— Eläköön, eläköön, eläköön!
Laiva lähti rannasta, ja huviretkeläiset huiskuttivat nenäliinojaan
sisarille ja veljille ja äideille, jotka seisoivat rannalla.
— Kaunis Inga, älä seiso tuulessa! sanoi Hertta. — Sinä pilaat ihosi,
luokan ylpeyden. Eeva, tule nyt! Mitä sinä katselet.
— Ikävää, ettei Essi pääse mukaan, sanoi Eeva. — Näetkö, tuossa hän
seisoo Anna Helmisen vieressä.
— Minä lähetän hänelle lentosuukon. Näetkö, hän vastaa. — Halloo — tule
lähemmäksi, Essi, minulla on jotain sanottavaa. Voitko sinä kuulla?
Hyvä. Huomenna minä vien teidät molemmat Fazerille.
Essin ja Annan kasvot säteilivät.
— Sinä olet kiltti, Hertta, sanoi Eeva.
— Minä pidän Essistä. Minusta on niin ikävää, että minulla on vain
veljiä kotona enää. Ei mutta Eeva, katsohan tuonne!
Eeva kääntyi katsomaan. Voi, miten kauheaa! Tuossahan Bamssi seisoi
keskellä kantta pelästyneen näköisenä, ja kaikki pojat seisoivat hänen
ympärillään ja »pitivät seuraa» hänelle. Ei, Ossi Anger tietysti
pysytteli vähän kauempana ja oli nähtävästi harmissaan.
Kaikki pojat olivat hyvin kohteliaita Bamssille. Harri Neva työnsi
takaapäin tuolin hänen alleen, niin että hän romahti istumaan siihen.
Rolle Eerola piteli vanhaa rikkinäistä sateensuojaa hänen päänsä päällä
suojellakseen häntä auringolta.
— Sitä ei jaksa katsella, sanoi Hertta, tule, niin pelastamme hänet!
He menivät neiti Ellmanin luo, ja Hertta kysyi, eikö hän tahtonut tulla
heidän kanssaan salonkiin teetä juomaan.
— Minulla on teetä termospullossa, sanoi Hertta, mutta se riittää vain
meille kolmelle ja Marjalle.
— Minun mielestäni se voisi riittää teille kolmelle ja minulle, sanoi
Harri Neva.
— Sinä saat odottaa vähän, sanoi Hertta.
Neiti Ellman kiitti helpottuneena ja meni heidän mukanaan salonkiin.
Hertta otti esille kupit, sokeria ja kakkuja.
— Marja, sinä saat kattaa teepöydän! sanoi hän. — Eikö neiti ole
huomannut tunneilla, että Marja on hyvä emäntä?
— Ei, kumma kyllä, sitä minä en ole huomannut.
— Hän on sitäpaitsi runollinen. Älä nipistä minua, Marja. Kas niin,
nyt minä kaadan kuppeihin. Saatte nähdä, että se maistuu. Minulla oli
sellainen matkakuume kotona, etten voinut nielaista palaakaan. Onko
kukaan teistä nukkunut viime yönä? Niin, neiti ei tietystikään ollut
niin kauhean innoissaan.
Neiti Ellman huoahti. Ei, hän ei ollut kylläkään ollut kauhean
innoissaan, ajatteli hän. Mutta kun ei kukaan muu opettajista tahtonut
mennä, täytyi hänen lähteä.
Eeva kuuli huokauksen. Hän joi teensä ääneti ja mietteissään.
Neiti Ellman, Hertta ja Marja puhelivat pian kuin vanhat ystävät
ainakin. He puhuivat koulusta ja laativat suunnitelmia päivää varten.
Neiti Ellman kävi vähitellen oikein hilpeäksi.
— Missä Eeva on? kysyi Marja äkkiä.
— Eeva tulee kai takaisin pian, sanoi Hertta.
Eeva seisoi kannella luoden levottomia katseita siihen suuntaan, missä
kaikki pojat vielä seisoivat.
Tekisikö hän sen? Se tuntui melkein mahdottomalta nyt. Mutta vielä
mahdottomammalta tuntui jättää se tekemättä.
Hän suoristautui päättävästi ja meni kannen poikki heidän luokseen.
— Halloo, Eeva, sanoi Harri Neva, miksi puna poskillesi nousee?
— Minä tahdon pyytää teiltä jotakin, sanoi Eeva punastuen vielä
enemmän. — Ettekö voisi luvata olla hyviä Bamssille?
— Totta kai, sanoi Akseli Vuori, sinä et mahtanut huomata, miten me
yritimme.
— Sen minä juuri huomasin, sanoi Eeva nopeasti. — Luvatkaa nyt, ettette
ole ilkeitä hänelle! Koko huviretki menee pilalle, jos ette lupaa.
— Koko huviretki menee pilalle, jos lupaamme, sanoi Rolf Eerola.
— Miksi sinä tahdot meitä lupaamaan, Eeva? kysyi Harri Neva. — Koko
maailmahan tekee kiusaa Bamssille.
