! sanoi Essi. —
Kaikissa kirjoissa hauskimmat tytöt ovat vallattomia.
— Niin, Essi koettaa joskus olla tarkkaamaton tunneilla ollakseen
samanlainen kuin Hertta, sanoi Anna Helminen.
— Niin sinäkin teet, sanoi Essi punastuen ja harmistuneena.
— Hiljaa, tytöt, älkää riidelkö! huusi Hertta nauraen. — Ei teidän
tarvitse pelätä, että minusta tulee liian kiltti. Minä tarkotin vain,
että koettaisin parantua juuri sen verran, ettei minua ajeta pois
koulusta.
Eeva loi Herttaan uteliaan katseen. Hän oli huomannut, ettei Hertta
ollut yhtä mahdoton tunneilla kuin ennen. Ehkä tuo ei ollut paljasta
leikkiä, tuo, minkä hän nyt sanoi?
— Minussa on kyllä paljon hyvää, sanoi Hertta, tänäänkin omatunto
oikein soimasi minua, kun minä tahrasin liituun Moppe raukan —
— _Mitä_ sinä teit? huusivat Essi ja Anna.
— Minä sirottelin ennen tuntia vähän liitua hänen tuolilleen. Mutta
sano, Eeva, eikö ollutkin iloinen hetki, kun hän meni ulos?
Hertan silmät kiilsivät, ja hän keinutteli tuoliaan edestakaisin.
— Älä opeta tyhmyyksiä Essille ja Annalle, sanoi Marja pudistaen
päätään.
— Mutta minähän sanoin, että omatunto melkein soimasi minua! sanoi
Hertta. — Essi ja Anna, muistakaa, että minä olen huono esimerkki.
Älkää milloinkaan sirotelko liitua opettajienne tuoleille, älkää
milloinkaan piirustako Bamssin kuvaa tunnilla, älkää milloinkaan
viheltäkö, kun —
— Ole vaiti, Hertta! huusi Eeva ja heitti keränsä häntä kohti.
— Enkö minä saa varottaa heitä? kysyi Hertta viattomasti.
Samassa ovi tempaistiin auki, ja Stiina töytäsi huoneeseen.
— Stiina tahtoo olla täällä! huusi hän.
— Ei, mene heti ulos, Stiina, me ompelumme joululahjoja! sanoi Eeva.
Stiina synkistyi. Mutta Eeva oli niin päättäväisen näköinen, että hän
hitaasti alkoi peräytyä ovelle päin.
— Ei, lapsi kulta, älä tottele! huusi Hertta ja juoksi hänen luokseen.
— Älä tottele. Tytöt, eikö teidänkin käy kauheasti sääliksi, kun lapset
tottelevat? Minulle tulee aina itku kurkkuun, kun ne ovat kilttejä.
Stiina, nyt leikitään jotakin hauskaa, jossa sinäkin voit olla mukana.
Mitä sinä sanot niiaripolskasta? Työ pois, Marja, nyt leikitään
niiaripolskaa!
— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Marja.
— Olen minä. Tule nyt vain!
Ja sitten he leikkivät niiaripolskaa, kunnes Hertta sanoi, että hänen
täytyi mennä kotiin: hänen piti mennä tätinsä luo, joka oli luvannut
auttaa häntä aamumyssyn ompelemisessa.
Kun Hertta oli kulkenut pari askelta kadulla, näki hän Saara Turusen
tulevan vastaan.
Saara oli käynyt Liisa Marttilan luona; hän olisi tahtonut lainata
Liisalta uuden kirjan, mutta Liisa ei ollut kotona. Silloin hän oli
aikonut mennä Etan luo, Etalla oli hauskoja kirjoja. Mutta sitten hän
muisti, että Etan tänään piti mennä syntymäpäiväkutsuihin.
Ei, ajatteli Saara, parasta kai oli mennä kotiin. Mutta miten hän saisi
koko pitkän illan kulumaan? Läksyt hän oli lukenut, ne hauskat kirjat,
jotka hänellä itsellään oli, hän osasi melkein ulkoa.
