Seuraavana lukupäivänä vallitsi koulussa suuri hämmennys. Kun Eeva tuli
luokkahuoneeseen, hyökkäsi Marja hänen luokseen.
— Oletko sinä kuullut, Eeva? Rolle on sairas.
— Sairas?
— Niin, hän oli mennyt kauas metsään, hän luuli tulevansa johonkin
talonpoikaistaloon, ja kapteeni Neva löysi hänet vasta kello neljä
aamulla —
— Ja hän makasi ladossa aivan kylmästä kangistuneena! keskeytti Etta. —
Hän oli pulahtanut ojaan ja kastunut.
— Ja hänen äitinsä on puhunut rehtorin kanssa, sanoi Marja, ja
sanoo, että on anteeksiantamatonta, että sellaista voi tapahtua
koulu-huviretkellä.
— Ja nyt meitä kaikkia kuulustellaan, sanoi Etta.
— Kuulustellaan! Minkätähden? kysyi Eeva.
— En tiedä, sanoi Etta, mutta Moppe on sanonut, että meitä
kuulustellaan.
— Minä tiedän minkätähden, sanoi Inga Korte, tärkeän näköisenä,
minä kuulin, miten rehtori sanoi sen Bamssille. Meitä kuulustellaan
sentähden, että Rollen isä on sanonut, että me varmaankin jätimme
Rollen saareen tahallamme.
— Mitä sinä puhut! huudahti Eeva.
— Niin Rollen isä oli sanonut, ja että meitä kaikkia pitäisi rangaista,
mutta eniten Herttaa, joka suorastaan oli valehdellut Rollelle.
— Oliko hän sanonut sen? kysyi ääni.
Kaikki kääntyivät. Hertta seisoi heidän takanaan. Hänen kasvonsa
punottivat ja silmät säkenöivät.
— Inga lörpöttelee, sanoi Liisa Marttila nopeasti.
Samassa kello soi.
Rukoussaliin mentäessä Hertta ei sanonut sanaakaan. Eeva katsoi usein
häneen sivultapäin. Oli kauheaa nähdä Hertan kulkevan noin kiltisti ja
siivosti, ajatteli hän. Rolle Eerolan isä mahtoi olla huono ihminen.
Kuinka hän saattoi uskoa niin pahaa ihmisistä? Hyi. Mutta eihän hän
tuntenut Herttaa eikä voinut tietää, ettei Hertta _milloinkaan_ tekisi
sellaista.
— Kivistääkö sinun päätäsi vielä? kuiskasi Eeva.
Hertta pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään.
Eevasta alkoi tuntua pahalta. Ja kun Moppe kompastui kalossiin ja oli
vähällä kaatua Bamssin syliin Hertan edes huomaamatta sitä, silloin
kävi Eeva oikein levottomaksi.
Häntä suututti tuo Rolle. Miksi hänen piti ruveta makaamaan latoon
ja vilustua pahanpäiväiseksi? Hän olisi voinut kävellä ja pysytellä
lämpimänä. Ja oli aivan hänen tapoistaan pulahtaa ojaan. Hänen piti
aina »urheilla» ja puuhata.
Kuinka kävisi läksyjen tänään? Oli mahdotonta pitää ajatuksia koossa.
No, nyt rukous oli lopussa.
— Hertta, osaatko sinä läksyt?
— En tiedä.
Ei, Hertta oli varmasti sairas. Hertta raukka. Mutta ehkä Inga vain oli
puhunut tyhmyyksiä.
Eeva koetti katsella läksyä vähän, ennenkuin Moppe tuli luokkaan. Mutta
hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä luki.
Samassa ovi avautui, mutta Mopon asemesta astuikin rehtori sisään.
Eevan sydän melkein lakkasi lyömästä. Ja kun luokka taas oli
istuutunut, ja rehtori seisoi siinä sormenpäät Etan pulpetilla ja
katsoi suoraan eteensä, tunsi Eeva vapisevansa.
— Te tiedätte, että Rolf Eerola oli metsässä kokonaisen yön. Nyt hän
on hyvin sairas, ja hänen isänsä sanoo, että hänet jätettiin sinne
tahallaan. Minä tahdon nyt puhua teidän kanssanne asiasta. — Hertta
Malmi näki hänet viimeksi. Ehkä Hertta kertoo mitä tietää.
Hertta nousi seisomaan. Kuinka hän saattoi olla noin tyyni, ajatteli
Eeva. Ja hän kertoi kaiken aivan samalla tavalla, kuin hän oli kertonut
Bamssille.
— Mutta laivahan lähti melkein heti Hertan ja Eevan tultua rantaan,
sanoi rehtori. — Silloinhan Hertan täytyi huomata, että kello oli
paljon enemmän. Eikö Hertta silloin muistanut Rolle Eerolaa?
— Ei, minun päätäni pakotti niin, etten minä muistanut mitään. Minä
kyllä kummastuin, kun laiva alkoi jyskyttää, mutta minä luulin, että
olin nukkunut.
— Milloin Hertan päätä alkoi pakottaa?
— Kun minä etsin rintaneulaa. Mutta minä voin vähän pahoin jo aamulla.
Rehtori katsoi häntä tutkivasti.
