PÄIVÄ

1.

Se lyhyt aika, minkä aurinko päivällä paistoi Hietaloiden keittiöön,

alkoi olla täysi. Ja nyt heidän jälkeensä saisivat viereisenkin

keittiön asukkaat osansa vuorostaan, varmasti yhtä suuren, mutteivät

myöskään suurempaa kuin ennen — aivankuin maitotingin, määräsuuruisen

ja täsmällisesti. Liike kadun puolella oli kasvanut suurimpaan

kolinaansa, joten tähän aikaan ei tavallisesti ketään huvittanut

istua kamarissa. Sillä vaikka sen ikkuna olisi ollut kiinnikin, ei

siellä olisi ollut sen hiljaisempaa kuin kadullakaan. Kuorma-autot

täristivät seiniä ja lattiaa niin, että ikkunan edessä katosta

rautalankakehyksissä riippuva pitkävartinen ja valkeakukkainen

Jenny-rouvan suosikki heilui kehyksineen koko ajan kuin tuulessa. Ja

kun ikkuna oli niin alhaalla, että ihmisten rinta ulottui sen penkin

tasalle, vilkaisivat useimmat ohikulkijat siihen tai oikeamminkin omaan

kuvaansa siinä. — Raitiovaunukaan ei koskaan unohtanut tehdä vuoroaan,

vaan tuli joka viiden minuutin kuluttua yhtä varmasti kuin kuolema

tulee kerran jokaisen ihmisen luo. Juuri kamarin ikkunan alla, missä

myötämäki alkoi se joka kerran vingutti jarrujaan kuin kiroillen omaa

kiirettään.

Lapsetkin pihamaalta olivat kadonneet, kun tuuli painoi viereiseltä

kadunkorjauspaikalta paksua asfaltinsavua juuri pihaan ja sisäänkin.

Sen vuoksi oli Liisankin pitänyt sulkea ikkunansa istuessaan

kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä. Hän olikin ehtinyt päästä jo

hyvään vauhtiin ja työn lomassa, muuttaessaan puhdasta paperiliuskaa

koneeseen, oli pistellyt jo poskeensa toisen appelsiinin.

Sitten aurinko menikin piiloon, sen heijastus katosi koko

uuninpuoleiselta seinältä ja punakankaiselta amppelilta ja kirkas

läikkä oli tavoittanut oven toisen pielen. Äsken oli vasten kasvoja

paistava kirkas, mutta kuitenkin herttaisen lämmin valo kyllä häirinnyt

Liisan työtä, mutta hän oli vain tahallaan antanut sen sokaista silmät.

Nyt kaikki näytti käyneen yhtäkkiä liiankin pimeäksi, niin ettei työ

nytkään sujunut sen paremmin.

»Kummallista, miten sumuista maailman pitää olla», hän huokaili

itsekseen ja kohotti kätensä pään päälle pitkään venytellen. Kirjaimet

ja rivit vieläkin pyörivät silmissä ja hän itsekin uskoi olevansa vielä

heikko eikä vain auringon sokaisema. Mutta hän antoi maailman pyöriä

yhtenä karusellina, tuntuipahan vain, niinkuin sekin olisi koroittanut

tämän juhlalauantain humua.

Silloin kello soi taas.

Vareinenko? — Ei, hänellä oli omat avaimet.

Laskuko? — Ei penniäkään rahaa kotona ja äiti poissa.

Liisasta vain tuntui kuin se olisi ollut taas jotakin ikävää ja hän

saisi taas selitellä ja koettaa esittää uskottavia verukkeita. Hän

nousi tuoliltaan ja kurkisti verhon takaa, näki eteisen nurkan suojasta

vain selän ja niskan.

»Erkki!»

Siis Erkki tuli sittenkin toisen kerran — kiristäjä, piru, joka ei

jättänyt häntä rauhaan, vaikka hän oli jo kerran aikaisemmin jaksanut

luopua tuosta miehestä ja toisen kerran tänä aamuna — vielä Erkin

mentyäkin — oli itsekin uskonut voivansa ja jaksavansa päästä eroon ja

hallita itsensä! Mikseivät ne antaneet hänen olla, kun hän itse kerran

tahtoi sitä!

