jalassa. Sekä jalkineet että koko pukukin lakkia myöten olivat
punervassa tomussa. Hänet oli helppo tuntea lotjamieheksi noilta
suurilta, paljon vetäviltä tiililotjilta, harkoilta, joita Nevalla
kuljetetaan hinaajalaivain perässä, mutta kanavissa sauvomalla.
He kääntyivät kumpikin portilta Nevskille päin.
-- Onko sinne hyvinkin pitkä matka? -- kysyi pastori huonolla
venäjänkielellä.
-- Nikák njets [ei suinkaan], -- vastasi toinen, lakkiaan kohottaen. --
Pieni pyöräys vaan. Tästä ensin Nevskiä myöten Anitshkinan sillalle,
siitä oikeaan Semenovskin sillalle ja siinä sillan korvassa se sitten
justiin onkin.
Sen verran tunsi pastori jo Pietarin kaupunkia ja sen verran venäläistä
musikkaa, että hän arvasi matkan -- aivan oikein -- jotenkin pitkäksi.
Hän käski musikan tilata ajurin. Uninen "Vanjkka" heräsi kutsusta,
kiipesi etuistuimelle ja ajoi heidän luokseen. Hän huomasi edullisen
hetken olevan käsissä: muita ajureita ei ollut, siis piti kiskaista
kolminkertainen hinta. Lotjamies rupesi tinkimään, mutta vaikeni äkkiä,
saatuaan ajurilta salaperäisen silmän-iskun.
Nuoren papin oli pakko suostua vaadittuun hintaan.
Lotjamies kursaili kauan aikaa, ennenkuin suostui istumaan hengellisen
herran viereen. Hän sovitti itsensä vihdoin, niin kapeana kuin suinkin,
puoleksi istuvaan, puoleksi seisovaan asentoon.
Kauan kesti ajoa, kunnes rattaat vihdoinkin pysähtyivät Fontankan
varrella erään tiililotjan kohdalle.
Pastori maksoi ajurin.
-- Olkaa hyvä, astukaa vähän edemmäs, tuon toisen rantalaudan kohdalle,
-- sanoi lotjamies, jääden itse vielä ajurin kanssa jotain haastelemaan.
Ajuri pisti hänen kouraansa vaskirahan, hyvikkeeksi siitä, ett'ei
viimeksi mainittu äskön ollut jatkanut tinkimistään. Kätyri sai
mielestään liian vähän ja lausui hänelle pari kolme aitovenäläistä
"hyväilysanaa". Ajuri käänsi hevosensa ja tervehti toveriaan yhtä
armaasti.
Lotjamies pudotti roimahousujensa taskuun ajurilta saamansa kolmen
kopekan rahan ja kiirehti pastorin jälkeen.
-- Tänne näin, tänne näin, olkaa hyvä! -- huusi hän pastorille, joka jo
oli ennättänyt mennä ohi oikean kohdan.
Kanavan laidassa oli kaksi lotjaa rinnatusten. Saattaja astui kapeita
lautoja myöten ensimmäisen yli toiseen. Pastori seurasi perässä.
-- Odottakaa silmänräpäys, -- sanoi lotjamies, -- minä käyn sanomassa.
Hän meni lotjan peräkannelle ja laskeusi siellä pienenpuoleisesta
aukosta alas jonkinlaiseen kajutantapaiseen. Kajutasta alkoi kuulua
ääniä. Vähän ajan perästä tuli sieltä ylös muutamia vielä likaisempia
lotjamiehiä. Haukotellen he katsoivat unisilla silmillään vierasta
pappia. Saattaja tuli hänkin ylös.
-- Olkaa hyvä, käykää tänne! Sairas on täällä. Kyllähän tässä on vähän
ahtaanlaista, mutta mitäs tehdä!
