Inga Korte sai peilejä, korvarenkaita, hiusvoiteita ja puuterihuiskuja.
Harri Neva sai viisi munalukkoa suunsalpana käytettäviksi, Ossi
Anger sai silmälasit, paperisen tohtorinhatun ja sitäpaitsi kaikilta
opettajilta kunnia-adressin. Hertta sai valerianaa ja Mopen valokuvan.
— Oletteko te varastaneet sen? kysyi hän. — Harri Neva, sinä näytät
vähän nololta.
— Hm — niin — minä löysin sen, sanoi Harri epämääräisesti.
— Mistä?
— Älä sinä siitä huolehdi. Eikö kuva ole onnistunut?
— Mistä sinä sen löysit?
— Tuolta! sanoi Harri ja osotti pöydällä olevaa albumia.
— Isän albumista! huusi Ossi.
— Ei hän välitä Mopen kuvasta niin paljon kuin Hertta, sanoi Harri.
— Milloin sinä otit sen albumista? kysyi Hertta.
— Viisi minuuttia sitten.
— Mikä tuosta lapsesta vielä tulee? kysyi Hertta pudistaen päätään. —
Pane Moppe paikoilleen, Ossi.
Saara sai sammakon, joka hyppeli edestakaisin lankaa pitkin. Pakettiin
oli kirjotettuna, että sitä tuli katsella tunneilla, sillä »hyvä nauru
tunneilla pidentää elämää».
— Mitä kauniita tavaroita sinä saat, Liisa? kysyi Einari Tammela
heilutellen monokkelia, jonka hän juuri oli saanut.
— Jalokivisormuksen, sanoi Liisa.
— Mikä kirjotus paketin kuoressa on? kysyi Einari. — »Liisa
Marttilalle, suurelle laulajattarelle, lämpimän ihailun merkiksi.
Italian kuningatar.»
— Miksi minä saan kahvipannun? huusi Etta samassa.
— Minä näin sen puodinikkunassa, ja minusta se muistutti sinua niin
ihmeellisesti! sanoi Harri.
— Ja sitten sinulla on niin hyvät emäntätaipumukset, sanoi Rolle Eerola.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Etta.
— Minä näin sen huvimatkalla, sinä olit ainoa, joka pesit astioita
siellä, sanoi Rolle. — Inga varoi käsiään, hän ei koskenut mihinkään,
Hertta istui pyyheliina sylissä ja kuppi kädessä ja puhui ja puhui —
joskus hän muisti kupin ja pyyhkäisi sitä kerran, sitten hän unohti sen
taas — hän pyyhki samaa kuppia puolen tunnin ajan.
— Ole vaiti, Rolle, tässä saat lahjan! huusi Hertta ja heitti hänelle
paketin.
Se sisälsi taulun, jonka Harri Neva oli maalannut ja joka esitti Rollea
itseään.
— Miksi minun toinen poskeni on sinipunainen? kysyi Rolle.
— Varjo lankeaa sillä tavalla, selitti Harri ylpeästi, ja tukassa on
ainakin oikea väri. Sen minä maalasin punaisella musteella.
— Mutta ei minulla ole siniset silmät!
— Niin, ei tosiaankaan taida olla, mutta minulla ei ollut ruskeaa väriä.
Lahjoja sateli yhä kaikille.
— Eivätkö ne jo lopu pian? huokasi Hertta. — Minä en jaksa nauraa enää.
Älä aukaise tuota pakettia, Eeva; jos siinä on jotain naurettavaa, niin
minä kuolen! Voi!
Ja hän nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen poskiaan, sillä
paketissa oli taulu, joka esitti häntä itseään ja Eevaa.
— Kumpainen olen minä? kysyi Eeva innokkaasti.
— Tietysti se, jolla on vaaleampi tukka, sanoi Harri Neva
loukkaantuneena. — Etkö sinä tunne omaa itseäsi?
— E-en, en aivan, myönsi Eeva. — Tai kyllä nyt, kun näen nimen tuossa
alla.
— Etkö sinä tunne omaa ruskeaa hamettasi? kysyi Harri.
— Se se juuri saattoi minut vähän päästä pyörälle, sanoi Eeva, eihän
minulla ole mitään ruskeaa pukua!
— Vai eikö? Sepä kummaa — ruskea, jossa on vaaleansininen kaulus?
— Ei minulla ole sellaista — Liisalla kyllä on.
— Vai niin, sanoi Harri vähän nolon näköisenä, minä aivan muistin, että
se oli sinulla.
* * * * *
Rouva Anger meni levottomana miehensä työhuoneeseen.
