KEVÄÄN AJOILTA
Jutelmia
Kirj.
SAMULI S. [Samuli Suomalainen]
Helsingissä,
K. E. Holm,
1900.
SISÄLLYS:
Opin teille.
Tavallinen tarina.
Lakko.
"Konnoilla".
Ukko Grahn.
Tiililotjassa.
Sennoilla.
Pane soimaan!
Raketti.
Opin teille.
Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa
koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä,
kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori
Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori
mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä
oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme
heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.
Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta,
menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen
uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion
varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle.
Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä,
siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää
koululainen erinomaisen suuressa arvossa.
Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää
pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja
arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät
heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia
vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.
Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa.
Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli
hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu
aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä
tärkeätä päättämässä. -- Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein
yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli
jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä
pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä
pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa,
mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin
hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen
jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen
sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on
sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen.
Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon
kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.
Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään
ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta
Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen
ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut
jostain vastoinkäymisestä -- ja niitähän on lapsillekin mitattu
maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, -- silloin rohkaisi häntä
Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä
läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille
Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan
menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa,
ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen
säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa,
tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri
haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään,
te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina
osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin
tiedän... Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka
hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli
kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän
seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja
mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin,
ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia,
pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä
jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.
Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri -- ennättänenkö sinustakin
piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä,
nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika
aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse
ennen tuntien alkua!... -- Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta
vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului
melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa:
pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo
tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten
helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta
tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa
päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!
Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko
tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi
oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen
astumaan kotejansa kohti.
-- Mut mitähä sill' pastorill' mahtaa olla heill' sanomist'?
-- Mie tiijän, -- sanoi muuan roteva poika.
-- No? -- kuului kymmenen ääntä.
-- Skutnabb on kihloissa... -- alkoi tietäjä.
-- Se on jo vuuvven vanha asia! -- huudettiin vastaan. Koulupojilla
ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa
interiöreistä.
-- No niin, -- jatkoi tietäjä -- hää ko on kihloiss', nii tahtoo
tiettää kihlasormuksii ja kyssyy nyt Fredrikin papalt', kui paljo
sellaiset tulis maksamaa.
-- Oo vait, -- keskeytettiin häntä taas monelta taholta. -- Häll' on
kihlasormus jo sormessaa. Et sie sitä oo huomant? Ja mitäs varte hän
ois kussunt' Anteroo ja Juhhoo?
-- No Juhon papalt' hankkii morsiamellee buketin, ko reissaa Suomeen.
-- A Anteron mammalt' mitä?
-- No nii... Antero... -- epäröi tietäjä, huomattuaan joutuvansa
ahtaalle -- Antero ja Fredrik, ainaha ne on muutennii yhess' just' ko
vaunupari, ja niillä se sanoi inspehtor Slöörkii.
-- Nyt män' myttyy Sinkkosen meiningit! Mitä noist' tuollaisist'
turhist' juttuloist'! -- nauroivat muut.
-- No, no; peräst' nähhää! -- koetteli tietäjä vielä pelastaa
menetettyä asiaansa.
-- Nähhää... -- matkaisi joku.
-- Sie älä matki minnuu, muutoin kasso issees.
-- Mitä sitte?
-- Sitä sitte, että...
Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin
syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:
-- Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii... Lähtään appuu!
Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja
ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät.
Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta
polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että
ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla
säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus
asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin.
Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait
ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja
naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys,
jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan;
kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä
ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen
julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan,
jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä
asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja.
Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan
tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten
kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia"
(paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten
tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain
reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun
oppilaitten kanssa.
Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti?
Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa,
-- luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.
Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa
jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina
sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä,
koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä
rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi
joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne,
joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka
kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti
tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat
juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä
neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena
pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin
unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen
valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä
milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä
ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.
* * * * *
Pastori Skutnabb otti pojat varsin ystävällisesti vastaan ja pyysi
istumaan.
-- Sanokaas, nuoret ystävät, -- puhui hän; -- mihinkä te aiotte ryhtyä,
päätettyänne koulunkäyntinne? Ja siihenhän ei enää pitkää aikaa kulu.