Vaivoin astui pastori kajutan kapeasta aukosta alas. Hänen valoon
tottuneet silmänsä eivät ensi alussa osanneet oikein erottaa esineitä
tässä matalassa komerossa. Perällä oli kyllä kaksi parin neliökorttelin
suuruista akkunaruutua, mutta kovin riittämätön oli niittenkin päästämä
valo ulkoa tulleelle. Keskellä kajuttaa oli pieni pöytä ja siinä
tietysti ryssälle niin rakas samovaari (teekeittiö), teekannu ja pari
lasia, ilman vateja ja lusikoita. Seinuksilla oli kolmella puolen
laveri, johon 5-6 miestä saattoi sopia makaamaan. Likaiset ryysyt
peittivät laverin.
Perimmäisellä vuoteentapaisella makasi kalpea mies. Pastori astui hänen
luokseen.
-- Oletko kutsunut minua? -- kysyi hän suomeksi, tervehdittyään
sairasta.
-- Olen, herra pastori, -- vastasi sairas selvällä suomenkielellä.
Sairas oli noin 30 vuoden maissa. Hän oli tavattoman laiha ja
kalpea; poskipäät vaan punoittivat ja yhdessä palavain silmäin ja
tempovan hengityksen kanssa tiesivät kovaa kuumetta. Hänen yllään oli
samallainen puku kuin muillakin lotjamiehillä, päällystakkia vaan
vailla. Pieluksen alla -- ainoan koko komerossa -- oli joku ruskea
esine. Pastorin silmä oli jo alkanut tottua hämärään. Hän katsoi
tarkemmin tuota esinettä ja huomasi sen olevan nahkakantisen Uuden
Testamentin.
-- Näytät sairaalta, -- virkkoi pastori.
-- Sairas olen enkä tältä vuoteelta enää nousekaan. Nyt on jonkun aikaa
tuntunut vähän helpommalta, mutta pian palajaa tuskat taas. Huominen
päivä minulle tuskin enää koittaa.
Sairas ei puhunut tavallisen, oppimattoman työmiehen tavalla. Sen
huomasi pastori kohta ja seurasi erityisellä mielenkiinnolla hänen
heikkoa, mutta selvää puhettansa.
-- Minun on sääli teitä, pastori, -- jatkoi sairas, -- että olen
vaivannut teitä tämän pitkän matkan tähän, lian ja saastan sekaan.
-- Älä välitä siitä, rakas veli; minulle tämä on rakasta tointa; olen
onnellinen, jos voin sinua tukea ja lohduttaa.
-- Min, pastori; sitä minä teiltä juuri pyydänkin ja sitä varten olen
rohjennut kutsua teitä. Minä tarvitsen paljon anteeksiantamusta.
Ja niin alkoi tässä hämärässä kajutassa hiljainen keskustelu sairaan ja
papin välillä. Tämä oli yksi niitä ratkaisevia hetkiä elämässä, jolloin
ihminen tietää jättävänsä tänne kaikki, joko elämän täynnä työtä ja
työn hedelmää tai elämän täynnä nautintoja ja hyviä päiviä tahi elämän
täynnä taisteluita ja tuskaa. Ja niin erillaisena tuo hetki lyö! Kelle
silloin aukenee uusi, tuntematon maailma valotonna, kammottavana,
kelle kirkkaana, ihanana... Toinen on toivonut sitä koko elämänsä,
kuni armasta päivän nousua ja nyt, nyt, kun uudelle taipaleelle olisi
lähdettävä, kauhistuu äkkiä, ja hänestä tuntuu kuin kaikki, mistä ennen
oli kiinni pitänyt, nyt kerrassaan pettäisi. Jalkain alla ennen niin
luja maa huojuu ja horjahtelee. Toinen on kauhistuksella ajatellut
lähtönsä hetkeä ja koettanut saada sitä mielestään yhä kauemmas ja
kauemmas, mutta nyt, nyt tuntee äkkiä ennen käsittämättömän rohkeuden
ja rauhan. Toinen näkee odotustensa ihanan täyttämyksen lähenevän;
toiselle lyö kaikki pimeäksi. Kuinka erillaista, kuinka erillaista!...
