-- Ja missä asutte? -- tiedusteli Soikkanen edelleen.
-- Hotel d'Angleterre'ssa.
-- Huomenna kello 11 aamulla on teillä pääsyliput, -- sanoi Soikkanen
päättävästi. -- Eikö niin Noponen?
-- Justiin niin.
-- Mutta mitenkä? -- uteli Räty.
-- Antakaa minun toimia, jos suvaitsette, -- vastasi Soikkanen. --
Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti
selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.
-- "Täti niemen päässä", -- toisti Räty, ja otti kiireesti
muistikirjansa esille. -- Se on erinomaisen hauska sananparsi. Pitää
panna muistiin. "Täti niemen päässä", hm, kuinka somasti sanottu!
-- Sellainen on täällä tarpeen kaikkialla. Tällä kertaa on tätinä muuan
vanha, virasta eronnut kenraali, joka väliin on teettänyt minulla töitä.
-- Ja jättänyt maksamatta, -- liitti Noponen.
-- Mitäpä siitä nyt puhutaan! Summa vaan se, että hänen veljensä
poika palvelee hovinkansliassa, ja huomenna on teillä, hyvät herrat,
pääsyliput kello 11.
-- Tuhannet kiitokset! Tämähän oli todella onnen sattuma, että
kohtasimme teidät, -- sanoi Pakkanen.
Räty kiitti oikein kättä puristaen.
-- Hauskinta se on meille, Noposelle ja minulle, -- puhui Soikkanen,
heltyneenä, -- hauskinta meille nähdä kaukaisia ja, tonttu vieköön,
sittenkin niin läheisiä vieraita. Se on nähkääs, hyvät herrat,
sellaista laitaa, että kun me täällä tapaamme jonkun Suomesta tulleen,
niin se on sama kuin panisi takkavalkean tuvassa loimoamaan. Eikös
niin, Noponen?
-- Justiin niin, -- myönsi Noponen. -- Se on kuin valkea takassa ja
olkia lattialla.
Ja sitten alkoi vilkas keskustelu kaikille rakkaasta aineesta, Suomen
maasta ja Suomen kansasta. Vilkasta se oli ja toivoa täynnä: Suomen
tulevaisuuden taivaalla ei silloin vielä pilviä ollut...
Stepán ilmaantui äkkiä, kuni satujen "Mennä ei niin kunne", ja asetti
pöydälle sampanjaa. Kukaan ei ollut huomannut Soikkasen, kesken
keskustelua, pienellä viittauksella antaneen siitä käskyn passarille.
Stepán varustihe avaamaan sampanjapulloa asianmukaisella paukauksella,
mutta harmikseen täytyi hänen, Soikkasen viittausta noudattaen, luopua
tuosta erinomaisen nokkeluuden näytteestä. Hiljaa aukeni pullo ja
kihisten ja helmeillen valui etelän vaahtoava juoma laseihin.
-- Sallikaa, hyvät herrat, -- lausui Soikkanen asiaan kuuluvalla
ponnella -- tervehtiä tässä kotimaan oppineita miehiä, joita
harvinainen onni on ohjannut meidän seuraamme, jossa meidän on ilo
nähdä teitä, jotka...
-- Mutta mitenkäs tämä!... -- lausui kainoluontoinen Räty -- tämähän
on aivan liikaa, sillä eihän se millään muotoa... sillä eihän se...
-- Eikä maisteri parka lopulti tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan
tahtoi sanoa.
Noponen tahtoi auttaa uutta ystäväänsä pulasta ja rupesi puhumaan
tiflisiläisestä ostajasta, jonka kanssa Soikkanen oli tänään tehnyt
seitsemäntuhatta, ja jonka nimi oli Tshiphaitshilidse. Tuo nimi käänsi
Rädyn huomion heti puoleensa. Hän kirjoitti nimen muistiinsa, iloiten
suuresti, että oli jälleen tavannut tuollaisen -dse päätteisen sanan.