Samaa kysymystä oli kunkin kotona pohdittu jo monta kertaa ennenkin.
Pojat olivat monasti arkaillen tiedustelleet vanhemmiltaan, olisiko
mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan lukuja, johon heillä kullakin
olisi ollut niin palava halu. Mutta keskustelujen tulos oli ollut
joka kerta sama, yhtä tuskallinen ja masentava kuin monille sadoille
muillekin: ei ole varoja, poika kullat, ei ole varoja. Kipeästi oli
tämä aina koskenut lapsiin, vielä kipeämmin kenties vanhempiin.
Mutta mitäs tehdä? Suomalaisia kouluja ei Pietarissa ollut muita
kuin 3-luokkainen kirkkokoulu, jossa moni poika, edes jotain oppia
saadakseen, kävi 4, mitäpä 5:kin vuotta, istuen niistä uskollisesti
pari kolme ylimmällä luokalla. Muissa kouluissa oli liian kalliit
maksut, vapaaoppilaiksi pääsivät vain ne, joilla oli mahtavia
puolustajia, mutta mistäs meikäläinen ne otti?...
Pian oli kuluva kouluajan ihana, huoleton aika; pian on poikasten
lähdettävä lentämään pesästä, ulos maailmaan, mutta tuo maailma, jolla
ei tähän asti ääriä ollut, alkoi kuvastella yhä ahtaammissa piireissä,
kunnes yksi ainoa sola enää oli näkyvissä, ja sen perässä kuulsi
himmeissä, ilottomissa kirjaimissa: oppiin!
Kangastiko pastori Skutnabbin kysymyksessä joku taikavoima, joka
jälleen laajentaisi solan?...
Tuskin, sillä mistäpä hän...
-- Minut pannaan oppiin, -- vastasi Fredrik, eikä kuulunut hänen
äänessään tuota tavallista reippautta.
-- Oppiin tietysti, -- vahvisti Antero.
-- Entäs sinä, Juho?
-- Niin, ei suinkaan mihin.
-- Olen usein ajatellut teitä, rakkaat ystävät. Käsityöläisen toimi
on kyllä kunniakasta ja ansaitsee suuremmankin arvon kuin sen osalle
tavallisesti tuleekaan. Mutta raskasta se on; sitä ei käy kieltäminen.
Ja kun Jumala on teille antanut hyvät luonnonlahjat, niin olen
ajatellut, eikö teidän olisi tilaisuutta jatkaa lukujanne. Täällä
Pietarissa se kohdannee suuriakin vaikeuksia, mutta kuinkahan olisi,
jos teidät voisi saada -- Suomeen?
Suomeenko?!
Sinnekö, vanhempain kotimaahan, josta niin paljo ihanata oli heille
usein haasteltu, ja jonka pelkkä nimikin jo kajahti niin tutulle,
niin armaalle? Sinnekö, järvien rannoille, metsäin syliin, vuorille,
laaksoloihin, niityille, pelloille? Sinnekö, missä isä ja äiti
lassa olivat paimenessa käyneet, missä poikaset illoin pääsevät
ratsastamaan, hevosia hakoihin vieden? Sinnekö, missä jouluaattona
oljet lattialla kahisevat, ja jouluvirsiä veisataan, ja aamuyöstä
lähdetään köröttämään kirkkoon, tiukuja ja kulkusia vempeleessä?
Sinnekö, mistä tulevat nuoret papit ja muut Suomen herrat, joilla ei
ole suuressa Pietarissakaan vertoja, -- sinne, missä kaikki on niin
täydellistä, ehjää, turvallista, missä ei ole mielivaltaa, ei köyhän
sortoa, ei lahjomista, niinkuin täällä, -- sinne, missä talonpojat ovat
täydellisyyden esikuvia, vakavia, karaistuja, käteviä, jotka osaavat
itse tehdä kaikki, puulusikasta ruveten kirkkorekiin ja rattaisiin
asti, ja joista joku sarkatakki, huopahattu rahtimies joskus oli
käväissyt heillä, tuoden terveisiä vanhempain kotipuolelta?
Sinnekö?...
Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, -- se oli meille
suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena.
Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa.
Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan...
Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät
sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!
Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen
ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen
oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä
on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin
että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä.
Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse
hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.