— Oliko kukaan kuullut Hertan valittavan pahoinvointia päivän kuluessa?
kysyi hän kääntyen luokan puoleen.
Ei kukaan viitannut. Eeva koetti muistaa joka sanan, minkä Hertta oli
sanonut. Ei, hän ei ollut sanonut mitään siitä, ettei hän voinut hyvin.
Mutta silloin, kun hän saavutti Eevan metsätiellä, silloin hän kyllä
oli sairas, sen näki hänestä.
Eeva viittasi.
— Eeva Norma.
— Silloin, kun Hertta oli löytänyt rintaneulan, oli hän kalpea ja
väsynyt. Hän oli varmasti niin sairas, ettei hän jaksanut ajatella
oikein selvästi.
— Tietääkö Eeva, oliko Hertalla syytä olla vihoissaan Rolfille? kysyi
rehtori.
— E-ei, ei mitään erikoista syytä.
— Herttahan se tempaisi Rolfilta Marja Norman päiväkirjan? kysyi
rehtori.
Eeva punastui. Niin, se oli totta, sen hän oli unohtanut.
— Olivatko Hertta ja Rolf hyviä ystäviä? kysyi rehtori.
Eeva ei vastannut. Tietystikään Hertta ei ollut Rolfin hyvä ystävä.
Kuka tyttö nyt olisi Rollen hyvä ystävä! Miksi piti kysyä noin tyhmästi?
— Tekikö Rolf usein kiusaa Hertalle? kysyi rehtori.
— Ei enemmän kuin muillekaan, sanoi Eeva levottomana.
Hän sai istuutua. Rehtori kuulusteli nyt jokaista erikseen. Ossi Anger
sanoi olevansa vakuutettu siitä, ettei kukaan tahtonut jättää Rolfia
saareen.
— Mutta eikö ole kummallista, että talonpoikaisnainen varmasti olisi
väittänyt, että kello oli vähän päälle neljän, kun se oli neljännestä
vailla viisi? — Näkikö Eeva tuon naisen?
— En tiedä varmasti — minä luulen melkein, että näin erään
talonpoikaisnaisen, sanoi Eeva epäröiden.
Hän oli siinä kulkiessaan ajatellut rintaneulaa ja koettanut
laskea, ehtisikö Hertta ajoissa takaisin, ja sitten hän oli sitonut
kengänrihmansa ja letittänyt tukkansa, joka oli purkautunut. Hän muisti
kyllä, että pari kolme ihmistä oli tullut häntä vastaan, mutta hän ei
voinut sanoa missä.
— Hertta Malmi tulee minun kanssani, sanoi rehtori.
Hertta nousi paikaltaan. Hän tunsi, että koko luokka katsoi häntä hänen
mennessään ulos rehtorin jäljessä.
Hän nielaisi itkunsa. Hän _ei_ aikonut itkeä, ajatteli hän. Jos rehtori
oli niin julma, jos kaikki olivat niin julmat, että luulivat häntä
valehtelijaksi, niin hän ei aikonut välittää heistä enää. Hän aikoi
sanoa rehtorille suoraan, että — että...
Samassa he tulivat rehtorinkansliaan. Rehtori istuutui ja alkoi
puhua. Hän pyysi Herttaa vain aivan rauhallisesti kertomaan, mitä oli
tapahtunut. Hän tahtoi ehkä tehdä vähän kiusaa Rolfille, eikö niin? Hän
ajatteli, että Rolf tulisi liian myöhään, niin että kaikki saisivat
odottaa häntä ja suuttuisivat häneen. Eihän hän, Hertta, voinut arvata,
että kaikki unohtaisivat Rolfin laivan lähtiessä. Mutta kun he tekivät
niin, lankesi hän kiusaukseen eikä sanonut mitään Rolfista. Niinkö asia
oli?
— Ei, sanoi Hertta. — Minä en tahtonut tehdä kiusaa hänelle, enkä minä
muistanut häntä, kun laiva lähti.
Rehtori puhui vielä hetken ajan hänen kanssaan ja sanoi vihdoin:
— Minä toivon, että Hertta puhuu totta. Sen kai me pian saamme tietää.
Sitten hän sai mennä.
Oli välitunti. Kaikki olivat pihalla. Hertta meni luokkahuoneeseen ja
istuutui pulpettinsa ääreen. Ikkuna oli auki, mutta aurinko paistoi ja
huone oli lämmin.
Nyt ehkä kuitenkin kävisi niin, että hänet ajettaisiin pois koulusta.
Kyynelet tunkivat hänen silmiinsä, ja kurkkua kouristi.
Hän oli huomannut, että Saara Turunen ja muutamat muut katsoivat häneen
niin omituisesti. Luulivatko he, että hän oli tehnyt sen? Hän tunsi,
että koko hänen ruumistaan alkoi kuumentaa, kun hän ajatteli sitä.
— Hertta.
Eeva hiipi sisään.
— Hiljaa! kuiskasi hän. — Moppe on käytävässä. Hän lähettää meidät
pihalle, jos hän keksii meidät. Mitä rehtori sanoi?
— Hän uskoo, että minä olen tehnyt sen, sanoi Hertta.
