-- Lupa-aikoina tässä vielä ajan kuluksi stiftejä kalkuttelen. Nykyjään
on meidän työ jo lamassa. Tupakkarahat tuolla parahiksi ansaitsee.
Hän viittasi alaisimeensa.
-- Mutta -- puuttui Grahn taas äkkiä puhumaan -- minähän tässä soitan
suutani enkä muista vieraanvaraisuutta nimeksikään. Kuulkaa nyt, hyvät
herrat! Saanko minä tarjota teille murkinaa? Mutta sen sanon edeltä
kättä, ett'ei minulla ole muuta kuin leipää, silliä ja hapanmaitoa.
Voin hyvyyttä en takaa.
-- Kiitos, me olimme murkinalla Petrovskissa.
-- Ja jalanko tulitte?
-- Tietysti.
-- Kas se on oikein! Aivan kuin Elias Lönnrot, ihan justiin kuin
Elias Lönnrot! Minä näin ukon kerran Sirén vainaan luona; herttainen
mies, tuo suuri mies. Jaa, hyvät herrat, minä olen saanut kätellä
Lönnrotia. Ihan tätä kättä on Elias Lönnrot puristanut, ja kuivettukoon
tämä käsi, jos milloinkaan lakkaan Elias Lönnrotia rakastamasta ja
kunnioittamasta!...
Siinä oli jotain lapsellisen kaunista, tuossa kylän-opettajan
innostelussa. Mitä tuosta, jos syötkin leipää ja silliä etkä ota
taataksesi voin hyvyyttä? Onhan Elias Lönnrot kerran puristanut kättäsi!
Mutta kahvia piti herrain juoda.
Itse keitti Grahn tuliaisjuoman, puuhaten ja hääräten aivan
suunnattomasti. Lastut olivat märänlaisia, valkea ei ottanut oikein
viritäkseen; piti puhallella yllykkeeksi. Grahn puhalteli posket
pullollaan aivan vimmatusti, mutta pian joutuivat Kuusi ja Antero
avuksi. Kesken puhalluksiaan haasteli Grahn, kuinka tämä nyt on vallan
nurinkurista, että vieraat kahvia keittävät, mutta vieraitten mielestä
tämä oli tavattoman hauskaa. Ja valtava kävi silloin kohina ja puhina
opettajan takassa.
Seinäkaapista otti Grahn esille kuppivarastonsa, parahiksi kolme
paria, yksi kuppi tosin korvaa vailla, sillä kissa, pakana, oli eilen
keikkuessaan viskannut kupin lattialle. Niin, pokkailee tuossa vielä,
junkkari, häntä pystyssä, eikä ole niitä miehiäkään... Kermakannussa
ei ollut korvaa eikä paljo nokkaakaan; kermaa piti kaataa siitä
erityisellä näppärällä tempulla laidasta. Lusikoita oli kaksi, ja
ne annettiin tietysti vieraille; isäntä itse hämmenteli korvatonta
kuppiaan kahvelilla, hieman nolona, mutta mainiolla tuulella.
-- Jaa, jaa, -- puheli hän. -- Tällaista se on se vanhan pojan elämä.
-- Ei, mutta tämähän on aivan ylioppilas-elämää, -- tokaisi Antero.
-- Ihan ylioppilas-elämää, -- vahvisti Kuusi.
-- Parbleu! -- huudahti Grahn, pannen liikkeelle viimeisetkin
franskansa. -- Parbleu! Tämä on oikeata studentti-elämää,
stu-dent-ti-elämää, -- uudisti hän, nauttien joka tavusta tuossa niin
ihanalle soivassa sanassa.
-- Kun tässä nyt kerran nautitaan tällaista akademillista vapautta, --
sanoi Kuusi, -- niin sallinette meidän heittää takit pois.
-- Se on oikein, -- intoili Grahn, -- se on akademillisesti oikein.
Ja he nauttivat kolmisin tuota vapauttaan.