— Kuulehan, Teodor, mitähän alakertalaiset ajattelevat tästä? kysyi hän.
— Heidän kattokruununsa vapisee varmaankin vähän, sanoi professori,
mutta se ei ole vaarallista. Meillä on muulloin niin hiljaista.
* * * * *
— Niin, ja Ossi näyttää pitävän niin hauskaa.
— Eeva, tahdotko sinä kuulla salaisuuden? kysyi Marja ja veti Eevan
vähän syrjään. — Minä sain juuri tänään romaanini valmiiksi.
— Romaanisi?
— Niin, etkö muista, minähän luin alun sinulle ja Essille —
— Muistan, mutta minä en tiennyt, että sinä olet jatkanut...
— Se on valmis nyt. Loppu on oikein kaunis. Fanny rupeaa nunnaksi ja
katuu koko elämänsä ajan isänsä syntejä.
Samassa rouva Anger käski heidät ruokasaliin voileipiä syömään.
Ossi ehti tuskin ollenkaan syödä itse, hänen täytyi tietysti katsoa,
että kaikki toiset saivat ruokaa. Tuolla seisoi Saara Turunen, hän ei.
ollut saanut ainoatakaan voileipää.
— Mitä sinä tahdot, Saara? Lohta? Ja pidätkö sinä ranskanleivästä — vai
näkkileivästä?
— Kiitos, minä pidän mistä vain, sanoi Saara.
Saara oli ollut niin kummallisen onnellinen koko illan. Ei kukaan
näyttänyt muistavan, mitä hän oli tehnyt — itse Rolle Eerolakin oli
antanut hänelle lahjan.
— Katsohan Saaraa, kuiskasi Einari Tammela Ossille, hän on kuin uusi
ihminen tänä iltana.
Ossi katsoi Saaraan. Niin, se oli totta. Ennen Saara hänestä oli
näyttänyt vanhemmalta kuin muut tytöt — Saara oli niin vakava eikä
nauranut yhtä usein kuin muut — — — mutta tänä iltana, hän oli yhtä
nuoren ja iloisen näköinen kuin hekin.
— Mikset sinä pidä yhtään puhetta, Harri? kysyi Rolf Eerola.
— Oletko hullu — professorihan on täällä!
— Mitä se tekee? sanoi Ossi. — Isä, Harri Neva tahtoisi pitää puheen,
mutta ei uskalla.
— Miksei hän uskalla? Minunko tähteni? Silloin minä ensin pidän puheen.
Minä toivon, että te hyvin usein tulette tänne ilahduttamaan sydäntämme
niinkuin tänä päivänä. — Ja nyt on teidän vuoronne vastata.
Ja Harri Neva rohkaisi mielensä ja vastasi. Ja kun hän kerran oli
päässyt vauhtiin, ei mikään voinut hillitä häntä. Hän puhui vuoron
mukaan kaikille läsnäoleville. Sitten hän alkoi pitää puheita
opettajille, mutta kun hän ehti neiti Ellmaniin, huusi Hertta:
— Ei, Harri, anna Bamssin olla! Sinä kiusaat häntä tarpeeksi tunneilla
— minun mielestäni voisit jättää hänet rauhaan nyt.
— Bamssi pitää minusta, sanoi Harri, hän on aivan erikoisesti
kiinnittänyt huomionsa minuun.
— Vai niin!
— Tänään hän esimerkiksi sanoi: »Harri Neva ei milloinkaan osaa
mitään.» Siitä näkee, että hän tarkasti seuraa minun toimiani.
— Bamssi raukka, sitä hän ei juuri voi olla tekemättä, sanoi Hertta,
sinähän meluat koko ajan.
— Kuulkaa Herttaa! Ossi, Aarne, kuulkaa Herttaa! »Sinä meluat!»
Kysytäänpä Bamssilta, _kuka_ luokan oppilaista enimmin meluaa — hahaa,
Hertta!
— Saanko minä tuon lautasen, Harri, nauroi Hertta, ja nyt puhumme
muusta. Mitä te aiotte tehdä joululuvan aikana?
— Minä aion nukkua aamuisin, sanoi Etta.
— Silloin luokan ovea varmasti pitää suurentaa joulun jälkeen, sanoi
Harri. — Nyt jo sinä töin tuskin pääset siitä läpi, jos olet syönyt
vahvan aamiaisen.
— Se ei ole totta! huusi Etta.
— Mitä sinä itse aiot tehdä luvan aikana? kysyi Ossi.