Mutta miks'ei Erkki saattanut ajatella kaikkea samoin kuin hänkin nyt

pitkän eron jälkeen? Eikö se kaikki ollut vain seurausta ja tottumusta

liian paljosta yhdessäolosta? Ja kun ero sitten tuli, saattoi tietysti

Erkki niinkuin hänkin katua ja myöntää, he olivat vaatineet liikaa ja

tuhlanneet liikaa ja olivatkin alusta lähtien pyrkineet ja tahtoneet

toisaalle, mutta kuitenkin päätyneet siihen.

Erkki, mitä varten sinä tulit?

Liisa vapisi, puristi molemmin käsin rintojaan ja aivankuin sai voimaa

kivusta, kun kynnet upposivat lihaan. — Jos hän avaisi oven, niin

alkaisiko kaikki uudelleen taas samanlaisena, kuumana, toisia ihmisiä

pakoilevana, aina jälkeenpäin kaduttavana ja uudelleen tavatessa

hävettävänä ja hämilleen saattavana? — Ei, se ei enää saisi jatkua,

muutoin hän olisi mennyttä! Mutta jos Erkki vieläkin pyrkisi siihen,

niin kestäisikö hän sitten lujana?

»Kestänkö minä?» kuiskasi Liisa itselleen, meni eteisen suljetun oven

luo ja puristi sen kahvaa kuin peläten ulomman oven aukeavan itsestään

ja jonkun ihmissyöjän pääsevän sisään.

Kello kilahti toisen kerran.

»Miksi minua näin kiusataan? Siksikö, ettemme me voi...? Miksi me emme

kestäisi! Ja miksi kaikki päättyisi juuri näin, toisiaan piileskellen?

Miksi minun piti joutua kokemaan vielä tämäkin — meidän molempien?»

Hän puristi nyt jo aukinaisen keittiön oven kahvaa. Vain kaksi askelta

ja lautainen ulko-ovi olivat enää Erkin ja hänen välillään.

»Minä en jaksa kärsiä tätäkään enää, tulkoonpa tapaamisesta sitten

mitä tahansa! Erkki, enkö minä ole piru, kun tällä tavalla annan sinun

odottaa vain oman itseni takia!» huusi hän ajatuksissaan.

Hän seisoi jo keskellä eteisen lattiaa ja olisi jo ulottunut tarttumaan

ulko-oven kahvaan. Hän hymyili niin anteeksianovana ja katuvana ovelle,

aivankuin toisen olisi pitänyt oven läpikin tuntea hänen katseensa.

Kello kilahti nyt vielä kerran ja kiivaana. Liisa tiesi, että se

olisi nyt viimeinen kerta ja kenties ainiaaksi. Jos hän nyt jättäisi

avaamatta oven, ei hänen tarvitsisi eikä hän saisi sitä enää koskaan

avata tuolle miehelle, vaikka tahtoisikin.

Silloin hänen päänsä nousi ja hän saneli itsekseen tavu tavulta: »Minä

kestän ja minä myöskin avaan!» — Sitten hänen tuli niin hyvä olla, hän

olisi voinut vaikka huutaa.

Liisa tarttui oven kahvaan kuin huomaamattaan. Avain vääntyi. Ovi

tuntui auenneen kuin itsestään ja hänen koskettamattaan. Ja kun se oli

tuskin raoittunut ja kun hän oli heittäytymäisillään toisen syleilyyn

ja huutamaisillaan — niin silloin hieman hämillinen ja Liisan mielestä

niin sanomattoman kylmä ja välinpitämätön ääni sanoi:

»Hyvää päivää, Liisa! Tulin katsomaan sinua, kun kuulin sinun olleen

sairaana.»

Liisan ilonhuuto soi vielä hänen sisällään, kun ulkokuori oli jo

jähmettynyt ja hän kykeni äänen särähtämättä sanomaan: »Kah, Erkki!»

vaikka aivan yhtä helposti olisi voinut kiljahtaa: »Voi Erkki!»

»Niin, hyvää päivää. Hauska, että tulit katsomaan...»