Ja ken ottaa tutkiaksensa, mitä kaikkea on aikoinaan liikkunut siinä
sydämmessä, joka nyt viimeisiä kertojaan sykähtelee? Miekkoinen,
ken viimeiset huolensa ja toivonsa voi uskoa ystävälle, tuttavalle,
maanmiehelle, jolla on rahtunenkaan lapsen-uskoa sydämmessään...
-- Minä näen pieluksesi alla Uuden Testamentin. Oletko viljellyt
Jumalan sanaa?
-- On ollut aikoja, jolloin olen ahkerastikin lukenut sitä, ja on
kulunut vuosikausia, ett'en ole kirjaa avannutkaan. Kun minulla on
ollut hyviä päiviä ja huoletonta aikaa, silloin olen unohtanut tämän
kirjan. -- Sairas otti sen vapiseviin käsiinsä. -- Ja kun kovin
raskasta on ollut ja vaikeata, en ole siihen silloinkaan kajonnut.
Mitä lienevät muut maailmassa kokeneet, en tiedä, mutta itsessäni
olen ainakin huomannut sen, että ylenpalttisessa onnessa, niinkuin
ponnettomassa kurjuudessakin ihmiseltä puuttuu voimaa uskomaan ja
rakastamaan.
-- Kuinkas nyt on laita? Kirja oli esillä.
-- Pastori hyvä! Minä soisin nyt, ett'ei minulla tätä kolmen
vuosikymmenen pituista elämää olisi ollutkaan, vaan että olisin lapsi
jälleen ja tietäisin ja uskoisin vaan sen, mitä ennen lassa äidiltäni
opin.
-- Ja jos niin olisi?
-- Kuolisin rauhassa.
-- Ja mihin perustaisit rauhasi?
-- Jumalan armoon.
-- Etkö muuta tarvitse?
Sairas loi kuumeisen katseensa pappiin, ikäänkuin tiedustellen, mitä
muuta vielä tarvittaisiinkaan, ja vastasi sitten tyyneesti:
-- En mitään.
-- Sinä olet oikeassa, rakas veli, -- sanoi pastori liikutettuna.
Aamun aurinko heitti säteitään kajutan kapeista akkunoista sisään. Ne
lankesivat sairaan kasvoille.
Hän makasi siinä entistään levollisempana. Hengitys vaan oli yhtä
tempovaa kuin ennenkin.
-- Olisiko sinulla jotain erityistä sanottavaa? -- kysyi pastori
hetkisen kuluttua.
-- Ei mitään varsinaista, vaikka elämäni on ollutkin sangen kirjavaa.
Yksi asia minua kumminkin painaa. En ole vuosikausiin antanut itsestäni
mitään tietoa äidilleni. Minulla ei ole ollut siihen rohkeutta.
Valehdella hänelle en ole voinut; sanoa suoraan, kuinka kurjaa elämäni
on ollut, väliin kovassa työssä, väliin juopumuksen huumauksessa, --
se olisi saattanut hänelle vaan mielipahaa. Siksi olen ollut kokonaan
kirjoittamatta. Se on pelkurimaisuutta, sen tiedän, mutta sellainen
heikko raukka olen ikäni ollut. Nyt tunnen sydämmessäni sekä rauhaa
että rohkeutta; nyt olisin valmis kirjoittamaan, mutta se on liian
myöhäistä nyt. Pastori, elääkö teidän äitinne?
-- Kyllä.
-- Suomessako?
-- Niin.
-- Sitten rohkenen pyytää teitä kirjoittamaan äidilleni minun viimeiset
terveiseni. Minä olen varma, että hän antaa minulle anteeksi, niinkuin
Jumalakin on tehnyt. Minä koetan muutamin piirtein kertoa teille
elämäni vaiheet. Minulla, sen tunnen, on vielä muutama hetki jäljellä.