-- On siinä akademillisessa vapaudessa sentään jos jonkinlaisia puolia,
-- jutteli Antero. -- Minä muistan, tässä toissa vuonna yhtyi meitä
neljä miestä yhdeksi asuinkunnaksi. Päivälliset söimme muualla, mutta
aamiaiset ja illalliset oli meidän määrä hommata itse. Yksi meistä oli
kotoisin Pieksämäeltä...
-- Pieksämäkeläisiä sanottiin ennen vanhaan piimäpuntareiksi, -- nauroi
Grahn.
-- Niin niitä nytkin sanotaan. Hänelle oli kotoa pantu mukaan hirmuisen
suuri sianpöysti, ja sen nojaanhan me rakensimme koko kuppikunnan
menestyksen.
-- "Kuppikunnan", -- toisti Grahn. -- Voi pakana sentään!
-- Torilta ostatettiin matamilla voita ja leipää, ja sianlihan
mukana piti tietysti olla sinappia kanssa. Näin sitä eleltiin ilman
huolta huomisesta pari viikkoa. Illoin, aamuin syötiin voitaleipää
ja Pieksämäen lihavata pöystiä ja pantiin sinappia päälle. Palan
painikkeeksi oli väliin piimää, sitä Helsingin pitkää piimää,
tiedättehän...
-- Kyllä, kyllä minä tunnen tuon herkun, jota ei huoli kuin ottaa
päästä kiinni, niin se tulee perässä vaikka minne.
-- Juuri sitä. Väliin taas tuotettiin olutta Jeremohvin, sen ryssän,
lafkasta.
-- "Jeremohvin, sen ryssän", -- nauroi Grahn. -- Voi pakana!
-- Mutta vähitellen alkoi voipytystä tulla pohja näkyviin, pöystistä
piti jo leikellä niitä makeimpia paloja, luun läheltä, eikä kummakaan,
sillä hävityksen työssä auttoi meitä yksi ja toinen kuppikuntaan
kuulumatonkin civis.
-- Mitenkä "siiviss"? -- kysäisi Grahn.
-- Ylioppilaitten yhteinen nimi on civis, -- selitti Kuusi, -- jokainen
ylioppilas on civis, oikeastaan civis academicus, s.o. yliopiston
jäsen, akademian kansalainen.
-- Jassoo, civis academicus, jaha, jaha.
-- Pahinta oli se, että samaan aikaan kuin muonat alkoivat tehdä
lähtöään, olivat rahatkin tiessään. Sellaista sattuu, näet, välistä.
-- Sattuu, sattuu, -- myönsi Grahn, silmää iskien.
-- Ja lopulta ei ollut jäljellä kuin leipää ja sinappia, eikä silloin
muuta neuvoksi kuin otettiin leipää ja pantiin sinappia päälle.
Grahn purskahti nauramaan.
-- Sinappia leivän päälle. Voi pakana!... Mutta mahtaa teidän vaan olla
hauska siellä Helsingissä!
-- Niinkuin vast'ikään kuulitte.
-- Mitä joutavia? Tälläpä nyt sitten väli, jos olisikin joskus
niukemmalla muonalla! Mutta olla Suomen studentti, lakissa lyyry, niin
-- antakaas, kun taas katselen sitä -- tuollainen ikuisen hengenvoiman
emblema vai symboli, miten sitä oikein sanotaankaan... ja studeerata,
studeerata kaikkia tieteitä, syventyä asiain ytimeen ja saada tietoja,
paljo tietoja kaikilta aloilta, -- kuinka ihanata! Käydä professorien
luennoilla ja tehdä muistiinpanoja ja kantaa kirjastoista kotia kirjoja
tuommoisia kantamuksia... sitten omassa kammiossa istua näitten
paksujen kirjain ääressä... niitä on pöydällä, tuolilla, täytyy
sängyllekin nostaa joku hyvin paksu teos, ja sitten tutkia tuosta ja
tuosta ja tuosta ja tuumia ja mietiskellä otsa rypyssä, kunnes vihdoin
se asia on selvillä... ja sitten taas uuteen, taas uuteen... Se on
elämää se! Sitten käydään tutkinnot, filosofian maisterin ja filosofian
tohtorin, ja sitten jakamaan muille, minkä ennättää. Ja hätäkös on
jakaa, kun on mistä jakaa! Se on ihanaa...
