Seuraavana päivänä Ossi ensimmäisellä välitunnilla haki käsiinsä Eevan.
— Minä olisin soittanut sinulle eilen tai tullut itse, sanoi hän, mutta
meillä oli vieraita, August setä ja hänen poikansa, ja telefoni on isän
huoneessa.
— Kerro! pyysi Eeva, joka tuskin oli saanut unta silmiinsä edellisenä
yönä.
Ossi kertoi. Kun hän puhui tuntemattomasta tytöstä, tuijotti Eeva
kummastuneena häneen.
— Kuka se mahtoi olla? huudahti hän. — Eikö ukon sisar sanonut, minkä
näköinen hän oli?
— Ei, mutta hän sanoi, että hän oli puettuna vihreään hameeseen.
— Vihreään hameeseen? sanoi Eeva rypistäen kulmakarvojaan. — Annas kun
minä mietin. Etalla oli uusi ruskea, Ingalla vaaleansininen pusero,
Marja oli ottanut tavallisen punaisen pyhähameensa, Liisa — minkälainen
Liisalla oli? Odotahan vähän — niin, hänellä oli sininen, jossa oli
valkeat täplät. Saaralla —
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Ossiin.
— Saaran hame oli vihreä. Ossi, sanoi hän.
— Ruohonvihreä?
— Ruohonvihreä.
He eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Eevan kasvot olivat aivan
punaiset.
— Luuletko sinä —? kuiskasi hän säikähtyneenä.
Ossi nyökäytti päätään.
— Me emme ehdi puhua siitä nyt, sanoi hän, minä soitan sinulle
päivällisen jälkeen, niin voimme tavata.
Tunneilla Eeva oli hajamielinen. Hän katsahti joskus sivultapäin
Herttaan. Nyttemmin Hertta oli melkein samanlainen kuin onnen muinoin.
Hän oli melkein aina Eevan ja Marjan kanssa, ja hän saattoi olla yhtä
vallaton ja iloinen kuin ennenkin.
Mutta ei hän sittenkään ollut aivan samanlainen. Näin tunneilla,
kun hän ei puhellut eikä nauranut, oli hän joskus niin kalpean ja
väsyneen näköinen, että Eeva kävi oikein levottomaksi. Ja laihtunut hän
sitäpaitsi oli.
Oliko Saara todella tehnyt sen? Eeva tuli ajatelleeksi, että Saara oli
ollut niin kummallisen ystävällinen Hertalle. Vaivasiko omatunto häntä?
Jos Hertta olisi ajettu pois koulusta — miltä Saarasta silloin olisi
tuntunut? — — —
Eeva ja Ossi tapasivat toisensa ulkona.
— Meidän täytyy heti kertoa se rehtorille, sanoi Ossi.
— Niin, mutta Saara raukka...! sanoi Eeva.
— Saara raukka? Mitä sinä sanot?
— Niin, ajattele, miten kauheasti hän saa hävetä!
— Eikö hän muka ole ansainnut sitä?
— On kyllä, mutta sittenkin...
— Sinä olet lapsellinen, sanoi Ossi, tahdotko sitten antaa Hertan
kärsiä viattomasti?
Ei, ei, sitä hän ei tietystikään tahtonut. Voi, oli niin vaikeaa
tietää, mitä piti tehdä! Olihan hirveää tehdä Saarakin onnettomaksi.
Niin, Ossi puolestaan ei voinut keksiä mitään muuta keinoa. Ja
sitäpaitsi Saaralle ehkä olisi terveellistä, jos hän saisi kärsiä vähän
rangaistusta tyhmyyksistään.
Eeva kulki mietteissään.
— Eikö riitä, jos me näytämme rehtorille sen vaimon todistuksen?
Sinullahan on se? Hyvä — eikä siinä tietystikään sanota mitään
vihreästä tytöstä?
— Sanotaan kyllä. Minä kirjotin koko hänen kertomuksensa, ja sitten hän
sai panna nimensä alle. Minä ajattelin tietysti, että me veisimme sen
suoraa päätä rehtorille.
— Sinun täytyy kirjottaa hänelle ja pyytää häneltä uusi todistus.
— Siihen meillä ei ole aikaa, sanoi Ossi vakavasti.
— Aikaa?
— Niin. Isä kertoi tänään päivällispöydässä, että hän oli tavannut
rehtorin. Isä tuntee rehtorin hyvin, ja hän oli kysynyt, miten Hertan
asiat olivat. Ja rehtori oli sanonut, että Hertta erotetaan koulusta ja
että rehtori aikoo sanoa sen huomenna rukouksen jälkeen.