-- Näin olen ajatellut, -- jatkoi Skutnabb. -- Mitäs arvelette itse? --
Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?
Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin
opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon
jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat.
Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut
syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa
tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik
ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein
mennäänkään...
Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui
niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.
Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.
-- Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille.
-- Voi sentään!
-- Tiettävästi me...
-- Mutta, -- liitti Fredrik.
-- Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, -- virkkoi Skutnabb. --
Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä
minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani.
Saamme lähemmin keskustella.
Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi
sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin
jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta.
Suomeen!...
* * * * *
Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain
lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan
suomenkieliseen kouluun.
Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero
syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi
ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori,
filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör
hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka.
Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita
Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.
Tavallinen tarina.
Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi
taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista
sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama
päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä
nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä
puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko
liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin
kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin...
Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan
pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti,
mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet
heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän
talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein
koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä
jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi.
Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.
-- Istuhan tuohon levähtämään -- sanoi vaimo, taluttaen miehensä
istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. -- Minä haen isvossikan.
Lineikalla kai sinun on mukavampi?
[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä
ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin.
Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa
yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä
ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat
toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]
-- Kuinka tahdot vaan. Ota minkä helpommalla saat.
-- Lineikassa pääsen sinua paremmin hoitamaan ja tukemaan.
Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita
"vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.
-- Minne käskette?
-- Minne suvaitsette?
-- Hyvä rouva, täss' ois hyvä hepo.
-- Älkää uskoko tuota, rouva! Ontuva sill' on koni. Ei se perille
jaksa. Tielle uupuu.
Venäläinen konkurrenssi oli täydessä vauhdissa.
-- Marian hospitaaliin!
Taas kilpailu ryssäin kesken, jossa kukin ensin koetti kiskaista niin
suuren hinnan kuin mahdollista, kunnes pari kolme vihdoin suostui
40:een kopekkaan.
Ja jälkeen ottelu siitä, kuka noista vanjkoista kyytiin pääsee.
Vihdoin sai vaimo yhden heistä ajamaan portille, missä sairas tyyneesti
istui odottelemassa.
Ponnistellen ja vaimonsa tukemana sai sairas vihdoin nousseeksi
rattaille.
He läksivät hiljalleen ajamaan.
* * * * *
Tämän suomalaisen pariskunnan elämänhistoria on varsin lyhyt ja
mutkaton. Se sopisi melkein sanasta sanaan tuhansiin silloisiin
Pietarin Suomalaisiin.
Kumpikin oli syntynyt Suomessa, köyhistä vanhemmista.
Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni,
lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo.
Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta
ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin
olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä
kuukaus, sen uusi renkipoika.
-- Niin, niin -- puheli äiti -- ja pienihän se on kovin Aatu poika
vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.
-- Ihmisiin, -- tokaisi isä. -- Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä,
enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään...
Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla
tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.
-- ... ja tässäpä sitä sentään... -- toisti äiti itsekseen, tukkien
riepua tiviimmälle.
Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta
tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi
itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi
laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää,
silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine
toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä
pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki
kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.
Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.
-- Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, -- katkaisi
naapurin emäntä äänettömyyden, -- että kirkolla oli viime sunnuntaina
ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.
-- Kuka Tiittanen?
-- Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas.
Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie,
lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se
kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee
ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä
opinpoikaa.
-- Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?
-- Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja
revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi
lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa -- hyväinen aika!...
-- Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.
-- Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin
rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja
päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta
täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi
Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla
oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin,
minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee
sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös
tullut?
-- Niin, ihmisiinhän sitä tässä, -- virkkoi isä.
-- Ettäkö meidänkin Aatua sitten? -- lausui äiti arasti ja silitteli
Aatun valkoista tukkaa.
-- Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen
aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden
perästä kokonaan Suomeen.
-- Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? -- puheli äiti, hiljalleen
hyväillen lastaan.
-- Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo
tänä talvena.
-- Vai niin? Vai äitinsä... Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa.
Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi.
Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika
vähän, eikä se terveyskään kovin...
-- Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy
lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet
vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen
viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi.
Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä
meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä
sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä
siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas
pistäyn täällä... E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi
jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!
-- Niin, ihmisiinhän sitä tässä... -- murahti taas torpan isäntä.