Hän oli varakkaan talollisen poika Savosta. Kävi Kuopion
ala-alkeiskoulun ja pari luokkaa ylä-alkeiskoulua siellä. Joutui sitten
huonojen toverien seuraan, jossa hän, muutoinkin heikkoluontoinen
nuorukainen, horjahti ja joutui väärille teille. Ja sitten seurasi
tuo elämässä niin tavallinen, mutkikas, alas alhoihin viepä tie, jota
niin moni nuorukainen on käynyt, väliin päästen jonkun kummun kuvetta
kiipeämään vähän korkeammalle, mutta sitten taas joutuen yhä alemmas,
sydämmessä ainainen poltto ja tuska. Ei siinä tarvitse olla varsinaisia
pahantekoja, rikoksia maallisia lakeja vastaan, mutta sittenkin on
siinä niin paljon ulkonaista sekä sisällistä rappiota, että sellainen
elämä tuntuu yhdeltä ainoalta suurelta rikokselta. Ja lopulti se lamaa
miehessä viimeisenkin tarmon ja tympeyttää elämäntoivon ja elämänhalun.
Isä kuoli aikaisin. Talo jäi hoitajaa vaille. Poika joutui maailman
teille, ollen milloin käräjäkirjurina, milloin polisina, milloin
rantajätkänä. Kurjuus alkoi varsinkin siitä pitäin kuin hän viisi
vuotta sitten päätyi Pietariin.
Varsinaiset, taitavat työntekijät saavat Pietarissa kyllä
toimeentulonsa. Seikkailijat ja hämärät olennot, joitten onnistuu
saada "tuttavuuksia", voivat joksikin aikaa päästä hyvinkin helpoille
päiville, varsinkin kun eivät pidä perinjuurista rehellisyyttä minään
välttämättömänä hyveenä. Mutta rehellinen mies, joka ilman varsinaisia
toimeentulon edellytyksiä aikoo siellä elättää itseänsä satunnaisilla
töillä, joutuu ehdottomasti kurjuuteen.
Monien seikkailujen perästä tuli hän eräässä syrjäisessä ravintolassa
Viipurinpuoleisessa kaupungin-osassa ("Viipurporin puolella", niinkuin
Pietarin Suomalaiset sanovat) tuttavuuteen kahden varsin omituisen ja
epäiltävän miehen kanssa. Nämä tarjosivat hänelle palvelusta kahden
nuoren venäläisen herran luona, "hyvin ylhäistä sukua". Tehtävänä olisi
vain kiilloittaa kengät, puhdistaa vaatteet ja viedä aamulla samovaari
sisään, muuta ei juuri mitään, sillä herrat ovat ainoastaan yötä
kotonaan. Palkkaa 15 ruplaa kuukaudessa. Hän suostui ja, leivätönnä,
koditonna, suostui mielelläänkin.
Ensi alussa oli hän varsin tyytyväinen paikkaansa. Vähitellen alkoi
hänen isäntäinsä luona käydä vieraita, jotka tulivat myöhään illalla
ja lähtivät pois vasta aamuyöstä. Vieraitten joukossa oli erittäin
hienosti puettuja herroja ja naisia, mutta oli sellaisiakin, joita
ulkoasunsa puolesta sanotaan "puolivillaisiksi". Omituiselta hänestä
tuntui, että vieraat ja isännät nimittelivät toisiansa ristimänimiltä,
usein ilmeisesti tekaistuillakin. Kokouksia yösydännä ruvettiin
pitämään yhä useammin. Keskusteluja pidettiin vuoroin franskankielellä,
jota kertoja ei lainkaan ymmärtänyt, vuoroin venäjäksi, jota hän oli
jonkun verran oppinut. Kokoontuneet haastelivat kyllä enimmäkseen
hiljaisella äänellä, mutta väliin innostuivat he, ja silloin kuuli hän
eteisen takana olevaan komeroonsa usein mainittavan "kolmatta osastoa"
ja "Trepowia".
