— Ei, minä tarkotan nyt syyskuussa, sanoi Ossi.
Ei. Ei elävää sielua.
Ossi mietti. Mitä hän nyt kysyisi?
Samassa ovi avautui, ja sisään astui nainen. Hän näytti olevan neljän-,
viidenkymmenen paikkeilla, ja hänellä oli hyvin punaiset posket. Ossi
hypähti seisomaan.
— Tämä on ukon sisar, sanoi kalastajanvaimo, hän asuu meillä.
Nyt Ossilla oli tarpeeksi kysyttävää. Hän kääntyi ukon sisaren puoleen
ja kysyi, oliko hän täällä huviretkipäivänä. Oli kyllä. Menikö hän
metsään, ennenkuin laiva lähti? Hän mietti hetkisen — aivan oikein, nyt
hän muisti, että hän meni serkkunsa luo. Hän ei uskaltanut jäädä yksin
mökkiin yöksi. Tuliko häntä vastaan tyttö, joka kysyi, paljonko kello
oli? Tuli, sen hän varmasti muisti. Hän muisti sen siksi, että hän oli
sanonut väärän ajan tytölle.
Ossin sydän sykähti.
Kuinka hän saattoi muistaa sen niin varmasti, kysyi hän.
Kas, asia oli niin, että serkun piti olla häntä vastassa veneineen
saaren toisella puolella kello viisi. Mutta kun hän luuli, että kello
oli vasta neljä, niin hän kävellessään poimi kokonaisen korillisen
puolukoita. Ja kun hän tuli veneen luo, niin serkku oli vihainen kuin
ampiainen, koska oli saanut odottaa enemmän kuin puoli tuntia.
Ossi ei oikein ymmärtänyt.
— Minkätähden te sitten luulitte, että kello oli vasta neljä — silloin,
kun te tapasitte sen tytön? kysyi hän.