Ruvettiin keskustelemaan siitä, mitä onnistumisen mahdollisuuksia
arkitehdin johtamalla joukolla oli oleva.
-- Minä en usko, että koko hommasta lähtee mitään, -- sanoi
Naukkarinen, epäilijä ja inttäjä.
-- No te nyt ette yleensä usko mitään, -- tokaisi heti hänen ystävänsä
Glantz.
-- Uskon ainakin sen, että teidän uskonne saattaa teidät tällä kertaa
häpeään.
-- Ne eivät siis olleet muka insurgenttejä?...
-- Kutka niin?
-- Nepä ne raketin ampujat.
-- Mitäs minä tiedän?
-- Mutta tottahan se raketti nyt jostain tuli! -- arveli Pietarin
lääkeakademian oppilas Tiainen.
-- Mitä se minuun kuuluu? -- vastasi Naukkarinen, tuskastuneena Tiaisen
sangen järkevästä ajatuksesta.
-- Älkää sitten turhia väitelkö!
-- Minä en väittele enkä riitele, mutta sen minä vaan sanon, että Ivan
Petrovitsh hosuu tuulta, ymmärrättekö? Luuletteko te todellakin, että
insurgenit, jos he kerran yrittivät ampua raketin tuohon kellariin,
että he nyt istua kykkivät tuolla kaivannon varsilla ja odottelevat,
milloin joku herra Ivan Petrovitsh unisten talonpoikain kanssa
suvaitsee tulla koppaamaan heitä niskasta kiinni ja viemään suoraa
päätä Siperiaan, Jakutskiin, nähkääs, Sahalinin saarelle? Ettekö te nyt
käsitä, että se on sulaa mielettömyyttä?
-- Pian se saadaan nähdä, -- virkkoi Glantz jotenkin neuvottomana.
-- Jaa, jaa, -- puheli Tiainen. -- Minä sanon vaan, että tottahan se
raketti jostain tuli, vai mitä, herra Naukkarinen?
-- Teidän kysymyksenne, herra tohtori, -- vastasi puhuteltu
pisteliäästi -- on täynnä mitä huomattavinta syvämielisyyttä, ja
sallikaa minun vastata teille: jaa, jaa, epäilemättä se jostain tuli.
Tällaista keskustelua kesti vielä kotvan aikaa.
Lehmusten latvat elähtivät. Nevalta alkoi puhaltaa kostea merituuli,
jokaiselle Pietarilaiselle niin ylen hyvin tunnettu. On kuin kylmä,
hikinen käsi pyyhkäisisi poskea... Se tunkee paksunkin vaatteen läpi.
Se on salapurija, tuo tuuli. Siinä on suota, siinä on horkkaa...
Tämä kostea merituuli ja Naukkarisen äsköinen epäilys vaikuttivat
suurimpaan osaan seuraa jotenkin lamauttavasti.
Meille, "nuorille herroille", huomautettiin merituulen
vahingollisuudesta ylipäänsä ja vilustumisen mahdollisuudesta erittäin.
Me vakuutimme, niinkuin siinä iässä vakuutellaan, ett'ei meitä
ensinkään viluta eikä väsytä, mutta kuinka olikaan -- me siirryimme
sittenkin vähitellen ullakkokamariimme.
Luonto rupesi vaatimaan omaansa. Hiljaa haastellen kävimme vuoteisimme.
Tuo ilkeä tuuli oli jo ennättänyt käväistä ullakollakin. Hurstit
tuntuivat kosteilta. Huh! Kolkkoa... Peite vedettiin leukaan saakka.
Sieltä, peiton suojasta, kuiskailtiin vielä kotvanen, mutta pian --
onnellinen, armas aika! -- pian olimme unohtaneet raketit ja ryövärit
ja insurgentit ja räjäykset.
Me nukuimme.
Aamulla heräsimme tavallista myöhemmin. Ensimmäisiä tehtäviämme oli
tietysti rientää alas tiedustelemaan, kuinka Ivan Petrovitsh'in yritys
oli onnistunut.
