— Istukaa, hyvät vieraat! sanoi Hertta ja heittäytyi pitkäkseen
sohvalle.
— Sinun jalkasi likaavat päällisen, sanoi Marja.
— Ei se tee mitään, sanoi Hertta, minä olen koonnut tänne koko talon
huonoimmat huonekalut. Minä tahdon, että minulla on vapaus omassa
huoneessani. Minä tahdon voida paneutua makaamaan ja seisoa päälläni
ja tehdä mitä tahdon jokaiselle huonekalulle tässä huoneessa. Marjan
huone on kuin nukkekaappi, se on hirveän kaunis, mutta minä tahdon
rikkinäisiä sohvia ja huojuvia tuoleja. Inga, istu sinä tuohon
nojatuoliin, niin sinulla on peili vastapäätä. Etta ja Liisa, te saatte
istua tuossa sängyllä. Tänään tarjotaan omenia ja pähkinöitä, niinkuin
näette. Ottakaa, tytöt.
Kaikki luokan tytöt olivat kokoontuneet Hertan luo puhumaan
huviretkestä, joka tehtäisiin kaksi päivää myöhemmin. Täytyi päättää
eväistä, jotka heidän piti ostaa. Pojat järjestivät muun.
— Arbuuseja meillä pitää olla, sanoi Etta Penttilä, ja leivoksia, ja
karamelleja ja limonadia ja...
— Ehkä olisi hyvä, jos meillä olisi vähän voita ja leipääkin mukana,
sanoi Saara Turunen pisteliäästi.
— Ja vähän terveyskauraryynejä Bamssin lihottamiseksi! huusi Hertta. —
Eikö ole kamalaa, että meidän pitää laahata Bamssi mukaan? Minä uskon
varmasti, ettei sellaista vaadita missään muussa Euroopan koulussa.
— Ellan koulussa sitä ainakin vaaditaan, sanoi Liisa Marttila
hiljaisesti.
— Ja Lillin ja Martan, sanoi Etta.
— Bamssi raukka saa kernaasti olla mukana, ainakin minun mielestäni,
sanoi Eeva. — Hän kai mielellään jäisi kotiin. Hertta, saanko
pähkinäpihdit?
— Tässä. Eikö teistä ole hirveän hienoa, että me vuokraamme oman
laivan? Se on Harri Nevan keksintö.
— Minusta se on tyhmää, kun yhtä hyvin pääsisi perille tavallisissa
laivoissa, sanoi Saara Turunen. — Ja sitten kai se on kallista.
— Ei ole, huudahti Hertta. — Harrin isä tuntee laivan omistajat, ja hän
on saanut vuokrata sen huokealla. Ja minusta on suurenmoista, kun on
oma laiva, eikö olekin, tytöt?
— On, on! huudettiin.
— Kuinka pitää olla puettuna? kysyi Inga Korte.
— Valkeaan tylliin ruusunnuput tukassa, tyttö armas, sanoi Hertta.
— Ei, merellä on kylmä, Hertta, sanoi Etta Penttilä pelästyneenä.
— Minä otan villaröijyn ja paksut sukat, sanoi Liisa Marttila.
— Liisa kulta, sanoi Hertta, sinä et saa olla niin epärunollinen. Kun
on Pohjolan Satakieli, niin ei saa esiintyä villaröijyssä ja paksuissa
sukissa.
— Niin, mutta jos Pohjolan Satakieli saisi nuhan? sanoi Eeva.
Hertta nauroi ja kohosi istumaan. Hänen silmänsä välkkyivät ja
säteilivät, posket punottivat, ja tukka aaltoili tavallista
vallattomammin.
— Hertta, sinä olet taas hurjalla tuulellasi, sanoi Eeva.
— Niin, se on totta, sanoi Hertta. — Liisa, laula vähän — ehkä se
rauhottaa sieluni myrskyä.
— Miksi sinun sielussasi on myrsky? kysyi Etta.
— Lapsi kulta, sitä minä en voi tietää, sanoi Hertta.
— Miltä se tuntuu? kysyi Etta.
— Njaa... Se tuntuu siltä, että — että huone on liian pieni, ja että
maailma on liian pieni, ja että sielu tahtoo rynnätä ulos, ruumiista —
ymmärräthän sinä.
Etta tuijotti häneen ja pudisti päätään.
— Voi, tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan, jos me tanssisimme
— tai laulaisimme? Tai ei — me voimme kertoa juttuja. Jokaisen täytyy
kertoa jotakin — jotakin omasta elämästään esimerkiksi. Marja, joka on
runollisin, saa alkaa!
— Minulle ei ole koko elämäni aikana tapahtunut mitään, sanoi Marja.
— Hyvä ystävä, muista Hellan tautia! sanoi Hertta.
Marja alkoi nauraa.
— Minkälainen se oli? kysyi Liisa Marttila. — Kerro!
— Niin, aiota vain! sanoi Hertta ja istuutui.
Marja alotti:
— Kerran, kauan sitten — me olimme silloin pieniä vielä — oli Hertta
meillä...
— Sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, keskeytti Hertta.
— On tietysti, sanoi Marja, sinähän koko asian keksitkin.
