Miehen käsi valahti alas hänen olkapäältään: »Mitä — Liisa?»

»Sitä, jotta sinä et saa koskea enää minuun.» Hän sanoi sen niin

nöyränä, anteeksi pyytävänä ja kärsivänä, että Erkki huomasi, ettei

tämä pelännyt häntä, vaan ainoastaan puolusti itseään, puristi

kouristuksenomaisesti avonaista kaulustaan kiinnemmäksi, katsoi miestä

rukoillen ja pudisti verkalleen päätään kuiskaten: »Ei, ei!» Nyt kaikki

valkeni suurempana kuin hän oli osannut aavistaakaan. Nainen, joka ei

kerran ollut pelännyt hänen kättään, niinkuin nyt spitaalitautisen

kosketusta — hän huomasikin itse olevansa nyt se spitaalitautinen, joka

saattoi tartuttaa — eikä ollut paennut hänen katsettaan, pelkäsi nyt

häntä lääkärinäkin koskettamasta ruumistaan. Ei, nainen ei sittenkään

pelännyt ruumistaan, vaan tahtoi vain säilyttää sielunsa ja oman

itsensä, jonka hän uskoi löytäneensä takaisin. — Nyt Erkki astui

kehottavana ja pyytävänä hänen viereensä ja puhui kuin ymmärtäväinen

opettaja erehtyneelle suosikkioppilaalleen:

»Älä pelkää sitä, Liisa. Minäkään en tahdo, että se jatkuisi enää. Me

olemme nyt niinkuin silloin kerran alussa, muistatko? Kaikkihan on

nyt aivan toisin... Ja mehän voimme tietysti, mitä me tahdommekin. Ja

kaikki on niin hyvin jälleen...»

»Ole hiljaa äläkä muistuta minulle siitä!» Liisa huusi kiivaana, mutta

vaipui sitten nojatuoliin ja painoi otsansa alas käsiinsä. Erkkikin

istui huokaisten toiselle puolelle huonetta häntä vastapäätä, ja nyt

hänessä ei ajatellut taas ihminen, tuttava eikä ystävä, vaan lääkäri.

Hän näki, mikä tuon naisen oli kuluttanut ja syönyt voimattomaksi,

hysteeriseksi ja araksi. Ei niinkään paljon sairaus, sehän oli ollut

lievää, vaan erotiikka, ensin liiaksi kuluttava ja tyydytetty, sitten

tyydyttämätön ja pidätetty, ylirasitetut henkiset ponnistelut ja

tuskat. Tuo kaikki yhden näkymättömän voiman, erotiikan seurauksena,

joka noiden toisten seuraamana voi tehdä ihmisestä mielipuolenkin, jos

tahtoo. »Hermot riekaleina», hän ajatteli, »tehdään kokonaan uudet.» Ja

ääneen hän virkkoi, rauhallisesti, mutta varmasti:

»Me jätämme tutkimisen nyt, Liisa. Mutta vielä tänä iltana minä tulen

uudestaan silloin, kun äitisi on kotona. Meidän on parempi tutkia

sitten, kun hän on lähellä. Sano suoraan, saanko tulla!»

»Kyllä, miks'ei», hän vastasi epävarmasti.

»Ehkä on muutenkin parempi, että minä puhun äitisi kanssa. Sillä jos

sanonkin nyt jotakin vain sinulle, niin sinä et usko minua kuitenkaan.

Yksi ehto on, että sinä tottelet minua ja teet tarkoin, niinkuin minä

sanon. No, älä sentään pelkää, ei se silti ole mitään vaarallista!

Toiseksi sinä et mene toimeesi yhteen kuukauteen, vaan olet kauniisti

kotona ja lepäät...»

»No sen ainakin voin helposti luvata», keskeytti Liisa puoleksi

nyyhkyttäen ja puoleksi nauraen.

»Niin, niin. Puhun tosissani. Sinä et saa toistaiseksi tehdä mitään

muuta rasittavaa tai kuluttavaa kuin mitä käsken tai lupaan. Ymmärräks?

Ei mitään mammonantavoittelua. Kaikki yleensä sanovat, että potilaana

on hyvä ja hauska olla, kun niin paljon hemmotellaan. Mutta joskus

se ei ole helppoa juuri sen riivatun mammonan takia. Mutta sellaiset

asiathan aina järjestyvät. — Eijei, älä pelkää, en minä aio vaatia

sinulta suuria lääkärinlaskuja! — Tarkoitan vain, että siirrät tuon

kirjoituskoneesi ja paperisi nurkkaan etkä koskekaan niihin.»

»Mutta miten sinä luulet...? Miten minä olisin ilman rah... työtä?»

»Minä järjestän sinulle tarpeeksi työtä: paljon nukkumista, paljon

syömistä, aluksi varovaisesti auringonkylpyjä, myöhemmin vedessä

pulikoimista ja...»

»Ei käy päinsä potilaan palkalla!» julkaisi toinen juttelusta

virkistyneenä sen salaisuutensa, jota hän oli koettanut peittää.

»Juu-uh! — Minä olen jo ehtinyt ajatella senkin puolen. Jo äsken oli

minulla eräs ehdotus valmiina, mutta en oikein uskaltanut sitä esittää,

vaan ajattelin, että puhun vasta sitten illalla. — Se on tämä: minä

otin kuukausi sitten muutamien tuhansien lainan, kun luulin sitä

tarvitsevani. Mutta kun nyt sain viransijaisuuden ja viikon kuluttua

pääsen herrana kunnanlääkärinä vetämään tikkuja mummojen varpaista ja

kirjoittamaan totilaseja tukkipomoille, niin en tarvitse sitä lainaa

ja maksankin sen jo nyt takaisin, jos sinä et ota sitä suosiollisesti

käyttääksesi.»

»Mitä minä siitä?»

»Sittenpähän näet. Minä kyllä puhun asiasta äidillesi illalla. Lisäksi

minulla on kyllä paljon muita ehdotuksia, mutta ensin otan niistä

äitisi hyväksymisen, niinkuin sanoin, sillä sinä näyt ennakolta

päättäneen vastustaa minua kaikessa.» Hän nousi ja otti hattunsa,

mutta ei tarjonnut kättään hyvästiksi. »Voit miettiä asioita iltaan

saakka. Kyllä minulla on muutamia kahdenkeskisiä ehdotuksia sinulle

itsellesikin, mutta niistä en puhu mitään.»

»Mutta jos en tottele teitä missään, tohtori?»

»Kyl-lä!» hän huusi varmana eteisestä ja meni. Hän läksi juuri silloin

parhaiksi, kun huomasi Liisan jo rauhoittuvan ja alkavan hymyillä.

Jos hän olisi jäänyt hetkeksi, olisi heidän kai täytynyt uudelleen

kosketella vanhoja asioita, ja silloin olisi kaikki mennyt pilviseksi

ja kyyneleiseksi jälleen. Väsyttämättä toista hän oli saanut tämän

jo hiukan kuuntelemaan sanojaan, ja se aluksi riittikin. Eipä silti,

pitäisihän heidän vielä joskus puhua menneiden tapahtumienkin syistä ja

seurauksista, mutta ensin olisi nykyisyys saatava näyttämään tarpeeksi

valoisalta, ettei menneen katkeruuden heijastus jaksaisi sitä enää

himmentää. Ne asiat saisivat nyt olla rauhassa niin kauan kuin ne

tulisivat esille itsestään ja nostamatta.

Liisa ei oikeastaan tarkoittanut, että Erkki olisi niin pian lähtenyt.

Hänellä tuntui olevan vielä jotakin sanottavaa. Hän huusi toisen

jälkeen eteiseen, mutta kun vastausta ei tullut, juoksi hän itse

sinne ja portaille, mutta mitään ei enää näkynyt, hän oli mennyt jo

portistakin.

»Hullu mies! Mikä hänelle nyt tuli?» aprikoi Liisa kuin ihmeissään.

Mutta Erkille ei ollut tullut mitään. Hän istui autossa ja katsoi

kelloa, ehtisikö vai eikö ajoissa nostamaan pankista ennen sen

sulkemista sen kymmenentuhatta, josta oli Liisalle puhunut.

»Hullu mies, pelkäsikö hän minun iankaikkista ja typerää itkemistäni!

Mutta enhän minä häntä itkenyt.»

Liisa seisoi nyt keittiön ikkunan ääressä katsellen pihalle, mutta

ei ajatellut mitään. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että hänen

vastarintansa oli murtunut ja mennyt hukkaan. Kummallinen käänne...

Puoli vuotta hän oli saanut ponnistella saadakseen ajatuksensa irti

Erkistä, mutta juuri nyt, kun hän oli alkanut tuntea vapautuneensa

niistä kivuistaan, tuli tämä itse. Sattuma vai mikä se oli, joka teki

hänen monien päivien ja unettomien öittensä tuskailut, pahoittelut ja

kyyneletkin tarpeettomiksi?

Niin no, olihan oikeastaan kuitenkin käynyt kaikkein parhaiten. Eihän

hän ollut vihannut Erkkiä. Miksi heidän siis olisi pitänyt erota

niin väkivaltaisesti? Vaikka eihän oikeastaan olisi sen parempi, jos

he nytkin sopisivat näennäisen ystävyyden ennen toista eroajistaan.

Sitäkin varmasti tulisi aina häiritsemään muisto siitä, että he olivat

kerran olleet toisilleen kaikki kaikessa, mutta tuli oli sitten

sammunut ja he yhdessä koettaisivat löytää jotakin lämmintä tai

käyttökelpoista kylmistä poroista. Sekin olisi turhaa kaivelemista ja

valheellista itsensä ja toisen lohduttamista nokisilla hiilillä lämmön

asemesta. Siispä: ei mitään sopimuksia enää heidän välilleen...

Mutta nyt? — Nyt heitä ei odottanut mikään ja kuitenkin kaikki. Edessä

tulisivat olemaan jonkinlaisen suloisen odotuksen päivät samoin kuin

ensiaikoina. Kaikkeen liittyisi hienon hieno jännitys, mitä tapahtuisi

tänään ja huomenna. Ja vaikka kaikki päivät olisivatkin aivan toistensa

kaltaisia, olisivat ne kuitenkin niin monivivahteisia.

Nyt Liisa uskoi, että jos mies ja nainen ovat joskus korventaneet

parhaimmat tunteensa liiallisessa leimussa kirveleväksi käpryksi,

niin pitkän eron jälkeen, naisen kyynelten ja miehen katumuksen

voimalla ne voi saada jälleen yhtä ehjiksi ja tuoreiksi kuin ne olivat

syntyessäänkin. Olihan Jenny-rouvan hoivaama kukka tuossa kamarin

ikkunalla nyt kukkiessaan yhtä punainen ja kukat yhtä verentäysiä kuin

viime kesänäkin vaikka se olikin menettänyt kaikki lehtensä talvella ja

oli ollut vain kuiva ja katkeileva risu.

Liisa harhaili ja pysähtyi seisomaan keskelle kamarin lattiaa,

miettimään ja muistelemaan, sillä hän oli aivankuin lähtenyt jotakin

hakemaan, mutta ei muistanut mitä. Huone oli ihmeen valoisa. Eihän

aurinko ollut paistanut sinne koskaan ennen, mutta nyt se paistoi? —

Ei, vaan se heijastui sinne vastapäisen kivimuurin ikkunoista — ja

ihmeellistä: valo oli heijastuessaankin aivan yhtä kirkas kuin jos se

olisi tullut suoraan.

2.

Tauno tunsi itsensä melko tärkeäksi jättäessään asemalla tavaransa

säilytettäviksi ja kävellessään laiturille. Aina ennen, kun hän

oli iltaisin sattunut kävelemään täällä huvikseen puolituntisen,

oli hän tuntenut lievää joutilaisuutta. Hieman kadehtien hän oli

katsellut miesväen vapaata junaan menoa ja junasta tuloa, aivankuin

heillä olisi ollut aikaa ja varaa kulkea mihin halutti. Mutta tuon

hienon kateuden oli myöskin haihduttanut pieni huvi: katsella ja

kuvitella, että jos hänellä olisi rahaa yhtä paljon kuin tuolla tai

tuolla nahkalaukkuisella ja arvokkaalla herrasmiehellä, niin minkä

hän noista kulkevista naisista huolisi daamikseen, suosikikseen ja

helliteltäväkseen. Totisesti se nuori nainen saisi häneltä hemmotteluja

ja mitä kaikkea vain rahalla käsiinsä saisi. — Hän katseli kasvoista

kasvoihin ja vaatteista toisiin. Ja vain pari tai kolme sattui

tulemaan, joiden kulkua hän syrjästä ahmi katseillaan ajatellen,

miten ylevää olisi saada noin edustava nainen omiin nimiinsä, kulkea

hänen kanssaan kadulla, nousta häntä kädestä auttaen autosta ihmisten

katsellessa tai astua hänen rinnallaan jonkin suuren ravintolan

tanssiparketille syrjäisten naamojen kääntyessä heidän askeltensa

mukaan. — Tuo kaikki oli ollut vain kuvittelua silloin, mutta nyt hän

tunsi olevansa tasavertainen noiden miesten ja naisten kanssa. Hän

astuisi niiden kanssa samaan junaan ja hänellä oli nyt yhtä tärkeä

matka kuin heilläkin.

Mutta niin tärkeä kuin hänen matkansa juuri tuolla junalla olikin, piti

hänen sattuneiden esteiden vuoksi lykätä se huomiseen ja neuvotella

ja järjestää sitä ennen muutamia tärkeitä asioita insinööri Vareisen

kanssa, jota hän nyt odotti luokseen neuvottelemaan. Ikävä vain, ettei

se mies tullut, vaikka hän oli odottanut jo puoli tuntia ja veturi

höyrysi sakeinta savuaan sen näköisenä kuin heti kiljahtaisi ja lähtisi.

Silloin muistuivat Taunon kuvittelujen lomassa mieleen Jenny-rouvan

ankarat kasvot hänen matkalaukkua pakatessaan. Häntä kipaisi pieni

pelkokin, että äiti sittenkin tulisi jäljestä asemalle katsomaan

pojan lähtöä. Hän käveli eteishallin nurkkaan siltä varalta, jos

äiti itse tai Liisa tulisivat vakoilemaan, sillä junasta he eivät

häntä etsisikään. Koko ajan hän tarkkasi ovelle ja odotteli Vareista

haihduttamaan hänen jäämisestä johtuvaa pelkoaan ja huonoa omaatuntoaan.

»Kah, lordi!»

Kioskissa hänen selkänsä takana vilkutti silmiään tästä tapaamisesta

hyvin iloiseksi tullut neitonen, vetäen sormin mustaa pojantukkaansa

sileäksi. Hän oli Johanssonin Betty, joka vuorotteli toverinsa kanssa

täällä kioskissa päivällä ja lisäansioita saadakseen tarjoili illalla

ylimääräisenä siinä »Puisto»-kahvilassa, jonka vakinainen vieras Tauno

oli..

»Kuule, lordi. Ethän sinä mihinkään matkusta! Älä jätä meitä!»

»En vielä tänään, mutta huomenna lähden viettämään kesää muutamaan

kartanoon. En päässyt vielä tänään, kun lupasin mennä erään toverini

kanssa huviajelulle merelle.»

»Ai-ii! Suurenmoista! Minuako aiot pyytää mukaasi? — Oikeastaan voisin

lähteäkin, jos vain saisin Dagmarin vaihtamaan iltavuoroja kanssani. —

Kuule!» hän toimitti kertaakaan henkäisemättä välillä. »Mene meille,

Dagmar on nyt juuri kotona. Kysy jo valmiiksi, eikä hän suostuisi.

Mutta älä sano, mihin mennään, muuten Dagmar itse tahtoo mukaan.»

»Jassoo, mukaanko? Se olisi kyllä hauskaa, mutta en oikein tiedä...

Mitä mahtanee toverini ajatella», koetti Tauno hienoksittain estellä.

»Yksi mies taivutetaan. Odota minua meillä ja lähetä Dagmar tänne.

Tulen sitten itse kotiin pian. Ai, mutta kuule! Tai ei, mene nyt vain,

niin siellä tavataan!»