— Niin, mutta hän oli niin surkean näköinen. _Minä_ en voi nauttia
huvimatkasta, jos te kiusaatte häntä.
Eeva tunsi, että hänelle tuli kyynelet silmiin, ja hänen sydämensä
melkein pysähtyi säikähdyksestä. Nyt he tietysti kaikki nauravat
hänelle.
Mutta ei kukaan nauranut. Harri Neva punastui ja alkoi puhdistaa
kynsiään.
— No niin, sanoi hän, minä lupaan.
— Ja minä, sanoi joku toinen.
— Ja minä!
— Ja minä!
— Ole sinä rauhassa, Eeva, sanoi Ossi Anger, emme me tee hänelle kiusaa.
— Kiitos, sanoi Eeva ja hyökkäsi pois.
Tytöt kokoontuivat hänen ympärilleen.
— Mitä se oli? kysyi Etta.
— Mitä sinä tahdoit? Miksi he olivat niin häpeissään?
— He ovat luvanneet olla tekemättä kiusaa Bamssille, sanoi Eeva
voitonriemuisena. — Luvatkaa nyt tekin!
— Olla tekemättä kiusaa Bamssille! sanoi Inga Korte ällistyneenä. —
Kaikenlaista sinä keksit!
— Minä en milloinkaan ole tehnyt kiusaa hänelle, sanoi Saara Turunen.
— Minä olen, sanoi Inga, mutta voin minä olla tekemättäkin, jos sinä
tahdot.
Samassa neiti Ellman tuli kannelle Hertan ja Marjan seurassa.
— Nyt me leikimme sormusta ehdolla! huudahti Hertta. — Minkätähden
pojat seisovat tuolla? Vai niin, nyt he tulevatkin. Istukaa, hyvät
naiset ja herrat. Antakaa karamellien kiertää. Nyt minä annan sormuksen
Ingalle sillä ehdolla, että hän antaa sen lahjakkaimmalle. Ossi Anger,
älä koeta näyttää vaatimattomalta. Sinä luulet saavasi sen, mutta et
saakaan.
— Ei saa sanoa ehtoa kaikkien kuullen! sanoi Etta.
— Ole rauhassa, sanoi Inga, minä sain sormuksen aivan toisella ehdolla,
ja minä annan sen Marjalle.
Leikkiä jatkettiin vähän aikaa.
— Nyt ruvetaan purkamaan, sanoi Eeva. — Inga Korte alkaa.
— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen kilteimmän
näköiselle. Minä annoin sen Marjalle.
— Mikset minulle? kysyi Harri Neva loukkaantuneena.
— Minä, sanoi Marja, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen
vakavimmalle, ja minä annoin sen Ossi Angerille.
— Sinä kai epäröit vähän Saaran ja Ossin välillä, sanoi Hertta.
— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen eniten
arvossapidetylle, sanoi Ossi Anger, ja minä annoin sen neiti Ellmanille.
Neiti Ellman oli iloisen näköinen. Nyt hänestä tuntui oikein hauskalta
olla näitten nuorten seurassa. Ehkä koululapset eivät olleetkaan niin
kauheita, kun oikein pääsi tutustumaan heihin.
— Minä, sanoi hän, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen
intresanteimmalle, ja minä annoin sen Hertalle.
Saara Turunen punastui hiukan. Vai niin. Hertta oli intresantein. Hän,
Saara itse, oli tietysti vain ahkera ja säntillinen ja sellaista.
— Minun piti antaa sormus säntillisimmälle, sanoi Hertta samassa, ja
minä annoin sen Saaralle.
— Minun, sanoi Saara, piti antaa se laiskimmalle, ja minä annoin sen
Harri Nevalle.
— On sydämetöntä mustata minua tuolla tavalla opettajiston
läsnäollessa, sanoi Harri Neva.
— Se ei ole mikään uutinen opettajistolle, sanoi Hertta.
— Minä, sanoi Harri, sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen
ihanimmalle, ja kun en voinut antaa sitä itselleni, annoin sen Ingalle.
Inga punastui ihastuksissaan.
Hänellä on nimittäin neljä peiliä pulpetissaan, sanoi Harri, siksi minä
ajattelin, että hänen luultavasti täytyy olla kaunein.
— Mistä sinä tiedät, mitä minulla on pulpetissani? huusi Inga.
— Minähän istun sinun takanasi. Rehtorin tunneilla sinä uskallat
käyttää vain sitä pientä siniraamista, Mopen tunneilla sinä otat esille
neliskulmaisen, maisteri Panun tunneilla sen ison pyöreän ja Bamssin
tunneilla kaikki neljä — — aiaiai!...
Hän huusi kuin »porsas, jota teurastetaan», sanoi Aarne Linturi
perästäpäin. Kaikki katsoivat kauhistuneina neiti Ellmaniin. Hän ei
heti ymmärtänyt, sitten hän punastui, aukaisi suunsa sanoakseen jotakin
— ja purskahti nauruun. Silloin puhkesi riemu ilmoille. Itse Ossi
Angerkin nauroi, niin että häneltä meni karamelli väärään kurkkuun.