— Syödä, tietysti, sanoi Harri. — Einari menee tanssikouluun. Hän
on saanut uuden puvun ja kolme uutta kenkäparia. Hänen pitää oppia
kulkemaan lattian poikki ja kumartamaan ja hoitamaan viuhkaa —
— Ole vaiti. Harri, sanoi Rolf Eerola. — Mitä sinä aiot tehdä, Eeva?
— Odottaa jouluiltaa ja sitten nauttia jouluillasta ja sitten muistaa
jouluiltaa, sanoi Eeva.
Kaikki nauroivat.
Kun ruoan jälkeen palattiin saliin, kuiskasi Marja Hertalle:
— Luuletko sinä, että professori on samanlainen kuin Etan isä?
— En luule, mutta varminta on kuitenkin lähteä ajoissa. Vähän minun
sentään täytyy levätä, minä söin kuusi voileipää ja kaksi annosta
jälkiruokaa.
Kaikkien vieraiden mentyä Ossi kysyi äidiltään:
— Oliko sinusta hauskaa, äiti?
— Hyvin hauskaa, vastasi rouva Anger nauraen.
— Niin minustakin, sanoi Ossi ja läksi levolle.
* * * * *
Ja nyt koulu oli päättynyt. Kaikki olivat saaneet todistuksensa,
sanoneet hyvästi tovereille ja viimeisen kerran juosseet koulun
portaita alas.
Eevan mielestä aika kiiti ohi kuin salama. Essi ja hän ompelivat päivät
päästään saadakseen kaikki joululahjat valmiiksi. Ja ennenkuin ehti
käännähtääkään, oli aattopäivä jo käsissä.
— Tänään on jouluaatto! Jouluaatto! Jouluaatto! huusivat Juho, Nisse ja
Stiina hyökätessään kello puoli seitsemän aamulla tyttöjen huoneeseen.
Oli suloista tietää, että tänään todella oli jouluaatto!
— Eeva, mitä sinä luulet saavasi? kysyi Essi.
— En tiedä, mutta minä _toivon_ valokuvauskonetta.
— Nouskaa jo, tytöt! huusi Juho. — Te ette ehdi pukeutua illaksi.
— Menkää tiehenne, niin me nousemme, sanoi Essi, uskotko sinä, Eeva,
_uskotko_, että minä saan taikalyhdyn?
— Kuka tietää? sanoi Eeva. — Heitä tänne tuo alushame, ole hyvä!
— Minkätähden joulu oikeastaan on niin hauska? sanoi Essi. — Ei se ole
vain lahjojen tähden.
Eeva mietti hetkisen.
— Ehkä sen tähden, että kaikki ovat yhdessä ja että lauletaan ja kuusen
tähden, sanoi hän.
— Ehkä, sanoi Essi. — Ihanaa vain on, että tänään on jouluaatto!
Aamupäivä kului nopeasti. Hertta toi lahjoja kaikille, ja kotiin
mennessään hänellä oli yhtä monta pakettia korissaan kuin tullessaankin.
— Meidän pitäisi viettää jouluilta yhdessä, sanoi hän, eikö teistäkin?
Kyllä, niin heistäkin,
— Mutta me voimme soittaa toisillemme illalla ja toivottaa hauskaa
joulua, sanoi Eeva. — Ja huomenna meidän täytyy tavata, tietysti.
— Tietysti!
Ja nyökäten ja huiskutellen hän katosi.
— Miksi te ette syö, lapset? kysyi rouva Norma päivällispöydässä.
Mutta lapset ajattelivat illallista — lipeäkalaa ja muuta jouluruokaa.
— Kuka nyt voi syödä, kun sydän on täynnä lipeäkalaa ja torttuja? sanoi
Eeva.
— Saattaahan se käydä vähän vaikeaksi, sanoi insinööri. — Muuten
äiti ja minä olemme ajatelleet, ettemme tänä vuonna antaisikaan
joululahjoja. Nyt on niin kalliit ajat, ja rahat tarvitaan muuhun.
Koettakaa nyt kiltisti olla iloisia, vaikka ette saakaan lahjoja!
Lapset nauroivat ihastuksissaan katketakseen, he tiesivät, että isä
sanoi noin joka jouluna.
Stiina yksin oli säikähtyneen näköinen. Hän ei muistanut edellistä
joulua.
— Eikö Stiina saa mitään lahjoja? kysyi hän katsoen onnettomana
ympärilleen.
— Saa kyllä, huusi Eeva, Stiina saa kauhean paljon lahjoja — koko
korillisen.
Mutta Stiina näytti vielä epävarmalta.
— Eikö ajat aivan varmaan ole kalliit? kysyi hän.
— Ei ole.