Taunon mielessä hypähti jokin tasakäpälää. Nyt hän ei oikeastaan

olisi enää Vareisen tulosta välittänytkään. Ikävä vain, ettei hän

voinut naiselta kieltää mitään, vaikka tiesi, ettei Vareinen suostuisi

merimatkaan kuitenkaan. Koko se mies tuntui nyt jo tarpeettomalta — ja

siinähän hän juuri tulikin.

Tauno heti selitti menevänsä erääseen boksiin lähelle rantaa ja

siellähän he voisivat illalla ennen lähtöä tavata.

»Mitä sinä sinne?» kysyi toinen ynseänä. »Odota jossakin muualla, mene

vaikka kotiisi.»

»No mutta ymmärräthän, etten voi näyttäytyä siellä, kun olen jo

matkalla Lampelaan! — Tule mukaan, niin minä esitän sinut sen boksin

emännälle!»

Tauno esitti »insinööri» Vareisen ja Betty heti innostuneena selitti,

miten he Taunon kanssa olivat juuri päättäneet, että hänkin tulisi

mukaan huvimatkalle. Vareinen yritti näyttää totiselta, mutta toinen ei

antanut suunvuoroa, vaan pyysi, että »inshinööri» — ranskan ja suomen

sekaisesti ääntäen — että inshinööri tekisi hyvin ja menisi Taunon

kanssa heille siksi aikaa kuin hän pääsisi kotiin ja jouduttaisiin

lähtemään. Ja nainen hymyili Vareiselle aivankuin ei olisi hymyillyt

yhdellekään miehelle ennen häntä, että on niin hauska tutustua

inshinööriin, kun Tauno on teistä niin usein puhunut.

»Mistä pirusta sinä tuon naisen löysit kiusaksi?» kysyi Vareinen

matkalla.

»Älähän sano mitään, ennenkuin tutustut. Se on hauska daami!»

»Mutta älyät kai, ettei hän voi tulla mukaan. Saat itse selittää nyt

asiat.»

Mutta Tauno ei sitä oikein älynnyt. Hän ei ymmärtänyt, miks'ei

hauska nainen voisi tulla heidän mukaansa... Nyt hänelle ei matkan

tarkoitus tuntunutkaan olevan enää niin tärkeä, kun sille oli tullut

tummatukkainen, iloinen ja pirteä sivutarkoitus. — Mutta hän ei puhunut

Vareiselle mitään. Ei viitsinyt väitellä mielestään itsepäisen,

jäykän ja peräänantamattoman toverinsa kanssa, vaan toivoi asioiden

järjestyvän itsestään. Hän vain vei insinöörinsä sopimuksen mukaan

tyttöjen asuntoon, jossa juuri kasvojaan pesevä ja märkäkätinen Dagmar

otti heidät vastaan.

Vareinen seisoi tikkuna, kädet selän takana, katsellen, kuinka

lordi heittäytyi tuttavalliseksi talon kanssa näyttääkseen ja

kehuskellakseen hänelle tyttötuttavuuksistaan. Eikä Dagmar-neiti, joka

teeskennellen nauraa kikatti jokaiselle tavulle yhtä paljon kuin hänen

asuntotoverinsa Betty oli tunkenut tavuja, näyttänyt laisinkaan pitävän

pahana pojan röyhkeän tuttavallista käytöstä. Hän vain nauroi omaa

peseytymistään, pörröisen tukkansa sukimista, tuolia keskellä lattiaa

ja sitä, että vieraat olisivat hyviä, istuisivat ja viihtyisivät tässä

vanhojenpiikojen talossa, hihhihhihhii...

Mutta Taunolla oli hauskaa.

»Kuule, etkö aio tarjota vieraillesi mitään? Anna nyt edes yksi pusu,

jos ryyppyä ei ole.»

Ja toinen kikatti niin, ettei olisi voinut kieltää kumpaistakaan, jos

ei antaakaan.

Vareinen mietti, ettei tuo nainen ainakaan ollut tehnyt maailmassa

mitään syntiä, sillä synnin esivalmistelut naurattaisivat häntä

varmaankin niin, että toinen lähtisi sitä ennen karkuun.

Tauno nousi jo samassa kuin oli istuutunutkin ja näytellen hyvin

uteliasta kaula sojossa kurkisteli pöytälaatikkoihin, vaatekomeroon

ja pesuhuoneeseen. Sieltä hän toi, kasvot kappalaismaisen hurskaassa

ilmeessä, puolen litran vajaan pullon spriitä.

»Älä, kuule, Tauno, älä juo sitä! Sinä et tiedä, mihin Betty sitä

käyttää!»

»Bettykö? Käyttääkö hän tätä johonkin erikoiseen ruumiinosaan joissakin

sellaisissa erikoistapauksissa?»

»Ei, kuule, sinä et saa! Minä sanon sen», ja hän kumartui kuiskaamaan,

»hän käyttää sitä ‒ kasvoihin, hihhihhhiii.»

»Kasvoihin vain», hymähti toinen halveksien ja laittoi kuntoon

sekoituksen.

Vareinen otti tarjouksen vastaan mielihyvin voidakseen ruveta paremmin

sietämään noita ihmisiä, saadakseen hieman lievitystä jännittyneille

ajatuksille ja lyhentääkseen siten päiväänsä lähemmäksi peloittavaa

iltaa. Hän tunnusti itselleen, että jos hänen jännittyneisyytensä ja

hermostuneisuutensa nousisi koko loppupäivän yhtä tasaisesti kuin

tähän asti, niin hän illalla, pahan paikan eteen tultua, vapisisi kuin

haavanlehti. Väliin tuo edessä oleva tämäniltainen tuntui houkuttelevan

kuin ihana synti, väliin taas tuntui kuin se olisi ollut viattoman

miehen murha.

He istuivat tunnin. Vajaa pullo kului pohjilleen ja lasit tyhjenivät.

Vareinen tunsi olevansa jo lämmin, mutta pysyi yhä hiljaisena. Tauno

näytti olevan jo hutikassa tai ainakin teeskenteli sitä, lasketteli

muun lörpöttelyn lomassa ruokottomuuksia, mutta ei saanut Dagmaria

maistamaan lasistaan, vaikka olisi kuinka tyrkyttänyt ja opettanut

kuin koiranpentua. Tämä vain nauroi yhtä paljon kuin ennenkin, siirtyi

lähemmäksi Vareista ja sanoi hakevansa Vareiselta suojaa pikku pojan

kädenkoukistuksia ja lähentelyjä vastaan. Hän kysyi myöskin Taunolta,

että mitä Betty sanoisikaan, jos näkisi Taunon silittelevän toista.

Mutta Tauno ei sitä käsittänyt, hän ei ymmärtänyt, mitä Betyllä voisi

olla siihen sanomista. Eihän hänellä ja Betyllä ollut välillään mitään

sen enempää kuin hänellä ja Dagmarillakaan, toisin sanoen ei mitään —

ainakaan hänen tietääkseen. Vareinen yritti olla kohtelias mutta olikin

kömpelö, ja muistaen tämäniltaisen matkansa tuli taas sanattomaksi

ja tuijotteli pitkin seiniä. Hän näki myöskin leposohvan rutistuneen

peitteen, kun joku oli siinä äsken nukkunut, tietysti Dagmar ennen

heidän tuloaan, sen päälle myttyrään jätetyn huovan sekä tyynyn, jossa

oli vielä kuoppa naisen pään jäljeltä. Se muistutti hänelle jostakin

— esikaupungin puutalossa keittiön nurkassa sairastaneesta naisesta,

jonka pään hän oli saanut nostaa syliinsä ja nähnyt hänen poskensa

kuopan hien ruskettamassa tyynynpäällisessä. Sen muistaminen teki hänet

yhä hiljaisemmaksi.

»Onko sinua koskaan pussattu?» kysyi Tauno karkealla äänellä naiselta

yhtäkkiä kesken muun.

Naisen hymy jähmettyi ja hän ei hiiskunut sanaakaan, vaan katsoi

Vareiseen kuin lapsi vierastaen.

»Hhsshh», hillitsi Vareinen Taunoa hienotunteisesti, »muista, että nyt

et ole kotonasi, vaan vieraana.»

»Antakaa hänen puhua», asettuikin nainen Taunon puolelle kuin ei olisi

käsittänyt, mitä varten Vareinen oli niin sovinnainen. »Antakaa toki

pojan puhua, niin saattepa nähdä, että hän filosofoi erotiikasta. Tuo

poika oikeastaan ajattelee paljon, mutta tekee vähän. Annetaan hänen

ajatella, sillä eihän hän erotiikastakaan muuten välitä. Onhan hyvä,

että tulee tyydytetyksi — puhuen.»

»Minä kysyin sinulta, nainen, onko sinua pussattu? Oletko tehnyt

syntiä?» tankkasi Tauno yhä.

»No niin, sinä et kysynytkään, voisinko tehdä, vaan ainoastaan, olenko

tehnyt. Minun on niin helppo vastata: en», selitti Dagmar luonnollisena

ja nyt enää nauramatta.

»Niinhän ne kaikki väittävät. Mutta todista. Näytä!»

Vareinen näytti tuntevan siveellistä pahoinvointia, vaikka tämä

toiselta puolen tuntuikin hänestä niin houkuttelevalta. Mutta hän ei

voinut mitään sille, että joutui naisen katseen tavatessaan hämilleen

sen vuoksi, että tuo toinen oli aivan luonnollinen. Eikä hän muuten

käsittänyt ollenkaan naisen muutosta äskeisestä kikattavasta nyt

rohkeaksi. Hän ei tuota naista äsken sietänyt, nyt hän ei sitä

ymmärtänyt. Ihmetteli vain.

»En näytäkään», puolustihe Dagmar. »Mutta koeta uskoa muuten. Vai

epäiletkö? Eikö riitä, kun minä vakuutan?»

»Riittää. Minä uskoni Minä uskoni» Ja hän löi kolmannella kerralla

nyrkkinsä pöytään niin, että astiat tanssivat: »Minä uskon!»

Vareinen kauhistui. Hän oli nyt ensimmäisen kerran nähnyt tuonkin

puolen Taunossa. Vai oliko hän vain juovuksissa? Mutta tuntui kuin

Tauno olisi joissakin asioissa ollut häntä aikaisempi. Eikä hän voinut

muuta kuin asettua humalaisen holhoojaksi:

»Ole nyt helkkarissa hiljaa äläkä häpäise naisia!»

»Ei hän niin pahaa tarkoita, poika parka. Ja eikö ole parempi olla

muutamissa asioissa rehellinen ja puhua vapaasti kuin salakavalasti

pyrkiä johonkin. Ettekö ymmärrä, hänhän vain filosofoi. Täytyyhän

hänenkin purkaa voimiaan johonkin, ja eikö ole hyvä, että se tapahtuu

noin viattomasti? Voisihan hän tehdä pahempaakin.» Ja Dagmar katsoi nyt

Vareiseen melkein paheksuvammin kuin Taunoon.

Tämä näytti unohtuneen miettimään nyt jotakin ja sanoi sitten kuin

itselleen: »Vai ei ole pussattu! Ajattelin vain, että kun sinä

naurat noin paljon ja pidät suutasi auki, niin kukaan ei saa siihen

tilaisuutta.»

Hän heittäytyi leposohvalle ja Vareinen näki nyt hänen päänsä siinä

samassa tyynynkuopassa, naisen posken kuopassa, kun Tauno itseään

ujutellen jatkoi: »Mutta vaikka ei olisikaan, niin minun viereeni

pääset nyt, jos — jos pidät suusi edelleen auki.»

»Et sinä sitä niin tosissasi tahdokaan. Vaikka voisinhan kyllä

tullakin, sillä ethän sinä mitään tekisi kuitenkaan, puhut vain. Joku

muu suurempi lurjus ei puhuisi, mutta voisi sen sijaan...»

Tuli hiljaisuus, sitten nainen ja Vareinen kuiskivat keskenään jotakin,

jota Tauno ei kuullut, mutta arveli sen koskevan itseään.

»Me sitä Dagmarin kanssa ymmärrämme eri hyvin toisemme, niin helvetin

hyvin», vakuutteli hän. »Ei kukaan muu oikeastaan ymmärräkään minua.

Kotona ei kukaan. Ei Vareinenkaan. Hän luulee minua vain huonosti

kasvatetuksi nulikaksi, joka ei pysty mihinkään eikä tee mitään. Mutta

Vareinen ei ymmärrä sitä, että ihminen voi ajatellakin. — Ei minua

oikeastaan ymmärrä Bettykään. Hän vain rusikoi, mukiloi ja komentaa

minua eikä anna koskaan puhua niin vapaasti kuin tuo Dagmar. — Muuten,

Dagmar, minä annan sinulle kultaisen neuvon, kun istut siellä sohvalla:

älä mene niin lähelle Vareista. Sinä et tunne sitä miestä. Hän on

sellainen vanha ja luotettu heikkojen, orpojen ja leskien ritari. Hänen

erikoisalanaan ovatkin juuri yksinäiset naiset — niin, naiset, mutta ei

kai kuitenkaan lapset.»

Luullen tuntevansa jotakin viittailuja Taunon omaan sisareen ja

tämänaamuiseen Vareinen kuohahti, sillä hän oli juuri sattunut

ajattelemaan itsensä ja Liisan välistä viimeistä kohtausta. Vai

tahtoiko tuo nulikka nälviä häntä siitä, että hänen yrityksensä

naismaailmassa olivat menneet aina myttyyn liiallisen äkkipikaisuutensa

tai sitten kömpelyytensä vuoksi Hän oli joskus puhellut Taunollekin

naisista iltaisin heidän loikoessaan valveilla sängyissään pimeässä

kamarissa. Tyhmyydessään hän oli paljastanut kuin luotetulle

ystävälle muutamat salaiset ja kaukaiset toiveensa ja myttyyn menneet

kokeiluyritykset. Ja nyt tuo poika uskalsi hutikassa pilkata häntä,

vieläpä naisen kuullen. Hän ei malttanut olla enää sanomatta:

»Kuvitteletko tietäväsi jotakin vai mitä leuhkat? Minä en tietääkseni

ole tehnyt kenellekään mitään sellaista, josta voisi...»

»Siinähän se vika juuri onkin, ettet ole tehnyt. Eihän siinä sitten

mitään luonnotonta olisikaan!»

Katsoessaan naiseen Vareinen oli huomaavinaan salaisen ja pidätetyn

hymyn tämän huulilla, kun tämä käänsi päänsä toisaalle. Hän itse

kimmastui ja nousi pystyyn, ei tiennyt, mitä tehdä, mennäkö ja

pudistella poikaa vai juosta pellolle koko talosta.

»Nyt te, hyvät vieraat, rupeatte riitelemään. Emäntä lähtee nyt ja

lähettää toisen tilalleen, joka saa paremmin pidetyksi kurissa teidät.

Puolen tunnin kuluttua Betty onkin jo täällä. Jaksakaa siis hyvin! — Ja

sinä Tauno», lisäsi hän kuin kahdenkesken sanoakseen Taunolle, vaikka

Vareinenkin sen tietysti kuuli: »Sinä älä kersku sillä, että tiedät

naisista niin paljon ja olet sen vuoksi heidän uskottunsa. Voivat

uskotutkin joskus pettää.»

»Minä en petä sinua, sillä minä en himoitse ketään. Mutta tuo Var...»

vastasi toinen ja keskeytti äkkiä kuin aikoen asettua nukkumaan. »Mene

nyt vain ja lähetä Betty tilalle, kyllä minä siihenkin vaihtokauppaan

suostun. Vahinko vain, että hänen voiteensa juotiin.» Mutta muistaen

sitten matkarahansa ja samalla haluten päästä eroon Vareisen kostolta

hän hypähti pystyyn ja päätti:

»Mutta minä haen tilalle!»

Kun Dagmar-neiti oli vielä eteisessä, sai Vareinen kysytyksi Taunolta

heidän seistessään nokat vastakkain keskellä lattiaa:

»Puhu suoraan äläkä viittaile: mitä kuvittelet tietäväsi?»

»En kuvittele mitään. Mutta uskon kaikkea. Ja voihan sattua minkin,

että olenkin kotona silloin, kun minun luullaan olevan muualla.»