— Eikö hän ole maailman suurenmoisin Bamssi? kuiskasi Hertta Eevalle.
— Jatka, Inga, sanoi Ossi Anger,
— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen suloisimmalle,
sanoi Inga, ja minä annoin sen tietysti Eevalle.
— Hyi, olenko minä suloinen! huudahti Eeva.
— Olet kyllä, lapsi raukka, sanoi Hertta. — Jatka.
— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen Liisalle, sanoi
Eeva, ja sen minä tein.
Kaikki nauroivat paitsi Etta.
— Se oli kummallinen ehto, sanoi hän hämmästyneenä.
— Minä sain sormuksen sillä ehdolla, että antaisin sen
hullunkurisimmalle, sanoi Liisa, ja minä annoin sen...
— Harrille tietysti! huusi Hertta.
— Tietysti, sanoi Liisa.
Harri huokasi.
— Minä olen iloinen, etteivät onnettomat vanhempani näe minua tässä
alennustilassani, sanoi hän, he elävät siinä uskossa, että toverini
pitävät minusta.
— Mutta Harri, sehän oli vain leikkiä! huusi Etta.
— Ei ei! sanoi Harri. — Se on veristä totta, Etta, sinä olet ainoa,
joka — joka...
Hän nyyhkytti ja veti esiin nenäliinan.
Etta tuijotti häneen hetken verran.
— Hyi, sinä teet pilkkaa minusta! huusi hän suuttuneena.
— Pois nenäliina, Harri, ja sano kenelle sinä annoit sormuksen, sanoi
Rolle Eerola.
Harri totteli, ja leikkiä jatkettiin.
Kun se oli lopussa, sanoi Rolle Eerola:
— Saammeko ruokaa pian?
— Sitten perillä, sanoi Etta, siihen asti voitte syödä karamelleja.
— Ruusut nää ei riitä, anna leipää kansalle, se nääntyy! lausui Harri
Neva.
Tytöt kuiskailivat hetkisen keskenään.
— Tahdotteko limonadia ja vehnästä? kysyi Hertta sitten.
— Onhan se parempaa kuin ei mitään, sanoi Harri, mutta emmekö voi saada
pihviä tai...
— Ole vaiti sinä, tietysti me ihastumme, jos saamme limonadia ja
vehnästä, sanoi Einari Tammela, joka aina oli kohtelias.
Tytöt hakivat varastoistaan limonadipulloja ja wienerleipiä.
— Älkää antako Harri Nevan seisoa yksin tuolla reelingin luona!
huudahti Hertta. — Hän valmistelee varmaankin uutta puhetta.
— Sehän olisi hauskaa, sanoi neiti Ellman.
— Niin, sanoi Hertta, sata ensimmäistä kertaa se on oikein hauskaa.
Mutta kun on kuullut hänen puhuvan sataviisikymmentä kertaa, niin — —
— Älkää puhuko pahaa minusta, niin että itse kuulen, huusi Harri. — Se
joka tahtoo puhua pahaa minusta, tehköön sen selkäni takana.
— Hyi, sanoi Etta, kavalat ihmiset ne vain puhuvat pahaa toisista selän
takana.
— Minun setäni sanoo aina, että hän pitää kavalista ihmisistä, ne ovat
niin ystävällisiä, sanoi Harri.
— Sitä hän ei tarkota! huudahti Etta.
Hetken kuluttua Eeva pisti kätensä Hertan kainaloon.
— Tule, sanoi hän, minä tahdon levätä vähän pojista. Sitäpaitsi on
ikävää kuunnella, kun Saara imartelee Bamssia.
— Imarteleeko hän Bamssia?
— Etkö sinä kuullut? »Muutamien opettajien tunnit menevät niin hitaasti
ja toisten niin nopeasti. Neidin tunnit menevät aina niin hirveän
nopeasti!»
— Hyi! sanoi Hertta.
Samassa he kuulivat hiljaisen yskähdyksen, ja kääntyessään he näkivät
edessään Saara Turusen tyynet, mutta nyt vähän punaiset kasvot.
— Neiti kysyy, olemmeko me pian perillä, sanoi hän.
— En tiedä — kysy Ossi Angerilta, sanoi Hertta ja katsoi terävästi
häneen.
— Hyvä, sanoi Saara ja meni.
Hertta ja Eeva katsoivat toisiinsa.
— Kuuliko hän? kuiskasi Eeva.
— Tietysti, sanoi Hertta.
— Mutta miksei hän _sanonut_ mitään?
Hertta oli miettiväisen näköinen.
— En tiedä, sanoi hän. — Joka tapauksessa se teki hänelle hyvää. Mutta
tule nyt, minulla on karamelleja taskussa.
— Jos hän todella, kuuli! mutisi Eeva.
— Ole sinä varma siitä, että hän kuuli, sanoi Hertta.
— Minä sanoin pahimman, sanoi Eeva.
— Älä ajattele Saara Turusta! huusi Hertta. — Minä olen kauan
harjotellut unohtamaan hänet. Voi, voi, miten aurinko on kaunis — ja
vesi, Eeva!