— Se on vain panettelua! sanoi Hertta pudistellen kiharoitaan.
— Jatka, Marja! huudettiin.
— Niin. Hertta oli meillä, ja äiti ja isä olivat poissa. Meidän oli
ikävä, emmekä me tienneet, mitä tekisimme. Hertan mielestä nuket sinä
päivänä olivat typerän näköisiä, ja niin ne olivatkin. »Mutta jos
me leikkisimme pikku Hellan kanssa?» sanoi hän. »Voisimme leikkiä,
että Hella on kipeä!» Ja sitten me huusimme Hellaa ja katsoimme häntä
kurkkuun ja koettelimme hänen valtimoaan ja sanoimme, että nyt, Hella
raukka, sinä olet hirveän sairas, ja sinun täytyy heti mennä sänkyyn.
Hella pelästyi niin, että hän antoi meidän tehdä, mitä vain tahdoimme.
— Mitä te sitten teitte? kysyi Etta.
— Me riisuimme hänet ja panimme kylmän kääreen hänen vatsalleen.
Sitten me sekotimme suolaa ja pippuria ja etikkaa lääkkeeksi, ja
sitten me käärimme hänet viltteihin ja täkkeihin ja shaaleihin. »Onko
hyvin kuuma?» kysyimme me. »Hirveän kuuma», sanoi hän. »Kuume, sen
tekee», sanoimme me ja olimme levottoman näköisiä. »Onko sinun kaulasi
kipeä? Nielaise!» Hän nielaisi ja nielaisi, ja kaula tuntui hänestä
kummalliselta. »Meidän täytyy pensselöidä sitä», sanoi Hertta ja otti
hammasharjan. Mutta samassa ovi aukesi, ja äiti tuli sisään.
— Nyt sinä voit lopettaa, sanoi Hertta nopeasti.
— Ei, ei! huusivat tytöt. — Kerro sinä vain, Marja!
— Äiti pelästyi niin, että hän melkein pyörtyi. »Onko Hella sairas?
Lapsi parka, miten punainen hän on! Mikä sinua vaivaa, kultaseni?»
»Minä olen kauhean kipeä», sanoi Hella heikolla äänellä.
— Niin, ja nyt se juttu on lopussa, sanoi Hertta, nyt on Eevan vuoro
kertoa.
— Ei, ei, mitä sinun äitisi sanoi, Marja, kun hän sai tietää, ettei
Hella ollutkaan kipeä? kysyi Etta.
— Äiti kutsui isän lastenhuoneeseen...
— Aiai! sanoi Etta säälivästi.
— Se oli kauhea hetki, sanoi Hertta. — Minä näen vieläkin joskus unta
siitä.
— Saitteko vitsaa? kysyi Etta täynnä ymmärtämystä.
— Emme, sanoi Hertta ja pudisti hiljaa päätään, paljon pahempaa se oli.
— Vieläkö pahempaa? huusivat tytöt.
— Niin. Paljon pahempaa. Marjan isä — huh...
— No?
— Hän _vetosi omaantuntoomme_! Kaikki alkoivat nauraa.
— Minä en uskonut, että sinulla voisi olla omantunnonvaivoja, Hertta,
sanoi Saara Turunen.
— Miksikä ei? kysyi Eeva harmissaan.
— En tiedä, minusta tuntui vain siltä.
Eeva aikoi vastata, mutta Hertta nauroi ja huusi:
— Ei puhuta minusta. Kuka kertoo nyt? Inga, kerro sinä ensimmäisestä
yöstä, jolloin sinulla oli papiljotit päässä! Kuinka sinä kääntelehdit
vuoteellasi ja ikävöiden odotit aamun sarastusta ja kuinka...
— Sinä näyt tietävän, miltä se tuntuu, keskeytti Inga. — Ehkä sinä
itse...
— Aiai, huusi Hertta, ken kuoppaa kaivaa...! Minä peruutan, minä
peruutan. Liisa, sinä olet niin miettiväisen näköinen. Tahdotko sinä
kertoa jotakin?
— Ei kiitos, mutta sinä voisit itse kertoa.
— Minäkö? Jos minä alan, niin en lopeta milloinkaan. Minulle on aina
tapahtunut niin hirveän paljon. Minä olen pudonnut järveen ja minä
olen eksynyt metsään ja minä olen kadottanut sata markkaa, ja kerran
olin vähällä joutua ottolapseksi vanhan venäläisen rouvan luo, joka
näki minut leikkimässä Kirkkopuistossa. Minä olin niin herttaisen ja
ajattelevaisen näköinen.
— Milloinka sinä sitten olet muuttunut? kysyi Etta viattomasti.
— Etta! Mutta Saara, sinä voisit kertoa jotakin.
— Minä en milloinkaan ole pudonnut järveen enkä eksynyt metsään, eikä
minulle ole tapahtunut mitään muutakaan intresanttia, sanoi Saara. —
Minä en edes ole ollut niin onnellinen, että olisin kadottanut sata
markkaa.
