Seuraavana aamupäivänä Marja tuli Eevan huoneeseen hattu ja
päällysnuttu yllään.
— Tule ulos, siellä on oikea pyhäilma, sanoi hän.
Eeva oli heti valmis.
— Ss! sanoi hän. — Meidän täytyy hiipiä pois, niin etteivät lapset
huomaa.
Marja epäröi.
— Ehkä meidän pitäisi leikkiä vähän heidän kanssaan? sanoi hän.
— Älä nyt, heillä on vieraita ja karamelleja. Tule pois! Mitä sinä olet
tehnyt tänään?
— Minä olen ollut kirkossa äidin kanssa.
— Vai niin.
— Tiedätkö sinä, Eeva, meidän pitäisi muuttua jollakin lailla. Me
ajattelemme vain itseämme. Me emme tee mitään hyvää.
Eeva mietti hetkisen. Niin, se oli kyllä totta.
— Meidän pitäisi käydä sairaiden ja köyhien luona.
— Minä en tunne ketään sairaita ja köyhiä, sanoi Eeva.
— Minä luulen, että voi mennä tuntemattomienkin sairaiden luo — ainakin
voi mennä tuntemattomien köyhien luo, sanoi Marja.
— Mutta mitä niiden luona tekee? kysyi Eeva.
— Minulla on aina niin vähän rahoja.
Marja oli miettiväisen näköinen.
— Sairaille tietysti luetaan kirjoja, sanoi hän.
— Mutta ehkä meidän ei tarvitse mennä heidän luokseen. Äiti auttaa aina
meidän pesumuijaamme ja puumiestä.
— Ja meidän pesijämme sai eilen kengät äidiltä, sanoi Eeva.
— Ehkä se riittää meidän perheidemme puolesta, sanoi Marja, silloin
meidän täytyy keksiä jotain muuta hyvää, jota voisi tehdä.
— Minä olen huomannut, sanoi Eeva, että juuri kun oikein tahtoisi tehdä
hyvää, niin ei ole mitään hyvää tehtävänä. Jos kysyisimme äidiltä?
— Niin, tule!
Rouva Norma istui arkihuoneessa lukemassa kirjaa. Hän näytti niin
kauniilta auringonpaisteessa, että Marjan oikein täytyi tuijottaa
häneen.
— Äiti, sano joku köyhä tai sairas! Me tarvitsemme sellaista.
— Köyhä tai sairas? kysyi rouva Norma.
— Niin, sanoi Eeva, nyt on sunnuntai, ja Marja ja minä tahdomme tehdä
hyvää. Siksi me tahdomme köyhän tai sairaan, jonka luokse me voisimme
mennä.
— Hm! sanoi rouva Norma. — Ketään köyhää minä en tiedä nyt juuri,
mutta ehkä te voisitte mennä tervehtimään vanhaa neiti — niin, mikä
hänen nimensä onkaan? — herttaista ja hienoa vanhaa neitiä, jonka minä
olen tavannut juhlakomitean kokouksissa ja joka nyt taitaa olla vähän
sairaana. Hän on hyvin kuuro, mutta hän ei tahdo, että sitä huomataan.
— Sellainen on isoäitikin, sanoi Marja.
— Minä voin lähettää hänelle kakkupalasen ja kirjelipun, sanoi rouva
Norma, ja jos hän pyytää teitä istumaan, niin te voitte jäädä vähäksi
ajaksi puhelemaan hänen kanssaan. Mutta puhukaa kovalla äänellä.
— Kiitos, äiti, se on mainiota — tule, Marja, niin etsimme jonkun
kirjan, josta voimme lukea hänelle. Äiti, leikkaatko sinä palasen
pähkinäkakusta?
Hän veti Marjan mukanaan saliin, ja he alkoivat tutkia kirjakaappia.
— Luuletko sinä, että hän tahtoo kuulla runoja? kysyi Eeva.
— Ei, ei runoja, sanoi Marja raukka nopeasti.
— Me voisimme ottaa jonkun kirjan, missä puhutaan Sherlock Holmes'ista.
Niitä isä aina lukee, kun hänessä on kaulatauti ja hänen täytyy pysyä
kotona.
— Ei, sanoi Marja, salapoliisikertomukset ovat herroja varten.