Samassa rupesi hän selittämään Noposelle, kuinka tuo kaukaasialaisten
vuoriheimojen kielissä löytyvä pääte -dse hänen luullaksensa on
samallainen kotiperän pääte kuin suomalaisissa kielissä -nen ja -la,
skandinavilaisissa -son ja -sen ja slavilaisissa -ow ja -jew. Noponen
kuunteli hartaalla kunnioituksella tuota selitystä, vaikka hän sielunsa
takimmaisissa komeroissa salaa ajatteli: mitähän hyötyä tuommoisista
tiedoista oikeastaan ihmiselle olla mahtaa! Osoittaakseen kumminkin
olevansa harras sanankuulija, sanoi hän ääneen:
-- Jaa, se on merkillistä, kuinka kummallisia nimiä löytyy maailmassa.
Minä tunnen erään kijeviläisen kauppiaan, jonka nimi on Krzhesh.
Tähän odottamattomaan keikaukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa ei
Räty osannut sanoa muuta kuin:
-- Jassoo, niin, niin; kyllähän niitä on nimiä jos jonkinlaisia.
Yleinen keskustelu siirtyi vähitellen pääkaupungin kirjavaan elämään
ja Pietarin Suomalaisten oloihin, siitä vihdoin yksityisseikkoihin
ja lopulti hupaisiin jutelmiin. Ulkoa kuului myötäänsä rattaiden ja
vaunujen kolinaa ja raitiovaunun kellon kilkauksia. Näihin rämeisin
ja kirkeihin ääniin sekaantui italialaisen positivin (sermankan)
huilutus. Jonkun avonaisen puodin edustalla veivasi se uskollisesti
Lucian finaalia. Soikkanen naputteli melodiaa sormillaan pöytään. Äkkiä
keskeytyi soitto. Soikkanen napsautti vielä muutaman tahdin tuota
tuttua säveltä, mutta pysähtyi hänkin.
-- Kas! -- sanoi Noponen; -- mikäs sen ruikutuksen niin rutosti
leikkasi poikki?
-- No sama se, -- puhui Soikkanen, -- on meillä täällä parempaakin
musikkia. Stepán! Stepán!
Passari ilmestyi.
-- Stepán! Pane sinä soimaan talon sermankka! -- käski Soikkanen.
Soikkanen tarkoitti orkestrionia, itsestään soivaa konetta, joista
paraimmat todella muistuttavat orkestria, ja joita on melkein
jok'ainoassa venäläisessä ravintolassa. (Venäläiset sanovat niitä
uruiksi.)
-- Suokaa anteeksi, Karl Matveitsh, -- yritti Stepán.
-- Pane soimaan, kuulithan! Persitski marsh!
-- Ei sovi nyt, Karl Matveitsh.
-- Mikäs on?
-- Huomenna on suuri prasnikka. Kello 8:n jälkeen ei ole lupa soittaa
mitään musikkia, ja kello käy jo yhdeksättä.
-- Pane soimaan, sanon minä! -- käski Soikkanen armottoman vakavana
ja määränperäisesti, peukalo olan yli sojossa saliin päin, missä
orkestrion seisoi.
-- En voi, Karl Matveitsh, en voi; jeibohu en voi.
-- Käske vanhin bufettimies (hovimestari) tänne.
Sellainen saapui silmänräpäyksessä.
-- Ivan Ivanitsh! -- tiedusteli Soikkanen, istuen järkähtämättä
entisessä asennossaan. -- Miks'ei sermankka soita?
-- Huomenna on suuri prasnikka, Karl Matveitsh! Polisi on kieltänyt.
-- Se ei kuulu minuun! Pane soimaan! Meillä on kaksi vierasta,
filosofski doktor ja meditsinski doktor. Persitski marsh!
Ja peukalo oli taipumattomasti entisessä tilassa, niinkuin
sotamarsalkan sauva.
-- Polisi on niskassani heti, Karl Matveitsh.