Eeva kalpeni.
— Ja isä kysyi, eikö se ollut liian ankara rangaistus lapsellisesta
kujeesta, ja silloin rehtori sanoi, että Rolle Eerola ehkä kuolee ja
että Rollen isä oli vaatinut, että Hertta erotettaisiin koulusta. Jos
olisi kysymys jostakin toisesta kuin Hertasta, niin ehkä voitaisiin
antaa vähemmän ankara rangaistus, mutta monet opettajat olivat
sanoneet, että koko luokka muuttuisi paremmaksi ja hiljaisemmaksi, jos
Hertta joutuisi pois.
— Mutta eihän ole todistettu, että Hertta on tehnyt sen! huudahti Eeva.
— Rehtori sanoi, ettei sitä mitenkään voinut epäillä enää. Voitko
kuvitella, kun hän yksityisesti oli kysynyt Aarne Linturilta, luuliko
hän, että Hertta oli tehnyt sen, niin Aarne, senkin hölmö, oli sanonut:
»Tietysti, sen kaikki tietävät, mutta meistä ei tee mitään, että hän
koetti nolata Rollea vähän — Rolle on niin olevinaan.»
He olivat molemmat vaiti pitkän aikaa. Eevan ajatukset pyörivät sinne,
tänne. Tietystikään ei saanut käydä niin, että Hertta ajettiin pois
koulusta Saaran tähden. Mutta kauheasti Saara saisi hävetä — nyt, kun
hän näin kauan oli antanut Hertan kärsiä viattomasti.
— Kuulehan, sanoi Ossi yhtäkkiä, jos me pakottaisimme Saaran itsensä
menemään rehtorin luo?
— Tunnustamaan?
— Niin. Silloin häpeä olisi paljon pienempi.
— Se oli mainio ajatus! Mutta luuletko sinä, että hän menee?
— Me pakotamme hänet, sanoi Ossi. — Missä hän asuu?
— Annankadulla. Tule pian. Tai ehkä — ehkä minä menen yksin?
— Eikö se tunnu sinusta vaikealta?
— Tuntuu, tietysti — mutta silloin hänen ei tarvitse hävetä niin
kauheasti. Ja kuule, eihän kenenkään tarvitse saada tietää, että me
olemme pakottaneet hänet?
— Ei tarvitse, jos et sinä tahdo.
Ossi saattoi hänet ovelle.
— Älä pelkää, Eeva, sanoi hän. — Jos hän on paha, niin huuda minua.
Minä odotan täällä ulkona.
Eevan sydän sykki kovasti, kun hän soitti ovikelloa. Ärtyisä vanha
rouva aukaisi oven — se oli Saaran äiti. Eeva niiasi.
— Onko Saara kotona?
— En tiedä.
Hän aukaisi erään oven ja huusi:
— Saara, oletko sinä siellä?
— Mitä äiti tahtoo?
— Täällä on vieraita.
Näin sanoen rouva Turunen läksi tiehensä ja jätti Eevan yksin eteiseen.
— Kuka siellä on? huusi Saara huoneestaan.
— Minä, Eeva.
Saara tuli eteiseen.
— Eeva? No mitä kummia! Tule sisään!
Saaran huone oli iso ja valoisa, mutta se näytti Eevan mielestä
omituisen ikävältä. Oikein huomasi, ettei siellä milloinkaan pidetty
hauskaa; Saarallahan ei ollut siskoja eikä veljiä, ja harvoin hän oli
toveriensa seurassa. Eevan täytyi taas sääliä häntä.
Millä tavalla hän nyt alottaisi? Tuntui aivan mahdottomalta. Miksi he
eivät olleet päättäneet, millä tavalla hän alottaisi?
— Minä luen juuri geometriaa, sanoi Saara osottaen pöytää.
Samassa Eeva tuli katselleeksi häntä vähän tarkemmin. Hänessä oli
jotakin outoa tänään — olisi melkein voinut luulla — niin, totisesti!
Saara oli itkenyt!
— Saara! huusi Eeva ja tarttui hänen käsivarteensa. — Tiedätkö sinä,
että Hertta erotetaan koulusta huomenna?
Saara tuijotti häneen säikähtyneenä.
— Sinun täytyy tunnustaa, Saara! kuiskasi Eeva kyynelten vieriessä
pitkin hänen poskiaan.