Niin, oli kaunis päivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi kuin
heinäkuussa, ja oli melkein tyyni.
Eeva ja Hertta istuivat hetkisen yhdessä ja puhelivat. Hertta oli
iloinen kuten ainakin, mutta Eeva ei oikein voinut unohtaa Saara
Turusta.
Kovin ikävää, että Saaran piti kuulla nuo sanat!
— Hänhän juuri puheli niin innokkaasti Bamssin kanssa. Kuinka minä
saatoin aavistaa, että hän tuli meidän jäljessämme?
— Joko sinä nyt taas ajattelet häntä? huudahti Hertta. — Tule nyt, minä
luulen, että me pian olemme perillä. Harri Neva juoksentelee ympäri ja
komentaa ja järjestää ja mahtailee.
* * * * *
Päivä oli ihana. Ruoka keitettiin kalastajamökissä ja syötiin ulkona.
— Saanko tarjota piparikakkuja? sanoi Harri Neva. — Etta Penttilä on
itse leiponut ne. Hän sanoo, että puolet on raakoja, puolet palaneita.
Jokainen saa valita.
— Ei, _muutamat_ vain ovat raakoja tai palaneita! huusi Etta.
Eeva oli unohtanut Saara Turusen ja istui tyytyväisenä ja iloisena
Marjan ja Hertan välissä. Hän nautti kahvista ja piparikakuista,
auringonpaisteesta, naurusta ja puhelusta.
Rolle Eerola tanssi cakewalkia kalliolla. Marjan vihreä hattu koristi
hiilten punaista tukkaansa, ja hän huiskutteli Inga Korten valkeaa
shaalia.
Einari Tammela tarjoili tytöille sokeria ja kermaa.
— Tiedättekö te, että Einari Tammelasta tulee kyyppari? kysyi Harri
Neva. — Hänen vanha äitinsä on epätoivoissaan, mutta minun mielestäni
jokaisen täytyy saada ruveta siksi, mihin hänellä on taipumuksia.
— Silloin minä arvaan, että sinusta tulee klovni, sanoi Einari Tammela.
— Mikä Ossi Angerista tulee? kysyi neiti Ellman.
— Rovasti, sanoi Harri.
— Rehtori, sanoi Aarne Linturi.
— Mitä Ossi Anger itse sanoo? kysyi neiti Ellman.
— Minä aion harjottaa matematiikan opintoja, sanoi Ossi Anger.
— Sehän on kamalaa! huusi Hertta. — Isäsikö sinut pakottaa?
— Ei, minä tahdon itse.
— Puhutko totta, Ossi Anger? kysyi Hertta ankarasti.
— Minusta tulee voimistelunopettajatar! huusi Etta Penttilä. — Laihtuu
niin kovasti, kun voimistelee.
— Kaunis Inga, mikä sinusta tulee? kysyi Hertta.
Inga pani päänsä kallelleen ja huokasi.
— Minä tahtoisin ruveta näyttelijättäreksi, mutta isä sanoo etten saa.
— Meidän täytyy puhua sinun isäsi kanssa, sanoi Harri Neva. Koko Suomi
odottaa jotakin suurta sinusta.
— Hiljaa, Harri, sanoi Saara Turunen, minä tahdon tietää, mikä Hertasta
tulee. Etkö sinä rupea näyttelijättäreksi, Hertta?
Eeva rypisti kulmakarvojaan, mutta Hertta sanoi heti:
— En usko. En tiedä vielä oikein, mikä minusta tulee. Joskus minä
tahdon, että minusta tulisi professori tai tuomari ja että minä saisin
aikaan kaikenmoista, mutta maanantaiaamuna kello seitsemän minä aina
päätän, ettei minusta tule mitään, ei kerrassaan mitään. Silloin saan
nukkua niin kauan kuin tahdon ja olla laiskana. Mutta mikä sinusta
itsestäsi tulee, Saara?
— Jos kenestä niin Saarasta pitäisi tulla näyttelijätär! huusi Harri
Neva.
— Kuinka niin? kysyi Saara punastuen.
Mutta Ossi Anger nykäisi Harria hihasta ja kuiskasi:
— Hiljaa!
— Minä luulen, että Saarasta tulee maisteri ja tohtori, sanoi Etta, hän
on viisain meistä kaikista.
Saara ei sanonut mitään. Hän oli nähnyt, miten Ossi Anger nykäisi
Harria hihasta.
Hetken kukittua Saara vetäytyi vähän syrjään toisista. Hänen ei enää
ollut hauska. Kummallista, ajatteli hän, usein hänellä ei ollut hauska
toisten seurassa. Tänäänkin oli sattunut kaikenlaista ikävää. Ensin
tuo, minkä Eeva sanoi — että hän imarteli Bamssia. Ja nyt Harri Nevan
ilkeydet.
Miksi hän ollenkaan oli lähtenyt huviretkelle? Nyt hän ei enää voinut
päästä täältä.
Hän kuuli, miten Hertta ehdotti, että he kaikki menisivät vähän metsään
kävelemään.