Hän lähti, Vareinen koetti tarttua vielä hihasta kiinni, mutta toinen

pääsi ja läksi saattamaan naista. Vareinen jäi yksin ja tunsi kiukkua

siitä, että jotakin oli mennyt ja kenties oli menemässä hullusti. Mutta

hän ei myöskään ollut vielä tehnyt koskaan yhtään matkaa eikä tiennyt,

että taitavimmat miehet eivät juo, kun hakevat juotavaa muille. Tauno

tulikin ennen pitkää takaisin mukanaan toinen pullo, jota kehuskellen

hän koetti toisenkin saada unohtamaan sanaharkan. Mutta Vareinen

toikkasi jälleen:

»Ala sanoa, mitä tiedät.»

»Ei se mitään ollut», huitaisi toinen kädellään.

»Olipas! Ja puhu pian!» kiivastui Vareinen tarttuen takin rintaan.

»Tuntuu kuin sinussa olisi salakuuntelijan vikaa.»

Mutta Tauno koetti pehmeillä käsillään painaa alas toisen ranteita:

»Ei se mitään. Muuten minä vain suotta. Juo tuo konjakki.»

»Puhu äkkiä, muuten...»

»Älä huuda! Kuulin vain tänä aamuna, kun te Liisan kanssa... Kuulin

vain, kun koetit valloitella, mutta touhusit aivan turhaan. Ja

turhaahan se tietysti olikin.»

»Ole vaiti!» huusi Vareinen tyrkäten hänet retkahtaen istualleen ja

riipaisi sitten lasin pohjalle maistiaisiksi kaadetun konjakin.

»Itsehän tuota tiukkasit sanomaan», valitti toinen kuin anteeksi

pyydellen ja koetti oikoa Vareisen nyrkkiensä välissä rutistamaa takin

rintamusta.

Pitkän tovin kuluttua Vareinen puhui sovittavana ja näköjään hyvin

rauhallisena:

»Sehän oli leikkiä Liisan kanssa, niinkuin luonnollisesti tajuat.

Minun tietääkseni ei kukaan mies voisi päästä pitämään Liisaa

nimikkoflammanaan.»

»No, ei kaikki, mutta ehkä sentään joku.»

»Valehtelet taas tapasi mukaan», koetti toinen ärsyttää häntä puhumaan.

»Jos lie valetta. Eikähän tuo minulle kuulukaan. Minulla on omani ja

Liisalla omansa ja sillä hyvä.»

Yritys ei onnistunut, ja lisäksi Tauno vain viittasi tietävänsä jotakin

ja sai toisen entistään uteliaammaksi. Hän loikoi nukahtamaisillaan

leposohvalla, kohottautui väliin vain sen verran, että sytytti

paperossinsa. Mutta sitten pää hervahti taas ja tupakka sammui.

Vareinen istui rentona ja kulmat kurtussa, sytyttäen aina uuden

paperossin entisen hehkusta, lipaisi vähän kieltään lasissa ja kuin

tyytymätön sonni puhaltaa tuhautteli savukkeensa hehkuvaa tuhkaa. Ja

tuo vihainen puhallus olikin ainoa, josta huomasi, ettei hän ollutkaan

niin levollinen kuin asennosta ja ilmeestä olisi arvannut.

»Minun luullakseni Liisa ei ajattele ketään muuta uin itseään», jatkoi

hän taas, »enkä usko hänen osaajankaan kiintyä kehenkään niin paljoa,

että unohtaisi itsensä.»

»Vähänkö tuo talvella itkeskeli sitä lääkärintaimea! Ensin kyhnyttivät

kulkea yhdessä alituiseen, mutta sitten tuli poru, ja koko maailma oli

hänen tiellään ja kiusanaan eivätkä muut ihmiset saaneet ympärillä edes

aivastaa.»

»Minkä lääkärin?»

»No, se oli semmoinen vain, mitäs sinä sillä tiedolla! Luki lääkäriksi.

Sellainen hiukan itsetietoinen mies, joka ei välittänyt langostaan,

hahhah! Kun se kävi meillä, niin lörpötteli vain akkain kanssa eikä

tarjonnut mulle edes yhtä reseptiä... Kun kadulla tuli vastaan,

nyhjäytti se vain hiukan silmäluomiaan merkiksi, että hänkin oli

olemassa. Sellainen mies, josta ei ole mitään sanomista.»

»Olivatko he kauankin yhdessä?»

»Vuoden, pari, kolme tai neljä. En katsonut allakasta. Yhdentekevää

sinulle ja minulle... Minua jo peloitti, että siitä paneutuu lankomies.

Ei sen kanssa olisi tullut toimeen, kun puhuikin vain aina jotakin

hepreaa ja kukoisti tiedoillaan, jotteivät sitä olisi kehdanneet

kuunnella raamatun viisaatkaan.»

»Oletko varma, että heidän välinsä on nyt poikki?»

»Varmasti. Vai oletko sitten nähnyt heitä? Ennen se mies hyppäsi joka

ilta hakemassa likkaa. Mutta mitäs sinä näistä tiedoista! Eiväthän ne

sinua kiinnosta...»

— Vareinen mietti. Hän muisti Liisan sanoneen joskus hänelle: »Sinä

olet auttanut minua enemmän kuin arvaatkaan. Jos et olisi tuonut kukkia

etkä olisi istunut puhelemassa, niin olisin luultavasti sen ajan saanut

itkeä tämän maailman pahuutta. Mutta ikävä vain, jos väliin pyrkisi

tulemaan muutakin. Niistä sellaisista saa sitten joskus maksaa niin

helvetillisen hinnan.» — Ja hän, pöhkö, oli kuvitellut olevansa ainoa

mies koko Liisan maailmassa. Hän itse oli jo ensimmäisenä päivänä

pyrkinyt siihen, mihin nytkin. Mutta nyt hänelle alkoikin selvitä, että

hän oli koko ajan ollutkin vain uskollinen narri ja huvittaja...

»Perhana!» hän kavahti pystyyn, heitti puoleksi palaneen savukkeensa

kuppiin, jotta porot pölähtivät, siemaisi lasinsa lopun ja aikoi lähteä

johonkin. »Naisia ei näy kannattavan sääliä», hän sanoi Taunolle, mutta

tämä taas ei vastannut mitään. Ja ovessa hän vielä uudelleen kääntyi ja

äsähti toiselle:

»Minä menen nyt! Ja kuule — jos sinussa on miestä, niin tule viideltä

moottoriin. Mutta jos peloittaa tai jos naiset lellittelevät sinua,

niin pysy poissa ja pane akkain housut jalkaasi. Silloin menen yksin!»

Mutta Tauno ei näyttänyt kuulevan mitään, ei ainakaan liikahtanut. Ovi

kuului jysähtävän kumeasti kiinni Vareisen takana. Ulkoa kuului muuten

tavallinen kaukainen kadun melu. Porokupissa kytevän paperossin savu

kiemurteli hauskoissa poimuissa ja ylhäällä oheni. Viimein tupakkakin

sammui. Huoneen liikkumattomaan ilmaan muodostui savusta miehen

korkeudelle verkalleen lainehtiva, sininen taso, kuin kevyt pilviverho.

Itsestään se aleni vähitellen melkein pöydän yläpuolelle, auki jääneen

pullon suun tasalle. Pöydälle jääneellä korkilla käveli pörrösiipinen

kärpänen auringonpaisteen ja korkista lähtevän tuoksun turruttamana.

Seinän takaa kuului soittoa ja käytävässä ramahteli hissin ovi ja

kuului sen unettava surina.

Silloin kääntyi Tauno puoliunissaan toiselle kyljelleen ja jutteli

itsekseen:

»Meni taas saamaan sivalluksen kynsilleen. Kummallisia ne naiset...»

Mutta häntä oikeastaan huvitti enemmän kuin suretti se, että Vareinen

sai sormilleen.

3.

Oli juuri se aika päivästä, jolloin vuorotyössä olevista toiset

pääsivät pois ja toiset tulivat tilalle ollakseen iltamyöhään saakka.

Liisa ei ollut Erkin lähdettyä katsonut kelloa, mutta arvasi sen olevan

kahden tienoissa, koskapa koko tämän pitkän puutalon joka puolella ovet

jysähtelivät ja pihalla kulki ihmisiä yhtenään edestakaisin. Heistä oli

suurin osa sen tehtaan väkeä, jonka savupiippu näkyi kamarin ikkunaan

vinottain vastapäisen kivimuurin kulman ohitse.

Erkin mentyä ei Liisa pitkään aikaan tiennyt, mitä tehdä. Hän käveli

keittiöstä kamariin, katseli ikkunasta kadulle ja meni taas keittiön

ikkunaan, lieden viereen tai kirjoituskoneensa luo, siirtäen milloin

mitäkin esinettä, mikä tuntui olevan hänen askeltensa tiellä.

Kaikki tuntui niin omituiselta. Käänne oli tapahtunut liian äkkiä:

tänä aamuna hän oli tuntenut tiensä niin selväksi, selvemmäksi

kuin pitkiin aikoihin, ja kaikki muukin elämä tuntui lipsahtavan

paikoilleen tavalliseen uomaansa. Mutta sitten tuli lääkäri — Liisa

ei tunnustanut, että sen oli tehnyt Erkki, vaan lääkäri —ja pyöräytti

kaiken jälleen kerran ympäri. Liisasta ei kyllä tuntunut laisinkaan

siltä kuin mitään olisi mennyt sekaisin. Ei, vaikka kaikki olikin

menossa aivan toiseen suuntaan kuin mitä hän oli päättänyt, oli kaikki

myöskin niin hyvässä järjestyksessä, että Liisa pelkäsi tulevansa

vastustelematta hyväksymään suunnanmuutoksen. Muuten hän olisikin

vaistomaisesti jarruttanut vastaan. Ja kun hän nyt mietti asiaa, täytyi

hänen samalla ihailla Erkkiä. Olipas siinä mies: aikoi yhdessä hetkessä

muuttaa kokonaisen perheen asiat aivan ylösalaisin kuin sivumennen

ja päähänpistosta. Sillä kaikki oli tosiaan käynyt nopeasti; Liisa

ei voinut epäilläkään, että Erkin olisi tarvinnut etukäteen harkita

suunnitelmiaan aivan yksityiskohtia myöten, ennenkuin hän esittäisi ne.

Tarkkaan ajatellenhan Erkki ei ollut kylläkään vielä vaikuttanut

kehenkään muuhun kuin Liisaan, mutta Liisa tiesi hyvin olevansa

perheessään siksi tärkeä henkilö, että käänteet hänen asioissaan

vaikuttaisivat melkein yhtä paljon muihinkin. — Ja pian alkoi näkyäkin

merkkejä siitä, että jotakin oli tapahtunut. Hän vihelteli, hymyili,

meni peilin eteen ja katseli kuvaansa. Sitten hän huomasi hellalla

likaisten astioiden pinon, joka oli häntä kiusannut ja hävettänyt Erkin

käydessä.

Hyvänen aika, mutta eikös se miekkonen luvannut tulla illalla

uudestaan! — Nyt tuli kiire. Hän ensin pesi astiat, kuivasi ja vei ne

kaappiin. Koko hella hermostutti häntä rumuudellaan. Hän etsi komerosta

vanhat ikkunaverhot, leikkasi niistä verhot hellansa eteen, silitti ne

ja pani paikoilleen. Keittiö muuttui jo siitä paljon paremmaksi. Kas

vain, kun hänkään ei ollut tullut tuota koskaan ajatelleeksi, vaikka

oli pitkät päivät joutunut katselemaan kaikkea. Hän kai oli aina

katsonut vain sisäänpäin eikä ollut laisinkaan huomannut ympäristöään.

Tai sitten ympäristö ja mielentila olivat riippuneet toisistaan.

Hän meni eteiseen ja katseli. Se oli melkein pimeä, kun ainoastaan

oven toisella puolella olevasta pikku ikkunasta tuli valoa. Toinen

ikkuna oli peitetty, nurkkaan oli tehty vaatesuoja mustasta kankaasta,

joka pullotti liikoine sisällyksineen. Hän veti vaatteet alas, kantoi

koko pinon ullakolle, repi irti ikkunaa peittävän laudoituksen ja pani

verhonpätkän eteen. Ullakolta hän haki vaatenaulakon ja kiinnitti sen

paikoilleen seinään. Ennen se ei ollut mahtunut seinälle juuri sen

mustan verhon takia, vaan vaatteet ja hatut oli pidetty rautanauloissa.

Kamarista hän otti Vareisen sängyn viereisen pikkupöydän hattupöydäksi

ja seinältä peilin sen viereen. Ennen ei eteisessä ollut ollut

peiliäkään, vaan kukin oli saanut katsella itseään Vareisen kama rissa.

Kun hän vielä lakaisi ja luutusi eteisen ja keittiön lattiat, oli hän

valmis silmäämään kamariinkin.

Siellä näytti kaikki olevan niin eriskummallisessa järjestyksessä,

että tähän saakka oli jokaisen pitänyt kulkea silmät sokeina, kun ei

ollut sitä huomannut. Molempien miesten sängyt olivat ainoalla eheällä

seinällä, piironki ikkunanpuoliseinällä ja sen sijaan sohva, pöytä ja

tuolit melkein uuninnurkassa. Näin ollen täytyi keskilattialla kulkevan

ihmisen pakostakin kompastua joko pöydänjalkaan tai Vareisen sängyn

alta kurkisteleviin saappaisiin. — Liisa kokosi Taunon sänkyvaatteet

ja vei ne ullakolle. Ja kun Vareinen oli sanonut olevansa poissa yön

ja muuttavansa jo huomisaamuna jonkun toverinsa luo, sai hänenkin

vuoteensa tehdä seuraa. Samoin itse sängyt, kappale kerrallaan,

kolisivat portaita ylös, ja Liisan sormia purivat niiden terävät

rautaiset päät ja päätä huimasi vetäessä ylös niiden raskaita pohjia. —

Sitten sai sohva askelen kerrallaan siirtyä sänkyjen entiselle paikalle

ja pöytä sen eteen. Mutta kun hän sen jälkeen kävi piirongin kimppuun,

alkoivat korvat jo surista, ohimosuonet jyskyttivät ja silmiä sumensi.

Hän ehti heittäytyä sohvalle, ennenkuin kaatui, ja tunsi niin suloisen

raukeuden koko ruumiissaan ja aivoissaan, että olisi voinut olla siinä

vaikka aina. Kaikki oli niin merkillisen kevyttä ja helppoa, koko

maailma tuntui etenevän ja hän sammui ja vajosi johonkin.

»Pyörtyminen on itse asiassa suloista», tunsi hän ajattelevansa ja

antautui.

Siinä puoliksi tajuissaan, mutta vastustelematta ja — estelemättä hän

makasi kauan. Aika oli kadonnut ja sai kadota, samoin ajatuksetkin. Hän

kyllä tiesi loikovansa siinä, mutta ei tiennyt, miten kauan oli ollut.

Sitten kuului heikkoa kolinaa ja askeleita. Mutta ne kaikki kuuluivat

toiseen maailmaan eivätkä liikuttaneet häntä. Sitten askelet kovenivat

ja häntä harmitti, kun ne rikkoivat korvien nukuttavan, urkumaisen

soinnin. Hänen katseensa piiriin ilmestyi jokin varjo ja Vareisen ääni

sanoi:

»Maailma näkyy muuttuneen paljon viime tapaamisesta.»

Hän ei viitsinyt edes avata silmiään kokonaan ja vielä vähemmin

vastata. Vasta kun hän luuli toisen kumartuneen ylitseen ja oli

tuntevinaan hengityksenkin kasvoillaan, ajatteli hän: »Niin on, ja

sehän tässä hauskaa onkin», mutta ei kuitenkaan tiennyt, oliko hän

sanonut sen ääneenkin vai eikö. Hän vain käänsi kasvot seinään päin,

huokaisi pitkään ja vaipui taas ajatuksettomuuteen.

Kadulla kävi sill'aikaa tavallinen ihmisten ja ajoneuvojen katrilli;

ne menivät ristiin toistensa ohi ja kadunkulmassa muodostivat hauskat,

limittäin toistensa poikki kulkevat neliön sivut. Kun aamusta iltaan

olisi ollut vielä musiikkia, satamiehinen hanuriorkesteri soittamassa,

olisi tuo katrilli, joka muuten tuntui liiankin raskaalta, joskus

vankikulkueelta, saattanut silloin olla niin hauskaa, että jokainen

olisi unohtanut muut ikävämmät asiansa ja mielellään ollut tanssissa

mukana. — Ikkunan ääressä seisoi Vareinen sitä katsellen ja edes

päätään huoneeseen päin kääntämättä lisäsi äskeiseen:

»Vai on muuttunut... Ja saisiko tietää, kenen kunniaksi?»