Ovi ruokasaliin oli avoinna. Sieltä kuului iloista puhetta. Kuulin
sieltä tutun, rakkaan äänen. Perheen isäntä oli siellä; hän oli yöllä
saapunut kaupungista kotia.
Tämän perheen-isännän nimeä mainitsen ja olen aina mainitseva mitä
syvimmällä kunnioituksella. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on
hänellä oleva pysyvä sija. Siihen aikaan vielä, jolloin suomalainen
kirjakieli oli kapaloissaan, jolloin paino-olot olivat ahtaat, --
siihen aikaan rohkeni hän julaista suomenkielisiä novelleja itse
Venäjän pääkaupungissa. Minua kohtaan hän oli aina hellä opettaja ja
isällinen ystävä. Toistakymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin yhdessä
hänen lastensa kanssa kannoimme vainajan hänen viimeiseen majaansa
Jaakkiman kalmistossa.
Tämä mies oli Thomas Friman, joka noin 40 vuotta oli Pietarin
suomalaisen seurakunnan palveluksessa kirkkokoulun opettajana,
sittemmin sen tirehtöörinä, kirkonkokousten esimiehenä y.m.
-- Hyvää huomenta! -- huusi hän herttaisella tavallaan, nähtyään
meidät. -- Onko eilinen raketti antanut teille yhtään yörauhaa? Viime
yönä, kaupungista tullessani, kuulin kaikki ne hirmut, mitä tapahtunut
oli.
Tuo miehekäs, iloinen ääni teki kerrassaan elähdyttävän vaikutuksen.
Viime yön tapaukset ne tuntuivat nyt pahalta unelta vain; kaikki
aaveen-omaisuus niistä oli kadonnut... yöllisestä säikäyksestä ei
enää jälkeäkään. Ei suinkaan ukko Friman olisi ollut noin iloinen ja
leikkisä, jos jotain peljättävää olisi ollut ja vieläkin olisi.
Näin luotimme.
Isällinen ystävä lapselle, nuorukaiselle, -- mikä verraton aarre!
Kahvipöydässä saimme kuulla, että Ivan Petrovitsh'in hanke oli rauennut
tyhjiin hänen isänsä kiellon tähden.
Ivan Petrovitsh'in isä oli yksi noita Nikolain aikuisia, virkaeron
ottaneita venäläisiä kenraaleja, jotka siihen aikaan vielä
olivat sangen tavallisia ilmiöitä Pietarissa. Ne olivat varsin
arvoisan näköisiä herroja, yllään uniformu, jaloissa punaraitaiset
"sanomattomat" ja kaulassa musta huivi niin tiukalla, että oli vaikea
käsittää, mitenkä he ensinkään saattoivat hengittää. He kampasivat
hivuksensa korvallisilta ohimoille ja ajoivat leukansa sileäksi, niin
että tuuheat, hirveän tuuheat viikset kiivaalla keikauksella yhtyivät
poskipartoihin, luoden kasvoihin ankaran, komentavan asun. Sanalla
sanoen, ne olivat tuommoisia Eupatoria- tai Balaklava-tyyppejä.
Kuultuaan poikansa raportin raketista ja maan täräyksestä ja kaivannon
varsilla mahdollisesti piilevistä insurgenteistä, oli ukko kavahtanut
istuvilleen ja kysäissyt jyrisevällä äänellä, niinkuin ainoastaan
sen-aikuiset kenraalit osasivat kysyä:
-- Shtoo-o? [Mitää-ä?]
Ja se on suomeksi niin paljon kuin: Kuinkas te uskallatte puhua?
Tiedättekös te, kuka minä jo olen, ja tiedättekös te, mitä te ette
vielä ole?
Säikähtämättä tätä jyräystä, oli Ivan Petrovitsh uudestaan kertonut
kaikki, mitä sinä iltana oli nähty ja kuultu.