— Niin, silloin minä luulen, että, meidän kuitenkin täytyy ottaa
runoja. Runot ovat naisia varten, sanoo isä. Tässä, ovat Rydbergin
runot.
— No, olkoon, menneeksi, sanoi Marja.
Sillaikaa rouva Norma etsi kirjotuspöytänsä laatikosta juhlakomitean
jäsenluetteloa. Hän oli komitean puheenjohtaja ja oli merkinnyt
muistiin jokaisen jäsenen nimen ja osotteen.
Mihin laatikkoon luin oli pannut luettelon? Vai niin, tuossahan se
olikin. Rouva Vuori, professorinrouva Anger, neiti Almi — no kas, hyvä
että hän oli tullut katsoneeksi luetteloa, nyt hän yhtäkkiä muisti,
ettei hän ollut ilmottanut neiti Almille, milloin kokous oli. Hänen
täytyi todella vetää viiva nimen alle — noin. Neiti Almi oli vähän
kiukkuinen ja vaativainen, niinkuin rikkaat, ihmiset ovat, hän ei
milloinkaan olisi antanut anteeksi, jos hänet olisi unohdeltu.
Niin. Sitten tässä oli rouva Ollinen ja neiti Säde ja tohtorinna
Jalava. Rouva Norman etusormi siirtyi nimestä nimeen. Tuossahan, hän
viimein oli — neiti Holm, Annankatu S. Pähkinäkakku ja kirjelippu
tuottaisivat kyllä iloa hänelle, hän oli niin vaatimaton ja
miellyttävä. Rouva Norma veti viivan nimen alle ja aikoi juuri huutaa
tytöt luokseen, kun telefoni samassa soi.
— Halloo. — Niin, minä se olen — ei, onko kello todella niin paljon!
Jenny hyvä, minä tulen _heti_ — alkakaa te vain juoda kahvia!
Rouva Norma haki nopeasti laukkunsa ja soitti Olgaa.
— Olga voi mennä ulos Nissen ja Stiinan kanssa, mutta ei pidä antaa
Nissen juosta, niin että hänen tulee kuuma, hänessä on nuha. Antaako
Olga minulle päivänvarjon — kiitos. Ja Stiina voi ottaa ruskean nutun —
nyt on niin lämmin ilma.
Samassa hän muisti Eevan ja Marjan.
— Eeva! huusi hän.
— He taitavat olla lastenhuoneessa, sanoi Olga.
— No niin, silloin Olga voi antaa heille pähkinäkakun, jonka minä olen
pannut paperiin ja asettanut ruokasalin pöydälle, ja Olga voi sanoa,
että vanhan neidin nimi ja osote ovat minun kirjotuspöydälläni. Siellä
on luettelo, jossa on paljon nimiä, ja minä olen vetänyt viivan hänen
nimensä alle. Muistaako Olga nyt, mitä Olgan pitää sanoa?
— Kirjotuspöydällä on nimiluettelo, ja vanhan neidin nimen alle on
vedetty viiva.
— Niin. Ja Olga katsoo nyt, ettei Nisselle tule kuuma.
Rouva Norma melkein juoksi portaita alas. Olihan aivan uskomattoman
myöhäistä — ja hänhän tavallisesti oli niin täsmällinen! Jenny oli
melkein pahoillaan telofonissa.
— Tässä on luettelo, sanoi Eeva, ja tässä on nimi: neiti Almi,
Bulevardinkatu 11. Tule nyt, kello on paljon.
Kadulla Eeva pysähtyi ja katsoi sinistä taivasta kohti.
— Suloinen ilma! Eikö sinustakin, Marja? Pitäisi melkein kävellä vähän.
— Niin, mutta — neiti Almi...
— Niin, niin, kyllä kai on parasta, että me menemme hänen luokseen,
sanoi Eeva huoahtaen.
Mutta hän muuttui heti taas iloiseksi.
— Luuletko sinä, että hän ihastuu? kysyi hän.
— En tiedä. Sinä saat sanoa, miksi me tulemme.
— Ei, sinä olet enemmän sellaisen näköinen, joka lukee sairaille.
— Niin, mutta sinä olet lahjakkaampi! sanoi Marja.
— Älä puhu hullutuksia!