Ja iloisena, että oli sittenkin hillinnyt itsensä, hän jo silmäsi

ympäri eteisen ja sanoi mahdollisimman arkisesti:

»En tiedä, voinko pyytää sinua sisään, kun kaikki on niin sekaisin?»

»Niinkö? No, mitäs se haittaa. Sinähän olet ollut sairaana etkä

siivoojana. Mutta jos pidät parempana, niin mennään ulos kävelemään?»

Sanoi toinen ja ihmetteli itsekseen, mitä varten hän oli vaivautunut

ottamaan selville tuon naisen osoitteen ja käymään täällä, kun se ei

ollut sama nainenkaan, jota hän oli hakenut, vaan aivan vieras ihminen.

Mutta hän astui kuitenkin eteiseen kuin lähempää todetakseen, ettei

tuo ollutkaan se Liisan katse, jonka hän oli ennen nähnyt, vaan jonkun

potilaan, että hän tuon vieraan potilaan nähdessään oli huomannut siinä

jotakin yhtäläisyyttä Liisan kanssa ja siitä johtunut ajattelemaan

tuota Liisana. — Eivätkä nuo olleet Liisan kasvotkaan, entisen kauniin

ja loistavan Liisan, vaan jonkun muun esikaupungin puurähjässä asuvan

sairaan naisen, ihmisen, josta hänen nyt pitäisi tehdä terve ja elävä.

Ja jos hän ei pystyisi tekemään terveeksi, niin silloin sanottaisiin

tietysti, että hän oli tuon naisen tappanut...

Silloin tuli Liisa ja kuin armahtaen hänet neuvottomuudestaan otti

hatun ja kävelykepin, ja kun nauloissa ei näkynyt olevan tilaa niille,

pani ne kainaloonsa ja hellästi harteista kädellään työntäen ohjasi

hänet kamariin, pani hatun pöydälle, kepin ovenpieleen ja naurahti kuin

poistaakseen kireän tunnelman.

Silloin alkoi Erkistäkin täälläolo tuntua luonnollisemmalta ja hän jo

kysäisi hajamielisenä:

»Miten olet nyt voinut?»

»Mutta mitä sinä...? Luuletko ihmisen voivan sairaanakin hyvin? Istu

nyt tänne äläkä katsele ympärillesi! Sillä jos täällä on siivotonta,

niin syy on siinä, ettei sinua ole odotettu tulevaksi.»

Hän oli lisäämäisillään vielä »enää», mutta osasi ajoissa estää sen

luiskahtamasta. Erkki istuutui ainoaan nojatuoliin, heitti jalkansa

toisen polven päälle ja sanoi paljon kylmemmin ja virallisemmin kuin

mitä hän oli tänne tullessaan osannut ajatellakaan:

»Minä kuulin vasta pari päivää sitten sinun sairastaneen koko kevään.

Olen lähdössä nyt lopultakin pois Helsingistä — ajatteles, nyt vasta

voi sanoa olevansa niin valmis, että pääsee pois! Matkustan jo

luultavasti huomenna, ja sittenhän minulla ei kai ole enää paljoakaan

asiaa tänne. — Niin, eilen en ehtinyt vielä tulla katsomaan sinua,

mutta tänään olen täällä jo toista kertaa. Minun oli yksinkertaisesti

tultava, sillä tahdoin nähdä vointisi, ja minä olisin juossut täällä

vaikka sata kertaa, ellen ennemmin olisi tavannut sinua!»

»Olihan kauhean kiltisti tehty, että muistit tulla», sanoi Liisa ja

itsekin tiesi sen sanovansa niin mahdollisimman naiivisti, että se

olisi voinut nostaa toisen aivan yhtä hyvin raivoksi. Mutta Erkki ei

ollut tietävinäänkään, vaan lisäsi rauhallisena:

»Meillähän olisi oikeastaan hyvin paljon puhuttavaa — viime vuodesta.»

»Niin, viime kesä oli tosiaan kaunis, mutta syksy ikävämpi — ja työtä

paljon. Luulen, että tänä kesänä on ollut kylmempää.»