* * * * *
Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja
kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle
ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa
rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.
Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti
parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin
hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin
ehjentänyt!...
Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt.
Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen
omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin
epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään
suutarimestarin kanssa.
Aatu poika oli yksin maailmassa.
Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin
näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin:
minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa
lähettäneeksi.
Sama Jumala oli kumminkin siellä, niinkuin täälläkin. Kovaa sai Aatu
kokea, mutta mielen hän piti päässään, ja vähitellen tuli hänestä
sälli. Sen pitemmälle hän ei päässyt. Äidin salaiset unelmat omasta
makasiinista, vai mikä se oli, lähellä keisarin hovia tai Iisakin
kirkkoa, jäivät toteutumatta. Hän on jo monta vuotta levännyt
Savitaipaleen pitäjän hautausmaalla, ja Aatu ajaa nyt vaimonsa kera
Marian hospitaaliin.
Hänen vaimonsa historia on, jos mahdollista, vieläkin mutkattomampi.
Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja
laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten
muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".)
Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli
palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan
ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan
kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties
moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle
siskolle.
Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen
kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän
lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa
se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä
tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä
töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien
huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara
virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi;
vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat,
Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En
viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä
isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin
ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit'
mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa
sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein
äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä,
hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja
tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja
ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän
sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen
emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He
hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta:
"Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!
Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.
Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois
lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat
hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö
oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön"
lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää,
jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman
se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa
kaupungissa.
Pietariin lähtö oli päätetty.
Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle,
mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän
pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.
-- Käydäänpäs vähän täällä aitassa, -- sanoi äiti välistä tyttärelleen.
Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he
jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen.
Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti
Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten
pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä
milloinkaan petä.
Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle
rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi
lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan
panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!"
olivat he sanoneet.
Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli
unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti
sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota
seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha
passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti
tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä
saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin
pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä
munavoita oli pantu eväsnyyttiin.
-- Eipäs se isä tänään pajassa kestä, -- sanoi sisko jonkun ajan
perästä. -- Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?
Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi
linkkuveitsi pantu mukaan.
Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin
kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri
hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie
saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän
vaikeatekoisenkin...
Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin
kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen
viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa.
Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti,
seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen
oppaakseen rukoili.
Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin
saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla
vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui
uusiin oloihin.
Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen
tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä
äidille.
Useampain vuosien perästä kohtasivat "öttytyttö" ja Aatu toisensa
yhteisen tuttavansa perheessä. Seuraavana kesänä kävivät he
pariskuntana Suomessa vanhan sepän talossa. Äiti oli vielä elossa,
sisar naimisissa, mutta seppä oli jo puolentoista vuotta maannut maan
mullassa.
* * * * *
Nyt saattaa vaimo miestänsä Marian hospitaaliin.
Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin
päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.
-- Onko sinun hyvin vaikea olla? -- kysyy vaimo, kuullessaan
katkonnaista hengitystä.
-- Ei tässä hätää vielä, -- vakuuttelee mies, -- Jokos tämä on
Anitshkinan silta?
-- Ei ole vasta kuin Kasanskin.
Pöhöttyneillä silmillään mies ei näe kuin himmeästi.
-- Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, --
virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.
-- Jo minä sitä olen tarpeekseni katsellutkin, -- vastaa mies tyyneesti.
Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin
tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä
kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa
käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin
niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät
siemenet ovat hedelmää kantaneet?
Hetken perästä mies jatkaa:
-- Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria,
vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua
ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän
se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän
siitäkään sen suurempaa haittaa.
-- Kovin jää pieneksi vielä Antero poika, -- virkkaa äiti, ja
kummallisesti kouristaa sydän-alaa.
-- Älä yhtään sure, eukko kulta; kyllä teistä Jumala murheen pitää.
Kenenkäpäs turvissa sitä mekään olemme eteenpäin päässeet?
Hän pyyhkäisi pöhöistä poskeansa.
Saavuttiin sairastaloon.
Passi oli kunnossa. Päivystäjä-lääkäri tutki sairaan.
-- Istuva työ, huono verenkierto ja tämä onneton ilman-ala, -- sanoi
hän huonolla, saksanvoittoisella venäjänkielellä.