Vanha entusiasti oli haltioissaan, ja tarkkaan, vakavina kuuntelivat
häntä ylioppilaat.
-- Täällä Inkerinmaalla olisi suomalaisilla opin miehillä väljä työmaa.
-- Jospa kaikki olisivat niin innostuneita työhönsä kuin te!
-- Mitä minusta? Minä olen vaan huononpäiväinen kaskimies.
-- Kaskellapa esi-isätkin aloittivat.
-- Kyllä niinkin, mutta katsokaas -- ja Grahnin ääni aleni, --
kaskenkin kaadantaan tarvitaan voimia, mutta niitä puuttuu Grahnilta.
Minulla ei ole kirvestä, jolla kaataisin; vesurilla vaan katkon minkä
vähän jaksan.
Ylioppilaat katsahtivat toisiinsa. Saavatko he aikoinaan kirveen, vai
vesuriko vaan on oleva heillä aseena?...
* * * * *
Kylän pienen ravintolan, "trahteerin", edustalla istui illemmalla
samana päivänä tuuhean tammen alla opettaja Grahn kahden ylioppilaan
kanssa. Viimeksi mainitut olivat kutsuneet aamuisen isäntänsä
illanviettoon, jonka olivat koettaneet saada niin helsinkiläiseksi
kuin Lahdenkylän venäläiselle ravintolalle suinkin oli mahdollista:
tuutinki, iltaruoka ja kahvia avec. Se oli sen ajan tapaa.
-- Tällaista se mahtaa olla elämä siellä akademiassa, -- puheli Grahn.
-- Päivät työssä, mutta illalla unohdetaan päivän helteet ja istutaan
jossakin hyvien ystäväin parissa ja haastellaan yhteisistä toiveista
ja iloista ja Suomenmaan tulevaisuudesta ja väliin lauletaan, ja tammi
heilauttelee latvaansa, niinkuin tässäkin... puhtaasti suomalaisessa
maaperässä tämäkin on kasvanut.
-- Eihän aina ole kesä, herra Grahn, -- sanoi Antero naurahtaen.
Grahn katsahti terävästi Anteroon.
-- Joutavia! -- sanoi hän sitten. -- Teillä on aina kesä. Suomen
ylioppilailla on aina kesä. He ovat kesän lapsia, joitten ei syksyä
sillen tunteman pidä. Eläkööt Suomen ylioppilaat! Heidän maljansa!
-- Kiitoksia paljo! -- sanoi Ruusi, -- mutta ennen kaikkea eläköön
ahkera ja omaa voittoa pyytämätön työ isänmaan hyväksi, ja koska tämä
Inkerikin on palanen suomalaista isänmaata, sillä kansahan isänmaan
muodostaa eikä rajat, niin omistan tämän maljan herra Grahnille.
Eläköön innokas opettaja!
Grahnin malja juotiin. Grahn vaaleni ja punastui vuoroin. Hän kavahti
pystyyn.
-- Tämä on liikaa, hyvät herrat, -- puhui hän väräjävällä äänellä, ja
lasi piti sitä iloa hänen kädessään. -- Pitipäs vaan sattua minulle
onnellinen päivä, kolmasti onnellinen: saada vieraakseeni Suomen
studentteja, olla heidän vieraanaan ja sitten kuulla heidän rakkaudella
puhuvan ukko Grahnista, tästä vanhasta koulumestarista, joka on kyllä
koettanut parastaan, mutta ei se pelkkä koetuskaan sitä yksistään tee.
