mutta usein me, kouristuvin sydämmin ja johonkin sohvannurkkaan
hyyristyneinä, illan hämärissä kuuntelimme silminnäkijäin kertomuksia
niistä. Eikä sinne mielikään tehnyt, sillä siksi hirveitä olivat jo
kertomuksetkin. Sen sijaan osuimme välistä näkemään sitä kamalata
kulkuetta, jossa vankeja kuljetettiin Konnoille. Nelipyöräisille
suurille rattaille asetetulla korkealla lavalla istui onneton, joskus
useampiakin, takaperin, kädet seljän taakse sidottuina. Sotaväkeä
kulki edessä ja sivuilla ja takana, suuren väenpaljouden seuratessa
kummallakin puolen, kadun käytävillä. Kovin tarkasti tähystelimme
silloin joka puolelle, eikö missään näkyisi kaleskoita, kaksi harmaata
hevosta edessä, kuski kultareunaisessa kauhtanassa... Oli näet
Pietarissa kansalla aikoinaan semmoinen luulo, että jos keisari sattuu
tulemaan tällaista Konnoille kulkevaa saattoa vastaan, niin saa vanki
heti armon. Voi kuitenkin, jos nyt sattuisi keisari tulemaan!...
Viimeisen kertomuksen noista auto-daféoista Konnoilla kuulin noin 35
vuotta sitten eräässä Inkerinmaan pappilassa.
Seurakunnan kirkkoherra oli takavuosina palvellut Pietarin
suomalaisessa seurakunnassa apulaisena ja -- Venäjän lakien mukaan
-- ollut virkansa puolesta tuomarin ja lääkärin kanssa läsnä eräässä
rangaistus-tilaisuudessa. Tuomittuna oli näet silloin muuan Inkerin
Suomalainen, lutherilainen.
Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, -- entisiä pahantekijöitä,
jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta
sitten päässeet pyövelin ammattiin -- astunut tuomarin ja lääkärin
eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?"
Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen
kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään
vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut
"armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla
hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla,
oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta...
Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden
perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen
rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä
kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää
sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut,
kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja
useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä
vastoin -- vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan
-- on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja
niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa
suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä,
valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten
ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse...
Käännä lehti, lukijani, käännä.
Ukko Grahn.
Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen"
maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan
malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin.
Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa
valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.
Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan
tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista
toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen
pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko
tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia
niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti
juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin
se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia
ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien
yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä
ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.
Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli
päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti,
ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän
ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja
ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä
puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi
moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt
nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui
kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä
rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten
kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta
kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla...
Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka
entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan
ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan
ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään
salolla kasvanutta mastopuutakaan.
Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja
originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa
paljoa vähemmin kuin ennen.
Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin,
mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia
originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat,
supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani:
jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi,
mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa
kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari
Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja
tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa
puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia
humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén;
varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen
kultaseppä-mestari Vänttinen...
Ja unohtaisinko sinut, vanha ystävä Grahn, sinut, jonka elämässä,
täynnä puutetta ja levotonta hapuilemista, oli ainakin yksi onnellinen,
täysin onnellinen päivä, jolloin sait olla Suomen "studenttina"! Muista
ystävistä saanen kenties tilaisuutta näissä jutelmissa vielä puhua.
Tämän jutelmani pyhitän sinulle.
* * * * *
Ukko Grahn -- en tiedä, miksikä häntä sanottiin ukko Grahniksi,
sillä ei hän ikänsä puolesta vielä oikeastaan tuota nimeä olisi
ansainnut -- ukko Grahn oli neulaseppä. Nykyjään, höyryllä käypien
tehtaitten aikana, lienee koko ammattikunta jo olemattomissa. Hän oli,
niinkuin lukemattomat muut, tullut poikasena Suomesta sinne ja pantu,
arvatenkin sattumoisin, ilman pitkiä tiedusteluja, oppiin ensimmäiselle
mestarille, joka tarvitsi opinpoikaa.
Sälli hänestä tuli, luultavasti hyväkin, niinkuin useimmista
Suomalaisista siellä. Vielä vuosikymmen sitten olivat suomalaiset
käsityöläiset erinomaisen suuressa arvossa Pietarissa. Suomalaisten
rehellisyyttä ja taitoa oli ryssäin pakostakin tunnustaminen.