-- Polisi ei kuulu minuun, ja sinun niskasi on jotain sellaista, joka
ei myöskään kuulu minuun. Persitski marsh ensin ja sitten Il Trovatore,
tiedäthän, rulla n:o 8.
Hovimestari tunsi liiankin hyvin Soikkasen: ellei hänen vaatimukseensa
nyt suostu, niin vaatii tuo hirmuinen mies vielä orkestrionin
soittamaan koko pitkän repertoirinsa alusta loppuun.
-- Mitäs tehdä! -- sanoi Ivan Ivanitsh huo'aten ja olkapäitään
kohauttaen, -- tuli mitä tuli.
Hetken perästä tärähti salista Straussin marssi, joka siihen aikaan
oli yleensä muodissa. Sen jälkeen seurasi Manricon ja Azucenan
duettino vankilakohtauksesta. Koko ajan nakutteli Soikkanen hiljalleen
nojatuolin laitaan, jopa hyrähtikin välisti: "siellä sä laulat kuin
muinoin mulle".
Soitto taukosi.
-- Ei siinä auta armotkaan, -- virkkoi Soikkanen. -- Eikö niin, Noponen?
Lieneekö hän tarkoittanut näillä sanoilla Manricon ja Azucenan surkeata
kohtaloa, vai Ivan Ivanitsh'in niskaa, on vaikea päättää, mutta niin
hän vaan sanoi. Ja Noponen vahvisti:
-- Niin justiin.
-- Mutta, -- alkoi hyväsydämminen Räty hätäillä, -- mitäs, jos tuo Ivan
Ivanitsh parka todellakin joutuu tekemisiin polisin kanssa?
Soikkanen purskahti nauramaan. Noponenkin myhähti.
-- Sen huomaa, että olette vielä outoja täällä. Uskokaa minua: kyllä
hänelläkin on täti niemen päässä.
-- Jassoo! Todellakin?
-- On niinkin. Stepán!
Passari heilahti sisään.
-- Kävikö okolodoshni (polisiupseeri)?
-- Kävi.
-- Mitä hän sanoi?
-- Menivät Ivan Ivanitshin kanssa perähuoneesen.
-- Entä sitten?
-- Sitten vein sinne, niinkuin ainakin, ryypyn ja sakuskaa.
-- Entä sitten?
-- Mitäpä sitten? Sitten läksi okolodoshni pois, tietty se.
-- Hm, -- sanoi viaton Räty. -- Kylläpä täällä polisit ovat erittäin,
erittäin ystävällistä väkeä.
Muut naurahtivat, mutta Räty ei voinut käsittää, miksi.
Raketti.
Leikattiin vuosiluku 1863. Puolassa leimusi kapina. Pietarissa
vallitsi jonkinlainen levottomuus, joka levisi kaikkiin säätyihin
ja ikäluokkiin. Kasvavat pojatkaan eivät siitä osattomiksi jääneet.
Politiikaa tehtiin kaikkialla.
Kerron pienen muistelman noilta ajoilta.
Kymmenkunta virstaa Pietarista pohjoiseen, Ohta-nimisen kaupungin-osan
takana, on Venäjän kruunulla suuri kruutimylly eli -tehdas. Sen nimi
"Parahavoi" on kyllä tuttu Pietarin Suomalaisillekin. Tehtaan ympärillä
on useampia neliövirstoja täyttävä lakea keto, ja siinä seisoo,
jommoisenkin matkan päässä toisistaan, suuria, valkoisiksi maalatuita,
kivisiä kruutikellareita.
Moniahta virsta kruutimyllystä kaakkoiseen on Zhernovkan ja Malinovkan
kylät. Näitten välillä, Nevaan laskevan joen varrella, kohoili,
ainakin siihen aikaan, jonkun venäläisen ruhtinaan -- muistaakseni
Besobrasow'in -- huvilinna suuren, silloin jo jotensakin rappeutuneen
puiston ympäröimänä.