Hän huokasi. Miksi hänen aina oli ikävä? Miksi hän oli niin yksin? Jos
hän menisi Eevan luo — pianhan hänen piti kulkea. Eevan oven sivu?
Kerran, kauan sitten, hän oli siellä Etan kanssa, ja siellä oli kauhean
hauskaa.
Ei, Marja oli tietysti siellä — ja Hertta. Häntä ei ollenkaan
haluttanut mennä Eevan luo.
Aivan oikein, tuonhan hän juuri oli arvannut! Tuossahan Hertta tuli —
hän hyppi portaita alas. Oli melkein ilkeää nähdä ihmisiä, jotka, aina
olivat noin iloisia. Hertta kai luuli, että koko maailma oli ihastunut
häneen.
Saara päätti tervehtiä oikein kylmästi. _Hän ei_ aikonut olla
samanlainen kuin kaikki muut, _hän_ aikoi näyttää, ettei hän välittänyt
Hertasta, _hän_ aikoi —
— Halloo, Saara! huusi Hertta. — Minne sinä olet menossa? Minä saatan
sinua vähän matkaa.
Hertan mielestä oli ollut surullista nähdä, miten hylätyn ja synkän
näköisenä Saara tuli häntä vastaan. Minkätähden hänen yksin piti olla
pahoillaan, kun kaikki muut olivat iloisia?
— Minä menen kotiin, sopersi Saara.
Hänen päätään melkein huimasi. Tässä nyt Hertta — Hertta! — kulki
hänen vieressään käsi hänen kainalossaan ja jutteli joululahjoista ja
kertoi, että hän oli aikonut mennä tätinsä luo, mutta että se sai jäädä
huomiseksi — nyt hän aikoi pistäytyä Saaran luona, Etta oli kertonut,
että Saaralla oli muutamia hauskoja kirjoja, joita hänellä, Hertalla,
ei ollut. Tahtoisiko Saara lainata hänelle niitä? Oliko hänellä kaakki
Ethel Turnerin kirjat — ja Alcottin?
— Voitko sinä käsittää, miksei täällä ole pensioonikouluja niinkuin
ulkomailla? huudahti hän. — Saara, eikö olisi ihanaa olla sellaisessa?
Niissä tapahtuu aina niin tavattoman paljon — kepposia ja yhdistyksiä
ja huonoa ruokaa ja puolueellisia opettajia ja kaikenlaisia muita
seikkailuja? Ajattele, me saisimme istua pitkien pöytien ääressä
juomassa teetä ja puhumassa ranskaa — ja sitten me saisimme kirjeitä
kotoa ja olisimme oikeita todellisia pensioonityttöjä, joista voidaan
kirjottua kirjoja!
Niin, tuollaista Saarakin usein oli ajatellut. Oli kovin hauskaa
kuulla, että toiset saattoivat ajatella samalla tavalla.
— Mitä huvia yhteiskoulusta on? sanoi Hertta. — Niin, tietystihän
siitäkin on huvia — mutta kaikki on niin vapaata, ei mikään ankara
opettajatar käy tarkastamassa, että oppilaat tekevät vuoteensa hyvin
ja pitävät laatikkonsa hienossa kunnossa, eikä mikään toveri hiivi
tervehtimään toista juuri siihen aikaan, jolloin koko koulun pitäisi
lukea läksyjään.
— Niin, ja siellä kaikki asuvat samassa talossa! sanoi Saara — ja hänen
äänensä oli niin kaihomielinen, että Hertta nopeasti puristi hänen
käsivarttaan.
— Pyydämmekö, että äitimme, lähettävät meidät johonkin sellaiseen
kasvatuslaitokseen? Eikö tämä ole sinun ovesi? Ei, älä ole levoton,
täti ei odota minua, ehkä hän ei edes ole kotona tänä iltana.
Portaissa Saara levottomasti mietti, tarjoaisiko hänen äitinsä mitään
Hertalle. Ruokasalin kaapissa oli karamelleja, mutta äiti harvoin
tarjosi mitään muille kuin täysikasvuisille...