— Mutta kello viisi kaikkien pitää olla täällä taas, sanoi neiti
Ellman. — Kymmenen minuuttia sen jälkeen me lähdemme.
Saaraa ei haluttanut kävellä Eevan ja Hertan ja tyhmän Etan ja Rollen
ja Einari Tammelan kanssa — tuossa hän juuri näki, miten Einari kumarsi
Bamssille ja pyysi saada kantaa hänen päällysnuttuaan. Kaikki he olivat
niin hyviä ystäviä — tuolla Liisa Marttila otti Marjaa käsivarresta —
mutta ei kukaan muistanut häntä, Saaraa. Tuolla Hertta meni, tietysti
Eeva mukanaan. Ossi Anger ja Harri Neva menivät samaan suuntaan kuin he.
Ei kukaan huomannut, ettei hän, Saara, ollut mukana. Mitähän he
olisivat sanoneet, jos ei Herttaa olisi näkynyt! Silloin koko luokka
olisi juoksennellut ympäri metsää ja etsinyt ja huutanut! Saara ei
voinut ymmärtää tuota Hertta-ihastusta. Ja Eevaakin huomailtiin aivan
liiaksi.
Saara alkoi hitaasti kävellä metsään päin — toiseen suuntaan kuin muut.
Hän ajatteli sitä, että toverit hyvin harvoin kutsuivat hänet luokseen
— se tapahtui melkein vain silloin, kun luokan kaikki tytöt kutsuttiin.
Eeva, Hertta ja Marja olivat aina yhdessä, ja Marja oli kerran sanonut,
että heillä aina oli hauskaa. Mikseivät he milloinkaan kutsuneet
Saaraa? Osasi hänkin olla hauska, jos hän vain tahtoi, mutta hän ei
tahtonut, kun kaikki olivat epäystävällisiä hänelle.
Hän oli joutunut jokseenkin kauas metsään, ja häntä väsytti. Tien
vieressä oli iso kivi ja sen takana vanha turvepenkki. Saara istuutui
ja alkoi syödä muutamia piparikakkuja, jotka hänellä oli taskussaan.
Hetken kuluttua hän kuuli ääniä.
— Joutukaa, kello on jo puoli viisi! huusi joku.
Ääni oli Etta Penttilän.
Saara istui aivan hiljaa. He eivät voineet nähdä häntä tieltä, eikä hän
sitä tahtonutkaan.
Hän odotti. Nyt kaikki olivat menneet ohi. Äänet kuuluivat vähitellen
yhä epäselvemmin.
Hän nousi seisomaan ja karisti piparikakunmuruja hameestaan. Mutta
ennenkuin hän ehti mennä tielle, kuuli hän taas ääniä. Toinen oli
Hertan, toinen Eevan.
— Mitähän kello on? kysyi Eeva. — Minulla, ei ole kelloa mukana.
— Minun kelloni seisoo tietysti, sanoi Hertta. — Ja nyt minä olen
kadottanut rintaneulani! Se vain puuttui!
— Meidän täytyy kääntyä etsimään sitä, sanoi Eeva.
— Niin täytyy. Ja minä olen niin väsynyt — ja luuletko sinä, että
meillä on aikaa?
— En tiedä. Vähän matkaa me kyllä voimme mennä. Ehkä tulee joku
vastaan, joka voi sanoa mitä kello on.
Saara kuuli, että he alkoivat mennä samaa tietä takaisin.
Jos he myöhästyisivät! Hahhaa! Se olisi mainiota. Saaralla ei ollut
mitään halua sanoa heille, että kello jo oli puoli viisi. Jos he eivät
voineet pitää huolta ajasta, niin syyttäkööt itseään.
Tielle tultuaan hän näki talonpoikaisnaisen, joka meni samaan suuntaan
kuin Herttakin. Ilkeä ajatus heräsi Saaran mielessä. Hän tervehti
naista ja sanoi:
— Jos teitä vastaan tulee kaksi tyttöä ja he kysyvät teiltä, mitä
kello on, niin voitte sanoa, että se on neljä. Minä luulen, että he
mielellään tahtovat tietää sen.
Kas niin. Nyt he ehkä tulisivat liian myöhään, kaikki saisivat odottaa
heitä, Bamssi olisi pahoillaan ja muut suuttuneita. Saaran täytyi
nauraa itsekseen, ja hän oli niin hyvällä tuulella, että hän hyräili
kävellessään pitkin metsätietä.
Hertta ja Eeva eivät voineet löytää rintaneulaa.
— Eeva, sanoi Hertta, mene sinä takaisin ja pyydä heitä odottamaan
neljännestunti, jos minä myöhästyn. Minun _täytyy_ löytää se, minä olen
saanut sen isoäidiltä, ja siinä on oikea helmi.
— Minä en tahdo jättää sinua yksin.
— Mikset — keskellä päivää! Minä luulen, että tiedän, missä pudotin sen
— se on varmaankin siinä paikassa, missä me poimimme puolukoita. Mene
nyt, Eeva, niin olet hyvä! Muuten Bamssi suuttuu.