— Näin isossa koulussa ei pitäisi olla niin typerä rehtori, sanoi Eeva
harmistuneena.
Samassa Marjakin hiipi sisään. Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta,
ja hän nyyhkytti hiljaa.
— Minä lyön rehtorin kuoliaaksi! kuiskasi hän ja näytti niin lempeältä
ja rauhalliselta, että Hertta purskahti nauruun.
— Eläköön! huudahti Eeva ihastuneena. — Älä välitä heistä, Hertta! Sinä
et ole tehnyt mitään pahaa, naura sinä vain heille.
Opettajahuoneessa puhuttiin paljon Hertta Malmista.
— Minä uskon, että hän on tehnyt sen, sanoi maisteri Panu, hänhän aina
on ollut luokan levottomin oppilas.
— Minä en voi uskoa sitä! sanoi neiti Ellman raukka. — Kaikki oli
minun syyni. Minun olisi pitänyt ottaa selvä siitä, oliko Rolf todella
hytissä.
— Ei kukaan voi sanoa sitä neidin syyksi, lohdutti rehtori. — Mutta
mitä Hertta Malmiin tulee, näyttää asia ikävä kyllä epäilyttävältä.
Hän oli ollut terve ja iloinen koko päivän — eikö totta, neiti
Ellman? — ja yhtäkkiä hän on niin sairas, ettei hän huomaa että laiva
lähtee puoli tuntia aikaisemmin kuin hän oli odottanut. Ja tuo juttu
talonpoikaisnaisesta on omituinen sekin.
— Mutta Hertta on niin miellyttävä tyttö, sanoi neiti Ellman.
— Hm! sanoi maisteri Panu.
— Hän on kyllä miellyttävä, sanoi toinen opettajista, mutta luokka
olisi miellyttävämpi ilman häntä.
— Kuinka Rolle Eerola voi? kysyi neiti Ellman.
— Hän on jokseenkin huonona, sanoi rehtori, — Keuhkotulehdusko siitä
tuli?
— Niin luulen.
* * * * *
Nyt seurasi vaikea aika. Kuulusteluja, epäluuloja; sopottelua ja
supattelua koko koulussa. Monet luulivat Herttaa syylliseksi, ja joskus
he näyttivät sen hänelle suoraan.
— Kuule, Hertta, sanoi Eeva eräänä päivänä, eikö sinusta Saara Turunen
ole ollut kummallinen koko tämän ajan?
— Tarkotatko sinä sitä, että hän on ollut niin ystävällinen minulle?
kysyi Hertta.
— Tarkotan, mutta hän on muutenkin ollut kummallinen. Hän on
ystävällinen sinulle, mutta sittenkään minä en voi oikein pitää
hänestä. Hän on _liian_ ystävällinen.
Hertta nauroi.
— Ei olekaan monta, jotka nykyään olisivat _liian_ ystävällisiä
minulle, sanoi hän. — Halloo, Noora! Minulla on jotain kerrottavaa —
jotain hauskaa!
Eeva jäi katselemaan hänen jälkeensä. Hertta oli muuttunut. Kun hän
nauroi, ei hän ollut iloisen näköinen. Ja miksi hän niin mielellään
käveli Noora Herrmanin kanssa? Noora voisi olla oman luokkansa tyttöjen
kanssa. Eihän Hertta milloinkaan ennen ollut pitänyt hänestä. Nooralla
oli käherretty otsatukka, ja hän oli ylpeä ja olevinaan, ja Liisa
Marttila oli nähnyt hänen puuteroivan nenäänsä.
Eeva mietti erästä asiaa: jos vain voisi saada käsiinsä tuon
talonpoikaisnaisen, jonka Hertta oli tavannut — silloin kaikki
selviytyisi. Mutta kuinka hänet saisi käsiinsä? Jonkun pitäisi lähteä
saareen etsimään häntä. Mutta ehkä hän ei asunut siellä?
Ehkä hän, Eeva itse, voisi lähteä? Ei, äiti ja isä eivät laskisi häntä
sinne. Ja ehkä poika sitäpaitsi kelpaisi sellaiseen paremmin kuin tyttö.
Ossi Anger? Hän oli tietysti viisain. Mutta hän ei varmaankaan pitänyt
seikkailuista. Hän oli niin juhlallinen ja vakava. Harri Neva sopisi
paremmin.
Mutta Harri Neva saattaisi keksiä jotain hullutuksia ja pilata koko
asian. Hän kyllä innostuisi mihin vain, mutta häneen ei voinut luottaa.
Ja Einari Tammela oli liian hieno. Hän ei sopinut seikkailuihin —
uusine keltaisine kenkineen.
Aarne Linturia ja muita ei voinut ajatellakaan. Ei, Ossi Anger oli
kyllä ainoa mahdollinen.
Samana päivänä kello kolme hän järjesti asiat niin, että oli valmiiksi
puettu aikaisemmin kuin Ossi. Hän tiesi, ettei Ossi asunut samalla
suunnalla kuin muut toverit ja että hän tavallisesti meni kotiin yksin.
Nyt hän, Eeva, oli menevinään asioille juuri sinnepäin. Pian Ossi
saavutti hänet.