-- Onko mitään toivoa? -- kysäisi vaimo arasti.
Lääkäri pyöritti päätään ja taputti niin sääliväisesti vaimoa olalle.
-- Kolmanteen saliin! -- sanoi lääkäri välskärille.
-- Kolmanteen saliin! -- toisti välskäri sairaanhoitajattarelle.
* * * * *
Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin
suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan,
pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä
kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.
Hiljaa he itkevät siinä, leski ja orpo.
Joukko surevia ystäviä, Suomalaisia, seisoo haudan ympärillä.
Lakko.
Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin
sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen
semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui
lapsen mieleen.
Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa
suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain
kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee
loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten
ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita,
joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti
joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.
Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten.
Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa
määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään.
Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen
oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime
sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta
(rautavalimojen tienoilta) j.n.e.
Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain
suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.
Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri
kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia.
Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.
Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut
"bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja
uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai
hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi
ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli
taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.
Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan
portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista,
lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen
joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut
useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun
venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu,
vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.
Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa
-- lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. -- Hän kuului tuon kapinoivan
tehtaan väkeen.
-- Meidän väki pitää bunttia, -- sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin
ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.
-- Mitenkäs siinä lopulti käy? -- utelimme me.
-- Miten käy?... Pakolla pakottavat työhön, siinä se.
-- Mitenkä pakolla?
-- Sitenkä, että kasakoilla pieksättävät.
-- Kasakoillako?
-- Niin juuri.
-- Entäs sinä? Pieksäväthän ne sinutkin.
-- Minuun eivät koske.
-- Miks'eivät?
-- Siks'eivät, ett'en minä kuulu bunttilaisiin.
Pieni työmies katosi vihellellen väkijoukkoon.
Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin.
He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion
kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä
sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.
-- Jo tulee! Jo tulee! -- kuului huutoja.
Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita,
noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan
ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan,
hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan
kuulu nagaikka, pamppu.
Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista
arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty
pyöveliksi?
Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien
rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon... ei eläviä ihmis-olentoja,
vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat
käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan
kasvonpiirre.
Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti
ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.
Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset
olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.
Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat
puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies,
yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta
kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen
ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään
puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista,
joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta
varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat
kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä
pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin
käheään huutoon:
-- Käyttekö työhön?
-- Ei! -- vastattiin väkijoukosta.
Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen
päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon
jäljet.
-- Lyö! Pieksä! -- kirkui päällysmies silmät nurin päässään.
Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin
syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.
Ja sitten alkoi raatelu...
Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä.
Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua
vieläkin usein vaivaa.
Raatelu päättyi.
"Bunt" kruununtehtaassa oli kostettu, kukistettu.
Lukija, joka on jaksanut seurata jutelmaa tähän asti, kysäisee kaiketi
kummastellen, miksikä työväki niin hervottomana antoi piestä itseänsä,
tai miksikä se odotteli rääkkäystä eikä lähtenyt ajoissa karkuun,
nähtyänsä kasakkain tulevan. Näihin kysymyksiin olen itsekin turhaan
koettanut saada vastausta. Olisiko kenties venäläiseen kansaan kautta
vuosisatain imeytynyt käsitys ruoskasta ja raipasta, tuo käsitys,
josta valistuneet venäläiset kirjailijat usein murheella mainitsevat,
mutta jolla nykyisessäkin sivistyneessä yleisössä Yenäjällä on paljo
kannattajia, -- olisiko kenties sillä ollut tässä jonkunlainen rooli?...
Arvoitukseksi niinikään jää minulle, kuinka me, pienet pojat, säilyimme
eheinä tuossa kauheassa mylläkässä. Ikä ja puvut kenties ilmoittivat,
ett'emme olleet tehtaalaisia, mutta kuinka sittenkin saatoimme välttää
joutumasta ihan ihmisten jalkoihin, -- en ymmärrä vieläkään.
-- Strois! -- kuului aliupseerin komento.
Kasakat asettuivat maantiellä kahteen riviin.
-- Käännös vasempaan! Mars!