— Mutta ehkä kello ei vielä olekaan paljon?
— Se on mahdollista, mutta ei siihen voi luottaa. Ole kiltti, Eeva!
Eevan täytyi vihdoin mennä. Hän ymmärsi, että Hertta saisi vähemmän
ikävyyksiä, jos muut tietäisivät, miksi hän viipyi.
Hertta kulki yksin eteenpäin. Voi, ajatteli hän, jos hän nyt ei
löytäisi rintaneulaa! Isoäiti oli erinomainen, mutta ei hän ymmärtänyt
leikkiä. Ja äitikin olisi hirveän pahoillaan.
Hertta oli väsynyt, ja hänen päätään kivisti. Aina hänelle tapahtui
jotakin ikävää, ajatteli hän kulkiessaan siinä katse suunnattuna maahan.
Mikä valkea tuossa vilkkui? Eläköön! Siinähän neula olikin. Hänen ei
tarvinnut mennä puolukkapaikalle asti.
Hän kiinnitti rintaneulan huolellisesti puseroonsa ja alkoi juosta
takaisinpäin. Olikohan kello jo paljon? Ehkä he nyt kaikki odottivat
Eevaa ja häntä! Hän juoksi niin, että aivan hengästyi.
Tuossahan tuli talonpoikaisnainen. Ehkä hän voisi sanoa, paljonko kello
oli? Hertta tervehti ja kysyi. Jaa, kellon täytyi nyt olla vähän yli
neljän, eräs neiti juuri...
— Kiitos! keskeytti Hertta iloisesti, nyökkäsi ystävällisesti ja juoksi
edelleen. Hetken perästä hän kuuli jonkun viheltelevän.
— Halloo, Hertta, huusi joku.
— Halloo, Rolle. Mitä sinä siellä teet?
— Minä teen kepin itselleni. Luuletko sinä, että minä ehdin saada sen
valmiiksi?
— Minä kuulin juuri, että kello on vähän yli neljän.
— No, silloin minä kyllä ehdin. Näkemiin.
Hertta alkoi taas juosta. Eikö Eevan hame näkynyt tuolla tienkäänteessä?
— Eeva! huusi Hertta.
Eeva pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
— Minä löysin sen! huusi Hertta ja huiskutti kättään. — Voi Eeva, miten
minä olen väsynyt! Päätä pakottaa.
— Pistä kätesi minun kainalooni. Me olemme pian perillä. Kas että sinä
löysit sen!
— Niin. Kuule, älä kerro tätä Saaralle. Hän ei milloinkaan ole
kadottanut mitään, sen minä varmasti uskon.
— Siksi hän onkin niin ikävä, sanoi Eeva.
— Minä en luule, että hän on ikävä, sanoi Hertta, mutta hän ei pidä
meistä, ja siksi hän on ikävä, kun hän on meidän kanssamme.
— Miksi hän ei pidä meistä?
— En tiedä, sanoi Hertta. — Harri Neva sanoi kerran, että Saara varmaan
oli leivottu happamesta taikinasta. Minä sanoin, että häpeä sinä, mutta
se ei kuitenkaan ollut niin tyhmästi sanottu. Tiedätkö, minun päässäni
jyskyttää niin kamalasti.
— Nyt me heti olemme perillä. Näetkö, tuossahan Bamssi jo pistää
kuppeja eväskoriin.
— Minä en jaksa auttaa. Minä menen laivansalonkiin makaamaan.
— Hertta kulta, sinä olet oikein kalpea. Oletko sinä kipeä?
— En, en, mutta minä pelkäsin niin rintaneulan tähden. Ja sitäpaitsi
minä juoksin liian kiivaasti.
Eeva auttoi neiti Ellmania panemaan kupit ja lasit koreihin. Kaikki
eväät oli syöty loppuun.
— Onko koko iso rinkeli lopussa? kysyi neiti Ellman ällistyneenä.
— Suurin osa on minussa, sanoi Harri Neva, joka makasi kalliolla
kylläisenä ja väsyneenä. — Minä pelkään, että teidän täytyy kantaa
minut laivaan.
— Oletko sinä oikein sairas? kysyi Etta.
— Älä ole tyhmä, Etta, tiuskaisi Saara.
Saaraa harmitti, että Hertta ja Eeva olivat tulleet takaisin hyvissä
ajoissa. Ja nyt Hertta makasi salongissa muka päänkivistyksessä.
Tietysti se oli vain keksittyä, hän kai ei viitsinyt olla mukana
lähtövalmistuksissa.
Hertta oli pannut märän nenäliinan otsalleen. Ohimojen kohdalla tuntui
pakotusta ja tykytystä. Hän ei ollut oikeastaan ollut ihan terve koko
päivänä, mutta hän ei ollut sanonut mitään siitä kotona. Äiti oli niin
mahdoton; jos oli vähänkin kipeä kaula tai mitätön pieni kuumeväristys,
niin heti täytyi pysyä kotona — vaikka olisi sunnuntai tai lupapäivä
tai mitä hyvänsä.