— Minä menin tännepäin siksi vain, että tahdoin puhua sinun kanssasi,
sanoi Eeva heti, sinun täytyy auttaa minua — tai Herttaa, oikeastaan.
Ossi katsoi hämmästyneenä häneen. Puh, ajatteli Eeva, miten vakavan
näköinen hän oli! Hän pitäisi varmaankin koko tuumaa tyhmänä ja hulluna.
— Minä ajattelin, että meidän pitäisi koettaa saada käsiimme se
talonpoikaisnainen, jonka Hertta tapasi, sanoi hän nopeasti ja
hätääntyneenä.
Ossi oli vaiti hetken.
— Se ei ole mikään tyhmä ajatus, sanoi hän vihdoin.
— Eikö sinusta? huusi Eeva ihastuneena. —
Minä ajattelin, että sinä ehkä voisit lähteä saareen...
He alkoivat laatia suunnitelmia. Eeva oli aivan ihmeissään. Ossihan
puheli kuin tavallinen poika — hänhän oli suoraan sanoen hauska.
— Ensi sunnuntaina minä menen, sanoi hän.
— Mutta muista ottaa häneltä kirjallinen todistus, sanoi Eeva.
Päätettiin, etteivät he kertoisi suunnitelmastaan kenellekään.
— Silloin saa hävetä, jos ei se onnistu, sanoi Ossi.
— Tiedätkö sinä, sanoi Eeva, ennenkuin he erosivat, minä oikein
pelkäsin puhua sinun kanssasi tästä asiasta. Sinä olet aina niin
presiis ja juhlallinen — aivan niinkuin täysikasvuinen.
— Olenko minä? kysyi Ossi miettiväisesti.
* * * * *
Niin. Hertta oli muuttunut.
Hän ei enää mielellään ollut luokkatoveriensa seurassa.
Hän oli kuullut Aarne Linturin sanovan Einari Tammelalle:
— Tietysti Hertta on tehnyt sen. Se on aivan hänen tapaistaan, niin
minusta ainakin. Kujeitahan hän aina on rakastanut.
Että he voivat uskoa hänestä sellaista! Hän tunsi itsensä katkeraksi ja
onnettomaksi. Hän oli luullut, että koko luokka — paitsi Saaraa — piti
hänestä ja että opettajatkin tekivät sitä.
Nyt hän luuli, että kaikki epäilivät häntä. Tietysti eivät Eeva ja
Marja ja muutamat muut — tai kuka tiesi? Ehkä he vain olivat uskovinaan
häntä, ettei hän tulisi pahoilleen.
Ei. Hän tahtoi mieluummin olla Noora Hellmanin kanssa. Noora oli
sanonut:
— Minä en tiedä, oletko sinä tehnyt sen, eikä minun tarvitse sitä
tietääkään. Minusta on hauskaa olla sinun kanssasi, sinä olet mukava
tyttö.
Oli sitäpaitsi jokseenkin mahtavaa kävellä välitunneilla käsikynkässä
tytön kanssa, josta puolentoista vuoden perästä piti tulla ylioppilas.
Ja Noora oli niin hullunkurinen. Hän kertoi kaikenlaisia naurettavia
asioita luokkalaisistaan.
— Irmalla on valekannat kengissään, siksi hänen jaloissaan on niin
korkea rinta, kertoi hän, ja Elli nukkuu hansikkaat käsissään
saadakseen kätensä valkeiksi. Niin Liisa Marttilakin voisi tehdä,
hänellä on niin rumat punaiset kädet.
Hertta ei milloinkaan ennen ollut huomannut, että Liisalla oli punaiset
kädet. Ettaa Noora sanoi lihavaksi lötykäksi. Inga Korte hänestä oli
kaunis, mutta hän sanoi, ettei Ingalla ollut makua.
Oli hyvin hauskaa istua Nooran huoneessa katselemassa, miten Noora
pukeutui, kun hänen piti mennä tanssiaisiin jonkun toverin luo. Nooran
huone oli Hertan mielestä aivan kuin täysikasvuisen ihmisen. Siellä oli
peili, joka ulottui lattiasta kattoon, ja sitäpaitsi pieni peilipöytä,
jolla oli harjoja ja hajuvesipulloja ja kaikenlaisia pieniä rasioita ja
laatikoita.
— Miksi sinä teet noin? kysyi Hertta, kun Noora kasteli sormenpäitään
ja alkoi hypistellä kulmakarvojaan.
— Kulmakarvat näyttävät tummemmilta, jos järjestelee niitä vähän
ja nipistää ne kokoon, niin etteivät ne leviä eri tahoille. Minun
kulmakarvani ovat usein epäjärjestyksessä.
Hertta otti säikähtyneenä käsipeliin ja alkoi tarkastella, olivatko
hänen kulmakarvansa epäjärjestyksessä.
— Minä en ikimaailmassa ole huomannut, minkälaisia ihmisten kulmakarvat
ovat! sanoi hän.
— Sinun ovat kyllä hyvät — oikein kauniit! kiitti Noora. — Annatko
minulle puuterihuiskun! Kiitos. Kun minä menen tanssiaisiin, niin minä
aina puuteroin koko kasvot — tanssiessa alkaa niin helposti kiiltää.