Eeva katsoi Saaraan. Saara oli aina paha Hertalle. Kyllähän Eeva tiesi,
että Hertallakin oli vikoja — tietysti hänellä oli vikoja. Mutta ei
kukaan kuitenkaan ollut niinkuin hän. Kaikki muuttui hauskaksi ja
jännittäväksi, kun hän oli mukana. Ja hän oli suurenmoinen luonne, hän
ei milloinkaan riidellyt Saaran kanssa.
Heidän lähtiessään kotiin Hertta seisoi eteisen ovessa huiskuttaen ja
nyökäten.
Kadulla sanoi Inga Korte:
— Minä luulen, että Hertan aina on hauska, silloinkin, kun hän on aivan
yksin.
— Sitä minä en usko, sanoi Saara Turunen, hän tahtoo, että hänen
ympärillään on ihmisiä, jotka kuuntelevat häntä ja ihailevat häntä.
— Sitä kai jokainen tahtoisi, sanoi Eeva, mutta jokaista ei ihailla.
— Joskus on muotiasia ihailla jotakin ihmistä, ja silloin kaikkien
täytyy ihailla häntä, sanoi Saara.
— Etkö sinä pidä Hertasta? kysyi Etta hämmästyneenä.
— Tietysti minä pidän hänestä, sanoi Saara, mutta hän on niin koketti.
— Se ei ole totta! huudahti Eeva. — Hertta on aina luonnollinen.
Saara kohautti olkapäitään eikä sanonut enää mitään.
* * * * *
Eeva oli huonolla tuulella saapuessaan kotiin sinä iltana.
Olisi hauskaa antaa Saara Turuselle kerran oikein aika nolaus, ajatteli
hän. Saara sanoi aina ilkeyksiä Hertasta.
Essi aukaisi hänelle oven.
— Tule pian, me syömme jo! Oliko Hertan luona hauskaa?
— Miksei.
— Mikseikö vain? sanoi Essi. — Sepä oli kummallista. Minkätähden ei
ollut aivan hauskaa?
— Minä en siedä Saara Turusta.
— Oliko hän ilkeä?
— Hän oli taas paha Hertalle.
Paha Hertalle! ajatteli Essi heidän mennessään ruokasaliin. Oliko
olemassa ihmistä, jota halutti olla paha Hertalle?
— Sinä tulet vähän liian myöhään, sanoi rouva Norma.
— Anteeksi, äiti. Minä olin Hertan luona.
— Ja siellä oli ihastuttavaa kuten ainakin? kysyi insinööri. — Mitä
sanoi Inga Turunen? Ja Saara Penttilä?
— Hyi, isä, sinä kyllä muistat oikeat nimet...
— Saara Turunen oli paha Hertalle, huusi Essi, voitteko ajatella?
— Kauheaa! sanoi insinööri. — Mitä Saara teki?
— Ei mitään, isä, sanoi Eeva ja potkaisi Essiä pöydän alla. — Hän sanoi
vain jotain — tyhmää.
— Ehkä hän uskalsi väittää, että Hertta on tavallinen ihminen? sanoi
insinööri.
— En luule, että hän sitä uskalsi, sanoi Essi varmasti.
— Ja ylihuomenna on se suuri päivä, vai kuinka? sanoi insinööri.
— Mikä suuri päivä? kysyi Juho.
— Suuri huviretkipäivä, sanoi insinööri, sinäpä et seuraa aikaasi, Juho.
— Mistä isä tietää, että se on ylihuomenna? kysyi Eeva.
— Kaupungissa kerrotaan. Minä kuulin sen eräältä ajurilta.
— Hyi, isä! huusi Eeva.
Mutta Juho sai niin kovan naurukohtauksen, että hänen täytyi mennä pois
pöydästä.
Ruoan jälkeen Eeva hitaasti meni hänen ja Essin yhteiseen huoneeseen.
Essi luki vielä läksyjään, mutta hänellä oli omansa valmiina.
Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut halua mihinkään. Hän istuutui
kirjotuspöytänsä ääreen ja alkoi paremman puutteessa järjestää
laatikkoaan.
Mikä tuo oli? Voi, päiväkirja! Hän luki sen, minkä hän silloin kerran
kirjotti. Se ei ollut tyhmempää. Oli oikein hauskaa lukea se nyt
jäljestäpäin.
Entäpä jos hän sittenkin jatkaisi? Ei kenenkään ihmisen tarvinnut
tietää siitä mitään. Hän ottaisi kirjan mukanaan hautaan.
Hän otti korkin mustepullosta ja alkoi kirjottaa.
»Tärkein, mikit tänään on tapahtunut, on se, että Saara Turunen sanoi
Herttaa koketiksi. Saara Turunen on itse koketti. Hän mielistelee
kaikkia opettajia, mutta Hertta on luonnollinen.
Minä olen huonolla tuulella. Minä tahdon kirjottaa tähän päiväkirjaan,
milloin minä olen hyvällä ja milloin huonolla tuulella ja milloin
keskivälillä ja miksi olen sitä. Minä luin tässä äsken tytöstä, joka
kuvaili sielunelämäänsä päiväkirjassaan. Siksi minä tahdon kirjottaa,
millä tuulella aina olen, siitä kai tulee sielunelämää.»