Muilta saman talon palvelijoilta rupesi hän tiedustelemaan, mitä
tuo kolmas osasto on, ja mikä mies on Trepow. Siinä hän sai tietää,
että kolmas osasto on se toimituskunta keisarin kansliassa, jonka
tehtäviin kuuluu salaisten valtiovehkeitten ilmi saaminen ja joka
laajan tiedustelujärjestelmänsä kautta pitää silmällä kaikkia, vähänkin
epäiltäviä henkilöitä. Samoin sai hän kuulla, että Trepow oli silloinen
Pietarin yli-polisimestari, erinomaisen valpas ja tarmokas mies.
"Mitähän väkeä ne sinun herrasi oikeastaan ovatkaan?" oli muuan vanha
palvelija sanonut. "Kun eivät vaan olisi nihilistejä. Katso vaan,
ett'es joudu kiikkiin. Jos pölisi saa heistä vihiä, niin olet myöty
mies sinäkin. Ja jos taas ilmoittamaan menisit, niin pian sun päiväsi
olisivat luetut."
Nihilistejä! Tuo sana soi niin kamalalta hänestä. Mitähän,
jos hän todellakin palvelee sellaisia herroja, jotka väjyvät
hallitsijan henkeä, tuon suuren hallitsijan, joka rakkaudellaan ja
oikeusmielisyydellään on hankkinut itselleen niin kuluttamattoman
muiston Suomenkin kansan sydämmessä?
Samassa määrin kuin kokoukset kävivät yhä tiheämmiksi, yhä
salaperäisemmiksi, samassa määrin kasvoi hänen levottomuutensa. Päivä
päivältä vakaantui hän siinä tiedossa, että hän oli joutunut sellaisten
palvelukseen, joilla ei ollut hyvä mielessä.
Kerran oli jälleen kokous; tavallista enemmän oli tullut sinne
vieraita, varsin kirjava joukko. Hänet lähetettiin illalla myöhään
kolmelle eri haaralle kaupunkia viemään jotain kummallisen
salaperäistä, peitetyin sanoin lausuttavaa viestiä. Kotia hän ei saanut
tulla ennenkuin klo 2 aamulla. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän
kulki katuja myöten melkein kuin unissaan, tietämättänsä minne. Pää
humisi niin omituisesti. Äkkiä hän katsahti ylös ja huomasi amiraliteetin
kaupungin-osan palotornin. Samassa talossa -- iski hänen mieleensä --
asuu yli-polisimestarikin. Hän joudutti askeleitaan sinne. Tuntui kuin
olisi joku sisällinen ääni kuiskinut hänelle: joudu, joudu; muutoin on
liian myöhäistä! Vahtimiehen kysymyksiä kuulematta juoksi hän portaita
ylös, syöksi ensimmäiseen huoneesen ja huusi: joutukaa, joutukaa,
ennenkuin on liian myöhäistä! Häntä luultiin mielipuoleksi tai ainakin
juopuneeksi, mutta pian huomattiin, ett'ei hän ollut kumpaakaan.
Ruvettiin tiedustamaan, miksi hän oli saapunut yli-polisimestarin
kansliaan. Nyt vasta hän toipui ja rauhoittui vähitellen. Hän sanoi
tahtovansa puhutella itse yli-polisimestaria eikä suostunut millään
keinoin ilmaisemaan muille, mitä hänellä oli sanottavaa, Hänelle
ilmoitettiin, että nyt on mahdoton tavata yli-polisimestaria, ja
suostuttiin vihdoin saattamaan hänet ali-polisimestarin luo.