Wallin kertoo, että ennenkuin arabialainen lähtee pitkälle erämaan
matkalle, tunnustelee hän, onko hänen kamelinsa kyttyrässä rasvaa
tarpeeksi. Kasvattakaa, nuoret miehet, kamelinne kyttyrää lihavaksi;
siihen on teillä tilaisuutta, -- mutta ukko Grahnin kamelilla ei ole
kyttyrässään rasvaa ollutkaan kuin hiukan vaan... ja loppuun... loppuun
näkyy sekin vähä jo hupenevan.
Ukko oli liikutettu.
-- Ei mitään murheellisia muistelmia nyt, -- sanoi Ruusi. -- Olkaamme
iloisia, toivossa iloisia!
-- Niinkuin studentit, niinkuin Suomen studentit! -- huudahti Grahn, ja
apeus oli kuin pyyhkäisty pois.
-- Mutta kuulkaas nyt -- jatkoi Kuusi, joka alkoi jo huomattavasti
vilkastua. -- Mieleeni johtuu yksi ajatus, joka ei liene hullumpia.
Mitäs sanoisitte, jos herra Grahn vielä jonakin kauniina päivänä
suorittaisi -- ylioppilastutkinnon?
Antero loi kumppaninsa nuhtelevan katseen: miksikä tuollaista pilaa?
Grahn luuli kuulleensa väärin eikä rohjennut kysyäkään.
-- Terve ensin! Maljanne! -- Ja nyt alkoi Kuusin crescendo. -- Te
luulette minun puhuvan pilaa. Mutta älkääs!
Ja nyt tapahtui, mitä nuorukaiselle usein tapahtuu. Hän saa kiinni
jostakin kauniista aatteesta, jonka toteuttaminen on peräti mahdotonta.
Mutta olisipa hauskaa, jos se onnistuisi. Ja onko se sitten niin
mahdotonta? Siinä on ensinnäkin tuo seikka... oikeastaan varsin
vähäpätöinen. Sitten tuo... hm... se on vähän pahempikin este, mutta
kenties se saataisiin syrjään tuolla tavalla tai, vielä paremmin,
näin... kyllä, ihan varmaan. Kaksi "varmaa" voittoa on siis jo saatu.
Nuorukainen käy niistä yhä rohkeammaksi. Hän viehättyy aatteestaan ja
tuntee siipiensä alla yhä enemmän ilmaa. Hän uskoo jo itsekin kaunista
hourettaan. Ja näin hän rientää voitosta niin toiseen, kunnes on
sankarina saapunut määränsä päähän.
Lennä, lennä, nuori mieli! Uinaile ja haaveile hetkinen keskellä
elämän niin kolkkoa yksitoikkoisuutta! Pakene tuokioksi sinne, missä
on pelkkää ikuista ihanuutta ja totuutta ja rakkautta! Sinun on siellä
niin hyvä olla. Palajat pian taas, palajat tuskain ja kärsimysten
maailmaan, mutta olethan toki kerran, lyhyen silmänräpäyksen,
nauttinut niin puhdasta ja armasta. Suloinen maininki tuudittelee sua,
pettynyttäkin, vielä kauan senjälkeen. Ja kenties sait sittenkin tuolta
matkaltasi mukaasi jotain,
qvod et hunc in annum vivat et plures.
[Joka kestää nykyajan, ulottuu tulevaisuuteenkin.]
Lennä, nuori mieli, lennä! Tulee aika, jolloin entisen rajattoman
mielikuvituksesi ala käy ahtaammaksi. Koetat vielä lentoon pyrähtää,
mutta turhaan, sinä siipirikkoinen kotka! Sinun täytyy pysyä tässä
todellisuuksien jäytävässä maailmassa viimeiseen kirvoitukseesi asti...
Ruusin aate ei ollut mitään korkealentoista; se oli mielijohde, oikku,
mutta mahdoton haave silti. Hän viehättyi siitä kumminkin ja rupesi
todistamaan, kuinka helposti se oikeastaan olisi saavutettavissa.