[Lieneekö viime aikoma suomisyöjäin parjaukset ja yllytykset saaneet
jotain muutosta tässä kohden aikoin, en osaa sanoa.] Mutta neulasepän
ammattiin ei Grahn ollut luotu. Hän oli joutunut väärälle uralle.
Hänelle ei ollut suotuna sitä onnellista sattumaa, niinkuin monelle
muulle, että pappi tai nimismies tai muu hänen kotipitäjässään
olisi huomannut pojan terävän älyn ja vilkkaan mielikuvituksen ja
loppumattoman lukuhalun ja koettanut saada häntä kouluun. Hänestä tuli
neulaseppä, mutta, siitä olen vakuutettu, opin tietä käytyänsä olisi
hänestä tullut etevä pedagogi ja kirjailija, jolla olisi ollut sulka
vuoroin kuin sametti, vuoroin herhiläisiä täynnä.
Niitä löytyy maailmassa niin paljo toisaanne kutsutuita ja toisaanne
osuneita olentoja. Sattumatako sekin vain?...
Jo opinpoikana käytti Grahn kaiket väliajat omin päin oppimiseen,
mikäli sen-aikuinen suomalainen kirjallisuus myöten antoi. Hänellä oli
kumminkin se erinomainen onni, että oppi muitakin kieliä. Hän puhui,
vähäisellä suomalaisella murteella, kolmea vierasta kieltä, saksaa,
ruotsia ja venättä.
Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka suunnattoman paljo ihmiseltä
puuttuu, kun hän on tiedon alkeitakaan vailla, ja näin heräsi hänessä
vastustamaton halu päästä opettamaan seurakuntalaistensa pieniä lapsia.
Näissä pyrinnöissä hän sai suurta kannatusta isälliseltä ystävältään,
kirkkoherra Siréniltä.
Tästä merkillisestä patriarkasta kenties edempänä enemmän. Olkoon
tässä vaan mainittu, että hän oli valpas sielunpaimen, erinomainen
järjestyksen mies. Hän saattoi Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan
kukoistavaan taloudelliseen asemaan, jossa se vieläkin on. Sirén,
joka kirjevaihdossa Lönnrotin kanssa käytti välistä nimimerkkiä Karl
Suomalainen, oli innokas suomalaisuuden ystävä, yksi niitä "vanhoja
rehellisiä", Uno Oygnaeus'en asetoveri seurakunnan ensimmäisen ja
kymmeniä vuosia ainoan koulun järjestämisessä. Harvinaisen tarmokas
hän oli, mutta itsepäinen, suomalaisesti itsepäinen, kenties vähän
enemmänkin, kiivas ja lempeä samalla hetkellä, kitsas tässä ja antelias
seuraavassa silmänräpäyksessä, aristokraati ja demokraati yhdellä
haavaa. Miekkoinen, ken hänen suosiossaan oli, ja voi sitä, ken ukon
armot menetti!
Sirén tunsi Grahnin hyvät lahjat ja vilkkaan luonteen jo rippikoulusta
ruveten. Siitä pitäin oli hän kannatellut Grahnin lukuharrastuksia
neuvoilla, vähin rahoillakin. Siréniä miellytti tuo omin päin
opiskeleva suomalainen käsityöläinen, ja niinpä piti hän Grahnia
erityisenä suosikkinaan ja kasvattinaan. Ja siinäkin oli Sirénillä
oma kurssinsa: väliin hän neuvoi, opasteli, auttoi, väliin taas,
aivan odottamatta, torui ja masensi ihan maan tasalle. Grahnin kerran
arasti lausuma toivomus, jollakin tavoin päästä opettamaan Pietarin
Suomalaisten lapsia, ei ollut ensinkään odottamaton ukolle, sillä
hän piti erittäin hellää huolta seurakuntansa kouluista, ensinnäkin
kirkkokoulusta, jossa, paitsi tavallisia kansakoulun aineita,
opetettiin saksan- ja venäjänkieltä, ja samoin sunnuntaikoulusta, jossa
suomalaisille opinpojille annettiin opetusta luvussa, kirjoituksessa ja
laskennossa. Mutta samalla kuin Grahnin toivomus oli hänelle mieluista,
katsoi hän tarpeelliseksi nöyryyttää suosikkiansa oikein perin pohjin,
osoittamalla, kuinka vähän tietoja hänellä, opettajaksi pyrkijällä,
oikeastaan oli. Hän rupesi tutkimaan Grahnia, ja siinä kävi, niinkuin
käy tänäkin päivänä jokaisen, jota tutkija tahtoo kolhaista: tutkittava
esiintyy sangen nolona. Ja Grahn joutui tässä tutkinnossa niin
surkeasti ymmälle, että mies paralle kiertyi kyyneleet silmiin.