Aurinko paistoi, kadut olivat täynnä ihmisiä. Täällä he kaikki kulkivat
eivätkä välittäneet muusta, kuin että oli kaunis ilma ja hauskaa,
ajatteli Eeva, ja kuitenkin monet köyhät ja sairaat viruivat kurjissa
hökkeleissään ja kärsivät.
— Luuletko sinä, että neiti Almi asuu kurjassa hökkelissä? kysyi hän.
— Ei, täti on asunut siinä talossa, Bulevardinkatu 11, se on oikein
hauska talo.
— No niin, mutta meidän vanha neiti raukkamme kärsii sittenkin kovasti,
sanoi Eeva, hänhän on sairaana nyt, ja sitäpaitsi hän aina on kuuro.
— Tässä hän asuu, sanoi Marja.
He nousivat portaita ylös.
— Tuossa on, hänen niinensä, sanoi Eeva, nyt minä soitan.
— Ei, odota! huusi Marja. — Minua ujostuttaa niin kauheasti.
— Nyt minä soitin.
Oven aukaisi heti vanha palvelijatar.
— Saako tavata neiti Almia? kysyi Eeva.
— En tiedä, neiti on aina väsynyt aamupäivällä.
Marja alkoi heti matista, että ehkä oli parasta olla häiritsemättä,
mutta Eeva keskeytti nopeasti:
— Olkaa hyvä ja kysykää, eikö hän voi ottaa meitä vastaan, meillä on
terveisiä rouva Normalta.
Palvelijatar meni sisään, ja Marja tarttui Eevan käsivarteen.
— Minä kuolen, Eeva! kuiskasi hän.
— Onko sinulla kakku? kysyi Eeva. — Näetkö sinä, miten hienoa täällä
on? Silkkiset oviverhot ja...
— Hiljaa, hän tulee.
Vanha palvelijatar käski neitejä olemaan hyvät ja käymään sisään.
He riisuivat nopeasti päällysvaatteensa ja seurasivat häntä ison,
kauniin ruokasalin läpi.
— Käykää sisään, olkaa hyvät, sanoi palvelijatar ja aukaisi oven.
— Minä menen maan alle, kuiskasi Marja, joka koko ajan pysytteli Eevan
takana.
Neiti Almi oli pitkällään lepotuolissa ikkunan luona. Eeva ei
mielestään koskaan ollut nähnyt niin hienoja vanhoja kasvoja. Ja huone
oli täynnä kultaa ja peilejä ja silkkisohvia. Alkoi todella tuntua
epämieluisalta.
Neiti Almi otti kakun ja katseli rouva Norman nimikorttia.
— Kovin ystävällistä, sanoi hän hiukan kummastuneen näköisenä.
Miksi rouva Norma oikeastaan lähetti hänelle kakun? Sehän oli
ystävällistä, tietysti — ehkä hän oli kuullut, että neiti Almi
erikoisesti piti pähkinäkakusta.
Mutta nämä lapset? Mitä heille piti tehdä? He toivoivat ehkä jotakin
syötävää tai juotavaa.
— Oletteko te juoneet kahvia? kysyi hän.
— Kiitos, olemme! huusi Eeva kohteliaasti.
Neiti Almi oikein hypähti. Olihan hän aina sanonut, että lapset ovat
isoäänisiä ja meluavia!
Mutta Eevaa harmitti, ettei neiti Almi kysynyt, _tahtoivatko_ he
kahvia. Eevanhan täytyi vastata olemme, kun hän kysyi, olivatko
he _juoneet_ kahvia, senhän he olivat tehneet kotona, mutta Eeva
puolestaan olisi mielellään juonut kupin lisää. Vanhoilla neideillä
oli aina niin ihanaa kahvileipää — kermaleipiä ja konjakkikransseja ja
sellaista.
Ei kukaan sanonut mitään. Neiti Almi oli levottoman näköinen eikä
nähtävästi tietänyt, mitä sanoa. Eeva mietti, miten hän parhaiten
pääsisi puhumaan Rydbergistä.
— On kai ikävää olla sairaana? huusi hän, ja neiti Almi säpsähti taas
hermostuneesti.
— Puhu vähän hiljemmin, lapsi! sanoi hän. — Enkä minä ole sairas, vähän
väsynyt vain. Minulla ei ole ollenkaan ikävä, minusta on hauskaa istua
tässä ikkunan luona katselemassa ihmisiä.