»Minun ja muiden», vastasi kuin unen keskeltä Liisa, kääntyi selälleen,

siristi silmiään ja totesi Vareisen tosiaan seisovan ikkunan ääressä.

Mutta se oli hänestä nyt niin sanomattoman yhdentekevää, hän vain

vetäisi helmojaan alemmaksi polviensa yli, pani jalkansa ristiin

toistensa päälle, kädet ylös päänsä taakse, painoi päänsä syvemmälle

tyynyyn ja sulki silmänsä.

Tuo yhtäkaikkisuus, jota Vareinen ensin luuli keimailemiseksi,

vaikutti, ettei hän Liisaa katsellessaan tuntenut olevansa enää niin

varma, vaativa ja kiukkuinen kuin oli tullessaan päättänyt, mutta ei

kuitenkaan niin tilanteeseen tyytyvä, että olisi jättänyt asiansa

toimittamatta, kun oli kerran lähtenyt sitä varten. Hän myönsi, että

tuo nainen voisi saada hänet noilla vartalonsa viivoilla hulluksi,

kauniilla sanoillaan mykäksi ja silmillään sokeaksi, ja sen vuoksi hän

ehätti sanomaan itseäänkin rohkaistakseen:

»Taidat siirtyä jälleen lääkärinhoitoon, kun käytit itseäsi välillä

koneremontissa?»

»Juu. Tuohon jäivät lääkäriltä kojeetkin pöydälle», ynisi Liisa kuin

kiusaantuneena siitä, ettei hänen annettu nukkua rauhassa. Hän alkoi

sitten yht'äkkiä tuntea hikoavansa ja pyyhki märkää ja kiiltävää

otsaansa. Merkillisen kuuma oli tullutkin, vaatteetkin tuntuivat

loikoessa tarttuneen ihoon kiinni. »Mitenkähän kauan olen tässä

nukkunut?» hän kysyi ääneen itseltään.

»Itsepähän tiedät, kuka sinut siihen jätti ja milloin», vastasi

Vareinen ja heitti hänen jalkoihinsa pöydältä ottamansa kiiltävän

kappaleen, jota hän ei ollut malttanut jättää katsomatta. Liisa

vaistosi toisen tarkoittaneen jotakin hävytöntä, muttei viitsinyt

edes vastata, vaikka tulisikin virkistyvänsä viiltävistä sanoista ja

polvessaan tuntemastaan kivusta.

»Ja mitä perhanaa tämä kaikki hyödyttää», ajatteli Vareinen itsekseen,

vaikka ei voinutkaan vielä myöntää sitä tuon naisen edessä. Ja muistaen

pian olevansa työtönkin hänestä jo tuntui kuin hän olisi astunut aivan

vieraaseen, hänelle liian vieraaseen ympäristöön, koettanut kiipeillä

ylemmäksi kuin lupa oli ja saisi nyt kärsiä sen kiukuttavan häpeän että

asiat ottivat takapakkia. Hetkisen häntä vaivasi pelko, että kaikki

olisi parhainta jättää nyt sikseen ja livahtaa takaisin maalle kotiin

ja ansaita toistaiseksi leipänsä veljen maalla turvetta kääntäen. Ja

vasta sitten, kun joskus sattuisi tilaisuus, voisi taas yrittää täällä

uudestaan. — Edessä tuntui nyt olevan kuin suuri tilinteon hetki,

että hän oli vain Vareinen ja oli kuitenkin uskaltanut liian paljon,

että hänen olisi astuttava alastomana ja kaikkine virheineen noiden

ihmisten tuomittavaksi ja jätettävä sitten tuomarit nauramaan. Kaikki

oli niin merkillisen yksinäistäkin ja ihmiset pyrkivät katselemaan

häntä koko tämän päivän kuin menninkäistä, joka on uskaltanut puikahtaa

esille jumalan kirkkaassa valossa. Ja tuo nainen? — Hänkin aivan

näytti tietävän koko tämäniltaisen matkan ja etukäteen ilkkuvan sen

seurauksille. — Mutta tehköön niin ja ilkkukoon vielä jälkeenpäinkin.

Mikä on päätetty, se on päätetty ja pysyy!

Hän meni piirongin luo, puhdisti taskunsa ja piirongin papereista,

repi ne ja poltti uunissa. Kaiken arvokkaan hän pani samaan laatikkoon

kuin ainaiseksi mennäkseen — kellon, ei, hän tarvitsi sen ja pani

takaisin taskuunsa, lompakon — samoin, helkkari, tottahan hän matkalla

rahaa tarvitsisi. Hän penkoi lompakkonsa muuten tyhjäksi, mutta

Liisa näki sinne pantavan ison tukun leveitä seteleitä — ne olivat

Vareisen säästörahat, jotka saisivat olla tänä iltana pelissä isolla

nakkilaudalla.

Liisa luuli olevansa liikaa huoneessa, kun toinen järjesti

majanmuuttoaan, ja sen vuoksi nousi istualleen ja sanoi:

»Suo anteeksi, olisin mennyt jo ennemmin pois, kun olisin huomannut

sinun järjestelevän muuttoasi...»

»Makaa siinä vain», urahti mies tylysti, »saatpahan nyt nähdä senkin

ilon. Minä kyllä oikeastaan muutankin vasta huomenna, ja siihen on

vielä paljon aikaa, paljon enemmän kuin uskoisikaan.» — Olisihan tuokin

kaikki voinut jäädä sanomatta, mutta eihän tässä nyt kannattanut

haikaillakaan.

Hän veti jostakin laatikosta pienen browningin, työnsi makasiinin

sisään, pani toisia täytettyjä puolen tusinaa taskunsa pohjalle, veti

patroonan piippuun, varmisti, hypisteli asetta, tunsi kuitenkin sen

kaiken olevan oikeastaan vain näyttelemistä omaksi lohdutukseksi ja

puheli selin Liisaan:

»Minä en enää tiedä, mitä ajattelisin sinusta, nainen, mutta väliin

tuntuu kuin voisin ampua sinut. Mutta sitä en tee enkä päästä piruja

ilkkumaan. Väliin taas voisin heittää ryysynikin päältäni sinun

jalkojesi pehmikkeeksi. Ei kannata kuitenkaan sinun takiasi kumpaakaan:

ampumisesta ei olisi mitään hyötyä ja tiesi toppaamisesta saavat pitää

huolta ne samat, jotka muustakin.»

Kun Liisa ei vastannut, jatkoi hän:

»Vareinen jättää nyt sinut herran rauhaan ja rupeaa puuhaamaan jotakin

muuta tuottavampaa. Kun palvelee vain itseään, tietää saavansa parhaat

kiitokset siitä. Silloin ei tarvitse syyttää ketään, jos käykin

huonosti, eikä rasita ketään liialla hyvyydellä.»

»Mutta hyvä ystävä», huohotti toinen makuultaan, »älä nyt viitsi

enää käännellä asioita tuolla tavalla! Minähän olen jo monta kertaa

vakuuttanut olevani kiitollinen siitä, kun olet muistanut minua niin

paljon. Samoin tietysti äitikin, että olet tiukkoina hetkinä ollut

kuin perheemme jäsen auttamassa meitä. Mutta sinä sotket keskenään

kaksi aivan eri asiaa etkä ole sitä ymmärtävinäsi. Enhän minä voi sille

mitään, etten voi olla mieliksesi siinä toisessa. Ymmärrät kai itsekin,

ettei mistään naimisiinmenosta tule mitään, jos jompikumpi sitoo

itsensä noin vain kuin aikansa kuluksi ja muun tekemisen puutteessa.»

Jos Liisa ei olisi puhunut mitään, vaan olisi antanut Vareisen yksin

purkaa jo oikeastaan lauhtunutta sisuaan, olisi tämä pian vaiennutkin,

mutta nyt hän lämpeni taas jo Liisan ensimmäisistä sanoista, kääntyi

ympäri ja veti kasvoille valahtanutta tukkaansa:

»Kun ei, niin ei, pidä jo suusi kiinni siitä! Mutta jos joskus toiste

joudut olemaan ilman vakituista heilaa, niin älä tule hakemaan

viransijaista kestään Vareisen pojasta! Saat sen väliajan tyydyttää

itseäsi jollakin muulla.»

»Hävytön! Taas tuo sama syyte kuin tänäaamunakin! — Sinulle näyttää

olevan aivan turhaa huutaa, että olenko minä sinua etsinyt ja tarvinnut

sillä lailla kuin kuvittelet. Ja kun itse tuppauduit, niin enhän minä

käsittänyt niitä muutamia suutelemisia niin vakaviksi kiristyskeinoiksi

kuin ne nyt näyttävät tulleen, vaan päinvastoin olin huomaavinani,

että ne sinunkin mielestäsi olivat varsin mukiinmenevää leikkiä. Ja

muistatko myöskin, että sinä itse pyrit vielä johonkin muuhunkin, mutta

minä tein ja jumalan kiitos, että minulla on voimaa siihen ne aikeesi

aivan turhiksi, ja sinä olit suuttuvinasi siitäkin.»

»Älä viitsi enää ärsyttää minua!» huusi mies tuntien keksiänsä

teatterimaisen käänteen ja suggeroivansa itsensä verisen vihaiseksi.

»Minähän sanoin, että voisin yhtä hyvin ampua sinut kuin...» hän

työnsi pistoolin taskuunsa, astui sohvan viereen, otti kiinni Liisan

molemmista käsistä ja veti hänet kevyesti kuin lapsen lattialle

seisomaan eteensä:

»Sinä saat uskoa nyt, että voisin tehdä sinulle mitä vain, ilman että

tuntisin siitä sieluni lentävän iankaikkiseen helvettiin! Tahdotko,

että...»

Vasta nyt Liisa huomasi miehen olevan humalassa, tuntiessaan — löyhkän

kasvoillaan. Mutta hän oli myöskin itse niin hervoton, ettei kyennyt

mihinkään muuhun kuin tuntemaan toisen ruumiin omaansa vasten. Sitten

äkkiä kuin käsittäen väärin naisen tahdottoman puolustelun Vareinen

painoi päänsä tämän poveen ja suuteli sitä vaatteitten läpi. Samassa

hän pyörähti taakkoineen ympäri, Liisa luuli pääsevänsä irti, mutta

olikin jo kiepahtanut sohvalle. Heikosti hän huusi jotakin tuntiessaan

raskaan painon rinnallaan ja miehen suutelevan kaulaa ja rintaa

huohottaen. Liisa ponnisteli, hänen pukunsa meni sekaisin ja siten teki

toisen yhä hullummaksi. Jokin värähti hänessä kuin viimeinen varoitus,

ja mies painoi huulensa hänen sukkansa yläpuolelta näkyvään paljaaseen

jalkaan. Sekin oli märkä hiestä ja hänen leukansa sänki pisti siihen.

Mutta nainen ei lyönyt eikä repinyt häntä, tarttui vain hiuksiin ja

päänahkaan, veti kasvot itseensä päin kuin päänahan irtoamisen uhalla

ja sanoi rauhallisena:

»Älä viitsi!»

Mies katsoi Liisaan kuin vieraaseen, tuijotti tämän hiestä likomärkiin

ja oudonvärisiin kasvoihin ja tunsi tämän vaatteetkin aivan märiksi

puristaessaan vyötäisiä. Liisa veti hänen päänahkaansa, Vareisen ote

heltisi, hän nousi ylös, tajusi toisen olevan kai sairaan ja sammalsi:

»Mitä?»

»Mene tiehesi täältä!» huusi Liisa ylös kavahtaessaan ja olisi lyönyt

jollakin, ellei pahimmoilleen olisi ovikello soinut kerran ja kahdesti

kiivaana. Hän syöksyi keittiöön, löi oven kiinni, suori pukuaan ja

silitti pörröttynyttä tukkaansa. Painellessaan nenäliinalla kasvojaan

eteisessä hän säikähti ajatusta, että jos tulossa olisikin Erkki, niin

mitä siitä sitten syntyisikään.

»Minä se vain olen», kuului oven takana sanovan isännöitsijä, joka oli

kuullut askelet eteisessä ja sitten epäröivän viipymisen. »Minä se vain

olen ja tulin katsomaan uudelleen, kun täällä oli tänä aamuna niin

hauskaa väkeä.» Hän hymyili ovenraossa ja astui eteiseen. »Ymmärtäähän

sen vähemmälläkin, miksi vanhatpojat parveilevat tällaisen talon

ympärillä.»

Liisa, ajatukset vielä sekavana rykelmänä edellisessä kohtauksessa,

tunsi tuon iankaikkisen virren vanhoistapojista ja nuorista naisista

edottavan itseään ja oli huutamaisillaan kuin Vareiselle: »Asia

selväksi ja menkää sitten tiehenne!» mutta näki myöskin ystävällisen ja

sedällisen hymyn ja sai jurosti sanotuksi: »Isännöitsijä astuu sisään.»

»Kiitos vain, mutta minä toimitan asiani tässä vain. Nykyajan henki

kai vaatii, että kahdenkeskisissäkään asioissa ei saa kursailla

eikä viipyä: soitetaan ovikelloa vain ja eteisessä kuiskaillaan ja

kosaistaan ja sitten lähdetään kultaliikkeeseen. — Tuota — eikö rouva

olekaan kotona?»

»Soo-o! Vai rouvallekos te aioittekin», jaksoi Liisakin leperrellä

samaan tyyliin.

»No, eipä väliä, vaikka tytärkin... Kun minä tänä aamuna unohdin

mainita teille, että tämä talo on nyt myyty.»

»Vai niin. No, enhän minä aio kieltää kauppaa», naureskeli toinen.

»Eiköhän vain? Se on surullisempi juttu kuin luulettekaan: tämä talo

tulee purettavaksi ja tilalle rakennetaan samanlainen paapelintorni

kuin tuonne vastapäätäkin. Ja mikä ikävintä, rupeavat ne rakentamaan

sitä uutta jo ennen syksyä, jotta saisivat sen valmiiksikin ennen

pakkasia. Jo kuukauden kuluttua ruvetaan tätä purkamaan.»

»Jahah.»

Mies katsoi ällistyneenä: »Jahah, jahah — totisesti kylmäverinen

nainen. Jää aivan ilman omaa syytään asunnottomaksi jumalan kirkkaan

taivaan alle eikä sano muuta kuin 'jahah'. — Oletteko te noin

urhoollinen vai muutatteko meiltä mielellänne? Noissa toisissa

asunnoissa on tämän uutisen jälkeen itkeä vollotettu ja minut on

haukuttu isoksi porsaaksi. Vaikka ymmärtäähän sen, jotta syytönhän minä

siihen olen. Mutta tietysti se on heistäkin toisekseen kamalaa, kun

uudesta asunnosta ei ole tietoakaan.»

»En tiedä, onko se urhoollisuuttakaan. Elämä kovettaa, nähkääs,

isännöitsijä. Me olemme kyllä aikoneet joka tapauksessa muuttaa ennen

pitkää lähemmäksi keskikaupunkia. Kun minäkin kykenen tästä pian taas

töihin, niin ajattelimme, että jos tämän huoneiston saisi näin keskellä

vuotta vuokratuksi pois, niin muuttaisimme», kertoi Liisa kuin vanhaa

asiaa, vaikkei siitä oltu puhuttu koskaan mitään. Ei edes hän itse

ollut sitä juuri vielä ajatellutkaan ja sanat tulivat kuin itsestään,

niin luonnollisena valheena, ettei hän edes itse sitä huomannut.

Heidänhän oli ollut mahdotonta ajatella muuttoakaan, kun vielä tähän

päivään asti olivat tulotkin olleet tietämättömissä.

Liisa nojasi kuumaa päätään keittiön oven pieleen ja pyyhki hikeä

kasvoiltaan. Se tuntui kuin hukuttavan hänet, mistä lie johtunutkin, ei

kylläkään äskeisestä kohtauksesta, vaan kenties pyörtymisen seurauksena.