»Talvella kyllä odottelin tietoa sinusta, mutta turhaan. Soitin

sitten liikkeeseesi, mutta et ollut siellä. Myöhemmin sain tietää,

että olit muuttanut liikkeestäsi pois, mutta sanallakaan he eivät

maininneet, että sinä olitkin sairas. Sitten olit muuttanut asuntoa.

Kyselin tuttavilta, mutta kun hekään eivät tienneet mitään, päätin

vasta suurimman työtulvan mentyä ohi ryhtyä järjestelmällisesti

työskentelemään tunnin päivässä sinut löytääkseni. En tehnyt sitä

aikaisemmin senkään vuoksi, että nyt valmistuttuani saisin enemmän

aikaa ja rauhaa tavata sinua.»

»Yhden vuorokauden ajan? Matkustathan huomenna!»

»Älähän kiirehdi asioiden edelle. Kerron vielä senkin. Mutta ensin

tahtoisin vain tietää siitä viime syksyisestä...»

»Sinusta kai on nyt hauska päästä viimeinkin Helsingistä pois, vai?»

joudutti toinen väliin katkaisten lauseen kesken.

Erkki katsahti kysyvänä toiseen ja huomasi teeskennellyn

backfisch-ilmeen tämän kasvoilla. Hänen vilkkautensa katosi

silmänräpäyksessä, sillä hän oli arvannut oikein. Pistäen juuri

sytyttämänsä savukkeen kuppiin hän nousi ja astui keskelle lattiaa

Liisan eteen:

»Älä viitsi, Liisa!»

»Ole hyvä ja istu», jatkoi toinen entiseen tapaansa.

»En!» kuului lyhyesti. »Sinä et näy tahtovan, että minä puhuisin mitään

vanhasta. Syytä en tiedä. Mutta olkoonpa mikä tahansa, voisit silti

kuunnella sellaista, jonka vain minä tiedän, mutta sinä et. Mutta jos

luulet, että meidän on parempi jättää kaikki asiat selvittämättä ja

rempalleen, niin olkoon menneeksi! Silloin emme ainakaan voi riidellä.

Puhutaan siis vain nykyisyydestä — vai onko parempi, että minä menen?»

Liisa ei vastannut mitään. Toinen oli niin valmistautunut kaikkea

tällaista vastaan, ettei terä voinut enää viiltää. Hetkisen turhaan

odotettuaan kieltoa tai käskyä Erkki istuutui, oli tuokion hiljaa ja

alkoi sitten uudelleen ja hillitymmin, katsellen koko ajan rehellisesti

vastapäätään istuvaa naista, vaikka tämä viimeisen käänteen aikana oli

menettänyt asenteensa ja painanut päänsä alas:

»Kun me emme saa puhua enää vanhoina tuttavinakaan, niin sallitko, että

olen lääkärisi? Jos en saa muuten kysyä sinulta mitään, niin voinko

edes lääkärinä tiedustella vointiasi?»

Liisa tunsi vain veren tulvivan päähänsä. Hän ei voinut millään lailla

selittää itselleenkään oikukasta mielentilaansa: hän vain tahtoi

repiä kirvelevästi ja tunsi vimmattua kiukkua kuin lapsi, jonka ei

anneta lyödä pieniksi muruiksi omaa leikkikaluaan. Hän tunsi kyynelten

yrittävän purkautua esille, yhtä paljon kiukun kuin jälleennäkemisen

ilonkin kyynelet — ja niitä peittääkseen ja estääkseen hän nousi ja

astui ikkunan luo selin mieheen. Hän olisi tahtonut tunnustaa, ettei

hän itse voinut puhua mitään, kun vielä näkymätön itku salpasi kurkun,

mutta ponnistettuaan sai vain kalseasti sanotuksi:

»Minulla ei ole mitään kerrottavaa. Puhu sinä.» Mies tunsi katumusta

jyrkistä sanoistaan, joilla oli saanut toisen luopumaan asenteestaan,

mutta myöskin hymyili ajatellessaan, että Liisa jätti sanomatta kaksi

sanaa: »kun voit». Nyt hän tiesi, ettei ollut tullut turhaan ja ettei

hänen tarvinnut lähteä, kun molemmat kuitenkin tarkoittivat jäämistä.