Onko tukka hyvin nyt? Panisinko minä siihen nauhan vaiko kukkia? Mitä
sinä sanot?
— Nauhan, sanoi Hertta, sen sinisen, joka sinulla oli viimeksikin.
— Niin, se sopii kyllä minulle. Nyt minun täytyy joutua — minä en vielä
ole koskenutkaan kynsiin! Missä on _Charmant_ — näetkö sitä missään?
— Mikä on Charmant? kysyi Hertta.
— Minä kiillotan kynsiäni sillä, minusta se on mainiota, vaikka Irma
pitää enemmän pulverista. Sano, Hertta, eivätkö minun kynteni ole
tavattoman kuperat?
— Eivät ollenkaan, sanoi Hertta lohdutellen, minusta ne ovat aivan
tavalliset.
— Sitten sinä et tiedä mitään kynsistä! huusi Noora, joka oli hyvin
ylpeä kuperista kynsistään. — Kaikki ihmiset ovat sanoneet, että
minulla on tavattoman kuperat kynnet.
Hertta huomasi sanoneensa tyhmyyden eikä uskaltanut puhua mitään
pitkään aikaan.
— No, nyt ei tukasta tule hyvää, ei siitä milloinkaan tule mitään, kun
minä itse kampaan sen. Ja Irma tulee minua hakemaan — hän raivostuu,
jos minä en ole valmis. Kas niin, nyt kello soi!
— Etkö sinä vielä ole valmis, sanoi Irma ja tuli sisään puettuna
iltavaippaan ja hilkkaan.
— Odota sekunnin verran, sanoi Noora, ota kappasi napit auki! Minä
heitän vain hameen ylleni, puhele sinä Hertan kanssa niin kauan. Puhu
Mopesta, se on Hertasta hauskaa.
— Minkätähden se on sinusta hauskaa? kysyi Irma. — Hänhän on niin ikävä
ja naurettava.
— Naurettava? sanoi Hertta hämmästyneenä.
— Niin, minä tiedän, kaikki pikkutytöt ihailevat Moppea, minun pieni
siskoni on aivan hulluna, mutta me vanhemmat emme pidä hänestä.
— Mutta kuinka sinä voit sanoa, että hän on naurettava? kysyi Hertta.
— Hän yskii aina, kun hänen pitää alkaa puhua, ja jos hän on
suutuksissaan, niin hän sammaltaa; ja jos joku vastaa väärin, niin hän
raapii nenäänsä — näin!
Hertan täytyi nauraa. Niin, juuri tuon näköinen Moppe oli, kun hän
raapi nenäänsä. Se _oli_ naurettavaa, mutta sittenkään — sittenkään ei
tuntunut oikein hauskalta nauraa Mopelle näin. Koko maailma muuttui
ikävämmäksi, jos Moppe todella oli naurettava ja ikävä.
— Nyt minä olen valmis! sanoi Noora.
Hän oli puettuna valkeaan pukuun, jossa oli vaaleansiniset
silkkiruusukkeet, ja hän oli »aivan kuin prinsessa Ruusunen tai
Hollannin kuningatar siellä sikarikaupan ikkunassa», sanoi Hertta.
Ja oli hyvin intresanttia nähdä, miten varovaisesti päällysvaatteet
puettiin hänen ylleen, ettei mikään vain rypistyisi. Hänen äitinsä
seisoi koko ajan vieressä ja sanoi:
— Varovaisesti, pikku Noora, varovaisesti!
Ja sitten palvelijatar lähetettiin ajuria noutamaan.
— Huomenna minä näytän sinulle kaikki kotiljongimerkit! huusi Noora ja
huiskutti kättään jäähyväisiksi.
Raitiovaunussa Hertta sitten kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin
hän itse olisi seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden vanha. Hänelläkin
olisi iltahilkka, ja hän ajaisi tanssiaisiin ja puuteroisi nenäänsä,
muuten hän kiiltäisi, ja hän kähertäisi tukkaansa niinkuin Noorakin,
se sähisi niin mukavasti ja täysikasvuisesti. Mutta ei, hänellähän oli
kihara tukka. Se oli ikävää, silloin kai hän ei voinut kähertää sitä.
Mutta toisinaan Nooran luona oli ikävääkin, silloin nimittäin, kun
Irma tai joku toinen Nooran tovereista oli siellä ja he puhelivat
sellaisista ihmisistä, joita Hertta ei tuntenut. Hän sai silloin joskus
istua vaiti ja kuunnella heitä tai katsella albumia. Silloin hän
muisteli, miten hauskaa ennen aina oli Eevan ja Marjan luona. Mitä he
nyt ajattelivat hänestä? »Mitä sinä teet iltapäivällä?» oli Eeva eräänä
päivänä kysynyt. »Minä menen Nooran luo», oli hän vastannut.
Kerran, kun Irma ja Noora taas olivat puhuneet hirveän kauan jostakin
Pentistä, jota hän ei tuntenut, oli hän niin huonolla tuulella, että
hän nousi lähteäkseen.
— Ei, älä mene, sanoi Noora, Irma sanoo, että hänen täytyy mennä, ja
silloin minä jään aivan yksin.
Hertta lupasi jäädä. Mutta heti Irman mentyä palvelijatar tuli sisään
ja sanoi, että Noora neidin pitäisi tulla ruokasaliin sovittamaan
puseroaan.