»Jassoo jassoo, sinnehän ne kaikki pyrkivät», jatkoi isännöitsijä

äskeiseen. »Olipa hyvä, ettei tämä muutto tuonutkaan teille

hankaluuksia. On niin hyvä olla, kun on yksi paikka, jossa ei tämän

uutisen jälkeen ruikuteta ja haukuta. Uskokaa pois, hyvää se tekee. —

Mutta kyllä te neiti olette vielä heikon näköinen! Ettei vain olisi

kuumetta, kun posket noin punoittavat?»

Liisasta hetkisen tuntui kuin hän itse olisi ollut syypää kaikkeen

äskeiseen, kun oli viitsinyt olla niin välinpitämätön koko miehestä

ja edes samassa huoneessakin, että sellainen kohtaus oli päässyt

syntymäänkään. Häntä hävetti, että hänet oli saatu sotketuksi johonkin

sellaiseen — aivan niinkuin isännöitsijä muka olisi voinut sen lukea

hänen kasvoiltaan. Tyttö tunsi punastuvansa vieläkin enemmän.

»Onko siitä tullut käydyksi lääkärissäkään?»

»On toki, liikaakin.»

»Kas, kas! Taidatte luulla, että lääkärithän ne ovatkin kaikkiin

vikoihin syypäät!»

Liisa naurahti: »Jos nyt ei kaikkiin, niin ainakin osaan. Onhan toki

itsessäkin syytä.» Häntä huvitti tämä keskustelu niin, että tuli aivan

hyvä olla. Puhuttiinhan aivan kuin hänen salaisimmista ajatuksistaan.

»Taitaahan lääkäreissäkin vikaa olla, mutta tekevät ne joskus

hyvääkin», myönsi ukko hyvästellen portailla.

»Aivan oikein, tepäs arvasitte», huusi Liisa hänen jälkeensä ja veti

oven kiinni.

Isännöitsijä meni myhäillen pihan poikki. Olihan hän aamullakin

muistanut tämän muuton, mutta kun oli nähnyt, mikä huoli heillä oli

jo vuokrasta, siihen kun ei näyttänyt tulleen rahoja, ei hän ollut

hennonut tehdä kahta huolta samalla kertaa, vaan oli tahallaan lykännyt

toisen iltapäivään.

Liisa meni hymyillen keittiöön aikoen jatkaa keskeytynyttä

järjestelyään, mutta muistikin Vareisen jääneen sisälle ovikellon

soidessa. Nähdessään peilistä pörröttyneen tukkansa ja nyt entistään

kuumeisemmat kasvonsa hän tunsi jälleen kiukkua ajatuksesta, että

isännöitsijä kenties oli arvannut jotakin. Hänen kasvonsa olivat

totisesti nyt syyllisen näköiset, ja olivathan he tänä aamunakin olleet

Vareisen kanssa kahden koko huoneistossa isännöitsijän käydessä. Hän

tunsi vimmattua halua sanoa miehelle jotakin päin kasvoja, ottaa kaikki

luulot pois ja haukkua koko tollo, haukkua niin, että kiehuisi. Ja

ajatella vielä naimisiinmenoa tuollaisen kanssa — ohhoh! Tai kenties

siitä ei voisikaan muodostua mitään muuta kuin luvaton suhde. —

Tuollaisen miehen kanssa, joka oli kenties suurissa luuloissaan alkanut

pitää itseään moitteettomana herrasmiehenä silloin, kun täysi-ikäisenä

kaupunkiin muutettuaan oli ostanut elämänsä ensimmäisen yöpaidan ja

hammasharjan.

Tulipunaisena, silmät leimuten ja kädet vavisten vaikka näennäisesti

rauhallisena hän avasi oven, pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

»Täälläkö sinä vielä oletkin? Sanoin jo äsken, että ala mennä! Tai sano

sitten, miten kauan viivyt täällä tavaroinesi, jotta osaan siksi aikaa

mennä muualle. Tahdon säilyä rauhassa kaikilta kokeiluilta.»

»Uskalsitpa sinä ennen olla.»

»Elukka! Ihmeellisiä nuo tämän talon miehet: toinen kuvitteli itse

mahdottomia itsestään ja uskoi ne tosiksi. Mutta siitä hullusta jo

päästiin. Nyt toinen alkaa kuvitella muista ja uskoo ne. Taidat tosiaan

luulla minua vaikka — vaikka — miksi ja luulet tietysti, että olet

minun kanssani tehnyt jotakin. Ja ainakin näyt aikovan näännyttää minut

siihen.»

Vareinen seisoi häneen selin ikkunan vieressä kuivaillen yhä kasvojaan

nolona, vaikkei voinut sitä myöntää. Miten lie noin käynytkin, eihän

hän nyt ollut suorastaan sitäkään aikonut? Hullu tikki. Mutta minkäpä

hänkään voi sille, että tuo nainen oli niin ärsyttävä ja kiihoittava

— vartalo, liikkeet ja kaikki, niin että voi menettää järkensä. Mutta

pitäköön sen kaiken sitten omana syynänsäkin. — Ja päätään kääntämättä

hän virkkoi:

»Ette te ole vielä päässeet yhdestäkään hullusta, älä ole

hyvilläsikään. Mutta toinen luultavasti lähtee omasta halustaankin.

— Vareisesta kyllä aina pääsette, kun vain pidätte huolen siitä

pienemmästä. Älä luule, että se mies missään on! Ja jos onkin, niin

vain tässä kaupungissa.»

»Mitä?»

»Vasta vajaa tunti sitten hän makasi humalassa jonkun husun luona eikä

ollut aikeissakaan lähteä mihinkään!»

»Se on taaskin vale!»

»Eikä ole. Näinhän sen itse!»

Vareinen huomasi puhuneensa taas liikaa, mutta saakoon nyt tuonkin

vasten silmiä, jotta vähemmän häntä itseään haukkuu, kun on koiria

muualla lähempänäkin. Mutta Liisa astui hänen eteensä ja saneli:

»Vai näit sen itse! Olitte samassa paikassa molemmat pyhimykset. Ja

tämä on nyt sinun tekeleitäsi, Vareinen. Ala koetakaan puhdistaa

enää itseäsi. Eikö sinun tajusi sanonut, että pojan piti matkustaa

kun kerran niin sanottiin. Ja sinä aivan ihmeellisen taitavasti näyt

pyrkivän järjestelemään tämän talon asioita. Sinun piti houkutella

Taunokin jäämään että voisit edes jollakin tehdä kiusaa. Ja kuule nyt

sinä kävelet tiukkaa vauhtia sinne ystäviesi luo ja lähetät Taunon

tänne tai junaan. Ymmärrätkö, hölmö? Ja jos ei niin käy, niin ei kestä

kauan, ennenkuin minä tulen poliisien kanssa jäljestä. Te molemmat

näytte olevan jo siinä tilassa, että oman turvallisuuden vuoksi on

parempi toimittaa teidät poliisin huomaan.»

Ovi jälleen kumahti kiinni ja Liisa meni kuin haamu pakoon kiukun

kyyneleiden kihotessa silmiin. Vareinen tunsi tehneensä jotakin tyhmää:

oli tahtonut siirtää huomion itsestään toiseen ja saikin silmilleen

kaksinkertaisen kuuron. Peilin edessä kauluksiaan korjaillessaan hän

muisti myöskin sen, miten hän tänä aamuna oli seisonut juuri samassa

paikassa, tuntenut yhtäkkistä hellyyden- ja hyväntyönpuuskaa. Nyt se

vaikutti pienenä pistoksena tunnossa ja toi tappion synnyttämää harmia.

Aivojen läpi välähti kuin jotakin sellaistakin, että hän oli kaikesta

huolimatta pitänyt tuosta naisesta suorastaan pirullisen paljon,

että se teki aivan kipeää. Ja sen kipeän vuoksi, sen lievittämiseksi

tämä kaikki oli syntynytkin. Hän tunsi jotakin kateuden- ja

katkeruudentapaista, ettei ollut saanut aikaan mitään muuta, vaikka

oli tänä aamuna niin herttaisin toivein aloittanut päivänsä. Häntä

raivostutti, ettei hän ollut tyytynyt siihen samaan kuin ennenkin,

vaan oli pyrkinyt pitemmälle, ettei ollut pitänyt sormiaan irti koko

asiasta...

Silloin tuli mieleen taas sekin paikka-asia, kerran taas... Nyt häntä

alkoivat nämä hullun-yritykset jo peloittaa. Oli koko päivän ollut niin

huono tuuri, ettei kannattaisi riskeerata enempää. Jos jättäisikin

koko yrityksen sikseen? Kaikki voisi vain pilautua, hän voisi joutua

veneineen kiinni ja vähäiset pennit sulaisivat siihen. Mies tulisi

pahasti prikatuksi ja ihmiset voisivat silloin päästä omahyväisinä

ilkkumaan: »Johan minä arvelin, ettei tuosta hyvää seuraa!» — Parasta

olisi tosiaan mennä maalle, ruveta rengiksi velimiehelle...

Mutta jospa se onnistuisi! Ensin hän tulisi varoihinsa, sitten

rikkaaksi, ostaisi talon, auton ja muuta siihen tarvittavaa, olisi

jouten, ansaitsisi vuokrilla ja saisi sievän naisihmisen. Tilaisuus

olisi päästä niin rikkaaksi kuin haluttaisi, jos ei tyytyisi vähempään.

Silloin ei tarvitsisi kuulua laitakaupungin asujaimistoon, vaan saisi

elää kuin muutkin ihmiset. Silloin ei myöskään tarvitsisi kuulla

loukkauksia tällaisilta kuin tänään, noilta, jotka pitävät itseään

jollakin tavoin sivistyneempinä, vaikka ovat niin onnettoman köyhiä,

ja ovat ylpeitä ja koppavia nälkääkin nähdessään. — Jumaliste, siihen

toiseen joukkoon pitää päästä, jossa rahalla saa mitä haluaa ja jossa

haluaa vain sitä, mikä kelpaa!

Vareinen punnitsi ja huomasi, että eteenpäin saattoi päästää vaikka

miten pitkälle, mutta taaksepäin ei kovinkaan paljoa. Voittamisen

mahdollisuudet olivat suuret, mutta tappion sittenkin pienet, vaikka

mitenkin hullusti kävisi.

»Saakeli vie, yrittää täytyy!»

Ja jokin tuntui lohduttavan niin, ettei hän tuntenut enää yhtään

noloksi itseään astellessaan keittiön halki, kun Liisa seisoi siellä

aivan sen näköisenä kuin olisi odottanut vain hänen menoaan ja

kyllästynyt viivyttelyyn. Mutta nytpähän hän jo meni, tulkoot vain

kaikki muut toimeen omillaan...

4.

Vareinen ajatteli ensin mennä Taunon luo, mutta muuttikin sitten

mieltään ja kääntyi rantaan. Oli vielä tosin paljon aikaa viiteen,

mutta hänellä oli paljon valmistuksiakin sitä ennen: hän rasvaili

ja puhdisteli konetta, katsoi melkein jokaisen nappulan ja ruuvin,

että ne olivat paikoillaan ja kestivät, avasi kynttilät ja pani uudet

ja luotettavat tilalle, kantoi polttoainetta ja öljyä kaksi kertaa

sen määrän, mitä hän arveli matkalla kuluvan. Sillä mistäpä tiesi,

pääsisikö hän suorinta tietä takaisin kotiin vai saisiko ajella

ympäri saaristoa ja pakoilla jossakin luodon kupeessa vaikka kuinka

kauan. Akkumulaattorissa oli häkää tarpeeksi, ja pumppu, lamput

ja valonheittäjä toimivat hyvin. Mutta jos tuo kaikki sittenkin

pettäisi, olisi vielä mahdollista heittää lasti mereen ja soutaa vene

lähimpään saareen. Aikaa oli onneksi vaikka kokonainen viikko. Ainoa

viipymisen este oli vain auto, joka pitäisi toimittaa rannalta takaisin

korjauspajalle ennen aamua.

Oli kuuma ja päässä tuntui jälkihumalan pakottava turtuminen ja

kaikenlaisten selvittelyjen ikävä jälkimaku. Hän riisui takkinsa,

veti paidanhihat ylös ja veneen laidan yli kurkottaen kasteli päänsä

kokonaan ja antoi valua vettä selkäänkin paidan alle. Se virkisti

hyvin. Tukkansa hän kampasi kiiltävän sileäksi ja jäi odotellen

istumaan veneen perään.

Koko laituri oli täynnä puuhaa ja touhua. Laiva kulki ohi ja sai

kaikki moottorit, soutu- ja purjeveneet heilumaan tasaisesti

aivankuin ne olisivat kirjavissa puvuissa tanssineet yhteen jotakin

rytmillistä tanssia. Ihmisiä, miehiä valkoisissa paidoissaan ja

naisia kirkkaanvärisinä, kaikki kevyimmissä vaatteissaan, tuli ja

meni. Jossakin vierellä hurahti moottori käyntiin ja puhaltui ulos

pilttuustaan, toisaalla koetti purjevene, purjeet riippuen, mutta

laivan laineiden työntämänä, päästä omalle paikalleen rantaan.

Kauempana puhalsi iso, valkea laiva, ja kun se tuli lähemmäksi, oli

sen kansi väkeä kirjavanaan. Takana näkyi ilma korkeiden talojen

kattojen yllä väreilevän kuumuudesta, ja näytti kuin itse kattojenkin

ruskeat, punaiset ja harmaat pellit olisivat lainehtineet. Mereltä

tuli puuskittain hienoinen tuuli ja tuntui virkistävän päätä ja

ajavan kaiken harmin pois. Lähiympäristö oli melkein rasvatyyntä,

mutta kaukana, vanhan linnoituksen tuolla puolen saattoi olla hyväkin

aallokko. Ja voisihan tuonne taivaanrantaa kohden mennä niin kauaksi

kuin alkaisi tuulta vastaan virkeämmin ja raittiimmin. Kun hyvin

tarkasti katsoi uloimpiin saariin, saattoi nähdä, tai ainakin kuvitella

näkevänsä, valkoisten hyökyjen vierivän pitkin laakeata kalliorantaa —

jossakin tuolla hyvin kaukana, missä saarten vihreän metsän ja nurmen

alle kätkeytyvät pitkät ja yksitoikkoiset betonivallit ja näennäisistä

kallionpoukamista pistävät esiin pitkät putket ja niiden ammottavat

kidat. — Mutta eiväthän ne häntä nielisi...

Vareinen katseli aavalle ja mietti, että kaikkein hauskinta olisi

sittenkin mennä aivan yksin ja juuri nyt. Silloin saisi olla hetkisen

rauhassa ja kääntää peräsintä mihin halutti. Tai vaikkapa ei menisikään

millekään asialle, niin voisihan käydä ajelemassa jossakin tuolla veden

ja taivaan yhtymäpaikoilla ja palata takaisin. Sen huvin nyt aina

saattoi järjestää itselleen, kun oli hyvä tilaisuus.

Rannatonta ulappaa katsellessa tuntui äskeinen kiukku ja sappi kokonaan

katoavan. Oli niin kummallinen olo, että hän jo ajatteli: jos olisi

tänä aamuna tullut tänne katselemaan ja pohtimaan asioita ja sitten

vasta mennyt niitä toimittamaan ja järjestelemään, niin varmastikaan

ei olisi käynyt niin huonosti kuin nyt. — Hän veti esille merikartan,

vertaili sen saaria mereltä näkyviin, veti sormellaan pitkin väylää:

tuosta oli mentävä.

Silloin hän sai uuden päähänpiston, heitti kartan kajuuttaan, avasi

hanat, väänsi vivut ja nykäisi koneen äkkiä käyntiin. — Lippu piti olla

— lippukin sai toki olla paikoillaan niin hauskasti lepattamassa! Mutta

ennenkuin hän ehti vielä päästää köysiä auki ja antaa veneen solua ulos

laiturista, kuului ääniä takaa, kolahdus, ja vene heilahti, kun Betty

hyppäsi siihen laiturilta ja aikoi auttaa heikkoa Taunoa veneeseen.

»Minä en voi nyt ottaakaan teitä mukaani, vaan menen yksin», selitti

Vareinen heti toisille.

»Mutta hyvä inshinööri, itsehän te pyysitte minuakin huviajelulle! Mitä

tämä nyt sitten merkitsee?»