Hertta niiasi rouva Turuselle, joka tuli eteiseen kuullessaan ääniä.
— Hauskaa, että Saaralle tulee vieraita, sanoi rouva Turunen
ystävällisesti.
Tämän syksyn aikana hän oli ajatellut Saaraa enemmän kuin ennen. Hän
oli huomannut, että Saara hyvin usein oli yksin — saattoikohan se
johtua siitä ikävästä koulujutusta? Ja hän oli ajatellut, että hänen
ehkä pitäisi tehdä jotain saadakseen Saaran tovereita viihtymään Saaran
kodissa.
Saara oli levoton, hän juoksi huoneeseensa, sytytti sähkövalon, peitti
ikkunat ja työnsi nopeasti tohvelit sängyn alle.
— Sinulla on niin hauska huone! sanoi Hertta.
Saara aikoi vastata, ettei se ollenkaan ollut hauska, mutta tuli
samassa katselleeksi ympärilleen. Oli tosiaankin totta, että huone oli
hauska tänä iltana. Muulloin aina se oli ikävä ja ruma, mutta nyt hänen
täytyi myöntää, että se näytti oikein iloiselta ja ystävälliseltä.
Rouva Turunen toi heille kakkua ja hilloa. Hertta kertoi juuri
suojelusenkeli-kappaleesta, ja rouva Turunen pysähtyi kuuntelemaan.
— Saara, sinun pitää tulla meille huomenna, sanoi Hertta, me aiomme
laittaa varjokuvia, Eeva tulee ja Marja ja Eevan siskot ja veljet ja
Anna Helminen.
— Se on tietysti Saarasta hyvin hauskaa, sanoi rouva Turunen.
Mutta Saara oli säikähtyneen näköinen. Hän ei ollut pitkiin aikoihin
ollut mukana sellaisessa.
— Lupaa että tulet, Saara! sanoi Hertta.
Ja Saara lupasi. Tuntui niin kummalliselta ajatella, että huomeniltana
olisi yhtä ihanan hauskaa kuin tänään.
— Mitä joululahjoja sinä ompelet? kysyi Hertta rouva Turusen mentyä.
— Minä ompelen pöytäliinaa — se on melkein valmis — ja sohvatyynyä ja —
— Näytä! käski Hertta.
Saara veti auki laatikon ja näytti kaikki käsityönsä.
— Isä antaa minulle aina niin paljon joululahjarahoja, selitti hän, ja
minulla on täti, joka tulee minun kanssani ostamaan kangasta ja lankoja
ja sellaista.
— Sinähän ompelet aivan suurenmoisesti! huusi Hertta. — Kuinka sinä
ehdit ommella niin paljon? Minun lahjani ovat aina keskentekoisia, kun
minä annan ne.
Saara ajatteli itsekseen, että hänellä tänä syksynä oli ollut aikaa
liiaksikin. Hän olisi ehtinyt ommella paljon enemmän, mutta häntä ei
ollut haluttanut. Oli hauskempaa lukea kertomuskirjoja, silloin ei
muistanut mitään ikävää.
— Tuo pieni liina on kamalan sievä, sanoi Hertta, ja se on sen
näköinen, kuin ei siinä olisi työtä ollenkaan. Sellaisesta minä pidän.
Kuule — minä tulen tänne jonakin päivänä, niin sinä saat näyttää
minulle, miten se ommellaan. Saanko minä?
Tietysti! sanoi Saara.
Hän luuli melkein uneksivansa.
— Minä tulen ensi lauantaina Eevan kanssa, sanoi Hertta.
Hän ei pitänyt kiirettä. Hän katseli Saaran tauluja, selaili hänen
kirjojaan, tutki hänen valokuviaan. Vihdoin hän katsoi kelloa ja
hypähti seisomaan.
— Äiti raukka soittaa nyt varmasti kaikille tuttaville ja kysyy minua!
huudahti hän. — Hyvästi, tämän kirjan minä otan.
— Uskallatko sinä kulkea yksin kotiin? kysyi Saara.