— Voi sentään, kotiompelijattaret ovat kauhean ikäviä, huudahti Noora,
ei saa milloinkaan istua rauhassa. Tässä sinulla on kirja siksi ajaksi.
Se on suurenmoinen.
Hertta otti kirjan. Hän kuuli Nooran puhuvan ompelijattarelle. »Ei,
neiti, vihreä ei sovi minulle, se tekee minut merikipeän näköiseksi.
Meidän täytyy valita toinen koristenauha — ehkä punainen?»
Hertta selaili kirjaa ja innostui vähitellen lukemaan. Mutta hiukan
omituinen kirja se oli hänen mielestään. Hän ei ymmärtänyt kaikkea.
Hyi, tuo oli rumaa, tuo,'minkä parooni sanoi. Ja kreivitärkin puhui
tyhmästi.
Äkkiä Hertta punastui ja sulki nopeasti kirjan. Hyi, millainen kirja!
Niin tyhmä ja tympäisevä. Tiesikö Nooran äiti, että Noora luki
sellaista?
Hän alkoi selailla albumia, mutta aika kävi pitkäksi. Kun Noora vihdoin
tuli, nousi hän taas ja sanoi hyvästi.
— Ei, älä mene, minulla on niin paljon kerrottavaa! huusi Noora. — Mitä
sinä pidit kirjasta? Eikö se ole jännittävä?
— Minä en pitänyt siitä ollenkaan, sanoi Hertta, ja minun täytyy lähteä
kotiin nyt.
— Täytyykö sinun? No tule pian taas — sinä olet paljon mukavampi kuin
Irma, Irma on niin väsyttävä. —
Hertta kulki hitaasti kotiinpäin. Tämä oli ollut ikävä ilta. Viime
päivinä oli melkein aina ollut ikävää Nooran luona.
Mitähän Eeva nyt teki? Ehkä Marja oli siellä. Nisse istui varmaankin
lastenhuoneen ison pöydän ääressä ja ompeli joululahjoja. Nisse alkoi
aina ommella joululahjoja syyskuussa. Ja Stiinalla oli ehkä nukkepyykki
— silloin lattia oli kuin järvi. Hertan valtasi yhtäkkiä palava halu
nähdä heidät kaikki.
Oikeastaanhan Eeva oli ollut hirveän hyvä koko ajan. Hänhän se sanoi,
ettei Hertan tarvinnut olla pahoillaan, kun hän ei ollut tehnyt mitään
pahaa. Eeva oli aina niin järkevä — ei, ei aina, mutta juuri silloin,
kun sopikin olla järkevä. Hauska hän oli — tuhat kertaa hauskempi kuin
Noora, tietysti.
Niin, Hertta tahtoi mennä Eevan luo — nyt juuri. Mutta jos Eeva ei
olisi kotona? Tämä ajatus teki hänet niin levottomaksi, että hän alkoi
melkein juosta. Kun hän tuli ovelle, hän oli aivan hengästynyt, mutta
hän hyökkäsi kuitenkin hurjaa vauhtia portaita ylös.
Hän painoi soittonappulaa — yksi pitkä soitto ja kaksi lyhyttä. Silloin
Eeva tiesi, kuka soitti.
Ovi kiskaistiin auki.
— Hertta! huusi Eeva ihastuneena.
Ja Essi, Juho, Nisse ja Stiina ryntäsivät kaikki eteiseen.
— Äiti ja isä ovat poissa, ja meillä on pähkinöitä ja karamelleja!
huusi Juho.
— Me ompelumme joululahjoja! ulvoi Nisse.
— Tule sisään, tule sisään! huusivat Eeva ja Essi ja riisuivat häneltä
päällysnutun. — Sinun täytyy jäädä tänne illalliselle, soita äidillesi!
Olga saattaa sinut kotiin.
Hänet vedettiin ja työnnettiin lastenhuoneeseen.
— Tahdotko sinä nähdä Nissen joululahjan? sanoi Nisse ylpeästi ja
näytti hänelle vihreän paperipalan, johon hän ompeli punaista tähteä.
— Kuka sen saa? kysyi Hertta.
— Isä, sanoi Nisse. — Hän sai samanlaisen viime jouluksi, ja silloin
hän sanoi, että hän kauan oli toivonut sellaista. Nyt hän saa yhden
lisää. Luuletko sinä, että hän ihastuu?
— Kauheasti, sanoi Hertta.
Eeva kokoili pähkinöitä ja karamelleja Hertan lautaselle. Hän oli heti
huomannut, että Hertta tänä iltana oli ylitä iloinen kuin ennenkin.
Silloin kaikki oli hauskaa taas. Ja jos Ossi Anger vielä päälle
päätteeksi...
— Sinä näytät niin miettiväiseltä, Eeva, sanoi Hertta. — Tule tänne,
niin leikimme jotakin.
Hertalla ei mielestään ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa.
Paljon hauskempaa oli kuunnella Nisseä ja Stiinaa tai puhella Eevan
kanssa kuin kulkea yksin tai olla Nooran seurassa. Rehtori sai uskoa
mitä tahtoi, ja kaikki muut myös. Äiti oli sanonut, että jos hänet
ajettiinkin pois koulusta, niin ei se tehnyt mitään, kun hän ei ollut
tehnyt mitään pahaa.