-- Niin, niin, Grahn, hyvä ystävä, -- puhui Sirén, päätään nyökytellen
tapansa mukaan, -- siinä näet nyt, kuinka vähän sinä itse tiedät ja
ettäs paljon tarvitset vielä lisää. Ja niin se on jokaisen ihmisen.
Minä olen vanha ja harmaapää, mutta tarvitsen joka päivä oppia. Eikä
tuo taas ole yhtään mistään kotoisin, ettäs itket siinä ja tillität.
Mikä Suomalainen sinä olet? Pure hammasta ja ponnista kahta enemmin ja
lue ja opi. Mutta mitä nyt sinun opetustoimeesi tulee, -- lisäsi Sirén
ja astui Grahnin luokse, -- niin kyllä minä otan sinut apuopettajaksi
tänne meidän sunnuntaikouluun jo ensi sunnuntaista. Toimita tehtäväsi
visusti. Aloita työsi aina hiljaisella huokauksella Jumalan tykö ja
päätä toimesi samalla tavoin; silloin pitää sinulla oleman siunausta
työssäsi, joka on oleva hyödyksi meidän kansalaisille ja kunniaksi
Jumalalle. Kuinkasta veisaamme: "Ann' minun viriäst' kaikk' virkan'
työt tääll' tehdä... O Herra armos lain', Ett asian' toimitan Juur
toimellisest' ain' Ja sinua kunnioitan." Muista se: "joka vähän päälle
on uskollinen, hän pannaan paljon päälle."
Sirén syleili holhottiaan, ja se, joka nyt sai kyyneleitä silmiinsä,
oli Sirén.
Grahn antautui kaikella lämpöisen sydämmensä voimalla tähän uuteen
sivutehtäväänsä. Niin, sivutoimi se kyllä oli, mutta senpä ympärillä
pyörivät yhtä mittaa hänen ajatuksensa viikon varrella: mitenkä tuo
ja tuo seikka olisi saatava pojille oikein selväksi, ja eikö tuota
kovan onnen kertotaulua saisi vähän helpommin heidän päähänsä. Noin
se pitäisi käydä, niinkuin nupin lyöminen stiftiin, noin, noin, noin.
Ja väliin kävi vasara hyvinkin huimaa vauhtia, mutta kun ei stifti
yksinomaa ollut hänen huomionsa esineenä, niin usein, valitettavasti
liiankin usein, luiskahti vasara hieman vinoon, ja silloin tuli --
"suutari". Nämä "suutarit" tekivät sen, että viikon palkka oli tällä
erää pienempi, eikä erotusta suinkaan korvannut se 50 kopekan palkka,
mikä sunnuntaikoulusta maksettiin kolmen tunnin työstä.
Pienempi oli palkka tällä erää, eikä se enää entiselleen kohonnutkaan.
Se ammatti, johon Grahn oli perin pohjin valmistunut, alkoi tuntua
hänestä yhä enemmän vastenmieliseltä, ja siihen ammattiin, johon hän
antautui kaikella rakkaudella, puuttui häneltä tarpeeksi edellytyksiä,
voidakseen uhrata koko aikansa ja voimansa siihen. Se jokapäiväinen
leipä, se jokapäiväinen leipä!
Emäntä, hiljainen ja vaatimaton, oli ensi alussa mielissään miehensä
menestyksestä: eihän vainkaan ole jokapäiväinen ilmiö se, että
sällismies pääsee opettajaksi. Entistä huolellisemmin hän silitti
sunnuntaiksi miehelleen kauluksen ja maniskan ja valvoi, että parta
tuli hyvin ajetuksi. Grahn oli aamulla itse kiilloittanut saappaansa,
mutta -- hyväinen aika -- kapithan niissä olivat jääneet ihan
harmaiksi! Kylläpä ne suutarin opinpojat siellä koulussa nauraisivat
makeasti! Frans, kiltti poika! Ota joutuun ja kiilloita papan saappaat
uudestaan; missä ei tule oikein kiiltäväksi, niin puhalla siihen ja
sysää sitten taas harjalla. Entäs takki! Ethän sinä, pappa parka, ole
sitä harjannut ensinkään! Harjasit muka! Kyllä te, opettajat, vaan ette
osaa pitää ensinkään huolta ulkonaisesta ihmisestänne.
