"ruohomies", pitkä, harmaa parta leuassa ja epäiltävän valkoinen, aina
rinnalle ulottuva esiliina edessä.
-- Oletkos sinä mieltä vailla, vai?
-- Nikák njets! (En suinkaan!) -- vastasi myöjä tyyneesti. --
Kakstoista kopekkaa justiin.
-- Eihän siinä ole järkeä eikä mitään.
-- Järki siinä on täydelleen.
-- Kymmenen saat suurimmista.
-- En voi. Jeibohu en voi.
Tuo "jeibohu" on oikeastaan vannomista Jumalan nimeen, mutta se
on käynyt Venäläiselle niin köykäiseksi sanaksi, että hän käyttää
sitä milloin hyvänsä, tarpeessa ja useimmiten tarpeetta, tosissaan
ja leikillään. Suomalainen "Jumal'auta" on kamalan vakava sana
ja, kevytmielisesti käytettynä, kuuluu pintaa karmivalta, mutta
ryssä, varsinkin sivistymätön, paiskaa "jeibohunsa" joka paikkaan.
Kauppias-musikan jeibohua ei usko kukaan, eikä hän todenteolla
sellaista vaadikaan. Kaikista vähimmin hän uskoo sitä itse.
-- Kymmenen kopekkaa, kuulithan! Ei minulla ole aikaa tässä taratella
sinun kanssasi.
-- Ykstoista, madam; viimeinen hinta. Sekin vain vanhan tuttavuuden
vuoksi.
-- Tonttu sun tuttavaa olkoon! -- virkkoi matami suomeksi itsekseen.
-- Anna tänne kymmenikkö! -- lisäsi hän venäjäksi, -- mutta älä pane
mädänneitä.
-- Johan te nyt! -- sanoi ryssä, oikein loukkautuneena moisesta
epäluulosta, ja viskasi silmänräpäyksessä kymmenen kurkkua matamin
koriin.
Anttoska katsahti saamiinsa kurkkuihin.
-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän äkkiä.
-- No mitä nyt? -- kysäisi myöjä muka hämmästyen.
-- Vai et sinä näe? -- tiuskaisi toinen, ottaen koristaan pikkuruisen,
puoleksi mädänneen kurkun ja nostaen sitä melkein myöjän nenän alle. --
Mitäs tämä sitten on?
-- Hospodi! (Hyvä isä.) Pitipäs tuosta tulla risti! -- huokasi ryssä
itsekseen, tavattuna kiinni vääryydestä. -- Sattuuhan sitä vahingoissa,
-- virkkoi hän ääneen. -- Tuoss' on! -- lisäsi hän ja heittää sinkautti
äkäisesti paremman kurkun matamin koriin.
-- Ah ti turák, nastajássi turák! (Tomppeli, aika tomppeli) -- torueli
Anttoska, lukiessaan myöjälle rahoja.
-- Kyl niilen kans vaan on tekemiist, -- sanoi äkkiä ääni takana
jotenkin puhtaalla Iitin murteella.
Pietarin Suomalaisten murre on varsin omituista sekaannusta eri
murteista. Viipurin murre on siinä vallan päällä, mutta on saanut
epäiltäväksi liittolaisekseen venäläisen sihisevän s-äänteen. Sen
ohessa liittyy siihen puhujan kotitienoota tai vanhempien murretta
myöten milloin palanen hämäläistä, milloin savolaista, milloin mitäkin.
Anttoska haastoi puhdasta pietarilaista, jos sen puhtaudesta voi
puhetta olla.
-- Kas, työks siin oottaki, Annivanna! -- sanoi Anttoska, nähdessään
vanhan ystävänsä, matami Kaulion, kultasepänsällin emännän Mutshnoi
pereulkasta (poikkikadulta). -- Ihan noihe kans on helisemäss'. Meill'
on nyt ykstoist' sallii, vaikka se ykstoistaas on reissunt' Suomee,
ja viis opinpoikaa ja ne syyvvä murtaat kolm' kertaa päiväss', ja
koffit sitt' viel' ja muut tieveet. Enkä mie ymmärrä kuin ne ihmiset
jaksaat nii hirmuisest' syyvväkkää. Ja kaikk' on nyt nii kallist', nii
kallist', nii, nii, nii... Onha teill' leipämiehii ja?