Parin pyssynkantaman päässä linnasta seisoi silloiseen aikaan
tuuheitten puitten suojassa muuan vanha, kaksikerroksinen, suuri puinen
kartano.
Tähän kartanoon juuri jutelmani kohdistuu.
Sanottuna vuonna vietin kesääni eräässä suomalaisessa perheessä, joka
oli kesäksi muuttanut Zhernovkan kylään. Sinne oli useita muitakin
Pietarin suomalaisia perheitä siirtynyt "maahoviin", kuten Pietarissa
sanotaan.
Seuraelämä oli sangen vilkasta ja vapaata, ja me, pojat, saimme olla
mukana kaikkialla. Puheen-aiheena oli tietysti usein Puolan kapina ja
sen kukistaminen.
Vasta mainittua puurakennusta tuuheitten puitten suojassa katseltiin
sangen epäluuloisin silmin. Siinä asui muuan "ksends", s.o. puolalainen
katolinen pappi. Harvoin hän näyttäytyi ihmisten ilmoille. Tuossa
suunnattomassa rakennuksessa hän asuskeli emännöitsijänsä ja parin,
niinkuin sanottiin, sukulaisensa kanssa. Alakerroksen akkunoissa olivat
luukut kiinni yötä ja päivää.
Puolalainen pappi moisessa rakennuksessa kapinan aikana -- olihan
siinä jo yksistäänkin aihetta salaperäisille huhuille. Mistä hän oli,
milloin tänne tullut, mikä hänen nimensä oli, -- sitä ei tiennyt
kukaan. Miksikä hän niin huolellisesti karttoi ihmisiä? Mitä hän teki
niin suurella talolla? Miksi olivat alakerroksen akkunat aina luukkujen
peitossa?
Lisäksi tuli vielä seuraava seikka.
Vanha Maksim, lihankauppias eli, kuten Pietarin Suomalaiset sanovat,
"lihamies", joka muutaman kerran viikossa tuli Ohdalta myömään
maahovilaisille lihaa, jutteli eräänä aamuna vilkkaalla tavallaan tähän
suuntaan:
-- Ei, ei ole, ei vainkaan ole laita ihan oikea tuossa ksendsin
talossa. Nähkääs, hyvät ihmiset: eihän siellä muka muita asu, kuin tuo
kaljupää patalakki pappi -- eikä se semmoinen ole pappi eikä pippi
eikä mikään; suoraan sanoen ihan Tatarilainen, semmoinen, jolta saatte
ostaa halatteja; -- ja sitten tuo kämäleuka, rouva vai mikä lieneekään,
-- voi, hyvät isät, sitäkin ämmää: riitelee ja rätisee ja pihisee ja
tinkii, niin että älä Herra saata! Uskokaa minua: kun tulee tässä
syksypimeät, niin luudan varrella hän lentää savupiipusta hiiteen
-- Jumal' anna syntin' anteeks'! -- lentää. Niin, ja sitten vielä
kolmantena se linnunpeljätti, se pitkä roikale, joka ei milloinkaan
näytä ihmisille naamaansa --, studentti muka --; kerran vaan pahus osui
tielleni kyökissä, mutt'en silloinkaan ennättänyt nähdä koko otuksesta
muuta kuin toisen takajalan -- älkää pahaksi panko, Anna Karlovna,
sattui sana vähän pahanpuoleinen. -- No niin, niin! Kolme heitä on
lintua siellä, kolme muka, mutta jos nuo helkutin kyyhkyläiset kolmisin
syödä hotkisivat kaiken sen ylenpalttisen lihan paljouden, mikä
minultakin ostetaan tuohon hiton kattilaan, -- suokaa anteeksi, Anna
Karlovna, en noidu enää, en -- sanon vaan, että jos ne itse mättäisivät
senkin korvennettaviin mahoihinsa kaiken sen lihan, minkä ostavat --
puoleksi kerjäämällä, se kämäleuka -- niin olisivat ne jo aikaa sitten
olleet säpäleinä, niin meinaten, että olisivat sata kertaa ennättäneet
siihen paikkaan pakahtua. Toissa päivänä, esimerkiksi, käskivät tuoda
17 naulaa fileetä; tänään kelpasi kaksi isoa vasikanpaistia. Sanokaa
nyt, onkos nämä kolmen hengen portsuja! -- Ei ole laita siinä talossa
oikea. Ja samaa haastoi Petrushka, kalamies. Jos puolen puudan verran
kaloja viet, sanoo, niin sitten ei kämäleuka muuta kuin tinkii, sanoo,
mutta jos vähemmän on altaassa, niin on silmät repiä päästä, sanoo. --
Maksim jatkoi puhettansa vielä kauan aikaa tähän tapaan, kaikenlaisilla
sivuharppauksilla ja lisäyksillä. Pääasia selvisi kumminkin jokaiselle:
ksendsin talossa oli salaisia asukkaita. Ja ketäpä ne muita saattoivat
olla kuin Puolan kapinallisia, insurgenttejä, pakolaisia tietenkin?