Ja niin päivällinenkin oli ohi. Jo tunnin kuluttua kuusi
sytytettäisiin! Eeva istui kirjotuspöytänsä ääressä piirustellen
tapansa mukaan kaikenlaisia kuvioita imupaperille.
Oliko hän pannut kaikki lahjat paperiin? Hänen täytyi laskea ne
ajatuksissaan. Äidin pöytäliina, isän kirjotuspöytämatto, Juhon
kynäkotelo, Nissen pallo, Stiinan pieni nukke, Olgan saippua — kyllä ne
kaikki olivat valmiina annettaviksi. Marjan lahjat he olivat vieneet jo
eilen.
Hyvä oli, ajatteli Eeva, että hän oli ommellut pienen lahjan Saara
Turusellekin. Se oli vain pieni kynänpyyhin, mutta ehkä Saara kuitenkin
ilostuisi. Hän oli pistänyt sen Saaran kirjelaatikkoon eilen.
— Eeva, kerro jotakin joulupukista! Me emme _jaksa_ odottaa niin
kauhean kauan!
Nisse ja Stiina kiipesivät hänen syliinsä.
— Tulkaa tänne sohvaan, niin minä kerron.
Ja hän kertoi, kunnes rouva Norma aukaisi oven ja sanoi:
— Nyt kuusi sytytetään! Pian kaikki »pimeään huoneeseen» — isän huone
on pimeänä.
— Eläköön! Eläköön!
Kaikki hyökkäsivät insinöörin huoneeseen, joka oli salin vieressä. Se
oli aivan pimeä, ja kaikki ovet olivat kiinni.
Nyt siis vihdoin oltiin »pimeässä huoneessa»! Eevaa melkein hävetti
se, että hänestä kaikki oli niin hauskaa — oikeastaanhan tällainen oli
pikkulasten huvia.
— Eläköön, eläköön! kuiskasi Stiina.
Hänen mielensä oli niin jännittynyt, ettei hän voinut huutaa.
Ja nyt — nyt...!
Ovet lensivät auki, ja kaikki syöksivät saliin. Suuri loisto aivan
häikäisi, pani pään pyörälle. Silmät, jotka olivat tottuneet pimeään,
eivät aluksi erottaneet mitään.
— Kuusi! huusi Nisse äkkiä.
Niin, tuossa se oli — paistavana, täynnä kynttilöitä ja koristeita.
Stiina lenteli ympäri huonetta ja huusi, minkä jaksoi:
— Eläköön, eläköön!
Ja Eevallakin melkein oli itku kurkussa. Oli oikeastaan kummallista,
ajatteli hän, että itku pyrki kurkkuun, kun ihminen oli hirveän iloinen
— ei joka tavalla iloinen, mutta esimerkiksi näin jouluilta-iloinen.
— Nyt otamme toisiamme kädestä kiinni ja tanssimme kuusen ympärillä,
sanoi rouva Norma.
Ja he tanssivat laulaen:
»Joulu tulee joukker-koukker,
Kaikki lapset heikker-keikker.»
Sitten rouva Norma istuutui pianon ääreen, ja laulettiin pari
joululaulua. Ja sitten — sitten kaikki oli kuin unta vain. Toinen ilo
seurasi toista, niitä ei jaksanut laskeakaan. Teetä ja kakkuja ja
karamelleja, suurenmoisia lahjoja — juuri ne, joita oli toivonut —
valokuvauskone ja taikalyhty ja paljon muuta. Puheltiin ja naurettiin
ja riemuittiin, Eevan pöytäliina oli erinomainen, Juhon huonosti
ommeltu lahja »liikuttava».
Ja sitten tuli illallinen: lipeäkalaa ja kinkkua, puuroa ja torttuja.
— Isä, sanoi Juho ruoan jälkeen onnellisena ja väsyneenä, ei kai mikään
ole ihanampaa kuin olla niin kylläinen, ettei jaksa liikkua?
— Eikö olisi vielä ihanampaa panna maata? kysyi insinööri merkitsevästi.
Ja Juho näytti olevan samaa mieltä. Kaikki sanoivat hyvää yötä
toisilleen, ja niin jouluilta oli ohi.
Valo oli sammutettu, ja huoneessa oli hiljaista.
— Hyvää yötä, Eeva.
— Hyvää yötä, Essi.
Eevan pää painui raskaasti tyynyn varaan. Hän tunsi, että hän heti
nukkuisi. Ja huomenna herätessään hän omistaisi erinomaisen hienon
valokuvauskoneen, ja heti aamiaisen jälkeen Hertta ja Marja olivat
luvanneet tulla...
Eeva nukkui.