-- Onhan meilläkih kaks eläjää kotoo ja muualt' viel' käyp' kaks sällii
siint' Breitfuusin verstast'. Kaikk' kallistuu viikost viikkoh, mut
eihän niilen kanss' voi vähävälii ruokarahoist' riilellä.
-- Mites Kaulio on jaksant?
-- Tuoss'han se menee, -- huokasi matami Kaulio. -- Olhan se,
hospitaalist' päästyäh, par' viikkoo ihlan juomata, mut täss' toiss'
sunnuntakin pääs' taas makuh.
-- Älkääs nyt!
-- Niinhän se pääs, siell' Matikaisen häiss'; se Matikain on sielt'
meilän puolelt'. Viime viikoll' joi taas kaks päivää.
-- Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja
kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans?
-- No?
-- Suomeen lähetettii.
-- Onkost se mahlolliist'?
-- Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon
käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja]
Johannes Viitanen.
-- Voi kuitenkin! Mitähä se vanha äite rukkakih ny' sanoo?
-- Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett'
olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo
pojastaa.
-- Vai Suomeh vain, vai Suomeh! -- huokaili matami Kaulio.
Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä
suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa
juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä
seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja
ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi,
eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin
sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa
"kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian
käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle
kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii
kurjuutta, näkee nälkää, mutta -- juopottelee, näin toteuttaen tuota
vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän
saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan
tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki
lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai
isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei
ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja
vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.
Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei
nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä
tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa
ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen
puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman
harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista
lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein
useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen.
Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan,
vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin
Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin,
että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja -- lähetetään uudestaan Suomeen.
Sellainen häpeä oli nyt sattunut Viitasen Juholle.
Viitasen lesken kovaa surua valitellessaan olivat rouvat siirtyneet
ruohoräädystä silliräätyyn ja saapuneet sen ja yhden sivukäytävän
risteyksiin. Tälle sivukäytävälle oli asettunut lihanmyöjiä,
"lihamiehiä", edessään likaiset lihakorit maassa, jousipuntarit kädessä
ja vyöllä esiliinat, jotka joskus kenties olivat olleet valkoisia.
-- No nii, -- sanoi Anttoska, -- tuosha niit' on taas, niit'
lainrikkojii. Ohan se lihan myönti kovast' kielletty tääll' Sennoill',
mut mitäs nuo sellaisist' välittäät? Ja Herra ties, millaist' tavaraa
ne ihmisill' oikei myövätkää! Yhen kerran mie ostin noilt' pahuksilt'
palan lihhaa kissall' -- muistattaks työ sitä meijän mustaa kaunista
kissaa! Nappa-vainaahan sen miull' toi sielt' Parkalast', maahovist'
-- nii uskottaks työ? kissa tuli ihan kippiiks! Luulin jo henkesä
heittävän. Ihan sääl' käyp' ihmisparkoi, jotka heilt' osteloot lihhaa.
-- Äläst' muuta virka! -- vahvisti matami Kaulio. -- Mut mitäst' se
ryssän musikka siit' välii pitää, mitä se syöp'. Meitill' Suomalaisill'
on kuitenkin se hyvä puol', että puhlast' myö tahlotah, vaikka muuten
olis kuinka yksinkertaist'.
Silliräädystä kuului äkkiä varoitus:
-- Ts! ts! Glasnoi tulee!
Samassa syntyi lihanmyöjäin kesken tavaton kiire: kukin tarttui kourin
koriinsa ja kantoi tavaransa juoksujalassa sivukäytävän päähän, jossa
he lymysivät viimeisten lautakojujen taakse.
Pitkin silliräätyä astui verkalleen glasnoi, jonkinlainen julkinen
tarkastaja, helposti tunnettava korkeasta, hopeareunuksisesta
lippulakistaan. Kookkaana ja mahtavana hän kulki sillimuijain ja
sillinassakkain välitse, syvästi tuntien personallisen tärkeytensä ja
virkansa mahdin. Hän tiesi kaupustelijain tuossa hänen kummallakin
puolellaan katselevan häntä pelvolla ja vavistuksella, ja se teki hänen
niin hyvää. Oli vainenkin tuossa miehessä palanen, eli eihän juuri
Tamerlania, niin ainakin jonkunlaista Kiivan tai Bukaran kaania.