Puh! Eevaa melkein suututti. Mitä tuo nyt oli — hänellähän olisi juuri
pitänyt olla ikävä. Nythän oli aivan turhaa lukea hänelle mitään. Ja
miksei Marjakaan voinut sanoa yhtään sanaa? Kunpa pääsisi ulos täältä!
— Mikä kirja tuo on? kysyi neiti Almi.
— Eläköön! ajatteli Eeva ja ojensi heti kirjan hänelle.
— Me ajattelimme, että neiti ehkä tahtoisi kuulla jonkun runon! huusi
hän. — Marja lausuu niin hyvin.
Neiti Almi tuijotti häneen. Miksi hän huusi niin hirveästi? Oliko ehkä
tarkotus tehdä pilaa?
Mutta ei, tyttö oli kiltin näköinen. Se kai oli vain koululasten
tavallista meluavaa käytöstä.
Hän antoi kirjan Marjalle ja sanoi, että hän mielellään tahtoi kuulla
jonkun runon.
Marja lensi punaiseksi ja selaili epätoivoissaan kirjan lehtiä.
Neiti Almi nojasi päänsä tuolin selustaan, kääriytyi shaaliinsa ja
sulki silmänsä.
Eeva katseli häntä. Vanhojen ihmisten kasvot olivat kuin paperia,
ajatteli hän. Saattoiko olla mitään verta noissa ohuissa kuivissa
rypyissä?
Marja selaili selailemistaan.
— Lausu Deksippos! sanoi Eeva.
Marja löysi tämän runon, yskäisi ja alkoi lausua, minkä kurkusta lähti.
Eeva oli oikein ylpeä hänestä. Marjahan ei ollut lahjakas, se oli
totta, mutta hän osasi lausua runoja. Niin sanoi koko luokka. Piti
kuulla, miten hän lausui Kuolevan soturin. Eeva muisti, että Harri Neva
kerran oli niin liikutettu, että hän kaikuvasti niisti nenäänsä juuri
kun Marja luki: »Kuin hauta hiljainen oli yö.»
Mitähän neiti Almi piti Marjan lausumisesta? Eläköön, hänhän oli aivan
valveilla nyt, ei ollenkaan väsynyt ja puolinukuksissa.
Ei, neiti Almi ei nukkunut. Häntä hermostutti ja suututti. Olihan
suorastaan julkeaa tulla tänne huutamaan ja hoilottamaan tuolla
tavalla. Tyttö luuli varmaankin seisovansa ison luokan edessä.
— Ole hyvä ja lausu vähän hiljemmin! sanoi neiti Almi.
Mitä nyt? Eivätkö nuo nenäkkäät lapset iskeneet silmää toisilleen? Ja
nyt tuo pitkä alotti uudelleen samalla kimakalla äänellä, joka tunki
läpi luiden ja ydinten.
— Huuda sinä vain! sanoi Eeva puoliääneen ja nyökkäsi Marjalle.
Neiti Almi suuttui niin, ettei hän hetkiseen saanut sanaakaan suustaan.
Hän nousi paikaltaan ja painoi kiivaasti soittokellon nappulaa.
Eeva pelästyi nähdessään hänen seisovan siinä kasvot punaisina ja
säkenöivin silmin. Mutta Marja ei huomannut mitään. Hän oli Ateenassa,
hän oli Deksippos, hän huusi haltioissaan:
— »Pois, te elähtäneet, veltot! Nuori polvi tänne saa!»
Neiti Almi kaatui tuoliinsa istumaan, juuri kun palvelijatar hyökkäsi
sisään.
— Auttakaa, auttakaa! huusi hän huitoen käsillään. — Eedla, minä
tunnen, että saan kohtauksen — — Eedla soittaa heti tohtorille. Ja
viekää pois nuo — — nuo — — pian!
Eeva ja Marja hiipivät kauhistuneina ulos. Mitä oli tapahtunut? He
eivät ymmärtäneet mitään.
— Luuletko sinä, että hän kuolee? kuiskasi Marja.
— En tiedä, sanoi Eeva.
He heittivät päällysnutut ylleen ja juoksivat portaita alas.
— Näitkö sinä, miten kalpea hän oli? Eeva, mikähän hänelle tuli? Katso,
tuossa tulee tohtori Valli jo — hän asuu aivan tässä vieressä.