Vanha kenraali oli purskahtanut nauruun ja virkkanut:
-- Mene maata, Vanja! Sinä olet juonut liian monta lasia.
Ivan Petrovitsh oli vakuuttanut, ett'ei hän ollut juonut kuin jonkun
lasin sampanjaa ja nekin aamupuolella Palkinassa [kuuluisa ravintola
Pietarissa], aamiaisilla Leonid Vsevolodovitsh'in, serkkunsa, sen
kyrassiiri-kornetin, kanssa, joka piti läksiäisiä ennen lähtöänsä
Tashkentiin. Siihen oli isä puoliunisena virkkanut:
-- Se on oikein, että poika lähtee todelliseen palvelukseen eikä
toimita tyhjiä kyrassiireissa. Hänestä tulee vielä hyvä upseeri, ja
kyllä hän vielä joskus maailmassa pehmittää sen punatukkaisen John
Bull'in [Englannin] luut, senkin pahuksen.
Ivan Petrovitsh oli vielä kerran koettanut saada isäänsä taivutetuksi
sotatuumaansa, mutta ukko oli lopulta suuttunut ja sanonut:
-- Mene maata ja anna minunkin maata!
Ja tuossa käskyssä oli taas ollut niin suuri palanen Balaklavaa ja
Eupatoriaa, että Ivan Petrovitsh'in täytyi jättää sotaretkensä sikseen.
Kaiken tämän oli hän yöllä kertonut häntä odottelevalle seuralle,
kertonut Venäläisen avomielisyydellä, jospa myös jonkinmoisilla
hienoilla viittauksillakin muutamain isäin tuittupäisyyteen.
-- Mutta mitäs te luulette tuosta raketista? -- kysäisin Frimanilta,
vakuutettuna siitä, että tässä, niinkuin muussakin asiassa, saan
häneltä parhaan selvityksen. -- Oliko se mikään paha yritys?
-- Kyllä minä ymmärrän teidän säikähdyksenne eilen, ja joka tapauksessa
se oli...
-- Ahaa! Fomá Gustavitsh! Hyvää huomenta! -- huusi vanha kenraali
avonaisen akkunan takaa. -- Toitteko eilen Ruski Invalidin [sota-asiain
lehti] kaupungista?
-- Toin kyllä, Pjotr Filaretovitsh, toin. Käykää sisään!
Ja vanha sotilas astui sisään, lihavana, pyylevänä, kilisevin
kannuksin, Yrjön ristin nauha valkoisella uniformulla.
-- Ahaa -- sanoi hän, osoittaen kahvikattilaa. -- Teillä vaan on aina
tuo Finljandija. He-he-he!
Hänellä oli tapana sanoa kaikkia suomalaisia tapoja yhteisellä
nimityksellä Finljandija (Suomi). Niinpä kahvinkin juontia. Hän
tietysti, rento-venäläisenä, joi tavallisesti teetä.
-- Kupponen menee sentään, Pjotr Filaretovitsh?
-- Kiitos, kiitos! Kuulittehan te, Fomá Gustavitsh, eilisistä
kummituksista? Meidän Vanja se herätti minut yöllä kaikenlaisilla
raketeilla ja insurgenteillä. Poika oli Leonidin kanssa istunut liian
kauan Palkinassa. He-he-he!
Ja vanha kenraali nauroi niin, että olkapäät hytkähtelivät.
-- Kuulin minäkin siitä, kaupungista palatessani.
-- Ja purskahditte nauramaan, niinkuin minäkin?
-- En aivan.
-- No?
-- Katsokaa, Pjotr Filaretovitsh, tuolla asialla on sentään
selityksensä.
Ja nyt me olimme pelkkää korvaa kaikki tyyni, niin suuret kuin
pienetkin. Vanha kenraali oikein hellitti tuota hirmuista, mustaa
kaulustaan.
-- Katsokaa, -- alkoi ukko Friman -- tuo raketti ei ollut eikä voi olla
muu kuin meteori.