Ja jälleen marssi ohitsemme, nyt päinvastaiseen suuntaan kuin äsken,
parvi ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tavalla, samat
käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan
kasvonpiirre. Tuonne he vihdoin katoavat kasarmilleen päin. Sinne
päästyään kaiketi alkavat haastella äskeisestä huntista: mies se,
joka parhaiten oli osannut nagaikkaansa käyttäen, ja nuori Mitjkahan
se huimemmin muita oli sivallellut, mielessään kai tän-aamuinen
tapaus kasarmissa; hän oli näet tänä aamuna jostain rikoksesta saanut
viisikolmatta raipan-iskua.
Ja sitten käypi illastamaan tämä lauma, tyyneenä ja huoletonna. Ei
nukuta vielä iltahuudon jälkeen kesäisenä yönä aromaan ruskea-ihoisia
poikia. Balalaikka otetaan esille, ja huimasti tanssivat pihalla
"kasakkaa" äskeinen aliupseeri ja nuori Mitjka.
Mutta tehtaan edustalla oli väkeä vielä ennallaan. Onnahtelevia,
veristä päätään tai jäseniään piteleviä miehiä ja naisia kulki puoleen
ja toiseen, horjahdellen, itkien, kiroillen. Muu kansa katseli heitä,
voivotteli ääneensä ja silmiänsä risti.
Eri ryhmiä oli muodostunut maantielle ja tien varsille, ja jokaisen
ryhmän keskustana oli joku raukka, joka ei enää omin voimin kyennyt
liikkumaan.
Me lähenimme yhtä sellaista ryhmää tehtaan puoleisen maantien-ojan
partaalla. Ojan pohjalla makasi vanhanläntä vaimo tainnoksissa ja
hengitti paha-enteisellä korinalla. Hänen ääressään, kummallakin
puolen, oli polvillansa kaksi nuorta, noin 18-20 vuoden iässä olevaa
tyttöä, jotka nyyhkien ja sydäntä vihlovilla huudoilla koettivat
henkiin herättää kasakkain raatelemaa äitiänsä.
Hautaan vien mukanani tuon kuvan.
Huomeneltain palajaa rääkätty väki kaiketi työhön, ken kykenee.
Päällysmies, joku urjadnikka tai upraviiteli tai sotskoi, ottaa
heidät vastaan samallaisilla kauniilla sanoilla kuin heidän osakseen
tänäänkin tuli. Ja miehet ja vaimot ja lapset kumartavat päällysmiestä
"vöitä möiten" ja menevät kukin osastoonsa ja ristivät silmänsä.
Ja siellä asettuu rauhoitettu elävä kone voidellun kuolleen koneen
ääreen. Suunnattomat höyrykoneet alakerrassa ulvahtavat, tuhannet
akselit elähtävät kaikissa viidessä tai kuudessa kerroksessa. Hihnat
kiinnitetään rattailleen, ja päätä huimaava, korvia särkevä kolina
alkaa käydä. Mutta pilviä tavoittelevasta piipusta syöksee korkeuteen
paksuja savupilviä, yhtyen vihdoin satoihin muihin samallaisiin, kunnes
utuiseen verhoon viimein kietoutuu kauniin Nevan rannat virstain ja
taas virstain alalla.
* * * * *
Viikon perästä ajaa kahdet komeat kaleskat tehtaan portista sisään.
Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi rientävät kilvan laskemaan alas
astinlaudat tehtaan pelottaville tarkastajille. Pyylevänä, uljaana
astuu ensimmäisistä kaleskoista alas lihava kenraali, toisista hieman
laihempi luutnantti. Jumaloivan kunnioittavassa asennossa, lakit
kourassa, seisovat korkeain esimiestensä edessä nuo kolme alamaistensa
hirmua.
-- Miten on? -- kuuluu kenraalin komentava tiedustelu. Ja se lausutaan
sellaisella äänenpainolla, ja sitä seuraa niin masentava, tulta iskevä
katse, ett'ei sellaiseen vielä milloinkaan ole muuta vastausta tullut
kuin:
-- Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.
-- Mitääää??
-- Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.
Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti
hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana
takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa
asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.
Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että
"buntin" ensinkään sallittiin syntyä.
-- Sellaista ei saa enää toista kertaa tapahtua! -- pauhaa esivalta.