Saara koetti sanoa, jotakin, mutta purskahti samassa itkuun.
— Tule minun kanssani, Saara, niin menemme heti rehtorin luo. Saat
nähdä, että sinusta itsestäsikin on paljon hauskempaa, kun se on
sanottu. Mitä sinä sanot? Etkö sinä voi? Voit kyllä. Varmaan sinusta
monta kertaa on tuntunut ikävältä, että — että sinä — et ole sanonut
sitä. Saat nähdä, että tuntuu _paljon_ paremmalta, jos sanot sen...
Saara itki epätoivoisesti. Hän ajatteli, ettei hän koskaan enää voisi
nostaa päätään, olisi kauheaa katsoa Eevaa silmiin.
Ja rehtorin luo! Ei, ei, ei! Hän oli aina ollut luokan mallityttö,
rehtori oli aina pitänyt hänestä niin paljon...
— Ei, ei! nyyhkytti hän.
— Mutta ethän sinä voi nähdä, että Hertta ajetaan pois koulusta!
Hertta! Saara nyyhkytti vielä kovemmin. Hän ajatteli itsekseen, että
hänellä aina oli vain harmia Hertasta. Huviretkestä asti hänellä aina
oli ollut Hertta mielessä, aina häntä oli vaivannut se asia, ja nyt...
Mutta hän ei aikonut tunnustaa. Ei ikimaailmassa. Eeva kai oli ainoa,
joka tiesi tämän, ja hänet ehkä voisi saada olemaan vaiti.
Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että oli kummallista että Eeva tiesi
sen. Hänen kyynelensä lakkasivat vuotamasta, ja hän katsahti Eevaan.
— Kuinka sinä arvasit sen? hän kysyi.
— Se talonpoikaisnainen kertoi sen, sanoi Eeva punastuen.
— Talonpoikaisnainen? toisti Saara ja katsoi häneen terävästi. — Missä
sinä hänet tapasit?
— Hän — hän — Ossi se hänet tapasi...
— Ossi! huusi Saara ja hypähti seisomaan.
— Niin — Ossi meni saareen —
— Urkkimaan minun salaisuuksiani? sanoi Saara, joka nyt oli niin
suuttuneen näköinen, että Eevaa melkein pelotti.
— Ei, eihän hän tiennyt, että sinulla oli mitään tekemistä koko asian
kanssa. Mutta hän sai tietää sen siellä.
— Vai niin. Ja nyt luokka on lähettänyt sinut tänne.
— Ei, sanoi Eeva. — Ossi ja minä vain tiedämme sen.
— Mutta huomenna koko luokka saa tietää, että te olette pakottaneet
minut tunnustamaan?
— Ei, ei kenenkään tarvitse saada tietää sitä, sanoi Eeva.
Saara istuutui taas eikä sanonut mitään vähään aikaan. Eevakin oli
vaiti. Hän ei enää uskaltanut ottaa Saaraa kädestä — eikä hän sitä
tahtonutkaan. Silloin kun Saara itki, silloin häntä säälitti, mutta nyt
Saara oli — niin, hän oli melkein pahan näköinen.
— Mitä te teette, jos minä en mene rehtorin luo? kysyi Saara viimein.
Eeva joutui hämilleen.
— Mutta Saara, mikset sinä menisi? sanoi hän katsomatta Saaraan.
— Niin, mutta _jos_ minä en mene, — mitä te silloin teette? Silloin t e
menette, eikö niin?
Eeva ei sanonut mitään. Saara purskahti yhtäkkiä taas itkuun.
— Minä en mene, en, en, en! huusi hän.
Eeva ei voinut ymmärtää, että tuo tyttö, joka istui tuossa hänen
edessään itkien ja huutaen, oli Saara Turunen — Saara Turunen, luokan
mallityttö!
Hän nousi seisomaan ja katsoi levottomasti ikkunaan päin. Ossi odotti
siellä ulkona. Mitä hänen nyt piti tehdä?
— Saara, sanoi hän hiljaa. — Ole nyt hyvä — tule!
Saara ei vastannut. Hän oli nyt tyynempi, mutta silloin tällöin hän
kuitenkin vielä nyyhkytti vähän. Hän mietti. Jos hän nyt ei mennyt
rehtorin luo, menisivät Eeva ja Ossi. Ja silloin häpeä tietysti oli
paljon suurempi.