— Meidän täytyy odottaa, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo, sanoi Eeva,
Tohtori meni sisään, ja tytöt odottivat ulkopuolella. He kävelivät
edestakaisin kalpeina ja itkusilmin.
— Tohtori! kuiskasi Marja äkkiä.
Tohtori Valli tuli ulos, ja Eeva juoksi hänen luokseen. Hän tunsi
tohtorin varsin hyvin, sillä tämä oli heidän perhelääkärinsä.
— Hyvää päivää, setä, kuinka neiti Almi voi?
— Sinäkö se oletkin, Eeva? Olin tuskin tuntea sinua. Sinustahan on
tullut oikein täysikasvuinen kesän aikana.
— Oliko hän hyvin sairas?
— Neiti Almiko? Eihän toki. Hänellä oli vain pieni hermokohtaus,
hänellä on usein sellaisia. Vai niin — te te varmaankin olitte hänen
luonaan juuri äsken. Neiti Almi sanoi...
— Mitä hän sanoi? huusivat molemmat tytöt.
Tohtori katseli heitä ja nauroi.
— Hm. Minä kuulin hänen mutisevan jotakin »kummallisesta kasvatuksesta»
ja »yhteiskouluista» ja »kuka voisi uskoa, rouva Normahan on niin
miellyttävä».
— Hyi! huusi Eeva.
— Mutta miksi hän suuttui meihin? kysyi Marja.
— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi tohtori kohottaen
kulmakarvojaan.
— Emme tiedä, sanoi Eeva. — Me koetimme olla hyviä hänelle, Marja
lausui runon —
— Niin, keskeytti Marja, minun ääneni on aivan käheä, minä huusin niin
paljon kuin jaksoin.
— Huusitteko? Minkätähden? kysyi tohtori ällistyneenä.
— Että hän kuulisi, tietysti, selitti Eeva. — Äiti sanoi, ettei hän
mielellään anna kenenkään huomata, että hän on kuuro — —
— Lapsi kulta, mitä sinä puhut? Kuka olisi kuuro?
— Neiti Almi, tietysti.
Tohtori Valli pysähtyi ja tuijotti heihin.
— Ja te huusitte minkä jaksoitte, jotta — jotta hän kuulisi?
— Niin, tietysti.
Tohtori nauroi hiljaa itsekseen, niin että hänen vatsansa hypähteli.
— Niin, sitten ei ollut kummallista, että hän sai hermokohtauksen,
sanoi hän. — Paljon vähemmästä hän on sellaisia saanut.
— Miksi setä nauraa? kysyi Eeva harmistuneena.
Mutta tohtori Valli kiipesi ajurinrattaisiin, huiskutti kättään
jäähyväisiksi ja ajoi pois. He näkivät, miten hänen selkänsä yhä
hytkähteli naurusta.
He katsoivat toisiinsa. Mitä tämä merkitsi?
— Tule meille, niin saamme puhua äidin kanssa, sanoi Eeva.
* * * * *
Rouva Norma oli äsken tullut kotiin. Hän kampasi juuri Stiinan tukkaa,
kun Eeva ja Marja hengästyneinä juoksivat sisään.
— No, oliko hauskaa? kysyi rouva Norma.
— Hän suuttui meihin hirveästi ja pyörtyi melkein, sanoi Eeva.
Rouva Norma pudotti Stiinan lettinauhan lattialle ja huudahti:
— Mitä sinä sanot?
— Hän ajoi meidät ulos ja sai hermokohtauksen! kertoi Marja.
— Mutta lapset, sehän oli kauheaa! Mitä te sitten teitte?
— Me annoimme hänelle kakun, ja Marja lausui hänelle runon.
— Ja siitä hän suuttui?
— Niin.
Rouva Norma pudisti päätään.
— Sehän oli hyvin omituista. Ettekö te sanoneet tai tehneet mitään,
josta hän olisi voinut suuttua?
— Emme mitään! vastasivat molemmat.
Rouva Norma mietti.
— Ehkä te ette muistaneet puhua tarpeeksi äänekkäästi?
— Me huusimme kyllä, minkä jaksoimme. Neiti Almi pyysi meitä kyllä
puhumaan hiljaa, mutta —
— Neiti Almi? Oliko hän siellä?