Huomenna kuiskailtiin kylässä jo yleensä suuresta joukosta Puolan
insurgenttejä, jotka piileskelevät talon alakerroksessa. Seuraavana
iltana kertoi joku kuulleensa haastettavan, että se ja se oli eräänä
yönä nähnyt tulen välkähtelevän suljettujen akkunaluukkujen välitse.
Sanalla sanoen: salaperäinen talo tuuheitten puitten suojassa oli
tullut kahta salaperäisemmäksi ja kammottavammaksi.
Meille, pojille, oli siinä valmis rosvoromaani, tuommoinen "Verinen
käsi" tai "Maan-alaisen komeron salaisuus" tai muuta sellaista.
Oliko noissa huhuissa minkä verran perää, ja oliko perää lainkaan,
sitä en ota ratkaistakseni, mutta jotain salaperäistä tuossa talossa
vaan oli. -- Siitä en pääse vielä nytkään, kun joskus mieleeni johtuu
tuo synkkä, vanhan-aikuinen kartano tuuheitten puitten suojassa,
niinkin tuuheitten, että päivä tuskin milloinkaan pääsi sen akkunoihin
paistamaan. Vielä nytkin, sitä muistellessani, heräjää minussa
sen-aikuisia omituisia kammon tunteita.
Oli elokuun ilta, pimeänläntä, mutta suloinen ja lämmin.
Ruhtinaan suuri puisto oli alati maahovilaisten käytettävissä, ja sinne
läksimme taas kävelemään, suuressa seurassa; me, pojat, tietysti mukana.
Tuommoinen lämmin, pimeä elokuun ilta on jo muutoinkin omiansa
herättämään salaperäisyyden tunnelmaa, saatikka nyt, kun kävelimme
lähellä tuota aaveen-omaista ksendsin taloa! -- Tuollahan sen
vanhan-aikuinen katto hämäränä haamoitti lounaista, hieman kuulakampaa
taivasta kohti.
Puheen-aihe kääntyi aivan itsestään Puolan insurgentteihin ja ksendsiin
ja hänen monilukuisiin asukkaisinsa tuolla alakerroksessa, jossa
luukut aina olivat akkunain edessä. Pietarissa oli viime aikoina ollut
tuhkatiheään tulipaloja, useinkin monta yhtaikaa. Enimmäkseen ne olivat
murhapolttoja, ja niistä syytettiin Puolalaisia ja nihilistejä.
Täällä me nyt kuljimme tuon kamalan talon lähitteillä. Ties mitä väkeä
sen alakerroksessa asuu... Ties mitä kaikkea heillä on mielessä... --
Kruutikellareitakin on läheisyydessä niin monta...
Olimme kävellessämme siksi edenneet puiston tiheämmistä osista, että
joku noita valkoisia kellareita jo alkoi kuultaa taivaanrantaa vastaan.
-- Miks'ei heillä voisi olla tarkoituksena räjäyttää kruutikellarit
ilmaan? -- arveli suomalaisen kirkkokoulun opettaja Glantz.