»Minäkö? En totisesti! Taunon kanssa kenties olette sopineet siitä,

mutta minä olen koko ajan kyllä tiennyt, etten minä voi ottaa teitä

mukaan, kun...»

»Astukaa purkistoon!» komensi Tauno itseään ja olisi astunut laiturin

ja veneen väliin, jos nainen ei olisi auttanut. Mutta sittenkin hän

koetti olla sukkela ja selitti: »Tuo Vareinen on nyt vain juovuksissa

ja silloin se aina oikuttelee.»

Mutta Vareinen epäsi rauhallisena, vaikka häntä suututtikin jo: »Sinä

ainakaan et lähde tuossa kunnossa mihinkään. Minulla on muutakin

tekemistä kuin pidellä sinua pystyssä. — Ja teitä, neiti, minä pyydän

kyllä varmasti joskus toiste mukaan. Sillä nyt minä en tiedä edes itse,

milloin voin tulla takaisin ja mitä tietä. Voin viipyä vaikka monta

päivää.»

Hän valehteli hyvin kohteliaana ja hymyili. Mutta kun Tauno yritti

tarttua kiinni jo irroitettuun köyteen, meni hän tämän eteen ja sanoi

vasten kasvoja:

»Viitsit pyrkiäkin miesten matkoille tuollaisena riepuna! Sitäpaitsi

minä kävin äsken kotona ja perheesi naisväki käski sinun tulla heti

sinne. Ja jos et mene, niin mammasi tulee hakemaan ja antaa piiskaa

karkaamisesta. Neiti Bettykään ei kykene pelastamaan sinua Jenny-mamman

kostolta nyt! Ja ala laputtaa, hahhahhaaah!»

Moottori hurisi äkkiä kiihkeämpänä ja liukui pois toisten nenän edestä.

Vareinen silmäsi vielä taakseen, huiskutti Betylle kuin hyvitelläkseen

tätä ja tunsi tehneensä kuin suuren hyvätyön, kun oli jättänyt tuon

keskenkasvuisen ja pehmeän nulikan rannalle. Eihän siitä olisi mitään

apua ollutkaan ja nyt ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli

houkutellut tuota tahdotonta pentua. Toiset seisoivat yhä laiturilla

katsellen, miten vene eteni, pieneni ja sukelsi salmeen.

»Mitä tuo mies meinasi», kysyi Betty silmät levällään ja ihmeissään,

kun hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että miehet noin

kylmäverisesti kietaisivat häneltä jotakin mielitekoja. »Viitsiikin

minulta — minulta», hän korosti toisen kerran, »kieltää pääsyn mukaan.»

»Anna sen mennä», lohdutti toinen, vaikka häntä itseäänkin kaiveli

ajatellessa, että hänen hieno kuvitelmansa oli lyyhistynyt kasaan:

— mennä »insinööri» Vareisen kanssa huviajelulle ja järjestellä

liikeasioitakin, ennenkuin hän huomenna matkustaisi kesälomaansa

viettämään maalle. Häntä harmitti sekin, että Vareinen oli Betyn

kuullen irvistellyt hänelle: mammasi antaa selkään karkaamisesta.

Tarttuen Betyn käsivarteen hän koetti saada tämän pois koko laiturilta

ja tunsi kovaa halua halventaa koko Vareisen lurjus olemattomiin:

»Ann' mennä, mokoman! Se on niin kummallinen mies, ettei sen perille

pääse.» Ja kun toinen ei edes kuunnellut häntä, tahtoi hän kateellisena

Vareiselle kiinnittää naisen huomion itseensä: »Mikä lie koko mies.

Omituinen ja sellainen ap-apnormi, mikä lienee. En oikein usko, että

hän on ihan oikea insinöörikään. Epäilen, ettei tuo matkakaan ole

oikea. Oli hyvä, ettei sinne menty. Olisi voitu joutua vaikka kiikkiin.»

»Missä?»

Ja Tauno ei voinut mitään sille kostonhalulle, jonka Vareinen oli

nostattanut hänessä: »Yksinkertainen! Tullimoottori tietysti ottaisi...»

»Ahaa-aa!» hän venytti pitkään ja alkoi aavistaa tarkoituksen. Mutta

kääntyikin katsomaan totisena Taunoa silmiin, tarttui tätä olkavarresta

ja hampaat välähtivät kuin vihaisella koiralla:

»Ja sinä olisit vienyt minut mukaan, vaikka tiesit koko jutun!

Luuletko, että minä olen viinankauppias, mitä? Ja mitä sinä itse olisit

tehnyt siellä mukana, kun tiesit koko tämän retken tarkoituksen? Etkö

kuullut, kun tuokin toinen pilkkasi sinua, ämmä? — Olitko osallinen

tässä yrityksessä? Sano pian taikka minä uitan ihmisten nähden sinut

tuossa altaassa.»

»Kun minun piti tänään matkustaa maalle kesähuvilaan...» alkoi toinen

varmana itsepuolustuksien sarjan.

»Älä valehtele!»

»... piti erääseen kartanoon...»

»Älä va-leh-te-le!»

»No olkoon sitten vaikka saunakamari, kun et kuitenkaan usko.»

»Sinä kerrot nyt, mutta et tapasi mukaan kuvittele mitään etkä kerro

satuja.»

»Minun piti matkustaa, kun Vareinen pyysi, että jatsin huomiseen

ja menisin tänä iltana hänen mukanaan merelle, mutta nyt se lurjus

valehteli ja meni yksin, petti perhana!»

»Pettiperh... Etkö käsitä, ettei sinua tarvittu tuolla matkalla, etkä

mene vastakaan — viinasaksaksi Pontikkalordi...!»

»Älä huuda, ihmiset kuulevat! Minun piti matkustaa, ja nyt ne kotona

luulevat, että minä olen mennyt. Mutta tuolle äijälle minä kostan tämän

valheen, kun...»

»Sinäkö, paitaressu? Ethän pysy omin voimin seisoallasikaan! Ovatko

pojun pöksyt märät?»

Tauno sieti sen, että Betty haukkui ja pilkkasi häntä, mutta ei olisi

antanut toisten sitä kuulla: »Ole hiljaa!» hän kuiskasi aivan toisen

korvaan ja jokaisen kirjaimen erikseen.

»Älä tule niin lähelle! Mutta kun sinä pelkäät ihmisiä, niin nyt

mennäänkin meille ja puhutaan siellä.»

Hän otti Taunoa käsipuolesta ja läksi nopeasti kohti autopirssiä. Ja

Betyn ankaruudessa Tauno oli näkevinään nyt jotakin niin hellää ja

hauskaa, että olisi nauranut, jos olisi uskaltanut. Vaikka tuo nainen

sättikin häntä, tuntui se toisekseen vain hivelevän. Muuten ihmeellisiä

nuo naiset: kotona äiti haukkui, mutta piti kuitenkin hyvänä, Liisa

taas sätti vielä kovemmin kuin äiti ja Bettykin, mutta ei koskaan

pyrkinyt silittelemään jälkeenpäin, murjotti vaikka viikkokausia.

Betty haukkui kuin vimmattu, mutta taisi olla niinkuin äitikin, että

toisinaan kiittikin sentään ja piti muutenkin niin hyvää huolta.

Autossa Betty alkoikin tenttiä uudestaan:

»Minne sinun piti matkustaa?»

»Lampelaan.»

»Lampelaan, hassu! Tarkoitin: millä junalla? Mistä minä sinun Lampelasi

tiedän.»

»Ensiksi Kouvolaan ja siitä Savoon.»

»Jahah, joko selvenee! Tänä iltana lähtee vielä kaksi junaa. Ja katso,

että olet matkalla silloin.»

»Mutta en minä nyt pääse...»

»Pääset, kun on käsketty!»

»Ei minulla ole niin paljon rahaa enää. Kulutin jo osan», tunnusti

toinen, vaikka se näyttikin tiukkaa tekevän. Mutta hänellä oli

hienoinen toivo saada Betyltä apua siinä.

»Mene ja kerjää, niin tunnet luissasi, että olet jäänyt tahallasi

junasta ja juonut rahasi. — Kerjää aseman kioskillakin, niin minä annan

sinulle kaksikymmentäviisi penniä ja sylkäisen. Olisipa sekin totisesti

näky: tuollainen iso mies kerjäämässä pienipalkkaiselta tytöltä rahaa!

Sinusta se kai olisi varsin luonnollista...?»

He tulivat takaisin Betyn asunnolle. Tauno oli saamastaan löylystä

jo niin selvennyt, että itse kykeni hyvin nousemaan portaat, lisäksi

vielä hyvin sanattomana. Tai kenties hän ei ollut äsken niin päissään

ollutkaan kuin oli itse kuvitellut. Betty taas oli kiukuissaan

siksi, että oli ainaisessa suulaudessaan mennyt tarjoutumaan väkisin

mukaan. Mutta häntä suututti myöskin tuo mies, kun se ei ollut

mitenkään estellyt ja olisipa ilman tunnonvaivoja vienytkin hänet

seikkailemaan. Ja juuri tuon miekkosen puheesta hän oli saanut selvän

vain huvimatkasta ja tuppautui. Tämän terveellisen keskustelun Taunon

kanssa hän arveli kyllä jo kerrakseen riittävän ja totesi syrjäsilmällä

ja salaa hymyillen, miten hyvän vaikutuksen se oli tehnyt. Hän kyllä

oli pelännyt, että poika suuttuisi, kääntäisi selkänsä ja astelisi

tiehensä, jolloin hänen hyvä saarnansa olisi mennyt aivan hukkaan.

Mutta eipäs! Miksi Tauno jäi ja kuunteli? Miksi hän ei mennyt? — Sitä

Betty ei osannut sanoa, mutta ajatteli, että jos hänellä olisi enemmän

aikaa ja he olisivat enemmän yhdessä, niin ei kestäisi kauan, ennenkuin

miehestä lähtisivät kaikki liiat luulot ja kuvittelut pois.

He tulivat sisään, ja sanaakaan sanomatta Betty riisui Taunon takin

ja vei hänet itsensä leposohvalle nukkumaan. Tauno totteli, se tuntui

niin hyvältä, sillä kotona hänelle ei koskaan oltu tehty mitään

tämäntapaista. Sitten Betty siivosi paperossin jätteet pöydältä pois

ja vei pullot mennessään. Tauno surumielin katsoi niiden menoa ja

ajatteli koko päivän ikävää päättymistä: oli niin suurin toivein

puhuttu matkasta Vareisen kanssa, oli juhlittu koko keksintöä ja sitä

jännittävyyttä, mikä oli jo itse matkan ajatuksessakin. Tuskinpa

Tauno oli ehtinytkään vielä syventyä muuhun kuin jännittävyyteen,

muusta kaikesta viisi. Ja hukkaan olivat menneet kaikki hänen auliit

juhlanjärjestelynsä: Vareinen petti ja ilkkui...

Betty olisi jättänyt toisen kiusaamisen jo sikseen, ellei huonetta

järjestellessään ja siivotessaan olisi muistanut erästä pientä

tapausta, joka hänen mielestään oli nyt samalla maksettava takaisin.

Hänhän palveli iltaisin viimeiset tuntinsa »Puisto»-kahvilassa,

jossa Tauno aina maleksi. Siellä he olivat tutustuneetkin, ja heidän

ensitapaamisensa oli ollut hiukan ikävä. Ihme vain, että Betty oli

voinut antaa sen ilman muuta anteeksi ja koettanut unohtaa koko jutun.

— Silloin hänen oma palkkansa ei taitanut olla vielä yli kahdeksansadan

markan ja vaatteet olivat tietysti senmukaiset. Kahvilassa venyvät

puolihumalaiset ja tolkuttomat miehet olivat aina tehneet hänelle

tarjouksiaan nähtävästi siinä toivossa, että niihin voitaisiin

suostuakin, kun näytettiin niin onnettoman risaiselta ja köyhältä.

Mutta muutamat hän oli kuitenkin saanut nolatuksi perinpohjin ja nämä

tietysti panivat kaiken muistiinsa, koettaakseen joskus sopivassa

tilaisuudessa nolata hänet uudestaan, kun eivät voineet häntä häväistä.

Kerran he olivat keränneet kolehdin, taikka oikeastaan biljardissa

määräaikana voitettavat rahat koottiin ja aiottiin antaa »sille

mustatukkaiselle piialle, jolla on sarkahousut, kengät lintassa ja

jonka puseronaukosta kurkistaa likainen piikkopaita». Tuo hölmö, Tauno,

oli tietysti ryypyillä narrattu lähetystönä tuomaan rahat hänelle ja

ilmoittamaan niiden tarkoituksen. Tauno ei ollut edes nähnyt häntä

koskaan ennen ja sen vuoksi tuli. Mutta jouduttuaan Betyn eteen hän

olikin sanaton ja änkytti vain, että ne toiset sieltä huoneesta olivat

lähettäneet. Poika oli sen tien karannut takaisin sisähuoneeseen ja

oli vähällä saada selkäänsä, kun ei ollutkaan toimittanut asiaansa

täydellisesti. Betty itse oli sitten toisilta tarjoilijoilta saanut

kuulla koko jutun, oli luullut Taunon keksineen sen, vaikka tämä viime

hetkessä olikin jänistänyt, meni Taunon eteen ja haukkui hänet, minkä

itkultaan kykeni — hän oli silloin vielä niin koulaantumaton ja herkkä,

että saattoi itkeä sellaisestakin. Mutta joku usutti tuota juopunutta

nulikkaa ja tämä ei toisten nähden rohjennut olla heittämättä markkaa

hänen kaula-aukostaan sisään ja sanomatta:

»Tuoss' on markka, mene ja pese paitasi!»

Ja hän oli tämän jutun antanut anteeksi sen vuoksi, ettei tuo toinen

ollut siitä myöskään koskaan maininnut mitään, sillä se oli kai

hänestäkin liian viheliäinen tapaus muisteltavaksi. Mutta nyt se velka

oli maksettava — ei sen vuoksi, että se olisi häntä vaivannut, vaan sen

vuoksi, ettei tapaus enää uudistuisi jossakin toisaalla ja toiselle

ihmiselle.

»Kuulepas, muistatko sinä vielä sen juomarahajutun 'Puistosta'? Mitä

sinä oikein ajattelit silloin? Luulit kai, että meidän leipämme

on niin helpossa, että me vain huviksemme kuuntelemme kaikkien

tyhjäntoimittajien häpäisyjä? Luuletko meidän istuvan vain näytteillä

kioskissa tai tarjoilevan kahviloissa ihmisten irvisteltävinä. Etkö

sinä käsitä, että se on meidän leipämme, ja jos me olisimme niin

rikkaita, että voisimme ostaa teidän mieleisenne ryysyt päällemme, niin

silloin emme enää olisi siellä teidän edessänne.»

Kyynelet pusertuivat kuin varkain yht'äkkiä esiin ja hän niiskutti kuin

lapsi. Hän ei käsittänyt, miten voi itse noin hermostua itkemään, että

pilasi koko asian, vaikka oli tahtonut nujertaa toisen. Mutta miehellä

tuntui itkunniiskutuksen kuultuaan olevan paha olla, koskapa hän hyvin

välinpitämätöntä teeskennellen kääntyi seinään päin ja sanoi kuin

puoliunissaan:

»Älä viitsi. Anna sen olla.»

Tyttö käsitti väärin eikä ymmärtänyt sitä anteeksipyynnöksi, koskapa

kimmahti pystyyn huulet vavisten, takertui toisen kaulukseen ja veti

hänet istualleen sängyssä:

»Kyllä minä sinulle näytän, ettet pilkkaa ihmisiä siitä, että he

tekevät työtä! Sinä häpäisit silloin kahvilanpiian, mutta letkottelet

täällä saman piian luona kuin mato. Mitä sinä täältä haet? Sitäkö minun

ihovoidetta juodaksesi, kun ei itselläsi ole rahaa ostaa ryyppyjä?

Olisit säästänyt edes sen markkasi... Vai sitä toistako haet, samaa,

mitä hyvät lähimmäisesi ostelivat minulta kahvilan portailla, kun

iltaisin viimeinkin kotiin pääsin? — Voi hyvä jumala, mies, minulta

ei tule mitään, ei sinulle eikä muille, vaan lennätte portaista kuin

kintaat — moisetkin köyhien auttajat!»