— Mitä sinä tarkotat, äiti? kysyi Eeva hiukan kärsimättömästi. —
Tietysti neiti Almi oli siellä, hänen luonaanhan me olimme —
Rouva Norma hypähti seisomaan.
— Olitteko te neiti Almin luona?
— Tietysti. Kuuron neiti Almin luona. Äiti hyvä, sinähän itse annoit
meille hänen osotteensa...
Rouva Norma syöksyi kirjotuspöydän luo ja otti luettelon. Hän katseli
sitä hetkisen, ja sitten hän vaipui istumaan kirjotustuoliin.
— Mikä sinun on, äiti? kysyi Eeva levottomana.
Rouva Norma ei sanonut mitään hetken aikaan. Sitten hän nousi, meni
takaisin paikalleen ja alkoi kammata Stiinan tukkaa.
— Neiti Holmin luo teidän olisi pitänyt mennä, sanoi hän, neiti Almi ei
ole ollenkaan kuuro.
Tytöt tuijottivat häneen aivan ymmällään.
— Se oli minun syyni, sanoi rouva Norma, minä unohdin, että olin
vetänyt viivan hänenkin nimensä alle.
Eeva katsoi peloissaan äitiään. Hän oli harvoin nähnyt hänet niin
kuohuksissa — hänhän aina oli niin tyyni.
Mutta sitten Eeva taas muisti neiti Almin.
— Marja — hyvänen aika, miten me huusimme! sanoi hän kauhistuneena.
Rouva Norma puri huultaan. Pitipä nyt sattua, että he joutuivat juuri
neiti Almin luo — hänhän oli koko juhlatoimikunnan kiukkuisin jäsen!
Nyt täytyi tietysti niemiä hänen luokseen ja pyytää anteeksi ja — —
mutta hullunkurista se kuitenkin mahtoi olla, hän saattoi kuvitella,
minkä näköinen neiti Almi oli, kun Marja lausui Deksippostaan —
Rouva Norman suupielet alkoivat värähdellä. Hän ei tahtonut nauraa,
hän oli harmissaan ja häpeissään oman huolimattomuutensa tähden,
koko asiassa ei ollut mitään naurettavaa — ja samassa hän purskahti
hillittömään nauruun. Hän nauroi, niin että melkein itki, ja nauru
tarttui heti Eevaan ja Marjaan. Siitä ei koskaan tahtonut tulla loppua.
— Voi teitä onnettomia! sanoi rouva Norma, kun hän vihdoin kykeni
puhumaan. — Ettekö te voineet totella, kun hän pyysi teitä olemaan
huutamatta?
— Niin, mutta tätihän sanoi, ettei hän tahdo myöntää, että hän on
kuuro, ja me ajattelimme, että hän siksi pyysi meitä puhumaan hiljaa...
— Hahahaa...
He nauroivat taas kaikki kolme, niin että Stiina huusi ja hyppeli
ihastuksissaan.
— Eeva! läähätti rouva Norma. — Minä en milloinkaan enää uskalla
riidellä sinulle, vaikka sinä olisit niin huolimaton, ettet muistaisi
pukeutua aamulla! Ja nyt me otamme esille omenia ja marmelaadia
lohdutukseksemme, ja te saatte kertoa koko jutun alusta loppuun.
— Kyllä sinun äitisi on ihana ihminen! sanoi Marja sitten eteisessä. —
Joskus voi luulla, että hän on noin — noin —
— _Liian_ mainio, sanoi Eeva.
— Niin. Mutta sitten yks kaks hän on niin ihana, ettei kukaan ole
niinkuin hän.
Se oli kyllä totta, ajatteli Eeva sitten istuutuessaan läksyjensä
ääreen. Ei kellään ollut sellaista äitiä kuin hänellä. Joskushan
saattoi olla vähän harmissaan hänelle, kun hän oli ankara ja tahtoi
panna parsimaan sukkia tai kattamaan kahvipöytää tai olemaan
esimerkkinä Nisselle ja Stiinalle. Ja harvoin hän oli niin iloinen kuin
isä. Mutta kaikki tytöt — Hertta ja kaikki — pitivät hänestä. Hertta
sanoi usein, että »Eevan äiti on kaupungin hauskin äiti, kun hänet
oikein tuntee».
Hertta oli oikeassa. Ja joskus, niinkuin tänään, Eeva oli oikein ylpeä
äidistään.