Hän voi melkein pahoin. Hänen päänsä oli sekaisin. Päivän tapahtumat
pyörivät huimasti hänen ajatuksissaan. Hän koetti muistaa erästä
laulua, jonka Liisa Marttila oli laulanut metsässä, mutta hän ei
jaksanut muistaa sanoja. Jotakin siinä oli lyhteistä ja pellosta ja —
Mitä ihmettä? Lähtikö laiva jo rannasta? Hän oli varmaankin nukahtanut
vähän — muuten puoli tuntia tai enemmän ei olisi voinut mennä niin
nopeasti.
Eeva tuli sisään.
— Kuinka sinä voit, Hertta?
— Kiitos, huonosti. Tahdotko sinä kastaa nenäliinan veteen?
Eevalla oli mukanaan päänsärkypulveri, joka neiti Ellmanilla sattumalta
oli ollut laukussaan. Hertta otti sen, ja hetken kuluttua hänestä alkoi
tuntua paremmalta.
Kaikki olivat hiljaisemmalla tuulella kuin tulomatkalla. Muutamat
istuivat kannella, toiset etusalongissa, osa tytöistä kokoontui Hertan
ympärille peräsalonkiin.
— No, Saara, eikö ollut hauska huviretki? kysyi Etta.
— Itse kai sinä sen paraiten tiedät, sanoi Saara.
— Niin, mutta minä tahdon tietää, mitä _sinä_ ajattelet, sanoi Etta. —
Sinähän luulit, että siitä tulisi epäonnistunut.
Hertan kävi yhtäkkiä sääliksi Saaraa. Ehkä Saaralla oli ollut hyvin
ikävää huviretkellä. Parasta ruveta puhumaan jostakin muusta asiasta.
— Minä saan vitsaa, kun tulen kotiin, sanoi hän, siksi, etten aamulla
sanonut, etten ollut oikein terve.
Etta nauroi ihastuneena.
— Kylläpä sinä narraat, tietystikään sinä et saa vitsaa näin vanhana!
huusi hän.
Mutta Saara meni ulos. Hän ei viitsinyt istua täällä ihailemassa
Herttaa, ajatteli hän. Hän oli kyllä huomannut, että Hertasta oli
ikävää, kun puhuttiin Saarasta — missä Hertta oli, siellä kaikkien
täytyi puhua Hertasta. Siksi tietysti hänen piti ruveta puhumaan
tuosta, että hän muka saisi vitsaa.
— Puolen tunnin kuluttua me olemme perillä, sanoi neiti Ellman, joka
tuli alas kysymään Hertan vointia.
Samassa Ossi Anger tuli sisään.
— Anteeksi, neiti, unitta on tapahtunut jotakin hyvin ikävää, sanoi hän.
Hän oli niin vakavan näköinen, että neiti Ellman pelästyi.
— Mitä niin?
— Rolle Eerola ei ole mukana laivassa.
— Kuinka? Sehän on mahdotonta? Mehän laskimme...
— Niin, mutta Rolle suuttui meihin ruoan jälkeen ja meni perämiehen
hyttiin nukkumaan, ja me luulimme kaikki, että hän oli siellä, kun
laiva lähti. Mutta nyt joku muisti hänet ja meni herättämään hänet, ja
silloin hän oli poissa.
— Oletteko te etsineet joka paikasta? kysyi neiti Ellman.
— Kyllä luullakseni.
— Mutta eikö hän voi päästä kaupunkiin jollakin saaristolaivalla? kysyi
Einari Tammela.
— Kalastajaukko sanoo, ettei sieltä lähde mitään laivoja kello neljän
jälkeen, sanoi Ossi Anger.
— Minä näin hänet metsässä ja sanoin hänelle, mitä kello oli, sanoi
Hertta.
— Milloin sinä näit hänet? kysyi Ossi Anger.
Hertta kertoi. Melkein kaikki olivat nyt tulleet peräsalonkiin, ja
Herttaa suututti, että hänen täytyi kertoa rintaneulasta Saaran
kuullen. Mutta hän ymmärsi, että oli parasta saada asiat niin selviksi
kuin suinkin.
— Kello oli siis noin neljännestä vailla viisi, kun sinä näit hänet,
sanoi Ossi Anger.
— Ei, se oli vähän yli neljän! sanoi Hertta.
— Lapsi kulta, se on mahdotonta, sanoi Eeva, laivahan lähti vähän sen
jälkeen kuin me tulimme rantaan. Niin että kun sinä saavutit minut
tiellä, oli kello kai vähän vailla viisi.
— Ja pari minuuttia sitä ennen sinä näit Rolfin, eikö niin? kysyi neiti
Ellman.
— Silloin on ehkä minun syyni, että hän myöhästyi laivasta! huusi
Hertta pelästyneenä. — Minä olin juuri tavannut talonpoikaisnaisen,
joka sanoi, että kello oli vähän yli neljän. Hän oli varmaankin
erehtynyt.
— Mutta onko nyt niin vaarallista, jos hän jää sinne yöksi? kysyi Aarne
Linturi. — On kai siellä talonpoikaistaloja, missä hän voi nukkua.