Tytöstä tuntui kuin tämä kaikki olisi ollut helvettiä, aivankuin hän

olisi pelännyt voivansa yhtäkkiä suudella toista sen sijaan, että

piiskasi. Mutta hän pakottautui kestämään loppuun asti, aivankuin tästä

hetkestä ja hänen kestävyydestään olisi riippunut kaikki. Ääni ensin

särähti ja petti alussa, mutta hän puri hammasta jatkaessaan:

»Ja mikä sinä itse olet? Eräälle toiselle tytölle olit kertonut olevasi

ylioppilas, kahvilan laskuissa olit konttoristi ja minulle sinä ensin

näyttelit olevasi niin rikas, ettei sinun muka tarvitse mitään tehdä.

Äitisi kerroit olevan nimismiehen lesken, mutta hän on poliisin

leski ja myy torin laidassa jäätelöä ja hedelmiä ja ansaitsee siten

tupakkarahaa herra pojalleen. Minä tunnen sinun äitisi ja olen tuntenut

alusta lähtien, vaikk'et sitä luullut. Kuule, minä tunnen hänet ja olen

puhunut harva se ilta hänen kanssaan, kun menen kahvilaan.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Tauno makasi kasvot seinään päin ja tyttö istui

leposohvan reunalla hänen selkänsä takana ja pidätteli kyyneleitään.

Häntä alkoi jo hytisyttää ja siksi hän koetti rauhoittua ja tulla

levollisemmaksi, muuten hänkään ei olisi enää kestänyt, vaan olisi

voinut pian jäädä tappiolle, jos toinen olisi hyökännyt vuorostaan —

tai ei hyökännyt, vaan noussut ja kävellyt ovesta ulos. Betty muutti

äänensä paljon lempeämmäksi, tai lieneekö se muuttunut itsestään,

ja puoleksi rukoillen hän nuhteli nyt aivankuin lempeä mamma

lellikkilastaan:

»Kuule, mitä varten sinä kuvittelet kaikkea tuolla tavalla? Kerro

minulle, miksi sinä esimerkiksi kuvittelet olevasi työssä, kun et

kuitenkaan tee muuta kuin vetelehdit? Uskotko sinä itse tosiaan olevasi

joku lordi, kun toiset ovat keksineet sen sinulle pilkatessaan?

Etkö huomaa, että kaikki jätkätkin nauravat sinulle ja sinun

työttömyydellesi, sillä he sentään ovat siinä sinusta edellä, että ovat

itse ansainneet ne markat, jotka he panevat menemäänkin. Milloin sinä

alat ymmärtää sen, että sinusta ei tule tuolla tavalla mitään?»

Nainen tunsi nyt itsensä voittajaksi jo sen perusteella, että Tauno

oli kuunnellut eikä ollut mennyt. Betty huomasi hänen toisen poskensa,

josta vain osa korvan ympäriltä näkyi, olevan tulipunaisen. Hikipisara

lähti hänen tukastaan jostakin korvan tienoilta ja vieri leukaan

päin. Betty otti nenäliinansa ja pyyhki sen pois. Vaikka Taunosta ei

huomannut mitään muita elonmerkkejä kuin sen, että hän hengitti, mutta

ei edes huokaissut, taipui hänen kätensä hiljakseen sohvan päällystä

pitkin, ja tyttö pian huomasi sen etsineen hänen oman kätensä.

»Sano nyt vuorostasi minulle», puhui Tauno hiljaa, harvakseen ja ääni

matalana, »miksi sinä sitten olet minun kanssani ja miks'et aja minua

ulos?»

Betty aikoi vastata jotakin, mutta silloin hänenkin luontonsa petti

ja hän alkoi jälleen itkeä, tällä kertaa hellyydenpuuskasta eikä

loukkauksesta ja kiukusta. Hän puristi toisen kättä, mutta ei vastannut

kysymykseen, vaan sanoi yhtä hiljaa kuin toinenkin äsken:

»Olenko minä ollut sinulle paha?»

Mutta samassa hän huomasi heltyneensä taas liikaa ja kysyi uudestaan,

ääni paljon kylmempänä ja varmempana:

»Miten paljon sinulta puuttuu matkarahaa? — Viisikymmentäkö? — Minä

annan sen sinulle lainaksi siksi aikaa.»

Hän meni pöytälaatikolleen, veti sieltä kirjeiden ja paperien lomasta

pienen setelitukun ja työnsi Taunon liivintaskuun kuusikymmentä markkaa.

Huoneessa oli hiljaista. Nainen istui vuoteen reunalla kuin odottaen,

että toinen olisi kääntänyt edes kasvonsa ja näyttänyt silmänsä. Hän

olisi nyt tällä hetkellä tahtonut katsoa niitä silmiä. Mutta kun hän

sai odottaa turhaan, täytyi hänen nousta ja kuiskata korvaan:

»Minä menen nyt työhön. Kyllä — kyllä kai me joskus tapaamme vielä.

Ehkäpä sinä käyt täällä kaupungissa, syksyllä kenties... Voi hyvin.»

Tauno ei voinut vastata mitään. Tyttö kuului kävelevän ovelle, pysähtyi

sinne ja hetkisen kuluttua tuli takaisin. Hän ei sanonut mitään, mutta

Tauno tunsi hänen kumartuvan ylitseen nähtävästi vain katsomaan.

Sitten tyttö samassa jo nousi, aivan liian pian. Tauno olisi tahtonut

vielä sanoa jotakin, mutta liian myöhään. Ovi kumahti jo kiinni ja

hissi kuului surisevan.

5.

Isännöitsijän ja Vareisen mentyä Liisa loikoi pitkät ajat kattoon

tuijottaen ja nähden siellä vain kolme kärpästä, jotka tanssivat,

laskeutuivat alas, ottivat vauhtia ja puskivat päänsä katon

pinttyneeseen ja halkeilleeseen maaliin. Kyllästyttyään siihen ne

siirtyivät lamppuun, pyörivät aikansa karusellia sen ympärillä,

kyllästyivät pian siihenkin ja lensivät kukin taholleen. Hyödytöntä

puuhaa...

Vaikka yhtä hyödytöntähän tässä oli kaikki muukin. Miksi turhaan

vaivata päätään sellaisella, jota ei kuitenkaan saa ajatusten

vatkaamisella sen paremmaksi. Jokin hetkessä tekaistu hellittämätön

päätös, muutamat tinkimättömät sanat ja niitä seuraava teko paransivat

asiaa useinkin paljon enemmän kuin päivien ja viikkokausien pituiset

pohtimiset. Miksi kiusata itseään puoli vuotta jollakin ajatuksella,

kun heti silloin, kun lopulta luulee kaiken keksineensä, tulee tapaus,

joka tekee kuin pilkkaa kaikesta ja näyttää: vain noin yksinkertainen

on tämä elämä ja maailma eikä ollenkaan niin monimutkainen kuin minkä

aioit siitä tehdä. Miksi kärsiä puutetta ja laihduttaa itsensä pelkällä

keinojen miettimisellä, kun maailma on niin keskeneräinen ja rahaa

tuottavaa työtä siinä yllinkyllin. Niin, ja miksi maata kykenemättömänä

ja neuvottomana sängyssään tähän päivään asti, kun olisi voinut nousta

ylös jo eilen ja tehdä valmiiksi kaiken sen, mikä nyt on joutunut vasta

tänään. Miksi sietää jotakuta tunkeilijaa ja kiusaantua hänestä, kun

tänään on keksinyt oivallisen keinon eroon pääsemiseksi: osoittaa ovea.

Miksi nähdä silmiensä edessä vasten mielistä ihmistä ja tahdotonta,

velttoa luikertelijaa, kun on tilaisuus antaa hänelle kyyti. Ja jos

hän näyttäisi tahtovan ilmestyä takaisin, niin eikö ole helppo keino

kyydittää hänet uudelleen.

Liisa ei ollut koskaan ennen heittäytynyt sattuman ja niin sanotun

kohtalon varaan. Ja nyt, juostuaan konttorista toiseen etsimässä

paikkaa ja työtä ja rukoilemassa omahyväisesti hymyileviä ja rykiviä

pikkusatraappeja, nyt sitten tuli kielto, ettei sinun, ihmisrukka,

ole lupa tehdä työtä laisinkaan. Pitkien vaivannäköjen jälkeen tulee

tilaisuus kuin itsestään ja puoliväkisin: Tässä saat nyt rahaa ja

huvia, ota ja maksa pois sitten, kun haluttaa!

Liisa oli eiliseen saakka tuntenut olevansa kuin umpikujassa eikä

keksinyt mitään pääsykeinoa, vaikka kuinka vaivasi päätään. Ja nyt

oli niin helppo olla ajattelematta mitään. Kun hän tänään ensitöiksi

nauroi eilisille päätöksilleen, oli tie selvä taas ja oli luultavasti

ollutkin. Toisilleen aivan vieraat asiat ja tapahtumat olivat kuin

ketjussa keskenään. Niin oli ollut hänenkin itsepintainen työ-

ja rahahuolensa ja Erkin itsepintainen kellonsoittaminen heidän

ulko-ovellaan lääkärin kuulotorvi kainalossa.

Erkki! — Liisa kavahti istualleen ja huomasi kellon olevan jo yli puoli

viiden. Hänellä oli työtä vielä paljon ja aikaa hirvittävän vähän.

Mutta kaikki oli saatava vielä kuntoon. — Hän tarttui jälleen käsiksi

huonekaluihin, sysi ne oikeille paikoilleen, tomutti ja pölisteli ja

silmäili sitten tyytyväisen näköisenä aikaansaannoksiaan, muutti vielä

jonkin kohdan, sitten keräsi omasta ja äitinsä käsilaukusta rahaa sen,

minkä niistä saattoi löytää, jysäytti ulko-oven kiinni ja helmat ja

avonainen takki tuulessa liehuen hävisi portista kadulle.

Kampaajalla hän viipyi ainakin kokonaisen tunnin, istui ensin

kärsimättömänä vuoroaan odottaen ja sen saatuaan katseli hienon hieno

häpeä, epävarmuus ja toivonpuute mielessään jouhimaisen kankeita ja

kiiltäviä, ohimoilleen valuvia harjaksia, hiestä kiiltävää otsaansa,

nenän juureen ja silmien alle ilmestyneitä varjoja ja parransänkimäistä

niskaansa. Hän kuvitteli käsissäänkin tuntevansa happamen leivän,

kaalin ja sillin hajua ja pyyhkäisi niitä vaistomaisesti valkoiseen

kankaaseen. Kaula näytti kolmisärmäiseltä, olkapäissä kuumottivat luut

koholla ja käsivarret olivat niin laihtuneet, että kyynärpään nivel

näkyi paksuna kuin pyöreä luupallo.

»Neiti on taitanut olla sairaana, kun ei ole näkynyt?» kysäisi entinen

ja vanha tuttava kampaajakin katsellen työmaataan.

»Niin, eikö näytä vähän siltä — lohduttomalta», vastasi toinen ynseänä

peläten kaikkien parantelemisyritysten menevän hukkaan.

Mutta kun tukka lyheni ja niska sileni, näytti Liisa jo hieman

iloisemmalta. Kun hiusten paksu jouhimaisuus ja rasvankiilto pestiin

pois, uskoi hän voivansa hyvin tavata Erkin vielä toisen kerran tänään.

Kun kasvojen kiilto hävisi ja sprii sai tuoksuville sekoituksineen

keltaisen ihon alta kuumottamaan jo terveempää punaistakin väriä, oli

hän jo tyytyväinen.

»Kun neidin poskiin on sairastaessa tullut tuollaiset kuopat, niin

eiköhän muutettaisi kampausta hiukan toisenlaiseksi kuin ennen?»

»Tehkää se.»

Tukka alkoi lainehtia. Sen ympärille ilmestyi pienistä, irtonaisista

ja ohuemmista hiuksista valoa vasten hennon näköinen, vaalea ja pehmeä

utu. Sitä oli Erkki aina pitänyt niin hyvänä. — Jauhe teki kaulan

pyöreämmäksi ja kulmien varjot tasaisemmiksi. Silmien ympäristön

tummuus sai itse silmät näyttämään vain kirkkaammilta ja sinisemmiltä.

»Kas noin! Eiköhän se ole nyt hyvä?»

Mutta vielä hetkisen liikkuivat naisen kädet Liisan pään ympärillä

vikkelinä ja kuin taikoen. Näytti kuin hänellä olisi ollut edessään

muovailuteline ja sen päällä ihmisen pään kokoinen pino savea. Hän

viimeisteli vielä ihmisenpäätään, antoi sitten soikean peilin Liisan

käteen ja odotti kysyvänä.

Liisa nousi, antoi hymyilevän katseensa viipyä kuvassa ja kierrätti

pientä peiliä niskansa taitse. Hän nyökkäsi naiselle tyytyväisenä ja

läksi.

* * * * *

»Kah, Liisa! Mistäs sinä nyt noin?» kysyi äiti jäätelökärryjensä takaa.

»Mihin olet menossa?»

»Tulin sinua hakemaan. Arvelin, että sinua on niin harvoin tultu kesken

päivän pelastamaan työstä pois. — Katsos, viime näkemisestä on jo

tapahtunut niin paljon kaikenlaisia asioita, että tulin kertomaan niitä

välillä vähemmäksi, ennenkuin kerkiää tapahtua niin paljon, ettei niitä

kaikkia kerkiä luetella, kun jo unohtuvat.»

»No?» katsoi äiti ihmeissään ja odottavana. Mitähän ikävää taas olikaan

mahtanut tapahtua.

»En minä nyt tässä. Mutta etkö voi lähteä kotiin, niin jutellaan

sitten.» Hän alkoi ottaa äitinsä tavaroita ja latoa niitä kärryjen

kaappiin. Jenny-rouva katseli epäillen ja epäröiden. »Tule pois nyt

vain, niin saat kuulla hauskaa ja ikävääkin. Enemmän kuitenkin hauskaa.»

Mutta vieläkään ei äiti näyttänyt jaksavan ymmärtää, miten oli voinut

tapahtua jotakin sellaista, jonka vuoksi hänen pitäisi jättää päivänsä

kesken. Ja jos sittenkin oli jotakin tapahtunut, niin mikä saattoi

tuoda sellaisia yllätyksiä, että Liisa oli lähtenyt niitä asianalkaen

kertomaan. Hän katseli ensin ympäri toria ja huokaisi kuin siten

valmistautuen kuulemaan jotakin ikävää. Sitten hän katseli Liisaa,

tutki vaieten tämän kasvoja ja huomasi hänen käyneen kampaajallakin ja

valmistautuneen kuin juhlaan. Ja hän myöntyi lähtemään.

Aurinko ei päässyt enää paistamaan torille ja puistikkoon, kurkisteli

läheisen talon kuparikaton reunasta ja valaisi vain viereisten talojen

yläkerrosten ikkunat, saaden ne välähtelemään kirkkaankeltaisina

kuvastimina, joista valo heijastui taas toisaalle ja valaisi siellä,

missä aurinkoa ei muuten näkynyt. Autopirssissä lojui kuin väsähtäneinä

pari vaunua ja samoin niiden penkeillä puolimakuulla ja hattu

silmillä kuljettajat. Puistikon penkeillä istui muutamia ihmisiä,

arvatenkin tietämättä, milloin lähteä ja mihin mennä. Torin halki

työnsi Jenny-rouva kumipyöräisiä, kiveykselläkin äänettömästi kulkevia

kärryjään Liisan astellessa vieressä vaiteliaana ja katsellessa

kesäillan rauhallista katukuvaa. Olihan lisäksi lauantai ja kaikki

liikkeet jo kiinni, siitä tuo äänettömyys ja ihmisten rauhallinen,

kiireetön kävely.

»Päivällä meillä kävi Erkki — muistathan — tai oikeastaan hän

kävi jo aamulla, mutta minä en päästänyt häntä sisään. Hän tuli

päivällä uudestaan, kertoi nyt valmistuneensa ja menevänsä paikkaan

kunnanlääkäriksi.»