-- Hyvää päivää, Jerofei Jegoritsh!
-- Jerofei Jegoritsh! Minun kunnioitukseni!
Näin tervehtivät häntä sillimuijat ääneen, mutta sydämmessään he
lisäsivät: "mene hiiteen, niin pääset kotiasi". Mutta kaani kuuli
vaan orjamaista kunnioitusta ja imartelua ja tervehti vuoroonsa,
päätään hiukan kääntämällä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja
silmäluomiaan hiukan liikutellen.
Hän tuli sivukäytävälle, missä äsköiset lihamiehet olivat seisoneet,
ja astui sen poikki pää pystyssä. Jos hän olisi vilkaissut sivuillensa
maahan, olisi hän nähnyt lihamuruja ja luusiruja, joita oli koreista
karissut. Ja jos hän olisi katsahtanut vasemmalle, sivukäytävän päähän,
olisi hän nähnyt lihamiesten kurkistelevan lautakojujen takaa, suut
sellaisessa irvessä kuin ainoastaan raa'alla musikalla voi olla.
Mutta miks'ei tämä "tarkastaja" sitten tarkastanut? Niin, sanokaas se!
Niitä löytyy sellaisia näkijöitä, jotka eivät näe. Luin kerran eräässä
venäläisessä lehdessä tällaisen palasen:
Muuan herra oli sattumoisin nähnyt suuren saapas-lähetyksen, joka oli
tilattu johonkin kruununlaitokseen. Hän huomasi saappaitten olevan
aivan kelvottomia ja mainitsi tuosta urakoitsijalle.
-- Sehän ei ole kuin kruunun leveranssi, vastasi urakoitsija
huolettomasti.
-- Mutta eihän tuollaiset saappaat kestä kahta viikkoakaan!
-- Ei kestäkään.
-- Kuinkas te sitten voitte tuollaisia lähettääkään?
-- No ettekö te kuullut, että se on leveranssia kruunulle?
-- Mutta hyväksyykö kruunu tuollaista tavaraa?
-- Tietysti!
-- Entä tarkastus?
-- Te olette lystikäs veitikka! -- sanoi hän ja löi kysyjää
tuttavallisesti olalle.
Glasnoi kulki pääkäytävän päähän, kääntyi sieltä muille käytäville
ja astui siellä mahtavana ja ylpeänä, oman arvonsa tietoisuudessa.
Ja sielläkin myöjät tervehtivät häntä suullaan ja lähettivät häntä
sydämmessänsä hiiteen.
Lihamiehet palasivat heti kohta paikoilleen ja möivät jälleen
lihoja, joista Anttoskan kissakin voi tulla kipeäksi ja kääntyä ihan
henkiheitoksi.
Matamit Anttonen ja Kaulio olivat tulleet räädyn päähän ja saapuneet
Obuhovan prospektille. Sen päässä häämöittää kaukana Moskovan
tulliportti, josta jonkun matkaa tännempänä, hieman oikealla, on
Suomalaisten hautausmaa, Mitrofaani.
Omituinen saattojoukko kulki samalla heidän ohitsensa. Laiha hevonen
veti nelipyöräisiä rattaita, joitten päällä oli toista syltä pitkä,
paria kyynärää leveä ja yhtä korkea, umpinainen rautalaatikko,
peräseinässä lukollinen ovi, varustettu nelisnurkkaisella
rautaristikolla. Ajurina oli joku sotamiehen tapainen äijä, mutta
vaunujen perässä kulki varsinainen sotamies pyssy olalla ja nahkalaukku
seljässä, samallainen kuin postiljoneilla.
-- Kassokaas, tuoss' viijää taas vankia viimeiseen lepopaikkaan,
Mitrofaanii, -- sanoi matami Anttonen.
-- Mistäst' työ sen tielätte?