Ovessa vielä pistettiin maniskan nauhat takana kauluksen alle:
muutoinhan olet justiin kuin se Tarponen, jolla nauhat aina törröttää
niskassa kuin mitkäkin...
-- Aasin korvat, -- auttoi Grahn.
-- Niin justiin.
Grahnin mentyä sanoi emäntä:
-- Kyllä sillä meidän papalla on työtä ja puuhaa! Ei näet
sunnuntainakaan saa lepoa, kun pitää olla opettajana.
Ensi alussa hän piti satunnaisena sitä seikkaa, että viikon palkka oli
vähentynyt. Hänen täytyi keksiä erityisiä keinoja, saadakseen tulot ja
menot pysymään tasapainossa. Ajan pitkään ei se kumminkaan onnistunut.
Puotiin alkoi keräytyä velkaa, sillimuijalle samoin. Päälle päätteeksi
nousivat hinnat Sennoilla [Heinätorilla, kaupungin suurimmalla
kauppatorilla] sanomattomasti. Leipäkin vielä kallistui: ennen maksoi
naula 1 1/2 kopekkaa, nyt 2. Miehen uusi, kunniakas ammatti alkoi
kadottamistaan kadottaa viehätysvoimaansa käytännöllisen vaimon
silmissä. Voi kuitenkin, että siitä meidän papasta piti tulla opettaja!
-- Mitä se oppi sitten ihmistä auttaa, -- puheli hän välistä naapurin
emännälle, Heiskaskalle, -- kun se ei anna edes suolaakaan leivän
päälle!
Hän puheli siitä joskus hienoilla viittauksilla miehelleen, mutta
Grahn, ideaalien mies, vakuutti tekevänsä maailmassa paljoa enemmän
hyötyä opettajana kuin neulaseppänä.
-- Mutta sinulla on perhe, joka myös tarvitsee yhtä ja toista, vaimo ja
lapset.
Tuo oli korkea valtti Grahnillekin. Hän mietti hetken ja vastasi
pateetillisesti:
-- Lapsetko? Lapset ovat Herran lahjat, mamma kulta, -- mutta lisäsi
sitten kotvasen kuluttua, -- voinhan minä jättää sen toisen kahvikupin
pois, ja voin minä Millerin sijasta polttaa Tulinoviakin. Sillä tavoin
säästetään, näet sä, ja säästäväisyys on yks' suuri avu ihmisessä,
sillä Syrak sanoo...
Ja sitten tuli innokas puhe, Syrakin sanat tekstinä.
* * * * *
Siirrymme nyt ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin.
Länteen Pietarista, Suomenlahdesta pistävän leveän poukaman rannalla
sijaitsee suuri Lahdenkylä. Sen väestö on suomalaista, mutta kylä
on rakennettu, niinkuin muutkin suomalaiset kylät Inkerinmaalla,
venäläiseen tapaan: kahden puolen leveätä raittia, katua, ovat talot
asettuneet rinnakkain. Kustakin talosta antaa kadulle asuinrakennuksen
pääty sekä laipio portteineen. Pihan ympärillä on navetta, tallit ja
muut ulkohuoneet, ja näitten takana alkaa peruna- ja kaalimaat y.m.
Kerran aamupäivällä alussa heinäkuuta 1869 astui kylään Petrovskin
puolelta kaksi nuorukaista. Lakeistaan oli heidät helppo tuntea
suomalaisiksi ylioppilaiksi. Toinen oli laiha, kalpeanläntä, silmälasit
silmillä, ruskeat viikset ja pieni piikkiparta. Toinen oli varsin
hyvänvoivan näköinen, melkein pullea kasvoiltaan, sileäleukainen,
vasemman käden sakarissa kimalteleva timanttisormus. He olivat
pietarilaisia kumpikin, s.o. Pietarissa syntyneitä. Nyt olivat he
kansatieteellisellä matkalla.