Antero tunsi Kuusin luonteen. Olisi ollut armotonta pysäytellä hänen
lentoansa, ja olipa niin ja näin, ett'ei hän itsekin joutunut Kuusin
hypnosin alaiseksi. Häntä huvitti kovin se huima meno, jolla Kuusi
katkoi pahimmatkin esteet.
Grahn osasi saksaa, ruotsia ja venättä. Siltä puolen siis asia selvä.
Vähän kielioppia vaan, mutta se on mitätön asia. Terve! Latina
sitten... no niin... se on varsin paha pykälä, mutta kun lukee vaan
pääasiat, pääasiat, nähkääs, jonkun semmoisen peiakkaan johdolla,
joka tuntee kaikki "knopit" -- ja sellaisia peiakkaita löytyy kyllä
-- niin vuodessa on kymnaasin kurssi päätetty. Eläköön latina! Terve!
-- Matematika taas, no sellaiselle päälle kuin Grahnin, se on pelkkää
leikintekoa. (Grahn kysäisi ohi mennen, miksikä laskentoa välistä
sanotaan matematikaksi ja väliin aritmetikaksi.) Trigonometriassa taas
on selvät kaavat Schulténin logaritmitauluissa: ei muuta kuin "puottaa"
vaan. Eikös ole, Antero? No niin. Ja Antero saa olla herra Grahnin
opettajana matematikassa. Eläköön! Terve!
-- Terve! -- sanoivat toisetkin ja kilistivät lasejansa. Tammi humahti
heidän päänsä päällä...
-- Historiassa, -- jatkoi Kuusi loistavin silmin -- on herra Grahnilla
paremmat tiedot kuin meillä, ainakin paremmat kuin sinulla, Antero,
joka alinomaa mulle valitat huonoa muistoasi. Mikähän sinusta, mies
parasta, huonolla muistollasi mahtaa tullakaan! Terve! -- huudahti
Kuusi, käyden yhä iloisemmaksi ja kovempiääniseksi.
Grahn oli täydellisesti hypnotioitu. Nuo monenlaiset kirjat ne olivat
Kuusin puhuessa lennelleet hänen sielunsa silmäin edessä keveinä kuin
keijukaiset, hauskoina lukea ja helppoina käsittää. Ettäkö häntä vanhaa
miestä kohtaisi tuo suuri onni: päästä Suomen stu-den-tiksi!... Vanha
sydän löi niin kiivaasti, mutta niin keveästi... Ja hän saisi päähänsä
lakin, jossa olisi lyyry, juuri tuollainen emblema tai symboli vai
kuinka sitä sanottanee...
-- Mutta -- sanoi Grahn äkkiä, huolestuneena, -- vielähän jäi pois yksi
asia!
-- Ei mitään, ei yhtään mitään.
-- Entäs se algebra?
-- No mutta johan se meni aikoja sitten?
-- Menikö se?
-- Meni.
-- No hei!
-- Jaa, jaa, -- puheli Kuusi voitostaan riemuissansa. -- Kahden vuoden
perästä luemme sanomalehdissä: ylioppilastutkinnon suorittivat eilen:
... se ja se ja se ja se ja koulumestari Alfred Grahn Inkerinmaalta.
Terve!
Grahn ei enää pysynyt suunnillaan.
-- Alfred Grahn Inkerinmaalta, -- toisti hän toistamiseen ja nauroi ja
itki yhteen menoon.
-- Ja nyt juodaan veljenmaljat! -- huusi Kuusi niin kovaa, että uninen
passari, joka istui loitompana, pyyheliina olallaan, kavahti pystyyn ja
juoksi sipsuttaen herrain luokse, tiedustaen, mitä pitää.
-- Nitshevoo! Stupai! [Ei mitään. Mene!] -- selitti Kuusi ja jatkoi.
-- Niin, nyt juodaan veljenmaljat. Suomen ylioppilaitten ei sovi
teititellä toisiansa. Terve!
-- Vaan sinutella oikein akademillisesti, -- vahvisti Grahn. -- Terve!
-- Terve!
Veljenmaljat juotiin.