-- Teidän ylhäisyytenne!... -- ängähtää upraviiteli.
-- Vait! -- jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit
tärähtää. -- Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain
tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.
Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin
ankarat sanat.
Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman
julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi
jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.
Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut,
että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja
tuuliaispään.
Nähtyään sanojensa erinomaisen vaikutuksen, lauhtuu kenraali hieman.
-- Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, -- sanoo arasti upraviiteli,
pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.
-- No mitäs nyt?
-- Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, pitää huomenna tehtaalla juhlallinen
jumalanpalvelus, ristinkulun ja laulajain kanssa.
-- Hm.
-- Rukoilisimme tehtaalle onnea ja menestystä.
-- Hm.
-- Ja teidän ylhäisyydellenne mnógija ljéta (pitkää ikää).
-- Hm. Olkoon menneeksi
Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi kumartavat vöitä möiten.
Uhkaavat pilvet ovat poistuneet. Sees on jälleen.
-- Teidän ylhäisyytenne! -- puhuu upraviiteli jo hieman rohkeammin.
-- Joko taas?
-- Ettekö suvaitsisi hiukan haukata? Matka on pitkä ja tiet pölyiset ja
tällainen helle sitten...
-- Hm. Olkoon menneeksi -- sanoo kenraali armollisesti ja lisää sitten
adjutantilleen:
-- Avec cette sorte de gens... (Tällaisten ihmisten kanssa).
-- Cela s'entend, votre excellence, -- (Se on tietty) -- virkkaa
puhuteltu.
-- Comment? -- kysäisee kenraali ja, vastausta odottamatta, lähtee
viereiseen huoneesen, jonka ovella upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi
seisovat jumaloivan kunnioittavassa asennossa.
Pöytä notkuu venäläisestä "sakuskasta": viinat, viinit, sammet,
kaviarit, lohet, parsat, hanhi, ulkolaisilla lisillään, osterit,
samppanjat.
Urjadnikka ja sotskoi eivät ole rohjenneet tulla sisään; he ovat
jääneet etuhuoneesen. Upraviiteli yksin katselee, mitenkä mieluisia
ovat ylhäisille virvoitukset.
-- Sampi on erinomaista, -- suvaitsee virkkaa kenraali. -- Mistä otitte?
-- Tshernishovista, teidän ylhäisyytenne.
Etuhuoneesta kuuluu liikettä ja puhetta. Upraviiteli rientää sinne ja
palajaa pian takaisin, levottomuus kasvoillaan.
-- Mitä nyt? -- kysäisee kenraali, avaten ensimmäistä osteria.
-- Käytiin ilmoittamassa, teidän ylhäisyytenne, että muuan vaimo,
tehtaan työväkeä, on kuollut. Meillä on sellainen järjestys, että jos
joku sairastuu, tai, älä Herra saata, kuolee, niin samassa on annettava
konttoriin tieto.
-- Tyttö?
-- Leski, teidän ylhäisyytenne.
-- Lapseton?
-- On kaksi tytärtä, teidän ylhäisyytenne, toinen 18, toinen 20 vuotta
vanha.
-- Mihin kuoli?
-- Keuhkotautiin, teidän ylhäisyytenne.
-- No, tietysti, tavallinen hautausapu...
-- Annoin vast'ikään siitä määräyksen.
-- Se on hyvä. Järjestys ennen kaikkea, -- puhuu kenraali, hotkien
ostereita.
-- Mistä otitte ostereita? Jelisejeviltäkö? -- kysäisee hän.
-- Jelisejeviltä, teidän ylhäisyytenne.
"Konnoilla."
Lieneekö Konnoita enää Pietarissa olemassakaan, en varmaan tiedä.
Vanhat Pietarilaiset tuon nimen kyllä tuntevat, ja vastenmielisiä
muistoja se heissä aina herättää.
Konnoi oli oikeastaan hevostori, syrjässä keskikaupungista, jonkun
matkan päässä Nevskin luostarista. Se oli pysyväin hevosmarkkinain
paikka ja semmoisenaan hyvin tunnettu Suomen rahtimiehillekin, jotka
kävivät Pietarissa. Pahalta soivan nimensä sai se siitä, että siellä
pantiin toimeen sen-aikuiset barbaariset rangaistukset.