-- Oonhan mie mont' kertaa nähny tuollaisii vankvaunuloi. Oon mie
sattunt olemaa Mitrofaanissakkii, kun niit' on sinne tult. Sotamies
kussuu ensistäi Kastegrenin, jaa niin, Kaipaneha se siell' nyt on
hautuumaan peräänkassojana, kussuu hänet vaunuloihe luo, avaa oven,
kirstu veetää ulos, ja Kaipane kiruttaa sitt' kuitin sotamiehen
kirjaan, että on muka vastaan ottant sellaise ja sellaise. Ja tuo
tuoss' on ihan vissii Suomalaisii. Jahkas mie käyn kysymäss'. Pitäkääs
työ sill'aikaa miun koriain.
Matami Anttonen tavoitti juoksujalassa sotamiehen.
-- Onko se suomalainen vanki? -- kysäisi hän.
Sotamies ei ollut kuulevinaankaan.
-- Etkös sinä kuule, mitä sulta kysytään? -- tiuskaisi matami. -- Onko
se suomalainen vanki?
-- Ei saa puhutella vahtimiestä, -- tokaisi sotamies yrmeästi.
-- No kielikö sinulta lakeen kuivais, tolvana, jos vastaisit?
Jotain myhäyksen tapaista elähti miehen juroilla kasvoilla.
-- Suomalainen on, -- mörähti hän. -- Mene tiehes!
Anttoska palasi matami Kaulion ja korinsa luokse.
-- Johan mie arvasin, -- puheli hän, -- Suomalainen se on. Voi sentää
tätäkii asiaa: rauvoiss' ja rautalukkoloihe takan' olj elläissää, ja
rautaisess' vaunuss' lukon takan' ja sotamies peräss' viel' hautaanki
viijää. Pelkääköhä ne pakanat, että hää heilt' vieläkii karkais?
-- No äläst muuta virka! Kepeät mullat sille raukalle! Pääshän
vaivoistah viimmenkih.
-- Keppiit mullat, sanon mieki. Siell' saat nyt rauhan, siell'
Mitrofaaniss'. Maaks' muutut sie, ja maaks ne muuttuut siun tuomaris'
ja.
-- Meilän lapset kiusas tän-aarnun', että pitäs huomenna lähtemän
Mitrofaanih käymäh. Ja pitäshän sinne lähtemänkih vähän eles puhlast'
ilmaa hengittäh.
-- No niin sitä meinattii meilläi. Sielhä sitt' tavataa. Hyväst' nyt!
Pittää viel' käyvvä kassomass' Ripatin nuorta muijaa. Kuulittaks työ,
ett' siell' on vierait' Saksanmaalt?
-- No tolenko totta! Poikiikost on vai tyttärii?
-- A kun on kumpiakkii.
-- Hyvä isä sentäh! Sanokai ny' hyvin pal terveyksii sinne. Miekih
tulisin, mutt' en joula.
-- Kiitos vaan. Terveisii kottii. Huomen' tavataa sitt' Mitrofaaniss'.
-- Jos Jumala suop.
Pane soimaan!
Elokuun ilta alkoi hämärtää. Sadovajakadun kihisevä liike ei ollut
enää niin huimaavaa. Yksi ja toinen suuri makasiini suljettiin.
Kaupustelijat katujen varsilla alkoivat viedä pois kantopöytiänsä.
Gostinnoi dvorin, Marian ja Apraksinin linjain suunnattoman pitkissä
pylväskäytävissä ei enää tehty niin kiihkeätä kauppaa. Pitkä, helteinen
päivä oli kyllästynyt levottomaan puuhaan ja pauhinaan ja alkoi jo
kaivata rauhaa ja hiljaisuutta.
Kaksi siististi puettua herrasmiestä astui komeaan ravintolaan
Sadovajan varrella, lähellä Nevskiä. Alakerran tilavassa eteisessä,
missä vaatenaulakot seisoivat, hyppäsi hopeapäärmeiseen takkiin puettu
sveitsari heitä vastaan, kohottaen lakkiansa ja syvään kumartaen.
-- Eipä ole näkynyt teitä pitkään aikaan meillä, Karl Matveitsh, --
virkkoi hän, auttaen päällystakkia pois. -- Ja te, Andrei Andreitsh --
haasteli hän toiselle -- olette tänä kesänä käynyt Suomessa, kuulin.
Olette lihonneet, jeibohu.
Herrat nousivat komeita, matolla katettuja portaita ylös toiseen
kerrokseen, belétageen. Sveitsari juoksi heidän edelleen ja kiljasi:
-- Stepán!