Toinen heistä elää vielä. Toinen on jo aikaa sitten maannut
Helsingin vanhalla hautausmaalla. Viimeksi mainitussa ylioppilaassa
oli runoilijan alkua, mutta ensi yrityksiin hänen runoilunsa jäi.
Savokarjalaisten ensimmäisessä albumissa on häneltä muutamia sieviä
lyyrillisiä runoja, nimimerkillä K. Huusi. Sillä nimellä esiintyköön
hän tässäkin. Kumppaliaan puhutteli hän Anteroksi.
Kappaleen matkaa kuljettuaan pysähtyivät he erään talon kohdalle, jonka
avonaisessa akkunassa istui vanhanpuoleinen talonpoikais-eukko.
-- Hyvää huomenta, emäntä! -- sanoi Huusi.
-- Jumal' antakoo!
-- Missähän täällä asuu herra Grahn?
Vaimo pyyhkäisi huivinsa toiselta korvalta.
-- Ketä työ essittä?
-- Herra Grrahnia.
-- Opettajaa, -- lisäsi Antero.
-- Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt'
tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja
rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se
opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on
toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.
-- Kiitoksia paljo.
-- A mitäs herroi työ ootta, älkää pahaks panko? -- uteli vaimo. --
Oottaks työ niit' poträssikköi [urakkamiehiä]?
-- Emme, -- selitti Antero, naurahtaen. -- Me olemme Suomen
ylioppilaita.
Nyt piti huivin siirtyä toiseltakin korvalta.
-- Kui?
-- Suomen ylioppilaita, studentteja Suomesta.
-- Ahaa, studenttiloi; vot nii! A mie ko luulin ens' hättää teit'
niiks' poträätymiehiks. Niit' käi täss' viime viikoll' monnee errää.
Tulliitha ne tuppaakii, mut pittiit niin pahhaa, niin pahnaa siivoo!
Eikä hyö suomiikaa haastana kui minkä rummii sannoi vaa. Venättäsä vaa
viskeliit.
-- Ettekös te venättä osaa?
-- Myökö? Kyll' meill' miehet venättä ossaat, mut myö, vaimoväk', no
sen verran vaa, jott'ei hurma myyvvyks saa. Marjon ja liuhkin [kerman]
kaupass' toimee tullaa mitenkute, a mitäs myö muust'? Kyll'hä ne vällii
nauraat meill' ja tshuhonkoiks haukkuut. A nää niinko saksalaiset
herrasväet tääll' maahoviloiss' ja tuoll' Petrovskoiss' ja Jelaginass',
sinne ko marjoi konsa käyt kaupa ja muuta mitä pittää, nii hyö ei
naura. Sen näkkee simpaikass', mitk'on oikiita herrasväkkee, niinko
parempii ihmisii. A ettäks työ käy tuppaa, Suomen herrat? Mie teill'
kohvit keittäsin; mie tiijän, Suomen herrat päiväll' eivät tsaijuu juo.
-- Kiitoksia paljo! Kyllä me päivemmällä käymme teillä ja muissakin
taloissa. Nyt meidän pitäisi ensin tavata se opettaja.
-- No kui tahotta; ko ei nyt, nii sitt' perästpäi. Miun miehein se on
kylän staarosta, vai kui niit' siell Suomess' kussutaa? Vanhimmaks vai
miks?
-- Kiitoksia nyt vaan emäntä. Hyvästi!
-- Hyväst' jääkää, hyväst' jääkää!
Ylioppilaitten ei ollut vaikea löytää ukko Grahnin asuntoa. Sen
"ruohonpäise" talon pihalta astuivat he pienen tuparakennuksen eteiseen
ja pysähtyivät. Tuvasta kuului määränperäisiä vasaran nakutuksia.
He kolkuttivat.
-- Herein! -- kuului tuvasta.
Ylioppilaat astuivat sisään.
Tupa oli pieni, yksi akkuna vasemmalla sivulla, kaksi perällä. Sisustus
oli hyvin yksinkertainen. Ensi silmäykseltä jo huomasi, ett'ei naisen
käsi ollut täällä käynyt järjestelemässä. Vasemman akkunan luona,
matalalla puutuolilla, omituisen alaisimen ääressä istui noin 55 vuoden
vanha mies, vaskisankaiset lasit silmillä. Se oli Grahn. Hän kääntyi
ja katsahti tulijoihin lasiensa yli ja siristi silmiänsä. Pian oli hän
tuntenut vieraat.