-- Niin, miks'ei? -- virkkoi vilkkaasti rouva Paajanen, kuiskaten
melkein hänkin. -- Miks'ei he voisi räjäyttää kruutikellareita yhtä
hyvin kuin poltella ihmisten kartanoita keskellä Pietaria?
-- Eikä tarvitsisikaan, -- sanoi kolmas vähän äänekkäämmin, varomaton,
-- eikä tarvita...
-- St! Puhukaa hiljaa! --
-- ... eikä tarvitsisikaan muuta kuin yksi ainoa kellari lentäisi
ilmaan, -- muut kyllä seuraisivat perässä.
-- Ei tuo nyt sentään niin per'perää kävisi, -- epäili konttoristi
Naukkarinen. -- Onhan kellarien väliä sentään joku puoli virstaa.
-- Hyväinen aika! Ettekö muista, mitenkä kävi vuonna 60? Tehtaalla
räjähti vain yksi ainoa kuivatus-uuni, mutta kumminkin meni aina Nevan
toisella puolella akkunat säpäleiksi jok'ikisessä talossa rannalla.
-- Muistan minäkin sen -- vahvisti joku. -- Me satuimme juuri silloin
olemaan Hiekoilla, 8:nnella kadulla, Pitkän Heikin syntymäpäivillä,
sen hopeasepän. Pamaukset kuuluivat sinne astikka. Kas niin, sanoi
suutarimestari Kristerson, heti kuin ensi kerran jyrähti. -- Kas niin!
Nyt on Parahavoilla jotain tapahtunut. Ja parin tunnin perästä tuli
Vänttinen, joka silloin asui Smolnassa, ja kertoi, että siellä päin oli
kuin mikä Jerusalemin hävitys: kaikki ruudut rannanpuoleisissa taloissa
rikki; huutoa ja melua ja riitaa ja tinkimistä lasimiesten kanssa.
Niitä oli sinne saapunut Wasili-Ostrowasta asti, ja nekös lurjukset
koettivat kiskoa ja nylkeä, minkä suinkin jaksoivat!
-- No niin, -- sanoi epäileväinen Naukkarinen, -- olkoon menneeksi,
että jos yksi kellari räjähtää, niin saattaa läheinenkin kellari
särkyä, mutta ei silti ole sanottu, että tämä toinenkin lentää ilmaan.
-- Miksikäs ei? Katsokaas, jos esimerkiksi tuo kellari tuossa
Zhernowkan takana sattuisi räjähtämään, silloin menisi yhteen turmioon
Zhernowkat ja Malinowkat, ja samaa tietä menisi ainakin lähimmät
kellarit.
-- Ne menisi ja ne menisi tuhoon ja turmioon ja joka paikkaan --
matki Naukkarinen -- mutta eiväthän ne silti ilmaan rä-jäh-täi-si.
Ymmärrättekö te erotusta särkymisen ja räjähtämisen välillä?
-- Ymmärrän liiankin hyvin. Mutta te ette lainkaan näy käsittävän sitä
yksinkertaista asiaa, että jos kerran kruutikellari räjähtää, silloin
kruutijyväset kuu-me-ne-vat silmänräpäyksessä ja silloin...
Keskustelusta oli koitumaisillaan laveakin väittely, koskapa esille
alkoi jo tulla tieteellisiäkin kysymyksiä. Seurakin oli -- kuinkas
muutoin! -- juuri jakaantumaisillaan kahteen puolueesen, kun Ivan
Petrovitsh, muuan nuori venäläinen arkitehti, huudahti:
-- Katsokaa, katsokaa! Tuolla lentää raketti!
Ja aivan oikein: kaunis, sinertävä tulikuula lensi taivaalla. Kokoansa
se oli ilotulituksissa tavallisen raketin suuruinen. Verraten
verkalleen se liikkui, lyhkäinen, säihkyvä pyrstö perässään, ihanasti
kirkastaen tietään pimeällä taivaalla.