— Minun täytyy lähteä nyt, sanoi Eeva. — Tule, Saara.
Ja Saara nousi, pyyhki silmiään, niisti nenänsä ja huuhtoi kasvojaan
kylmällä vedellä. Sanaakaan sanomatta hän sitten meni Eevan edellä
eteiseen ja puki päällysvaatteet ylleen.
Heidän astuessaan portaita alas» muisti Eeva kauhistuen, että Ossi
odotti alhaalla. Pitikö hänen kertoa se Saaralle? Mutta silloin Saara
ehkä kääntyisi takaisin. Hän päätti olla sanomatta mitään.
Nähdessään Ossin Saara pysähtyi ovelle. Mutta Ossi tuli heti hänen
luokseen ja tervehti.
— Oikein sinä teit, Saara, kun tulit, sanoi hän ystävällisesti.
Saara ei sanonut mitään, alkoi vain kulkea eteenpäin. Koko matkalla
ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Kun he pysähtyivät rehtorin oven
eteen, kysyi Eeva:
— Odotammeko me sinua?
Saara raukka, miten kalpea hän oli! Hän pudisti päätään, mutta kun hän
jo oli aukaissut oven, kääntyi hän Eevan puoleen ja sanoi:
— Sinä saat odottaa, jos tahdot. Mutta Ossi ei.
Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä.
— Entä jos me olemme tehneet väärin! kuiskasi hän Ossille.
— Sitä minä en usko, sanoi Ossi.
— Nyt sinun täytyy mennä.
— Ei, minä odotan täällä sinun kanssasi. Kun hän tulee, niin minä
katoan.
— Ei, ei. Hän ei saa nähdä sinua. Minä odotan yksin.
— Mutta jos hän viipyy kauan?
— Vaikka viipyisikin.
Vihdoin Ossi meni.
Eeva käveli edestakaisin katukäytävällä.
Minkä rangaistuksen Saara nyt saisi? Hän oli mainio oppilas eikä
milloinkaan ollut saanut ainoatakaan muistutusta. Se varmaankin
auttaisi häntä. Eikä hän sitäpaitsi tietänyt, että Hertta oli tavannut
Rollen ja sanonut että kello oli neljä — eikä hän tietänyt sitäkään,
että Rolle oli jäänyt saareen. Hän tahtoi vain tehdä vähän kiusaa
Eevalle ja Hertalle. Pahinta oli, ettei hän kuulusteltaessa ollut
kertonut, että hän pyysi talonpoikaisnaista sanomaan väärän ajan
tytöille. Mutta ei kai sekään ollut vaarallista, kun hän nyt itse
tunnusti. Eihän kenenkään tarvinnut saada tietää, että hänet oli
pakotettu siihen.
Ei, ei hänen tarvinnut olla levoton. Saara saisi varmaankin lievän
rangaistuksen.
Mutta nyt juuri hänestä mahtoi tuntua kauhealta! Ja kauan hän siellä
viipyi! Eeva ei ollut lukenut läksyjään, ja sitäpaitsi alkoi sataa.
Nyt ovi avautui. Saara tuli ulos, kalpeana ja kyynelet silmissä.
Eeva ei uskaltanut kysyä mitään, eikä Saara kertonut mitään. Vasta kun
he olivat kulkeneet pitkän matkaa, sanoi hän:
— Hän sanoi, ettei siitä luultavasti tule ankaraa rangaistusta. Enhän
minä tiennyt, mitä Hertta metsässä oli sanonut Rollelle. Mutta hän
sanoi, että — että hänen ehkä täytyi —
Hän ei voinut jatkaa. Asia oli niin, että rehtori oli kysynyt,
tuliko hän itsestään vai oliko joku toinen saanut tietää totuuden ja
kehottanut häntä tulemaan. Silloin hän, Saara, oli alkanut itkeä, ja
rehtori oli istunut hetken verran aivan vaiti. Sitten rehtori oli
alkanut kävellä edestakaisin. Saara oli itkenyt koko ajan. Viimein
rehtori oli sanonut, että hänen, rehtorin, ehkä koko luokan kuullen
täytyi kertoa, miten asia oli. Hertan tähden, oli hän sanonut, mutta
myös Saaran itsensä tähden. Kun saattaa katsella, miten toinen
syyttömästi kärsii, niin ansaitsee itsekin kärsimystä. Niin rehtori oli
sanonut.