Ravintolan salista ilmestyi samassa frakkipukuinen passari, tuota
tunnettua lakeijatyyppiä: pitkänläntä, pulleahko, mutta kalpea mies,
tuuheat poskiparrat, leuka sileä. Hän kumarsi syvään hänkin.
-- Tehkää hyvin, Karl Matveitsh, Andrei Andreitsh, -- puheli hän; --
viheriä kabinetti on vapaa.
Herrat astuivat salin perässä olevaan kaksiakkunaiseen huoneesen, joka
oli verhottu paksuilla vehreillä tapeteilla. Pehmeitten sohvain ja
nojatuolien päällys, niinkuin oviverhotkin, olivat samanväristä, paksua
samettia. Lattiaa peitti paksu matto, jossa ei astujan askel päässyt
ensinkään kuuluville.
Herrat vajosivat pehmoisin tuoleihin. Passari odotteli kunnioittavassa
asennossa käskyjä.
-- Stepán! -- sanoi toinen tulleista, -- toimita meille
kalkkunanpaistia lisien kanssa, niinkuin kyllä tiedät, ja anna alle
sakuskaksi voileipiä ja kaviaaria, mutta voileipiä voin kanssa,
ymmärräthän, eikä, teidän tavalla, ilman voita.
-- Ymmärrän, Karl Matveitsh: na finski manjeer, -- vastasi palvelija
myhähtäen, jolloin hänen suupielensä ja korvapielensä tervehtivät
toisiansa varsin tuttavallisesti.
-- Joudu!
-- Heti paikalla! -- sanoi Stepán, pyörähtäen nokkelasti kantapäällään.
Saman uljaan pyöräyksen vauhdissa meni hän sitten yhtä mittaa aina
ovelle asti, mutta sattui siinä kyynäspäällään tyrkkäämään toista,
nuorempaa passaria, joka paraillaan oli kantamassa taritinta. Kirpeästi
kiljasivat siinä lasit ja teekannut.
-- Vinovat! (Suokaa anteeksi!) -- sanoi nuorempi lakeija.
-- Durák! (Hölmö!) -- vastasi Stepán.
Vasta tulleet vieraat olivat suomalaisia käsityöläismestareita. Toinen
oli juveliseppä Soikkanen, toinen hopeaseppä Noponen, kumpikin noin 40
vuoden iässä.
[Pietarin oloja tuntemattomalle lukijalle lienee tarpeellista
huomauttaa, että Pietarissa tehdään erotus juvelisepän eli, niinkuin
Suomalaiset siellä sanovat, juveliirin, ja kultasepän välillä.
Edellisen toimena on jalokivi-teoksien valmistaminen; jälkimmäinen
tekee pelkkiä kultaesineitä. Juvelisepät kuuluivat ennen vanhaan
taiteilijoihin, ja sanotaan heidän 20- ja 30-luvulla käyneen
kolmikolkkaiset hatut päässä ja miekat vyöllä.]
Kuinka lienee suomalaisten käsityöläisten kohtalo nyt, sittenkuin
Venäläiset kaikkialla ovat ruvenneet meille pahansuoviksi, en osaa
sanoa, mutta vielä kymmenkunta vuotta sitten olivat suomalaiset
käsityöläiset siellä erittäin suuressa arvossa. Suomalaisten teokset
olivat yleensä tunnetut somuudestaan ja samalla kestävyydestään. Niissä
ei ollut "fuskia". Suomalainen rehellisyys oli sananpartena ja on
varmaankin saanut kauniin maineensa säilyttää tähän päivään asti.
Äänettömin askelin tuli Stepán sisään, heitti yhdellä ainoalla
ovelalla kädenkeikauksella liinan pöydälle, pyörähti pois ja palasi
silmänräpäyksen perästä taritin kädessä. Silmänräpäys vielä, ja
pöydälle ilmestyi ilman vähintäkään kolinaa ja kilinää kaksi kuverttia
ja tilattu sakuska.
-- Kannapas kalkkunan kanssa tänne puolikas Marsalaa, mutta sitä,
ymmärräthän.
-- Tiedän, Karl Matveitsh.
-- Mitäs sinä nyt? -- kysäisi Noponen, passarin mentyä.