-- Mi... mi... mitä? -- huudahti hän. -- Tekö? No herrainen aika!
Ja ukko Grahn hyppäsi pystyyn keveänä kuin sylfidi. (Sylfidi ei olisi
kumminkaan kaatanut tuoliansa kumoon!) Ilosta loistavin, sanokaamme
hehkuvin, silmin ja vapisevalla äänellä tervehti hän tulijoita.
-- Terve, herrat! Tuhannesti terve! Mistä tulleekaan minulle se ilo,
että saan tässä mökissäni tervehtiä kahta Suomen studenttia, vanhoja
rakkaita ystäviä? Istumaan, istumaan, olkaa hyvä! Täällä on, niinkuin
näette, kaikki siinä kunnossa kuin vanhan pojan asunnossa ainakin,
taikka, paremmin sanoen, tällaisen suottalesken kuin minä. No sitähän
se minun uneni viime yönä merkitsi! Olin olevinani ukko Sirén vainaan
puheilla... Mutta istukaahan toki, hyvät herrat... tuo sohva on
vanhuuttaan vähän heikko yhdeltä jalaltaan, mutta tänne näin, tänne
näin... Niin, olin istuvinani vainaan luona hänen kabinetissaan. Äkkiä
nousee vainaa ylös, nostaa sormensa ja sanoo: "Grahn, Grahn! Tänäpänä
pitää senkaltaista sun tykönäsi oleman, jotas et ajatellutkaan ole."
Aamulla olin tässä jo pahoilla mielin, että mikä se minulle nyt
tapahtuu, -- minä, näettekös, uskon unia, minä, -- mutta tätähän se
tiesi, juuri tätä. Ei siis mitään pahaa, vaan hyvää, kaikkein parasta.
Grahn tervehtii majassaan kahta Suomen studenttia. Ja kuinka te olette
voineet? Voi kuinka siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi tavattiin!
Ja kuinka vanhemmat jaksavat? Kuinka se sentään on riemullista nähdä,
että meidän Pietarin Suomalaisten keskuudesta on noussut kaksi kaunista
tainta, Suomen akademian studentteja!
Grahn oli puhunut kaiken tämän milt'ei yhdellä hengenvedolla. Vuodet
olivat häntä kuluttaneet ja lunta hänen tukkaansa ja partaansa
sirottaneet, mutta entinen vilkkaus oli jäljellä. Sanotaan entusiastien
väsähtyvän ennen pitkää. Ei ainakaan Grahn tuota sääntöä vahvistanut.
-- Joko olette ollut kauankin täällä Lahdella opettajana?
-- Kuudes vuosi on kulumassa siitä kuin Sirén vainaa toimitti tämän
paikan minulle. Niin, täällähän minä elelen, matkani päässä. Tätä minä
olin ikäni toivonut ja haaveillut, ja perillä on ukko nyt.
-- Ja hyväkö on olla?
-- Tiedättehän te, -- huokasi Grahn, -- ett'ei se opettajan
toimi mitään ruusuilla tanssimista ole. Mitenkäs sitä latinaksi
sanotaankaan... Sirén vainaahan se usein sitä toisteli... qveppiter
juppiter pedagogiam, vai miten se lienee? Mutta saapihan tehdä työtä
lasten kanssa, kansan lasten kanssa, ja se on pääasia. Mitäs näistä
tämän maailman hyvyyksistä?
-- Mutta missä perheenne? -- kysyi Antero.
Grahn kävi hiukan hämille tällaisesta kysymyksestä.
-- Niin, -- vastasi hän. -- Minulla on tässä niin kovin pieni tupa
asuttavanani... Ja siksi toiseksi tämä koulumestarin palkka...
hätinä yhdelle riittää... Poika ja tytär alkavat jo vähitellen,
Jumalan kiitos, panna omaa jalkaa pöydän alle... Ja vaimoni... no
hän erinomaisen energillinen ihminen... kenraalska Schubert tarvitsi
välttämättömästi taloudenhoidossa varmaa ja luotettavaa apulaista...
Kenraalska Schubert on nimittäin hyvä ystävä rouva Sirénin kanssa ja
jäseniä siinä rouvasväen seurassa...
-- Te olitte jotain kalkuttelemassa täällä meidän tullessamme, --
keskeytti Antero.
Grahn naurahti:
-- Tupakkaa tein.