Olin nähnyt raketteja kaikenlaisia, suurissa kansanjuhlissa, komeita,
räiskyviä, tuhansien ihmisten paukuttaessa käsiään. Tällaisen raketin,
kaukana suuren maailman humusta, illan taivaalla, -- sellaisen näin
ensi kertaa.
Lapsuuden muistoista on moni himmennyt, useampi kokonaan sammunut,
mutta ei milloinkaan mene mielestäni tuo odottamaton, ihana valo-ilmiö
lämpöisenä elokuun iltana.
Tätä mieluista tunnelmaa ei kumminkaan kestänyt kuin yhden ainoan
silmänräpäyksen; sen sijalle astui toinen, ahdistava ja tuskallinen.
-- Huomaatteko, -- puheli äskeinen raketin keksijä -- huomaatteko,
mistä raketti on lähtenyt?
Siitä ei saattanut kenkään olla epätiedossa. Raketin kulkema kaari
osoitti ilmeisesti sen lähteneen tuosta kovan onnen talosta tuuheitten
puitten suojassa.
Äänetön säikäys valtasi kaikki. Raketti yöllä salaperäisestä,
kapinallisten asustamasta talosta... Mikä mahtoikaan olla tarkoituksena
sillä?...
Ivan Petrovitsh oli aivan armoton.
-- Katsokaa, katsokaa! -- puheli hän kuiskaamalla. -- Tuonnehan se
lentää, tuonne aivan kruutikellariin!
Ja aivan oikein. Raketti oli alkanut laskeutua ja kulki nyt juuri äsken
mainittua, Zhernovkan takaista kruutikellaria kohti.
Kukaan ei puhunut mitään, mutta kaikilla oli selvänä tämä:
Puolalaisilla insurgenteillä on aikomuksena räjäyttää raketilla
kruutikellari ilmaan...
Hengitystään pidättäen seisoi kukin yhdessä kohdin ja seurasi
silmillään raketin kulkua.
Kamalan tarkasti se oli suunnattu... se kallistui kallistumistaan
kruutikellaria kohti ja katosi viimein sen taakse, muutamien mielestä
sen viereen.
Kauhistuneina odotimme jotain hirmuista näytelmää... Nyt... nyt juuri
leimahtaa suunnaton tulikieli, ja sitten kuuluu kauhea räjäys ja
sitten...
Mutta tulikieltä ei näkynyt eikä mitään räjäystäkään kuulunut.
Attentaati ei ollut onnistunut; se oli ilmeistä, ja jokainen alkoi
hengittää helpommin.
Mutta... tämä yö oli oleva säikäysten yö.
Noin kolme, mitäpä neljä sekuntia sen jälkeen kuin raketti oli kadonnut
näkyvistä, kuului hiljainen, kumea jyräys, ja samassa vavahti maa
hieman jalkaimme alla.
Eikä ollut tuo pelkkää mielenkuvitusta, sen vakuutan. Me tunsimme sen
jokainen. Tämäkin silmänräpäys on yksi noita kulumattomia lapsuuden
muistoja. Muistan vielä niin selvään, missä tuo tapahtui: muistan tien,
muistan pienen, puisen sillan, jonka korvalla seisoimme juuri kuin
täräys tuntui.
Sanaakaan sanomatta läksimme kiirein askelin kulkemaan kylää kohti,
edellämme raketin keksijä, Ivan Petrovitsh.
-- Joutukaa, joutukaa! -- puheli hän salaperäisellä äänellä, niinkuin
polisipäällikkö, joka on päässyt suuren salaliiton jäljille ja aikoo
yllättää pahantekijät. -- Joutukaa! Minä aion ryhtyä toimiin.
Ivan Petrovitsh'ista oli, en tiedä miten, äkkiä tullut meidän kaikkien
isällinen ystävä, tuki ja turva. Hän oli muutamassa tuokiossa saanut
meidän kaikkien rajattoman luottamuksen.