-- Älä huoli yhtään! -- vastasi Soikkanen. -- Tänään oli mulla
hyvänlainen päivä, sillä paitsi niitä kahtatuhatta, mitkä kumpikin
saimme tänään Morosowilta, kävi aamulla meillä se vanha tuttava
Tiflisistä, se... se... ja tonttuko hänen nimeänsä muistaa... Tship...
Tshap...
-- Ei, maltas! Se on Hap... tshop... -- koetti Noponen.
-- Eikä se niinkään ole! Kas tässä hänen korttinsa:
Tship-hai-tshi-li-dse. No on sekin nimi!
-- Vai kävi?
-- Kävi ja käkesi huomenna sinun luoksesi.
-- Ja viisituhatta tehtiin?
-- Tehtiin seitsemänkin. Ja senvuoksi tässä vähän kannattaa... No niin,
sinähän vasta kävit Suomessa, -- jatkoi Soikkanen, riputtaen sipulia
kaviaarin päälle. -- Mitä Suomeen kuuluu?
-- Vanha rauha, -- vastasi Noponen, -- ja rauha ennen kaikkea.
Veikkonen sentään sitä suloista elämää siellä Suomessa! Kaikki niin
tuttua, yksin kivet ja kannotkin, ja se vanha kotimökki lahden
kainalossa ja toisella rannalla kirkko ja pappila ja...
-- Mutta siellä ei ole viheriäisiä kabinetteja eikä kaviaaria eikä
Marsalaa, -- naurahti Soikkanen, silmää iskien.
-- Palttua minä antaisin näille Egyptin lihapadoille. Pääsis kerran
vielä sinne oikein olemaan ja elämään! Aatteles: uutisleipää ja vasta
kirnuttua voita!
-- Ettäs sanot!
-- Ja viilipyttyä!
-- Älä, veikkonen, puhukaan; ihan tulee vettä suuhun.
-- Vaikk' on kaviaaria ja Marsalaa.
-- Vaikka.
-- Ja ihan siellä ovat ihmisetkin toisellaisia kuin täällä. Työtä
sielläkin tehdään, hiki hatussa, mutta ei siellä ole tätä alituista
häärinää ja puuhaa, niinkuin henkensä edestä. Väsyttää tämä välistä.
Ja Noponen heittäytyi tuolinsa nojaan ja viskasi puoliharmissaan
servettinsä pöydälle.
-- Väsyttää välistä minuakin, -- myönsi Soikkanen. -- Ja eiköhän täältä
sentään päästäne hiljan valeen Suomeen!
-- Sinullahan on tilankaupat siellä Parikkalassa hyvällä alulla, vai?
-- Hm! Kun oikein juurta jaksain juttelen, niin onhan ne tilanpaperit
jo tulleet kuvernööristä nimismiehelle, joka on asiatani siellä ajanut.
-- Sinä onnen myyrä!
-- Aina vähän. Jonkun vuoden pidän vielä verstaata, ja sitten pois
omaan maahan. Siksi varttuu Jaakko poikakin koulu-ikään. Viipurin
lyseoon hänet panen, ja enköhän eläne niin kauan vielä, että näen hänet
pappina, liperit kaulassa? Itse emme ole oppia saaneet, mutta saakoot
lapset, ja pappina minä Jaakon vielä tahdon nähdä.
-- Pappina tai muuna, sama se, kunhan tulisi kunnon mies ja Suomen
mies, -- sanoi Noponen. -- Merkillistä, kuinka niissä Suomen oppineissa
on paljo sellaista, mikä puoleensa vetää. Oma kai se siinä voiton
muista vie.
-- Kelpo miehiä ne ovat. Kunpa olisi ne taloudelliset seikat heillä
vähän paremmalla kannalla! Monikin saa tapella opintovelkainsa kanssa
harmaisinsa asti.
-- Mitäs tehdä, kun on köyhästä kodista lähtenyt! Opintie on kallis.
-- Kallis ja pitkä.
-- Lienee sinultakin moniahta satanen liiennyt yhdelle ja toiselle
opintien lyhentämiseksi.
-- Entäs sinulta sitten? Mutta mitäpäs tuosta nyt! Ei ne hukassa silti
ole. Mutta missä viipyy Stepán? Stepán!
Passari tuli, tuoden paistit ja viinin.