Ja hän oli sanonut sen ankarimmalla äänellään. Saara oli toisinaan
kuullut rehtorin puhuvan ankarasti, kun joku oli tehnyt jotakin rumaa,
mutta hän ei koskaan, ei koskaan olisi voinut uskoa, että rehtori
puhuisi _hänelle_ sillä tavalla.
Mutta ennenkuin hän meni, muuttui rehtori oikein ystävälliseksi. Hän
sanoi, ettei Saaran pitänyt olla katkera, vaan että hänen piti koettaa
ymmärtää, että rehtori vain tarkotti hänen parastaan.
— Hän sanoo sen koko luokalle, sanoi Saara ja puristi kovasti Eevan
käsivartta.
Eeva säpsähti. Koko luokalle — sehän oli kauheaa. Ja tämä tapahtuisi
Saara Turuselle! Kuinka se oli mahdollista?
He eivät sanoneet mitään, ennenkuin olivat Saaran ovella. Silloin Eeva
hiljaa kysyi:
— Oletko sinä hyvin vihoissasi minulle?
— En tiedä, sanoi Saara ja meni sisään.
* * * * *
Rehtorin puhuessa ei luokassa kuulunut hiiskahdustakaan.
Ensiksihän kertoi, ettei Rolf Eerola enää ollut niin sairas —
toivottiin varmasti, että hän saisi elää.
Sitten hän sanoi, että nyt tiedettiin, miksi Rolf oli jäänyt saareen.
Hän, rehtori, saattoi ilokseen ilmottaa, ettei kukaan tahallaan ollut
jättänyt häntä sinne.
Ja sitten hän kertoi, miten kaikki oli tapahtunut.
Saara Turunen istui koko ajan kasvot kätkettyinä nenäliinaan. Kaikki
luulivat hänen itkevän, mutta hänen silmänsä olivat aivan kuivat. Hän
tahtoi vain piiloutua — hän ei tahtonut nähdä rehtoria — ei nähdä
toverien kummastuneita ja uteliaita katseita.
Tätä häpeää hän ei milloinkaan unohtaisi, ajatteli hän ja painoi
nenäliinaa kuivia, kuumia silmiään vasten.
— Hertta raukka! kuuli hän jonkun toverin kuiskaavan.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut piston sydämeensä. Hertta raukka!
Ei kukaan ajatellut: Saara raukka! Nyt Herttaa tietysti hemmoteltaisiin
ja rakastettaisiin enemmän kuin milloinkaan. Ja häntä itseään, Saaraa,
kaikki halveksisivat.
Mutta hän aikoi pysytellä kaukana heistä. Hän aikoi näyttää, ettei hän
tarvinnut heitä.
Eikö rehtori pian lopettanut? Saara ei tahtonut kuunnella. Mieluimmin
hän olisi mennyt kotiin ja sulkenut ovensa ja paneutunut makaamaan
vuoteelleen eikä milloinkaan, milloinkaan enää nähnyt ketään ihmistä.
Nyt rehtori taisi lopettaa. Hän sanoi, että kaikkien piti parhaansa
mukaan koettaa saada luokan toverihenki niin hyväksi kuin suinkin.
Silloin ei kukaan tahtoisi epäystävällisesti tehdä kiusaa toiselle.
Saaran posket hehkuivat. Voi, nyt kai puhe vihdoinkin oli lopussa!
Hän kuuli, että rehtori meni ulos ja että luokka nousi seisomaan. Hän
vain jäi istumaan kasvot nenäliinan peitossa. Mutta juuri kun kaikki
taas olivat istuutuneet, nousivat he uudelleen. Moppe kai nyt tuli,
ajatteli Saara. Hän jäi nytkin istumaan, ja vaikka tunti alkoi, ei hän
muutamaan minuuttiin kohottanut päätään.
Opettaja ei sanonut siitä mitään, ja hetken kuluttua Saara nosti
kasvonsa nenäliinasta. Mutta hän katsoi alaspäin eikä viitannut
kertaakaan.
Välitunnilla hän ei mennyt ulos luokkahuoneesta. Siellä oli kylmää ja
viimaista, ja jos joku opettaja olisi sattunut tulemaan sinne, olisi
Saara ehkä saanut muistutuksen, tai ainakin hänet olisi heti lähetetty
pihalle. Mutta hänestä tuntui, ettei hän välittänyt mistään. Sitä hän
vain toivoi, ettei hänen tarvitsisi nähdä tovereita eikä puhua heidän
kanssaan.
Pihalla tungeskeltiin Hertan ympärillä.