Tälle hän kertoi juurta jaksain kaikki, mitä tiesi isäntäväestään,
ja ilmaisi epäilevänsä heitä pahoista aikeista. Ali-polisimestari
naurahteli ensin miehen murretulle venäjänkielelle, mutta rupesi yhä
tarkemmin kuuntelemaan hänen kertomustansa. Kuultuansa tän-öisestä
kokouksesta, muuttui hän äkkiä totiseksi ja soitti kiivaasti kelloa.
Polisieversti astui sisään. Ali-polisimestari veti hänet syrjään ja
keskusteli hänen kanssaan kotvasen aikaa. Eversti läksi kiirein askelin
pois.
Sairas jatkoi:
-- Polisimestari muuttui nyt erinomaisen ystävälliseksi.
-- Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, -- sanoi hän.
-- Ole rauhassa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa, mutta sinun pitää
olla hyvin varovainen. Parasta on, kun lähdet jo tänään yöjunalla
Moskovaan päin, muutoin en takaa, miten sinun käy. Ei suinkaan sinulla
ole matkarahoja. Kas tässä, -- lisäsi hän ja ojensi minulle 25-ruplan
paperin.
-- Minä kiitin, mutta en ottanut vastaan.
-- Eikö kelpaa? -- kysäisi hän.
-- Suokaa anteeksi, -- vastasin minä. -- Minä en ole tehnyt ilmiantoani
palkinnon toivossa, vaan omantuntoni pakosta.
-- Entä sitten? Pidätkö vääränä ottaa vastaan matkarahoja? --
kummasteli hän.
-- Se olisi sittenkin palkintoa. En voi ottaa.
-- Kummallista väkeä te olette, te Suomalaiset! -- tiuskasi hän
puoleksi leikillään, puoleksi suuttuneena. -- Etpä kumminkaan voi minua
estää panemasta sinulle saattajaa asemalle.
Valepukuisen polisimiehen seurassa läksin sitten Moskovan
rautatien-asemalle. Polisimiehellä oli minulle piletti valmiina
Bibinskin kaupunkiin.
-- Ole varovainen matkallasi, -- neuvoi pölisi erotessamme. --
Täällä liikkuu paljo taskuvarkaita. Väentungoksessa saattaa varas
huomaamattasi pistää kätensä taskuusi ja viedä viimeiset rahasi.
Esimerkiksi tällä tavalla.
Hän näytti, miten se tapahtuu. Veturi vihelsi kohta. Juna läksi.
Vaunussa istuessani pistin käteni taskuuni, koetellakseni, ovatko vähät
rahani tallella. Hämmästyin suuresti, löydettyäni sieltä 25-ruplan
setelin. Ali-polisimestari oli sittenkin pakottanut minulle tuon
"matkarahan". Kovasti poltti kättäni tämä raha. Minun teki mieleni
antaa se jollekin toiselle tai viskata akkunasta ulos, mutta minussa
ei ollut siveellistä rohkeutta siihen. Eikä se raha mitään siunausta
minulle tuonutkaan, sillä Ribinskissä rupesin jälleen juomaan, kunnes
taas olin puilla paljailla.
-- Olivatko isäntäni todellakin nihilistejä vai kuuluivatko johonkin
muuhun salaiseen seuraan, siitä en ole milloinkaan varmaa tietoa saanut.
Sairas oli kertonut tähän asti tavattoman vilkkaasti, melkein
kiihkoisesti. Nyt alkoi hän väsähtyä.
-- Monen kärsimyksen perästä, -- jatkoi hän, kuumeen yhä yltyessä,
-- sain työtä eräällä jauholotjalla, jolla saavuin Uuden Laatokan
kaupunkiin. Siellä palkkauduin tähän tiilibarkkaan.
Sairas vaikeni ja hervahti hetkiseksi.
-- Ja nyt on tarinani lopussa, -- sanoi hän tuokion kuluttua. -- Ja
lopussa on nyt kaikkikin. Yölliset tuskat tuntuvat palajavan.
-- Etkö tahtoisi päästä johonkin hospitaaliin? -- kysyi pastori.