Mutta ilmeisesti oli myöskin parempi, ettei hän puhuisi Liisalle

mitään siitä, josta hän juuri oli aikonutkin ja jota varten hän oli

tullut. Sillä jo tällä ajalla hän ehti huomata tytön hermostuneeksi,

eikä tarvitsisi suurtakaan mielenliikutusta, ennenkuin Liisa olisi

suorastaan hysteerinen. Käsien vapiseminen äsken hänen näennäisesti

rauhallinen ollessaan ja suupielen pieni värähdys kesken hymyn olivat

jo kielineet hänelle jotakin.

Erkki hämmästyi kaiken sen havaittuaan ja todettuaan. Sillä nyt tuolla

ikkunan ääressä ei enää seisonutkaan se nainen, jota hän niin usein oli

päivisin, päästyään repimästä ilkeitä ruhjevammoja ja kuromasta kiinni

pahoja puukonviiltoja, riisuessaan valkean takkinsa ja vetäessään

toisen puvun päälleen, ajatellut pitkän iltansa ohjelmaa laatiessaan.

Ja tuo ei ollut se sama, jota hän oli ajatellut istuessaan kotona

paksujen ja rumakuvaisten tieteellisten kirjojensa keskellä, ei sama

nainen ja ihminen, vaan tapaus, joka hänen piti selvittää, parantaa ja

tehdä hänestä juuri se entinen Liisa! Mutta jos hän ei siihen pystyisi,

niin ensiksikin hänen tunnonrauhansa olisi mennyttä ihmisenä ja

toiseksi hän ei voisi itselleenkään tunnustaa olevansa lääkäri.

»Kuule, voitko sanoa, kuka lääkäri sinua on hoitanut sairautesi ajan?»

kysyi hän äkkiä.

Liisa mainitsi epäröiden jonkun nimen, sillä häntä ei ollut

varsinaisesti hoitanut kukaan. Se iankaikkinen köyhyys! — Ainoastaan

äiti oli käynyt lääkärin luona puhumassa liikarasituksesta ja

pyytämässä vahvistavia lääkkeitä. — Kun Erkki kysyi myöskin itse

tautia, ei toinen voinut sanoa sen nimeä, vaan ainoastaan oireet, itse

kivut ja seuraukset.

»Kertoisitko minulle jotakin — miten nyt sanoisin — mielentiloistasi?

Tunnetko itsesi joskus rajun iloiseksi, onko välillä suuria

alakuloisuuden puuskia ja nukutko hyvin?»

»Kyl-lä! Minä luulen, että olen hiukan hermostunut. Unta on iltaisin

mahdoton saada. En voi sille mitään, että juuri, kun alan vaipua uneen,

alkaa tuntua kuin olisin elävältä suljettu ruumisarkkuun ja tuskaisena

koetan päästä siitä pois, ennenkuin tukehdun. Tuo toistuu joka kerran,

kun yritän nukkua. Ja se on niin kiduttavaa, että pelkään koko sänkyä

ja unta.

»Se on hirveätä varmasti. Entä kuume iltaisin?»

»Ei ole. Olen mitannut usein, kun ensin pelkäsin, että keuhkot... Mutta

onneksi ei taida olla sitä pelkoa.»

»Hyvä!» ajatteli itsekseen lääkäri ja piti jokseenkin selvänä: ensin

äärimmilleen jännittyneet ja ärtyneet hermot, sitten nähtävästi

vilustuminen ja lievä keuhkokuume, sen jälkeen pitkäaikainen yleinen

heikkous ja pilalle menneet hermot — tai niinkuin maallikot sanoisivat:

elämänhalun puute ja ärtyisyys.

Mitä lääkkeitäkö? — Toinen ei voinut kertoa sitäkään, että rahanpuute

oli estänyt sellaisia hankkimasta muulloin kuin vähän aikaa alussa.

Tai oikeammin Liisa itse oli vaikenemisellaan estänyt äidin viemästä

ainoita rahoja hänen takiansa lääkärille ja apteekkarille uskoen

selviävänsä ilman lääkkeitä ajan parantamana. — »Lääkkeitäkö? — En minä

oikein tiedä. — Jotakin ruskeata pullossa...»