-- Minä aion ryhtyä toimiin.
Noissa sanoissa oli terästä ja palanen lujaa linnaa.
-- Joutukaa! -- kiirehti hän. -- Tultuamme kylään, menen heti
ilmoittamaan asian isälleni. Sitten herätän kylän talonpojat, valitsen
heistä rohkeimmat ja rotevimmat, ja niin lähden heidän kanssaan pitkin
tuon kaivannon kumpaakin vartta, tuon, joka vie kruutikellarille.
Siellä täytyy olla noita sen ja sen vietäviä pahantekijöitä.
Ivan Petrovitsh'in ääni tärisi, ja luulenpa, että me kaikki teimme
samaa.
Situationi oli hiukan muuttunut. Ensimmäinen säikäys oli nyt ohitse.
Ei enää peljätty kruutikellarin remahtamista; ajateltiin vaan
pahantekijäin kiinnisaamista.
Tällaista nyt kuvastui mieleeni:
Suuri joukko talonpoikia on kokoontunut arkitehdin maahovin edustalle,
aseina viikatteita, heinähankoja, seipäitä ja sen semmoisia.
(Pyssymiehiä ei ollut talonpojissa eikä maahovilaisissakaan.) Ivan
Petrovitsh'in johdolla sitten lähtee tämä joukko liikkeelle hiljaa,
hyvin hiljaa. Tuonne he sukeltavat sankkaan heinikkoon ja katoavat pian
näkyvistä. Jonkun hetken perästä alkaa kellarilta päin kuulua melua,
huutoja, voivotuksia... Kellarin luona seisova vahtimies laukaisee
kiväärinsä. Se on hätäsignaali. Toisilta kellareilta vastataan, ja
ennen pitkää on tehtaalta saapunut kruunun patrulli Zhernowkaan.
Samaan aikaan on Ivan Petrovitsh saapunut talonpoikineen, mukanaan
puolenkymmentä vangittua puolalaista insurgenttiä. Ivan Petrovitsh'illa
on tietysti otsassa haava, väliaikaisesti nenäliinalla sidottu.
Patrullin päällikkö ja Ivan Petrovitsh keskustelevat tuolla syrjässä
kahden kesken, mutta äkkiä komennetaan sekä sotamiehet että talonpojat
pikamarssissa ruhtinaan puistoon. Siellä piiritetään ksendsin talo, ja
jok'ainoa kapinallinen saatetaan asianomaiseen paikkaan.
Koko tämän suunnitelman tekemiseen oli tietysti mennyt vähemmän aikaa
kuin sen kertomiseen.
Me, pojat, olimme tähän saakka olleet kaikilla retkillä mukana, mutta
nyt ei meistä huolittu.
-- Nuoret herrat! -- puheli Ivan Petrovitsh meille kohteliaasti. --
Rohkeutta teiltä ei puutu, sen tiedän, mutta nyt kysytään kestävyyttä
ja ruumiillisia voimia. Hiis ties, kuinka suuri lauma noita roistoja
siellä onkaan, ja mitä lieneekään heillä aseina! Minä en uskalla ottaa
päälleni edesvastausta kaikesta siitä, mitä teille mahdollisesti
saattaisi tapahtua. Mieleni on paha, mutta en uskalla.
Muussa tapauksessa olisimme kenties olleet vähemmin hyvillämme moisesta
holhojaksi määräytymisestä, mutta nyt vastaanotimme tuomiomme sankarin
suusta, sankarin, joka seisoi yli meidän arvostelumme. Ja ellen minä
nyt kokonaan väärin muista, ei tuo tuomio meille näin yön selkään kovin
vastenmielinen ollutkaan.
Saavuttiin kylään.
-- Hyvästi vähäksi aikaa! -- virkkoi Ivan Petrovitsh, nosti
kohteliaasti hattuansa ja kiiruhti asuntoonsa. Näimme hänen pitkän,
solakan vartalonsa astuvan tien poikki. Pikku portti narahti kahdesti.