-- Se olisi aivan turhaa. Heikko olen ruumiiltani ollut pienestä
pitäin. Juopumus ja säännötön elämä ovat tärvelleet terveyteni aivan
pilalle, ja tässä lotjamiehen ammatissa sain viimeisen iskuni. Kaksi
yötä ja yhden päivän sauvoimme tätä raskasta tiilibarkkaa yhtä mittaa,
ja eilen illalla tunsin äkkiä kuin olisi rinnan-alustassa jotain
revennyt. Sitä seurasi kovat tuskat ja muutama verikohtaus. Aamuyöstä
rupesi helpottamaan, mutta nyt alkaa poltto jälleen.
Sairas sai yskänpuuskan. Heleänpunainen täplä ilmestyi pielukselle.
Pastori kohensi pään-alusta.
-- Ja nyt, -- puhui sairas yhä hiljenevällä äänellä. -- Nyt olisi
minulla vielä viimeinen pyyntö. En ole ollut Herran Ehtoollisella siitä
pitäin kuin ensi kerran notkistin polveni alttarin edessä. Voitteko
antaa?
-- "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa"; niin sanoo Herra, --
vastasi pastori. -- Sinä olet raskautettu ja uupunut ja olet istahtanut
iankaikkisesti virvoittavan lähteen luo. Se on sinua virvoittava.
Siinä makasi sortunut mies. Hän oli pian maksava maailmalle viimeisen
veronsa. Hän ei maailmalta enää mitään toivonut eikä mitään vaatinut.
Hän ei sitä kiittänyt, ei laittanut. Hän tiesi olleensa oman onnensa
seppä. Nyt tunsi hän olevansa äärettömän onnellinen: hän oli saanut
armon.
-- ... kätkeköön sinun sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään... --
kuuluivat papin sanat.
Aamuinen aurinko paistoi molemmista kajutan akkunoista sisään.
Äkkiä laajeni tuo matala maja, puhdistui ja kirkastui. Se on nyt
helluntailakea, kotoinen pirtti kaukana kauniissa Savonmaassa. Avatusta
akkunasta tuoksuaa koivujen tuores ja mäntyjen raikas, pihkainen haju.
Päivä paistaa kirkkaasti, ja ulos ihanaan maailmaan katselee akkunasta
punainen neilikan kukka valkoisesta tuokkosestaan. Lehditetyllä
lattialla on kätkyt, ja siinä vakainen nukkuu; vieressä istuu mummo
ja lukee nahkakantista Uutta Testamenttia. Mutta ulkona pääskynen
leikillään leikkelee hurmaavan köykäistä ilmaa. Ei se nyt ruokaansa
hanki eikä pesäänsä aineksia kokoile; muutoin se vaan ilmassa leijaa,
autuaana siinä tiedossa, että se on niin vapaa, niin rajattomasti
vapaa... Rippikirkkoon on lähtenyt talonväki. Vanha provasti siellä
Herran temppelissä apulaisensa, oman poikansa, kanssa jakaa Herran
Ehtoollista.
-- ... kätkeköön sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään...
Hiljaa säestävät urut "Jumalan karitsaa".
Viikatemies on tehtävänsä tehnyt.
Pastori astui hiljaa ylös kannelle. Äsköinen saattaja kiiruhti hänen
luokseen.
-- Hän on nukkunut eikä heräjä enää, -- sanoi pastori.
Lotjamies säpsähti, paljasti päänsä ja virkkoi, silmiänsä ristien:
-- Taivaan rauha hänelle!
Sitten hän kääntyi kumppaniensa puoleen:
-- Pojat! Stepán on kuollut.
Kaikki paljastivat päänsä ja ristivät silmiänsä, hiljaa virkkaen:
-- Taivaan rauha hänelle!