— Minähän asun aivan tässä vieressä. Nyt en löydä puuhkaa — vai niin,
tuollahan se on kalossien keskellä. Äiti sanoo, että minun tavarani
aina ovat kalossien luona. Tänäänkin, kun minä etsin sormikkaitani,
kysyi hän, olinko minä jo etsinyt kalossien joukosta. Minä melkein
suutuin.
— No, mistä sinä sitten löysit sormikkaasi? kysyi Saara.
— Kalossien joukosta, tietysti! vastasi Hertta ja katosi.
Illallista syötäessä rouva Turunen monta kertaa katsahti Saaraan. Hän
ei ollut tuntea häntä samaksi tytöksi. Saarahan melkein aina istui
vaiti! Nyt hän puheli lakkaamatta — »Hertta sanoi», »Hertta arveli»,
»Hertta tahtoi».
Rouva Turunen ei puhunut paljon. Hän istui mietteissään.
— Kuulehan, Saara, sanoi hän vihdoin, tahdotko sinä kutsua kaikki
tyttötoverisi tänne jonakin päivänä — esimerkiksi joululuvan aikana? He
voivat saada voileipiä ja jäätelöä niinkuin Penttilälläkin.
— Äiti! Oikeinko totta? huudahti Saara.
Rouva Turunen nyökäytti päätään ja katseli tyytyväisenä Saaraa, joka
istui siinä posket punaisina ja silmät ilosta säteilevinä.
Seuraava ilta oli erinomaisen hauska. Saara oli ensin vähän hiljainen,
mutta pian hän unohti itsensä ja kävi yhtä iloiseksi kuin muutkin.
Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Hertan, Eevan ja Marjan seurassa.
— Kuka olisi uskonut, että Saara Turunen olisi niin hauska! sanoi Eeva
eräänä päivänä aamiaista syötäessä.
— Minä olen aina, pitänyt Saara Turusesta, sanoi hänen isänsä.
— Isä ei milloinkaan puhu tosissaan, sanoi Eeva. — Mutta nyt minulla on
jotakin ihmeellistä kerrottavana.
— Minä en voi syödä ainoatakaan palaa, ennenkuin saan kuulla sen! sanoi
insinööri ja laski käsistään veitsen ja kahvelin.
— Koko luokka viettää pikkujoulun Ossi Angerin luona! huusi Eeva. —
Eikö se ole ihmeellistä? Kun hän kutsui meidät, niin kaikki ällistyivät
niin, ettei kukaan kiittänyt. Sitten — rehtorin tunnilla — kaikki
olivat kuin kuumeessa, eikä kukaan osannut sanaakaan. Eikö se ole
kamalan hauskaa?
— Kamalan, sanoi insinööri. — Mutta jos sinä nyt söisit vähän, puoli
perunaa on ehkä liian heikko aamiainen.
— Kuka voi syödä, kun täytyy keksiä joululahjoja koko luokalle?
— Eikö käy kalliiksi antaa koko luokalle? kysyi insinööri hiukan
levottoman näköisenä.
— Eihän, me annamme enimmäkseen vain sellaista, joka ei ole mitään,
sanoi Eeva. — Mutta ajatelkaa, Harri Neva kertoi, että Aarne Linturi
oli nähnyt jonkun kirjakaupan ikkunassa postikortin, jossa oli se
onneton huviretki-saari, ja heti paikalla — eikö se ole Aarnen
tapaista? — hän tahtoi ostaa sen ja antaa sen Saaralle! »Eikö ole
tarkotus antaa pieniä letkauksia toisilleen?» oli hän kysynyt.
Onneksi Harri oli mukana. Mutta tiedättekö, mitä minä annan Ingalle?
Pienet käherryspihdit — minä näin niin suloiset pienet pihdit eräässä
ikkunassa.
— Pitääkö kaikkien antaa lahjoja kaikille? kysyi Essi.
— Tietysti. Minä en voi nukkua minuuttiakaan näinä kahtena yönä.
— Minä kyllä autan sinua kirjottamaan joululahja-runoja, sanoi
insinööri. — Ingalle voit kirjottaa:
Käherryspihdit on nämä,
Nyt loppui lauluni tämä.