— Nisse, huusi hän, onko sinulla mitään joululahjoja minulle?
— Ei, ei vielä. Mutta minulla on yksi äidille.
— Äiti on kauhean utelias, sanoi Essi, mutta hän ei saa tietää, mitä se
on. Niin paljon Nisse on sanonut, että lahjassa on kolme kirjainta, ja
että ensimmäinen kirjain on ma ja toinen ron ja kolmas ki!
Juho tahtoi, että he leikkisivät intiaaneja. Hän asetti tuolin kumoon
ja sanoi, että se oli reki ja että Stiinan piti käydä istumaan siihen.
— Miksi? kysyi Hertta.
— Hän on kaunis valkoihoinen ja minä ryöstän hänet, sanoi Juho. —
Sitten hänen täytyy istua minun wigwamissani ja odottaa vapauttajaa.
Mutta Stiina ei tahtonut.
— Stiina ei tahdo istua salin ison palmun takana odottamassa Juhoa!
huusi hän.
— Stiinan täytyy, sanoi Juho.
Stiinan suupielet alkoivat vetäytyä alaspäin, mutta Hertta huusi
nopeasti:
— _Minä_ rupean valkoihoiseksi.
— Mutta ei kukaan jaksa vetää sinun rekeäsi, sanoi Juho.
— Me leikimme, että se kulkee eteenpäin, vaikkei se kuljekaan, sanoi
Hertta. — Nisse saa olla kuskina.
Hän istuutui rekeen, kuski läimäytti piiskallaan hevosta, ja niin
lähdettiin matkaan. Yhtäkkiä kuului kimakka huuto, ja kaksi hurjaa
intiaania ryntäsi esiin. Stiina riisti aseet kuskilta, ja Juho vei
kauniin valkoihoisen wigwamiinsa.
Hertan täytyi myöntää, että Stiina oli oikeassa, kun hänestä oli
ikävää istua palmun takana odottamassa. Juho läksi jos jonkinlaisille
salaperäisille retkille, hän metsästeli, hän kalasteli, hän vakoili.
— Minun oikea jalkani puutuu, Juho! huusi Hertta. — Sinun täytyy pian
vapauttaa minut.
Mutta Juho oli keksinyt väijyvän vihollisen makuuhuoneesta ja taisteli
nyt siellä vimmatusti.
— Eeva ja Essi, vapauttakaa te minut kaikessa hiljaisuudessa! pyysi
Hertta.
He vetivät hänet esille palmun takaa, ja hän hyppeli ympäri huonetta
vasemmalla jalallaan.
— Ai, miten pistää!
Mutta Juho hyökkäsi esiin ja alkoi torua. _Hänenhän_ piti olla
vapauttajana. Kuinka se olisi käynyt päinsä? kysyi Hertta. Se olisi
käynyt päinsä sillä tavalla, sanoi Juho, että hän olisi pessyt
kasvoistaan sotamaalin ja ottanut pyssynsä, silloin hän olisi ollut
valkea metsästäjä ja kihloissa valkoihoisen kanssa. Mutta sellaisia
tytöt aina olivat. He eivät osanneet leikkiä kunnollisesti. _Hän_ ei
ymmärtänyt, miksi intiaanit tahtoivat tyttöjä wigwameihinsa. _Hän_ ei
ymmärtänyt —
— Älä riitele, Juho, tee on pöydässä! huusi Eeva. — Oletko sinä
soittanut äidillesi, Hertta? Hyvä. Silloin menemme syömään.
Niin. Kaikki oli hauskaa sinä iltana.
— Hertta, kuiskasi Eeva illallispöydässä, minä olen niin iloinen, kun
sinä olet iloinen.
Hertta mietti hetkisen.
— Minä kyllä luulen, että paljon ikävää on vielä jäljellä, sanoi hän.
— Mutta minä luulen, että kaikki loppuu hyvin, sanoi Eeva.
* * * * *
Sunnuntaiaamuna Ossi Anger istui saaristolaivan kannella ja mietti,
mitä hänen piti tehdä.
Ensiksi hänen tietysti täytyi puhua kalastajaväen kanssa. He ehkä
tunsivat sen naisen. Hänen piti olla neljän-, viidenkymmenen
paikkeilla, ja hänellä piti olla hyvin punaiset posket — sen verran
Ossi tiesi. Eeva oli saanut sen urkituksi Hertalta.
Oli hyvin intresanttia lähteä näin seikkailemaan. Kuka tiesi, mitä
saattoi tapahtua. Tällainen retki saattoi päättyä huonosti. Ehkä
yö yllättäisi hänet jossakin isossa metsässä — mutta ei, viimeinen
laivahan lähti kello neljä, ja siinä hänen täytyi palata kaupunkiin.
Mutta ainahan saattoi joutua huligaanien käsiin.
Oli hauskaa, että Eeva puhui hänen kanssaan eikä esimerkiksi Harri
Nevan kanssa, jota kaikki pitivät niin mukavana. Ei kukaan pitänyt
häntä, Ossia, mukavana. Kaikki luulivat, että hän _tahtoi_ olla vakava
ja juhlallinen, mutta eihän hän tahtonut, hän vain ei voinut olla
toisenlainen.