* * * * *
Mikä tarkoitus ja tehtävä oli tällä, vasta sammuneella elämällä, vai
oliko sillä mitään sellaista? Kuuluiko sekin välttämättömänä osana
tuohon ihmeelliseen, tutkimattomaan maailmanjärjestykseen, vai oliko se
tuommoinen satunnainen, säännötön, kivulloinen liikavesa vain?
Sennoilla.
Sennoi, suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun,
Sadowajan, varrella, lienee alkujaan ollut yksinomaa heinätori,
niinkuin sen nimikin osoittaa: Sennaja ploshtshadj, josta suomalainen
muodostus Sennoi. Yhtä osaa siitä käytetään vieläkin heinätorina,
mutta suurin osa on kaikenlaisten ruokatavarain ja taloustarpeitten
kauppapaikkana. Se on jaettu useampiin osastoihin, joissa kummallakin
puolen pää- ja sivukäytäviä seisoi ainakin ennen vanhaan avaroita
telttoja tai lautakojuja. Samallaisten tavarain myömälät olivat
aina samassa rivissä eli "räädyssä". Niinpä oli siellä kalarääty,
linturääty, vihannesten eli ruohorääty, sillirääty, kukkain ja marjain
rääty. Aivan eri osaston muodosti puu-, poslini- sekä rauta- ja
läkkiastiain kauppa.
Jos torielämä yleensäkin tarjoaa varsin opettavan kuvauksen kaupungin
sisäisestä elämästä, niin liiatenkin on laita sellainen suurissa
maailmankaupungeissa. Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään,
arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti
sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".
* * * * *
Sennoilla kihisi kauppa kuumimmillaan. Huomenna oli sunnuntai, ja
ken vaan kykeni, koetti saada pyhäisiksi atrioikseen jotain edes
vähäsen tavallisuudesta poikkeavaa. Rikkaiden kokit ja emäntäpiiat ja
kyökkipalvelijat kulkivat käytävältä käytävälle, valikoiden ja tinkien
-- kauppa ryssän kanssa ilman tinkimistä ei ole ajateltavissakaan,
-- kovin paljoa kumminkaan välittämättä hintain kalleudesta: ostivat
parhainta, mitä löytyi. Vähempi-varaiset sitä vastoin ja köyhät
tutkistelivat ja tiedustelivat, milloin hyvästi, milloin pahasti
siunaten sitä hintain ylenpalttisuutta.
Rikkaitten, niinkuin köyhäinkin ostajain välitse puikahteli
omituisia olentoja, enemmän tai vähemmän huonoissa vaatteissa. He
pysähtyivät teltan tai kojun eteen, jokunen pujahti sisäänkin, ja
ristittyään silmänsä, pyysivät puolilaulavalla äänellä almua tai
sanaakaan sanomatta seisoivat odotellen. Erityisellä lautasella
vähän perempänä oli varustettuna kasallinen puolenkopekan, rossan,
rahoja, ja konemaisesti pisti joku myöjistä pyytävälle rossan kouraan.
Ainoastaan tottuneen Pietarilaisen silmä osasi erottaa, ken niistä
oli todella tarvitsevainen, ken taas tuon suuren kaupungin kuuluisia
ammattikerjäläisiä. -- Kerjääminen oli Pietarissa siihen aikaan,
niinkuin nytkin, ankarasti kielletty, ja siinä toimessa tavattu
otettiin kiinni ja tuomittiin vankeuteen tai yleiseen työhön. Sellainen
oli laki, mutta siitä huolimatta kukoisti kerjäläisyys ja semminkin
ammattikerjäläisyys täydessä loistossaan. Ja tuskin lienee laita siellä
tänäkään päivänä parempi.
* * * * *
Anttoska eli täydellisemmin madam Anttonen, suutarimestarin vaimo
Keski-Mesanskoilta oli ruohoräädyssä ostelemassa kurkkuja. Ketterällä
kielellään hän häikäilemättä lasketteli murrettua, suomenvoittoista
venättänsä.
-- Mitä maksaa kymmenikkö? -- tiedusteli hän.