Jos vielä rahtunenkaan olisi Grahnissa ollut epäilystä, niin haihtui
sekin vähä, kun Kuusi rupesi juurta jaksain kuvailemaan, kuinka
siellä yliopistossa ylioppilaiksi pyrkijät, päätetyn tutkinnon
jälkeen, kutsutaan tiedekuntain istuntosaliin, kuinka tutkijakunnan
puheenjohtaja, professori Cleve, pitää heille tervetuliaispuheen
(Antero muisti kyllä, että Cleven aineet oli äskeisestä ainetten
kilpajuoksusta jääneet kokonaan pois), ja millä jyryllä vasta leivotut
rientävät kultaseppäin luo ostamaan lyyryjä ja sitten lakkeja.
-- Voi pakana sentään! -- huudahti Grahn ilon huumauksessa. Ei hän
enää ollut Lahdella, vaan Helsingissä ja kyseli kultasepältä, paljonko
tuollainen lyyry maksaa.
-- Antero! Annapas la-la-lakkis tänne! -- komensi Ruusi.
-- Mitäs sillä teet?
-- Anna lakkis tänne ja paikalla!
Myhäillen täytti Antero hänen käskynsä.
-- Veli Grahn! Anna tuo huopahattus tänne!
-- Vaikka kymmenen hattua.
-- Kas niin, -- määräili ylipäällikkö. -- Pane päähäs, Grahn, tämä
lakki! Antero, pane päähäs Grahnin hattu! Minä olisin antanut omanikin
veli Grahnille, mutta se olisi hänelle liian suuri. Iso pää, nähkääs,
vähä mieltä... Jaa, veli Grahn, -- jatkoi Kuusi juhlallisesti eikä hän
yhtään tällä haavaa epäillyt, ett'ei Grahn ole vast'ikään suorittanut
ylioppilastutkintoa. -- Veli Grahn! Sinä olet nyt ylioppilas eli,
niinkuin itse vanhan tavan mukaan mieluummin sanot, studentti, joka
merkitsee tutkiskeleva, joka tulee latinalaisesta sanasta studeo,
studere, joka on suomeksi: tutkiskella. Pidä huolta, ettäs teet
lakillesi kunniata! Se on valkoinen ja puhtoinen, ja samoin pitää
Suomen ylioppilaan elämän ja kaikkein hänen pyrintöjensä oleman aivan
valkoisia, sillä se on puhtauden merkki, tuo valkoinen lakki, ja
niinkuin se on valkoinen, niin pitää sinunkin oleman va-va-valkoisen.
Kuusi oli ilmeisesti väsähtynyt, mutta Grahnille kävi täysiarvoisesta
kullasta kaikki, mitä hän tänä iltana Suomen studenttien suusta kuuli.
Ja hänkin oli nyt Suomen stu-dent-ti.
-- Minä en ole mikään puhuja, -- vakuutti Kuusi, sangen tarpeettomasti,
-- mutta minä pyydän ja vaadin, että Antero pitää puheen, ja kun hän
pitää puheen, niin meidän pitää saada nähdä, että se on puhe, sillä hän
osaa pitää hyviä puheita. Minä muistan, kun hänen kerran piti pitää
puhe...
-- Ei tässä mitään puheita enää tarvita, -- vastasi Antero, -- sillä
tämä ihana kesäinen ilta itsessään ja nämä kolme Suomen ylioppilasta
ovat kaikkein paras puhe. Nyt lähdemme tuonne rannalle Suomenlahden,
vastaan-ottamaan nousevaa päivää. Kas tuolta koillisesta sarastaa aamu.
-- Niin, sinne lähtee tästä ko-ko-kolme Suomen studenttia! -- suostui
Kuusi.
-- Niin, kolme Suomen stu-dent-tia, -- vahvisti Grahn, otti lakin
käsiinsä ja ihaili lyyryä hetken aikaa. Vihdoin painoi hän lakin
päähänsä uljaasen, keikailevaan asentoon.
Ja mennessään he hyräilivät: "Vapaita hengen lapsia".