Huvimatkallakin hänen oikein kävi kateeksi, kun Harri Neva pärpätti
kuin mylly. Kaikki nauroivat, kun Harri vain avasi suunsa. Hän mahtoi
olla hurjan lahjakas, vaikka hänellä oli huonommat todistukset kuin
Ossilla.
Hyvä, ettei satanut. Aamulla näytti uhkaavalta.
Siis ensin kalastajamökkiin. Ja sitten piti vain seurata johtolankaa.
Niin salapoliisit aina tekivät. Totta kai sieltä löytyi joku
johtolanka. Täytyi vain olla terävä ja kylmäverinen. Mutta ehkä
maalla oli vaikeampaa olla kylmäverinen, siellä kun ei voinut jättää
automobiilia nurkan taa odottamaan. Eikä sieltä voinut lähettää
sähkösanomia poliisiprefektillekään. Hän oli juuri lukenut eräästä
salapoliisista, joka aina lähetteli sähkösanomia poliisiprefektille.
Nyt aurinko pilkisti esiin. Se oli kaunista.
Ei. Hän tiesi kyllä, ettei Helsingissä ollut mitään poliisiprefektiä —
eikä mitään muutakaan oikein jännittävää. Lontoo, se oli kaupunki, se.
Kerran hän vielä menee sinne. Ehkä hän saa toimia salapoliisina siellä.
Vuoden vain tai kaksi, eikä kenenkään tarvitse tietää mitään siitä
täällä kotona. Täällä he vain nauraisivat, jos tietäisivät.
Lontoossa hän heti menisi salapoliisipäällikön puheille ja sanoisi:
— Minä olen matemaatikko. Voitteko käyttää minua salapoliisina?
Silloin päällikkö katselisi häntä pienine, läpitunkevine silmineen ja
kysyisi:
— Onko teillä terävä huomiokyky?
— Pankaa minut koetukselle, vastaisi hän.
Päällikkö miettisi hetkisen ja painaisi sitten soittokellon nappulaa.
Sisään astuisi konstaapeli.
— Kutsukaa tänne nainen, joka odottaa etuhuoneessa, sanoisi päällikkö.
Konstaapeli toisi sisään surupukuisen, harsoon verhotun naisen.
— Nuori mies, sanoisi päällikkö, sanokaa minulle nyt heti jotakin tästä
naisesta!
Silloin hän, Ossi Anger, katselisi naista hetkisen. Sitten hän sanoisi:
— Tämä nainen on nuori. Hän on äskettäin kadottanut enonsa. Hän asuu
Devonshiressä. Hänen äitinsä on rumeenialainen.
— Tuohon käteen! Minä otan teidät palvelukseeni.
Ossin sydän sykki, kun hän ajat teli, että päällikkö sanoisi »tuohon
käteen».
Mutta ehkä olisi hauskempaa olla yksityisenä salapoliisina ja tehdä
vähän kiusaa poliisilaitokselle.
Hän nousi paikaltaan ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Tuuli oli
kylmä. Mutta ei se mitään tehnyt, kun tahtoi karkaista ruumistaan, niin
että se kestäisi kylmät ja kuumat. Muuten hän ei kykenisi toimimaan
Lontoon kaikissa synninpesissä. Hän kuvitteli aina mielessään, että
synninpesät olivat jääkylmiä, mustia kellareita, joissa lekkui yksi
ainoa kurja talikynttilä.
Nyt näkyi laituri. Entä jos kalastajaväki ei ollut kotona? Olipa, joku
seisoi mökin ovella.
Aluksi kai oli parasta puhua ilmasta ja sellaisesta, niin saisi heidät
hyvälle tuulelle ja puheliaiksi. Sitten kaikki kävisi itsestään.
Kalastajaukko tuli laiturille. Hän ei enää tuntenut Ossia. Ossi kysyi,
saisiko hän kupin kahvia mökissä.
Sai kernaasti. Hänet vietiin tupaan, ja kahvipannu pantiin tulelle.
Juteltiin kauniista syksystä.
— Nyt kai minä olen puhunut tarpeeksi ilmasta, ajatteli Ossi, kun
kalastajan vaimo kaatoi hänelle toisen kupillisen.
Aluksi hän teki muutamia varovaisia kysymyksiä. Oliko heillä sukulaisia
saaressa? Ei ollut. Mutta eikö heillä joskus käynyt vieraita? Kävi
kyllä, silloin tällöin. Sukulaisia? Väliin niitäkin. Milloin heillä
viimeksi oli käynyt vieraita? Eilen — silloin ukon serkku kävi. Hän
tuli kaupungista — hän oli saanut jotakin vasempaan kylkeensä, sitä
pisti pistämistään, ja siksi hän oli käynyt tohtorissa.
Ukko kertoi, että häntäkin oli pistänyt tänään vasempaan kylkeen. Ehkä
se serkun tauti oli tarttunut.
Se oli kyllä mahdollista, sanoi Ossi nopeasti, mutta eikö heillä ollut
käynyt muita vieraita äskettäin?