Jenny-rouva ajatteli, että kovinpa kaukaa uutinen hipoi häntä ja ettei

nyt olisi oikeastaan tuon vuoksi kannattanut jättää iltaa kesken ja

lähteä kotiin. Liisaan se oli kai vaikuttanut paljonkin, koskapa hän

oli ehtinyt jo muuttua noin paljon kasvoiltaankin. Vaikka eipä silti,

hyvähän oli, että Liisa oli käynyt jättämässä pois kaikki sairautensa

jäljet. — Ja arvaten Erkin käymiseen liittyvän vielä jotakin muutakin

kerrottavaa Jenny-rouva kiirehti toista jatkamaan:

»No mitä hän sanoi?»

»Erkki oli hyvin entisensä näköinen. Oli kenties hiukan lihonut

ja tullut lääkärimäisemmäksi, miehekkäämmäksi. Hän tutki minua ja

kielsi kaiken työn, kirjoittamisenkin, ja määräsi lepäämään ainakin

kuukaudeksi.»

No niin, eihän tuo nyt niin kovin iloista ollut, niinkuin Jenny-rouva

oli arvannutkin. Mutta hän koetti kuitenkin näyttää tyytyväiseltä

siksi, että Liisa itse oli hymyilevä.

Sen jälkeen Liisa mainitsi, että heidän pitäisi lähiaikoina koettaa

saada pieni huoneisto jostakin kivitalosta keskemmältä kaupunkia ja

äiti voisi sitten jättää tämän kärryjen työntämisen ja myymisen jonkun

toisen tehtäväksi.

»Mutta hyvä lapsi, miten me voimme ajatella muuttoa kalliimpaan, kun

tänään ei ollut millä maksaa huokeatakaan vuokraa?»

»Mutta meidänhän on oikeastaan pakko muuttaa. Isännöitsijä kävi jo

ilmoittamassa, että ne alkavat pian purkaa koko taloamme.»

Kärryt pysähtyivät. Äiti katsoi kummastuneena ja säikähtäneenä

tyttäreensä:

»Hyvä isä! Taivasalleko me nyt?»

»Autanko minä työntämään?» — Liisa tarttui aisaan.

»Älä tule, kyllä minä jaksan.»

Hän asteli harvakseen ja oli totinen. Liisa oli hajamielisen näköinen

ja pitkien selitysten ja monien katkeilemisten jälkeen muisti kertoa,

että Erkki oli tarjonnut heille kymmenentuhannen markan lainaa ja

tulisi piakkoin puhumaan siitä äidin kanssa — kun tyttären kanssa muka

oli turhaa neuvotella mistään.

Jenny-rouva laski, kuinka kauan se raha riittäisi vuokriin, varsinkin

jos hän jättäisi myymisen ja tämän kärryjen työntämisen lopultakin

jonkun muun tehtäväksi, niinkuin Liisa oli sanonut, mutta huomasi,

ettei kestäisi kauan, ennenkuin hän saisi alkaa sen uudestaan taas.

Raskailtahan nämä tuntuivat kyllä työnnellä, mutta ainahan niistäkin

sentään jotakin sai. Vaikka eipä silti, ettei hän olisi jättänyt niitä

hyvinkin mielellään jonakin aamuna paikoilleen portaiden viereen ja

jäänyt itse kotiin. Siitä päivästä olisi tullutkin juhlapäivä, sillä

hän oli saanut työnnellä näitä jo tarpeeksi kauan. — Mutta Jenny-rouva

ei uskonut niin suureen hyvään, kun se hyvyys oli jo viipynyt näin

kauan. Sen vuoksi hän oli yhä varovainen ja tuntui edelleenkin

luottavan omiin — kärryihinsä.

Kuin lohduttaakseen Liisa sanoi enempää miettimättä — ja huomasi sitten

sanansa viisaammiksi kuin oli luullutkaan: »Vuokraa keskikaupungilta

kioski tai useampia ja palkkaa niihin myyjät.»

»Mutta hyvä lapsi, oletko sinä aivan tosissasi? Luuletko niiden

kymmenentuhannen riittävän kaikkeen tähän? Ja maksettavahan nekin

kerran on.»

»Minähän saan siihen mennessä paikan ja maksan palkallani. Ja uutta

rahaa aina jostakin saa.»

Hän ei huomannut itsekään, miten valoisana hän näki tänään kaiken.

Vielä tänä aamuna tosiaankin olivat vuokrarahat tietämättömissä ja

nyt hän ei epäillyt enää mitään. Hän oli saanut jo hyvää uskoa ja

itseluottamusta, joka oli jo ehtinyt sammua kokonaan. »Tervehtyvän se

jo näkyy», ajatteli itsekseen Jenny-rouva, »tuollainen se oli ennen

sairauttaankin.» Ja kun heille ei aikaisemmin ollut koskaan tullut

mitään kommelluksia sen johdosta, että olivat seuranneet Liisan

keksintöjä ja päähänpistoja, alkoi äiti jo nytkin hiukan peräytyä

omissa vaatimuksissaan ja uskoa, että kaipa kaikki kävisi hyvin nyt,

kuten oli käynyt aina ennenkin tuon tytön puuhatessa mielitekojensa

kanssa.

He tulivat kotiin.

Eteisessä äiti oudoksui sen valoisuutta ja vilkaisi peiliin kuin

tutkiakseen, oliko hän vielä se sama Jenny-rouva, joka oli tässä

seisonut päivällä lähtiessään. Kummallista, ettei hänkään ollut tullut

ajatelleeksi noita pieniä muutoksia... Mentyään keittiön halki kamariin

hän paheksuen kysyi Liisalta:

»Mutta Vareinen? Luuletko Vareisen tyytyvän tuolilla nukkumaan?»

»Itsehän sanoit Vareisen irti ja hän muuttaa jo huomenna pois. Yöksi

hän ei kuitenkaan tule tänne. Eikä tarvita!»

»No ei nyt sentään olisi silti tarvinnut noin ehättää asioiden edelle»,

murisi äiti vain jotakin sanoakseen, mutta muisti sitten, että

hänelläkin oli tässä vielä jotakin tehtävää: »Niin, sehän on totta.

Meidänhän piti maksaa se Vareisen velka. Tuhlasin kuitenkin jo osan

rahoista laskuun ja nyt pitää mennä puhumaan ja kysymään Niemiskältä,

jos hänellä olisi...»

»Pysy nyt, hyvä ihminen, paikoillasi ja jätä se minun huolekseni!»

»Mutta ethän sinä mitään tee Niemiskän luona...»

»En minä sinne menekään.»

Jopas osasi sotkea toisen puuhat... Hän oli aina ihaillut tyttärensä

rohkeita tuumia, suunnitelmia ja toimeliaisuutta, vaikk'ei ollutkaan

itse aivan samanlainen. Ylioppilaaksi päästyään ja paikan saatuaan

Liisa oli iltaisin, kotona päivänsä päätyttyä vain lukenut kieliä ja

harjoittanut pikakirjoitusta. Niinpä hän nyt lukikin ranskalaiset,

saksalaiset ja englantilaiset kirjat yhtä hyvin kuin suomalaisetkin.

Jenny-rouvasta, joka ei itse tiennyt niistä mitään, se oli jotakin

erikoista. — Sitten vain oli tullut se nuori mies ja vienyt aivan

kokonaan Liisan ajan ja itse tytönkin pois kotoa. Mutta eipä silti,

tarvitsihan Liisakin virkistystä, ja hyvä oli, kun vain pääsi ja

oli vielä niin kunnollinen toveri. — Kun Erkkiä ei ollut sitten

enää kuulunut, arvasi Jenny-rouva kysymättäkin hyvin, mistä Liisan

alakuloisuus, myöhemmin ärtyneisyys ja haluttomuus olivat johtuneet. Ja

pahaksi onneksi vielä samaan aikaan tuli sekin sairaus.

Ja nyt tänään sitten! Hän hymyili salaa Liisan puuhille juuri tänään.

Ja omastakin mielestään hänen täytyi tunnustaa tämä lauantai-iltapäivä

jo pieneksi juhlaksi. Olihan jo jotakin oikein hyvin. Vaikkapa

ei vielä tänään voisikaan juhlia kaikkia Liisan äsken yksinänsä

tekemiä päätöksiä, niin olihan ainakin yksi syy: tytär oli päässyt

jo entiselleen ja kykenisi kohentamaan — varmasti — koko perheenkin,

— Mutta se Tauno-poika sitten? — No niin, olihan sitäkin huolta jo

vähennetty. Eiköhän sekin ajan oloon vielä järjestyisi.

»Onpas täällä merkillisen valoisaa ja avaraa!»

»Niin, kun tänne ei hävennyt pyytää enää ihmisiäkään sisälle... Mutta

ajatteles, miten väljää meillä kahdella nyt on liikkua?»

Liisa mietti, puhuako mitään Taunosta ja särkeäkö äidin vaikeasti

saavutettu hyvä mieli. Ajatellen, että äiti saisi sen kuitenkin vielä

tietää ja kenties vielä sopimattomampanakin hetkenä, hän aloitti

varovaisesti:

»Vareinen oli täällä ja lisäksi aivan sikana. Se mies ei ole taitanut

olla koko päivänä työssä, vaan juomassa vain.»

»Niin, mikähän siihenkin niin yhtäkkiä meni? Ensin oli kuin kuvanmies,

mutta sitten muuttui. Jo monta päivää se on ollut hyvin omituinen. Ja

nyt oli humalassa? — Oli se vain hyvä, että Tauno saatiin pois maalle,

niin eivät ruvenneet yhdessä rylläämään. Eihän tästä olisi uskaltanut

liikkua kotoa enää mihinkään siinä pelossa, että poissa ollessa

tekevät koko talosta kapakan. — Mutta kyllä Taunostakin siellä maalla

nyt mies tulee, sen takaan. Ja heti, jos se vain ilmestyykin tänne

kotiin takaisin eikä aio ryhtyä muuhun kuin vetelehtimään, lähetän sen

sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan ja kirjoitan sinne, että

pitäkööt poikaa vain niin kovalla kuin ilkeävät. Sisu pois miehestä,

niin hyvä siitä vielä tulee.»

Nyt olisi Liisan ollut niin hyvä kertoa kaikki, kun äiti itse aloitti.

Mutta hän ei hennonut sitä tehdä, ei totisesti hennonut, kun äiti

näkyi jättäneen koko huolehtimisen. Ehkäpä Liisa saisi Taunon vielä

jostakin käsiinsä ja veisi hänet vaikka käsipuolesta junaan, jos ei

ole mennyt vielä. Hän uskoi, ettei Tauno uskaltaisi tulla kotiin

näyttäytymään ainakaan lähiaikoina, niin kauan kuin rahat riittivät.

Sen parempi: silloin ei äidin tarvitsisi poikaa nähdäkään ja hän

kyllä saisi selville Taunon olinpaikan — ainakin Vareisen kautta — ja

voisi järjestää kaiken ilman, että äidin tarvitsisi pettyä varmassa

toivossaan, varsinkaan, kun asiaa ei enää nyt voinut korjata. Juuri

niin!

Kaasuliekki sammui lopsahtaen, kun Liisa sulki hanan ja kantoi

sirisevät makkarat paistinpannussa pöydälle.

»Ohhoh, jopa tuo väsyttääkin», huokaili äiti pöydän ääressä istuen.

»Paljonhan se tuo kello jo onkin. Taunokin on pian jo puolimatkassa

miehistymään. Ettei sillä raukalla vain liene nälkä? Mutta annoinhan

minä rahaa...» jatkoi äiti kuin äskeistä puhettaan.

Ei, sitä ei voinut enää sanoa! Jollakin muulla tavalla saisivat asiat

nyt järjestyä jälleen.

»Jaa, se Vareinen! Ei sitä olisi uskaltanut enää pitää talossa, kun se

sillä tavalla... Mene tiedä, mitä ilkeyksiänsä olisi vielä tehnyt...»

Jenny-rouva muisti myöskin pienen ja punaisen kalvosimennapin, katsoi

tutkivana tyttäreensä, mutta ei keksinyt tästä mitään. Vareinen oli

päivällä, kun hän jätti napin takaisin — senkö kehvelistä johtuikin

mieleen tarjota sitä nappia takaisin — Vareinen oli ollut niin

tavallisen näköinen eikä yhtään ihmettelevä, että kai se nappi oli

joutunut sänkyyn jotakin muuta tietä. Vaatteitten joukossa kai... —

Ja niin Jenny-rouva tunsi voivansa rauhoittua siinäkin asiassa. Ja

vaikeatahan olisi mennä Liisasta uskomaankaan mitään sellaista.

»Oli se vain hyvä, että läksin ajoissa pois kotiin», jatkoi hän

Liisalle, »täällä onkin vielä paljon siivottavaa huomiseksi. Jos

huomenna on kaunis ilma, niin aidan tehdäkin pitkän päivän siellä

torin kulmalla. Sunnuntaina on varsinkin iltapäivällä paljon ihmisiä

liikkeellä.»

»Älä nyt pane täällä toimeen kovin perusteellista suursiivousta, kun

se lääkärikin taitaa pian tulla», koetti Liisa sanoa mahdollisimman

välinpitämättömästi eikä vain voinut sanoa Erkin nimeä. »Etkä sinä

sitäpaitsi huomenna lähde mihinkään kotoa. Ala nyt vain jo totuttautua

siihen ajatukseen, että myyt jäätelökirnusi ja kärrysi ja vuokraat sen

myyntipaikan jollekulle toiselle.»

»Ehee-i! Ei ikinä. Olisi sillä sen puolesta jo vuokraajia ollutkin,

mutta ei sitä anneta pois.»

»Missään tapauksessa sinä itse et mene sinne enää! Palkkaa joku

tyttönen tilallesi.»

Liisan ääni oli niin tinkimätön ja varma, että Jenny-rouva alkoi

vähitellen uskoa hänen tarkoittavan täyttä totta.

»Mitäs minä sitten teen?» kysyi hän neuvottomana kuin ei olisi

tietänyt, missä ja miten olla sen päivän jälkeen, kun ei olisi enää

torille menoa.

»Ensin lepäilet muutaman viikon ja tarkastat vain kassan, kun tyttö

tuo sen illalla kotiin. Sitten alat hiljakseen pakkailla niitä

tavaroita, joita ei myydä huutokaupalla ennen majanmuuttoa. Puuttuvien

tilalle ostetaan toisessa paikassa uudet. Sitten opettelet olemaan

vaikka kaiken maailman kioskien omistaja etkä niiden myyjä — jos nyt

vielä niin välttämättä tahdot läärätä soodavesien kanssa ja laskea

appelsiinikiloja ja tupakkalaatikoita.»

»Jaa», myönsi toinen epäröiden kuin ei olisi ymmärtänyt mitään.

Huokaisi sitten kuitenkin kuin myönnytykseksi: »Olisihan se mukavaa

niinkin. Tuo sydänkin kun yhtenään tuntuu pyrkivän streikkaamaan, kun

saa seisoa pitkät päivät kuumassa ilmassa.»

»Vai nii-in?» ajatteli itsekseen Liisa. »Etpä ole tuota ennen

maininnut. Mutta nyt se tuli hyvään aikaan.» Ja hän luuli keksineensä

nyt hyvän keinon, jolla varmasti saisi äidin pysymään tästä lähtien

torilta poissa, jos muut keinot eivät hyvinkään auttaisi.

Hän avasi ikkunan. Liike kadulla oli jo niin hiljaista, ettei ollut

pelkoa pölystäkään, joka päivisin tunki sisään. Muutama harva auto,

kuin laumasta eksynyt eläin toisia hakien, kulki ohi. Kai maalle

sunnuntain viettoon meneviä... Pilven lonkare oli kai mennyt auringon

eteen, kun kaikki oli jo niin hämyisää. Ikkunasta valui sisään

kylmempi ilma, teki huoneet niin vilpoisiksi ja sai verhot laiskasti

huojahtelemaan vedosta. — Kesäiltainen suurkaupungin reuna — silläkin

oli oma rauhansa.

»Kyllä se vain on merkillistä!» huokaisi taas Jenny-rouva.

Mutta toinen ei kuunnellut, istui ajatuksissaan pää käsien nojassa

ja vasta kotvan kuluttua huomasi äidin sanoneen jotakin ja kysäisi

hajamielisenä:

»Mitä?»

»Jaa! Sitä vain, että kyllä tämä kaikki on kummallista.» Jenny-rouva

haukotteli pitkään ja nautiskellen.