* * * * *
Lahden rannalla istuu kivillä kolme Suomen ylioppilasta. Onnellisin on
heistä Grahn.
Rasvatyyneenä kuultaa merenpinta. Kaukana molahtaa hauki tai haukkoo
ilmaa vallaton särki, tehden virejä veteen. Pohjoisempana lepikossa
laulaa vielä viimeisiä säveleitään satakieli. Kaukana Suomenlahden
vastaisella rannalla kohoaa idän hiilakkata taivasta vastaan kuuluisa
Tuutarin mäki. Sieltä kirkastuu taivas, puhdas ja pilvetön, hohtaa
purppurassa ensin ja pukeutuu kultaan sitten, meren syvyyksiä myöten
julistaen päivän ruhtinattaren tuloa, Jelaginan niemekkeillä kukkuu
käki, pyhä lintu.
Rannalla on vene. Ystävykset lykkäävät sen vesille ja astuvat siihen.
Parilla airon vedolla poistuu vene hyvän matkaa rannasta, kauniita
laineita sivuillensa jättäen. Äsköinen kuohuileva innostus on antanut
sijaa hiljaiselle hyvälle ololle. Siinä he haastelevat, Suomenmaata
muistellen ja parasta sen tulevaisuudelle toivoen...
Kaksi heistä ei nähnyt isänmaan taivaan synkistyvän. Kolmannen on vielä
määrä surra kansansa sydänsuruja. -- -- --
Vene ei liiku. Tyyni on meri. Grahn katselee veneen laidan yli alas
veteen. Hän näkee siellä harmaassa päässä valkoisen ylioppilaslakin:
keväinen unelma seppelöi syksyistä todellisuutta...
Kaksi karpaloa putosi veteen... Kuva katosi...
Grahn parka! Näinkö lyhyt oli sun kaunis unesi?... Mutta olihan se niin
kaunis!...
Tiililotjassa.
On aikainen aamuyö.
Unen helmassa lepäjää vielä komea kaupunki. Siellä täällä vaan joku
myöhästynyt vaeltaja kiiruhtaa kotiansa tai joku hämärä, epäiltävä
henkilö koettaa puikahdella syrjäkatuja pitkin, välttääkseen
polisimiesten huomiota. Siellä täällä torkkuu ajuri troskainsa
peräistuimella, ja laiha hevonen, alahuuli lerpallaan, torkkuu sekin.
Kaukana kuuluu rattaiden kolinaa: toksovalainen maitomuija siellä
kuormallaan kulkee, ennättääkseen tuonne kauas Kolomnan puolelle.
Kaupungin duuman, maistratin, tornissa vedetään äkkiä ylös muutama
musta pallo. Ne tietävät tulipaloa. Tuokion perästä kiitää ratsumies
pitkin puulla laskettua Nevskin katua, kiiltävä vaskikypärä päässä. Se
on palokunnan tiedustaja, esiratsastaja. Kohta hänen perässään ajaa
palokunta neli-, kolmi- ja kaksivaljakoilla ruiskuineen, tynnyreineen,
tikapuineen, hevoset kaikki yhdenkarvaisia, miehet totisina,
tuimannäköisinä, harmaat takit yllä ja vaskikypärät päässä. Kumeasti
kolisevat raskaat rattaat (siihen aikaan vielä ilman linjaaleja)
puisella kadulla. [Suuri osa Pietarin pääkatua, Nevskin "prospektia",
on laskettu kuusitahkoisilla, 8-12 tuumaisilla pölkyillä.] Uninen ajuri
kavahtaa pystyyn; hänen laiha hevosensa hörhistää korviaan ja kadehtien
katselee uljaita, hyvin syötetyitä kruununhevosia: tekisihän sitä tässä
työtä toinenkin, jos olisi ruokaa piisalle asti.
Muutamasta portista pilkistää ulos piharenki, haukotellen ja niskaansa
raapien.
-- Kas vaan. Jo taas tulipalo.