— Sinulla on aina hyvä onni, Hertta, sanoi Harri Neva, nyt sinä
yhtäkkiä olet hurjan intresantti, ja se on tullut aivan itsestään.
Minä ponnistelen aina minkä, jaksan ollakseni intresantti, mutta se ei
onnistu milloinkaan.
— Ajatelkaa, että Saara tunnusti! sanoi Etta. — Kuka tietää, miten
muuten olisi käynyt!
— Minä uskoin niin varmasti, että sinä olit tehnyt sen, sanoi Aarne
Linturi melkein nuhtelevaisesti.
Hertta nauroi. Tuntui hauskalta, kun kaikki nyt oli ohi eikä enää
tarvinnut pelätä rangaistusta ja epäluuloja.
Mutta oikein iloinen hän ei voinut olla. Hän ei heti voinut unohtaa,
että monet kuitenkin olivat olleet valmiit uskomaan hänestä jotakin
niin ilkeää ja rumaa. Aarne Linturista hän ei välittänyt, hänen tyhmään
päähänsä saattoi pälkähtää mitä hyvänsä, mutta oli muita.
Ja sitten hän oli pahoillaan Saaran tähden. Eihän ollut hänen syynsä,
ettei Saara ollut puhunut totta talonpoikaisnaiselle, mutta hänestä
aivan tuntui, että Saara oli vihoissaan hänelle siitä.
— Kuule, kuiskasi hän Eevalle, missä Saara on?
— Minä luulen, että hän istuu luokkahuoneessa, vastasi Eeva.
— Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen? kysyi Hertta. — Minua kai hän
ei tahdo nähdä.
— Ehkä hän tahtoo olla yksin, sanoi Eeva.
— Ehkä, myönsi Hertta.
Eeva oli levoton ja alakuloinen. Olihan hänen syynsä, että Saara oli
joutunut ilmi, ajatteli hän. Hän oli mielestään melkein syypää Saaran
onnettomuuteen. Ja oli kamalaa tietää, että oli jonkun ihmisen vihan
alaisena. Sillä tietysti Saara nyt vihasi häntä.
— Minkä vuoksi sinä olet niin miettiväisen näköinen, Eeva?
Ossi seisoi hänen edessään kädet taskuissa ja lakki niskassa. Hän
näytti niin iloiselta, että Eeva melkein hämmästyi.
— Miksi sinä olot niin iloisen näköinen? kysyi Eeva.
— Miksikö? huusi Ossi. — Meidän asiammehan onnistui suurenmoisesti.
Oletko sinä koskaan ollut mukana paremmassa seikkailussa? Ja pitäisihän
sinun olla iloinen siitäkin, ettei Herttaa ajeta pois koulusta.
Niin, se oli totta. Sen hän melkein oli unohtanut — nyt, kun Hertta ei
enää ollut vaarassa.
— Tietysti minä olen iloinen, sanoi hän nopeasti.
— Et sinä ole sen näköinen.
— Minä ajattelut Saaraa.
— Hoh — hän kyllä tulee toimeen! sanoi Ossi. —
Mutta kun he hetken kuluttua tulivat luokkahuoneeseen ja Saara istui
siellä yksin pulpettinsa ääressä, alkoi omatunto soimata Ossia. Mistä
hän tiesi, tuliko Saara toimeen? Hän, Ossi itse, olisi karannut
Lontooseen tai Amerikkaan, jos hänelle olisi sattunut jotakin
sellaista. Ei mistään hinnasta hän olisi istunut täällä kuin ennenkin —
näkemässä, miten toverit katselivat.
Monta kertaa hän tunnin aikana katsahti Saaraan. Saara oli nyt melkein
ennallaan, hän viittasi ja vastasi ja oli tarkkaavainen. Mutta hän oli
kauhean kalpea.
Niin, mutta miksi hän ei ollut puhunut totta? Oma syy, jos hänestä nyt
tuntui pahalta.
Hm. Mutta ainakin kerran hän, Ossi, itsekään ei ollut puhunut totta.
Se tapahtui viime keväänä, kun isä päivällispöydässä kysyi, oliko hän
särkenyt työhuoneen lampun. »En», oli hän vastannut, melkein ennenkuin
itsekään huomasi. Hän ei käsittänyt, mikä hänen päähänsä pälkähti.
Sitten illallisen jälkeen hän kyllä tunnusti, mutta kuitenkin. Hän
_oli_ sanonut valheen.