-- Shtoo-o?
-- Se oli meteori.
-- Mikäs helkkunan kone se semmoinen on?
-- Avaruudessa kiertää ääretön joukko suurempia ja pienempiä kiviä. Kun
ne sattuvat niin lähelle maata, että joutuvat maan vetovoiman piiriin,
kiitävät ne maata kohti ja, ilmakerrokseen tultuaan, syttyvät sekä
usein sulavat, ennenkuin pääsevät maan pinnalle. Välistä kumminkin ovat
ne niin suuria, että ennättävät sulamatta tulla maahan. Semmoisia on
löydetty Venäjälläkin ja säilytetään Pietarin museossa.
-- Stoi, stoi! -- huusi kenraali. -- Semmoisiako kuin tuolla
Kunstkammerissa? [Luonnon-opillisen museon kansan-omainen nimitys;
väännös saksasta.] Semmoisiako, joita löydettiin takavuosina Donin
kasakkain maasta?
-- Juuri sellaisia.
-- Hm. Vai niin! Se ei ollut siis pelkkää Pähkinää?
-- Ei suinkaan.
-- Hm.
Taivas oli kirkastunut.
-- Mutta -- jatkoi ukko Pjotr Filaretovitsh -- mutta puhuihan se meidän
Vanja jotain täräyksestä ja maan järäyksestä ja muusta väräyksestä,
he-he-he!
Ja ukkoa naurattivat nuo monet äkkiä keksityt loppusoinnut.
-- Sattuu niinkin, että tämmöinen meteori, maahan tullessaan, räjähtää
ja synnyttää juuri tuollaisia järäyksiä ja täräyksiä.
Minun ei tarvitse sanoakaan, että vanha, hyvä opettaja Friman oli
noussut silmissämme entistä korkeammalle.
Me olimme täysin tyytyväiset.
Friman jatkoi:
-- Raketti on minun mielestäni tällä tavoin helposti selitetty.
Mutta mitä tulee tuohon omituiseen taloon tuolla puistossa ja siihen
mahdollisuuteen, että siellä kenties olisi insurg...
Pjotr Filaretovitsh'ilta kirposi äkkiä teevati pöydälle jotenkin
kimeällä kilinällä.
-- Fomá Gustavitsh! -- lausui hän kiireesti, vilaisten varsin
epäluuloisesti meihin, nuorempaan polveen. -- Minulla olisi jotain
sanomista teille. Jos sallitte, niin menemme teidän kabinettiinne.
-- Minä olen kokonaan teidän käytettävissänne.
Ja vanhat herrat nousivat, mennäksensä isännän työkammioon. Ovella
tietysti kursailtiin kotvasen aikaa, kumpainenko edellä menisi, kunnes
molemmat hyökkäsivät yhtä haavaa, vatsat vastatusten, ja vieläkin
toisillensa kumarrellen.
He katosivat kabinettiin ja viipyivät siellä jonkun aikaa.
Emme koskaan saaneet tietää, mitä he siellä haastelivat, sillä emme
katsoneet sopivaksi sellaista udella.
Mutta ksendsin talo tuolla tuuheitten puitten suojassa jäi kuin jäikin
salaperäisyyden varjoon, ja sellaisena se muistossani aina säilyy...
Tuokion perästä kuuluivat kannukset kilahtavan. Kabinetin ovi aukeni,
ja Pjotr Filaredovitsh astui ulos, isännän saattamana.
-- Tän'iltana siis meille teetä juomaan, -- puheli kenraali.
-- Kiitos ja kunnia, Pjotr Filaredovitsh, mutta...
-- Stoi! Ei mitään muttaa. Hyvästi siksi!
Hän läksi.
Keskeltä tietä hän kumminkin kääntyi ja huusi:
-- Fomá Gustavitsh! Mikä sen tontun nimi olikaan taas? Matadori... ei
se ollut niin...
-- Me-te-o-ri!
-- Min, niin, ja-ha: me-te-o-ri.