Eikä viitsi mies edes astua ulos kadulle, nähdäkseen duuman torniin
vedetyistä palloista, missä kaupungin-osassa tulipalo on. Eihän se ole
omassa eikä naapuritalossakaan.
-- Käskis tässä vielä tiedustelemaan, missä palaa, kun on tulipaloja
harva se päivä, välistä kahdestikin yhtenä päivänä.
Hän vetäytyy porttikäytävään ja menee vahtikojuunsa, pimeään, kylmään,
likaiseen. Se ei suuresti eroa koirankoppelista muun kuin kokonsa
puolesta.
Toinen piharenki oli niinikään herännyt kolinasta.
-- Tulipalo vai?
-- Ei suinkaan mitä.
-- Missä?
-- Mene katsomaan.
-- Hitto hänestä!
-- Pidä sitte suus kiinni ja laita luus lakaisemaan katua!
-- Ei ole kiirettä. Tänään on gardavoina (polisimiehenä) Jermolai, ja
Jermolai on hyvä mies: hänelle kun pistät riunan [10 kopekkaa] kopraan,
niin hunsvotiksi vaan sanoo ja roistoksi ja ohi menee. Se on hyvä mies.
Mutta tuolla toisella kadulla on polisina hirmuinen mies, Arteemi. Hän
on jo monasti panettanut piharengin tshastiin [vahtikonttoriin] ja
toimittanut hänelle viisikolmatta.
Piharenki kiiruhtaa kadulle jo ennen Arteemin tuloa ja lakaisee
täyttä vauhtia, nostattaen paksuja pölypilviä. Keväinen aurinko
kimaltelee kirkkojen ja tornien kullatuilla katoilla, pistäytyypä alas
kaduillekin, missä korkeilta kivikartanoilta niin alas pääsee. Siellä,
mihin ei päivä osu, kiirii pöly sakeina parvina ylös, laskeutuakseen
hetken päästä jälleen, mutta yhä laajemmalle, yhä laajemmalle. Minne
taas aurinko pääsee säteitään heittämään, siellä astuu jokainen
pölynhitunenkin näkyviin. Kuinka niitten on tuskallista olla, kun
valo paljastaa kaikki niitten saastat ja loat! Ne kimmurtelevat ja
kiertelevät ja epätoivoisessa vimmassa käärmeilevät syrjään, syrjään
pois tulisen, kirvelevän valon tieltä, siimekseen. Siellä ei heitä
kukaan näe; siellä saa rauhassa myrkyttää ja tappaa! Niin, kas tuolla
aukaisee pian nuorukainen jälleen akkunansa, hengittääkseen aamun
raitista ilmaa, -- kiiruhtakaa sinne valmiiksi akkunalaudalle ja
tunkeutukaa ensimmäisten hengenvetojen mukana hänen rintaansa! Oletteko
nyt tyytyväisiä, te hornan henkien orjat, pimeyden palvelevaiset
peikot tuossa suuressa, kauniissa kaupungissa?... Voinetko, aurinko
armas, voinetko milloinkaan saada näkyville kaikkea sitä kurjuutta
ja kehnoutta, millä itsekkäisyys, voiton ja vallan himo ja heikomman
sortaminen niin suurella menestyksellä asioitansa ajaa? Voinetko
milloinkaan tuoda valoosi kaikki ne kärsimykset ja tuskat, joissa
heidän uhrinsa taistelevat kovia taistelujaan, epätoivoisia? Vai
loppumattomiinko sun säteittesi tielle korkeita kartanoita rakennellaan?
* * * * *
Suomen kirkkokartanon sisäpihalta astui kadulle nuori, vaaleaverinen
mies, silmälasit silmillä. Hänen yllään oli hartioille keveästi
viskattu levätti, jonka alta rinnalla näkyi lumivalkoinen papinkaulus
mustalla talaalla. [Inkerinmaan ev. lutherilaisten pappien puku.]
Uninen portinvartija nousi penkiltään pystyyn ja paljasti kohteliaasti
päänsä.