Soikkanen otti pullon käteensä, kohotti sen valoa kohti ja katseli
tuntijan silmillä sisällystä sekä etikettiä.
-- Hm, -- sanoi hyväksyvästi.
-- Jeibohu nastajashshi! (Oikeata!) -- vakuutti Stepán.
Kotvan aikaa vielä haastelivat sitten ystävykset toimistaan ja
toiveistaan, joitten lopputuloksena oli oma "maatilkku" omassa
synnyinmaassa. Soikkanen lämpeni ja innostui ennen kylmempi-veristä
ystäväänsä, eikä aikaakaan, niin rakenteli hän pientä, hyvin pientä
höyrypurtta, tuommoista kolibria, jolla sitten pääsee Saimaalle
kalaretkelle ja syksyllä jänisjahtiin, evästä mukana ja hauskassa
seurassa. Rantakalaa... tai nuotiolla paistettu jänis, noin
savikuoressa ja sisusta täynnä voita, ja iloinen seura, vanhoja
tuttavia, ja Jaakko ylioppilaslakki päässä ja...
"Mun muistuu mieleheni nyt..."
Samassa astui kaksi vierasta herraa viheriään kabinettiin, mutta tuskin
he olivat tulleet kynnyksen yli, niin jo ennätti Stepán edelle ja
virkkoi, kohteliaasti osoittaen toista huonetta:
-- Tänne, hyvät herrat, jos suvaitsette; täällä on nimittäin...
-- Vai niin -- sanoi toinen tulleista kumppanilleen suomeksi, -- täällä
näkyy olevan suljettu seura.
Soikkanen kavahti pystyyn.
-- Ei, hyvät herrat! Tämä ei ole mikään suljettu seura. Täss' on meitä
vaan kaksi Suomalaista Pietarista, ja koska tekin kuulutte olevan
Suomalaisia, vaikka minä jo päältä päin näin, että te olette Suomesta,
niin olisi meille erinomaisen mieluista, jos tahtoisitte tehdä meille
sen kunnian, että ilahduttaisitte meitä läsnäolollanne ja siis...
-- Kiitoksia paljo! -- vastasi toinen vieraista. -- Sehän on meille
erittäin hauskaa.
-- Minä olen juveliiri Soikkanen, vaikka ne pyrkivät vääntelemään minun
nimeäni Soikkeliniksi, ja tämä on hopeaseppä Noponen, josta myös vanhan
hullun tavan mukaan välistä väännetään Nopain. Tämä on semmoinen jörö
Joroisista, mutta paras mies maailmassa muutoin. Eikö niin, Noponen?
Tulleet esittivät itsensä. Toinen, pitkä ja solakka, erittäin
huolellisesti puettu herra, oli medisinan kandidaati Pakkanen. Hän
oli reipas liikkeiltään ja puhui rohkeasti ja kovalla äänellä. Toinen
oli filosofian maisteri Räty, pieni, kuihtuneen näköinen nuori
mies, silmälasit silmillä, hieman huolimaton puvussaan ja välistä
hajamielinen, juuri sitä tyyppiä, jota Pietarin Suomalaiset, puoleksi
kiittäen, puoleksi ivaten, sanovat "Suomen maistereiksi".
Viimeksi mainittu oli vast'ikään palannut Pietariin pitkältä
tutkimusretkeltään Ostjakkien maasta. Hänen lapsuutensa ystävä Pakkanen
oli tullut tänne häntä vastaan.
Pakkanen ja Räty olivat puoli tuntia sitten poikenneet tähän
ravintolaan haukkaamaan. Istuessaan tuolla salissa, olivat he iloksensa
kuulleet tästä kamarista suomea ja, helposti ymmärrettävistä syistä,
tahtoneet nähdä maanmiehiänsä.
-- Olemme pari päivää olleet täällä Pietarissa, -- jatkoi Pakkanen,
-- ja katselleet kaupunkia ja sen merkillisyyksiä. Olisimme kernaasti
käyneet talvipalatsissakin, mutta sinne kuuluu olevan vaikea päästä.
-- Kuinka kauan viivytte vielä, hyvät herrat, Pietarissa? -- kysyi
Soikkanen.
-- Pari kolme päivää.
-- Sitten on asia selvillä.