Mutta neiti Ellman oli huolestuneen näköinen.
— Minä näin vain pari kolme kesähuvilaa, joissa ei ketään nyt asu,
sanoi hän. — Ja kalastajaväki on mukana täällä laivassa, heillä oli
asiaa kaupunkiin.
— Ja ajatelkaa, jos Rolle on taittanut jalkansa ja makaa yksin siellä
metsässä! huusi Marja.
Hertta oli kalpea ja säikähtynyt.
— Jonkun täytyy tuoda hänet sieltä — moottoriveneellä, sanoi hän.
— Niin, mutta joka tapauksessa on jo yö, ennenkuin kukaan ehtii
saareen, sanoi Einari Tammela.
Kaikkien mielet olivat nyt kiihdyksissä, ja Etta purskahti itkuun.
Harri Neva lupasi hankkia moottoriveneen. Hänen isänsä oli merikapteeni
ja saattoi kyllä saada käsiinsä sellaisen.
Hertta veti Harrin vähän syrjään.
— Soita minulle, kun moottorivene tulee takaisin! sanoi hän.
— Keskellä yötä?
— Niin. Minä en kuitenkaan voi nukkua, ja minä voin istua isän
työhuoneessa, missä telefoni on. Lupaatko sinä?
— Mutta se on aivan turhaa —
— Lupaatko sinä?
— Sinä olet tyhmä, jos valvot. Ja minä menen itsekin nukkumaan, jos en
lähde mukaan.
— Silloin sinun täytyy pyytää jotakin toista soittamaan. Lupaa!
Harri lupasi vihdoin, ja silloin Hertta vähän rauhottui. Hän selitti
nyt niin tarkalleen kuin suinkin, missä hän oli nähnyt Rollen.
— Katso Bamssia, kuiskasi Etta Eevalle. — Hän aivan tärisee
kauhistuksesta. Ja Hertta raukka — hän on oikein kipeän näköinen.
Emmekö me pian ole perillä?
— Heti.
Eeva auttoi Herttaa pukemaan päällysnutun ylleen. Hertta ei puhunut
juuri mitään. Kun Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, huomasihan,
että hän vapisi.
— Älä ole lapsellinen, Hertta, sanoi Eeva. — Mitä siitä, jos hän saa
olla levoton pari tuntia? Sittenhän kaikki taas on hyvin.
— Mutta jos hän todella on taittanut jalkansa ja vilustuu siellä
metsässä, sanoi Hertta hiljaa.
— Taittanut jalkansa! Sinä olet hullu. Se on vain Etan tyhmiä
keksintöjä. Eikä se sitäpaitsi olisi sinun syysi, vaan sen
talonpoikaisvaimon.
Nyt tultiin rantaan.
— Menkää nyt kotiin kaikki, sanoi neiti Ellman. — Harri Neva, Ossi
Anger ja minä koetamme hoitaa tämän asian. Hyvästi kaikki, älkääkä olko
levottomia. Moottorivene lähetetään saareen niin pian kuin suinkin.
Eeva saattoi Hertan kotiin.
— Pane sinä nyt heti maata ja nuku hyvin, sanoi hän heidän erotessaan.
— Kiitos, sanoi Hertta, minä en aio nukkua.
Rouva Malmi säikähti nähdessään Hertan.
— Oletko sinä kipeä, lapsi? kysyi hän.
— Minun päätäni pakottaa, sanoi Hertta, ja on tapahtunut jotakin ikävää.
Ja hän purskahti itkuun. Hänen äitinsä pelästyi, sillä Hertta itki
harvoin. Hän sulki ruokasalin oven — ruokasalissa Hertan veljet juuri
söivät illallista — ja vei hänet salin läpi hänen huoneeseensa.
— Sinun täytyy heti riisuutua ja mennä levolle, sanoi hän. — Minä tuon
teetä sinulle.
Kun Hertta oli juonut lämmintä teetä ja makasi vuoteessaan, alkoi
hänestä tuntua paremmalta. Hän kertoi nyt koko jutun.
— Ja Harri lupasi soittaa minulle, sen minä unohdin! huusi hän äkkiä. —
Minun pitää mennä isän huoneeseen odottamaan.
— Ei pidä, ystävä hyvä, sanoi hänen äitinsä. — Sinä jäät tähän
vuoteeseesi ja koetat nukkua niin pian kuin suinkin. Minä menen heti
soittamaan Harrille tai hänen isälleen.
Hertan äiti oli pitkä ja komea ja päättäväinen, eikä Hertta uskaltanut
sanoa vastaan. Sitäpaitsi oli niin suloista maata. Teetarjotin
kannettiin pois ja lamppu sammutettiin. Hetken kuluttua rouva Malmi
raotti ovea ja katsoi huoneeseen.
— Minä puhuin kapteeni Nevan kanssa, hän lähtee itse saareen
moottoriveneellä. Hän pyysi sinua olemaan aivan rauhassa.
Hertta kuuli sanat kuin unessa. Ovi sulkeutui taas, hiljaisuus
vallitsi. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui syvää ja rauhallista
unta.