Kaikki nauroivat, Juho eniten. Hän ihaili isäänsä yli kaiken.
* * * * *
Eevalla oli kori kädessä, kun hän kaksi päivää myöhemmin nousi sen
talon portaita, missä professori Anger asui.
Hän kulki hyvin hitaasti. Jos hän olisi ensimmäinen! Silloin hän ehkä
saisi istua kuin seiväs ja puhella professorin kanssa koulusta tai
äidistä ja isästä. Hyi!
Mutta pian hän kuuli melua vähän alempaa. Hän kumartui kaidepuun
yli. Harri Neva ja Einari Tammela ne siellä laahasivat suunnatonta
pyykkikoria, joka oli täynnä paketteja.
— Sinä annat minun vetää koko kuorman, sanoi Einari. — Kas, nyt Etan
kahvipannu putoaa!
— Ei, se oli Eevan rauhanpalmu, sanoi Harri.
— Minun _mikä_? huusi Eeva ylhäältä.
Harri oli vähällä hellittää otteensa ja pudottaa korin maahan.
— Oletko sinä siellä? huusi hän. — Kuka on käskenyt sinua kuuntelemaan
toisten ihmisten salaisuuksia?
— Miksi minä saan rauhanpalmun?
— Sen saat tietää sitten. Soita nyt kelloa, me tulemme heti.
Ossi aukaisi. Koko eteinen oli täynnä koreja ja paketteja.
— Terve tuloa! sanoi Ossi. — Melkein kaikki ovat jo tulleet.
Eeva astui saliin, niiasi professorille ja professorinrouvalle ja
istuutui sitten Hertan viereen.
— Huh, miten jäykän näköisiä kaikki ovat! kuiskasi Hertta. — Ja pojat
seisovat tuolla kuin lammaslauma eivätkä uskalla käydä istumaan!
Ossi katseli levottomana ympärilleen. Kaikki oli niin ikävää. Itse
Harri Nevakaan ei saanut sanaa suustaan, ja tytöt olivat kuin seipäät.
No, nyt tee tuotiin sisään, silloin saatiin jotakin tekemistä!
— Etkö ota kakkua? kysyi hän Harrilta.
— En kiitos! sanoi Harri kohteliaasti.
Tämähän oli kamalaa, ajatteli Ossi. Ei milloinkaan ennen Harri Neva
ollut ollut kohtelias hänelle. Ja tuolla Einarilta meni korpunpala
väärään kurkkuun — aivan niinkuin Ossilta joskus, kun hän oli sisällä
vähän aikaa täysikasvuisten kutsuissa. Ja Hertta istui jäykkänä ja
vakavana kuin mikäkin suuri neiti.
No, nyt kaikki olivat juoneet. Nyt oli parasta saada omenat ja
muu sisään niin pian kuin suinkin. Sitten voitaisiin heti ruveta
heittelemään lahjoja sisään. —
Ensimmäinen lahja sattui Etta Penttilälle. Se oli pillerirasia, ja sen
mukana seurasi runo:
Jos näitä syöt, niin muotos vaihtuu:
Kaikki liika haihtuu,
Varsi hienonee ja posket laihtuu!
— En minä enää ole niin kauhean lihava! huusi Etta. — Minä olen
laihtunut puoli kiloa tänä syksynä!
— Jos sitä menoa jatkuu, niin sinä pian painat vain yhdeksänkymmentä
kiloa, sanoi Harri Neva. — Hei, tässä on taas paketti!
Se oli Marja Normalle, »runoilijakuningattarellemme, Suomen ylpeydelle».
Yleisen riemun vallitessa Marja veti esille vihreästä silkkipaperista
tehdyn laakeriseppeleen.
Nyt Ossi oli rauhallinen. Melu kävi hetki hetkeltä kovemmaksi. Jokainen
lahja sai aikaan huutoa ja naurua.
Eeva sai rauhanpalmunsa. Pakettiin oli kirjotettuna:
»Jalolle suojelijattarelleni ikuisen kiitollisuuden osotukseksi.