»Tuotkos ne pullot tänne?»

»Mitä varten?»

»Tahtoisin nähdä niitä. Sinut täytyy nyt heti saada voimistumaan,

muuten siitä voisi hyvin helposti olla joitakin ikäviä ja vaarallisia

jälkiseurauksia, pahempia kuin — kuin luuletkaan.»

»Surettaisiko se sinua?» Ja hän nauroi niin herttaisen sydämellisesti,

mutta kuuli sitten oman naurunsa ja häpesi sitä. Hänhän ei ollut

tahtonut nauraa, vaan ainoastaan sanoa: »Älä pelkää, en minä enää

kuole! Tästä aamusta lähtien olen päättänyt elää!» Ja kun Erkki

toistamiseen pyysi lääkepulloja, sanoi hän vain: »Kun en tiedä, mihin

lie viety jo.»

»Vai niin», sanoi Erkki kuin tyytyen siihen selitykseen, mutta katsoi

koko ajan toista kiinteästi kasvoihin, silmiin, rintaan ja käsiin

— kaikkeen, mitä puku ei verhonnut, niin tarkkaan, että Liisa jo

kiusaantui. Sitten hän silmäili huonetta: miehen takki tuolinkarmilla,

nahkasäärystimet ja kengät sängyn alla, sängyn vieressä paljon tuhkaa

ja savukkeenpätkiä. Ovi keittiöön oli auki, siellä oli pöydällä

kirjoituskone pullon, appelsiininkuorien ja paperien välissä, tuoleilla

papereita, nurkassa ja sängyssä vaatteita, naulassa iso esiliina ja

Liisan oma hattu — hän muisti sen viime kesästä.

»Teillä asuu joku vuokralainen?»

»On, mutta ei hän tule kotiin, sen vuoksi nyt voimme...»

»Sinullahan on velikin?»

»Niin, mutta hän matkusti juuri äsken maalle.»

»Kuinka äitisi jaksaa? — Herttainen täti! Me olimme niin hyvissä

väleissä ja viihdyimme niin hyvin toistemme kanssa silloinkin, — kun

sinä et ollut kotona.»

»Kyllä hän hyvin jaksaa. Hän on — on työssä juuri nyt.»

Vai niin, — ajatteli taas Erkki ja luuli vähitellen aavistavansa sen,

miksi hän ei ollut päässyt tänä aamuna sisälle, vaikka oli kuullut

liikettä, miksi häntä ei nyt aiottu pyytää istumaan, miksi täällä asui

vuokralainen muutenkin liian ahtaassa huoneistossa, miksi lääkärinhoito

oli ollut puutteellista. Ja hän koetti kysyä niin luonnollisesti kuin

toverien kesken voi:

»Ikäviä nämä tällaiset sairastelemiset jo senkin vuoksi, että työt

joutuvat kärsimään ja monta hyvää suunnitelmaa menee hukkaan.

Sinullekin tuotti tämä kaikki varmasti suurta hallaa, kun sait olla

niin kauan ilman suurta tirehtöörinpalkkaasi?»

»Kuule, mitä varten sinä tutkit ja tentit minua! Usko nyt: minussa ei

ole mitään vikaa! Minä olen terve, niin äärettömän terve, hyvinvoipa

ja kaunis ja rikas kuin tarvitseekin. Anna minun olla nyt rauhassa!

Puhutaan jostakin muusta — sinusta.»

»Puhutaan sitten minustakin», myönsi hän ja veti liivintaskustaan

pienen laatikon, otti sieltä esille pienen, kiiltävän esineen kuin

puuterirasian, josta läksi kaksi pitkää lankaa. Langanpäät hän pani

korviinsa — ihme, miten lääkärin näköinen hän nyt olikin, välähti

Liisan mielessä, sillä Liisa ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi

Erkkiä lysoolinhajuisessa vastaanottohuoneessa ja valkea takki päällä

kuin parturilla. — Niin Erkki astui nyt Liisan eteen aikoen pistää sen

rasian hänen poveensa. Nainen nousi pystyyn, mutta toinen rauhoitti

häntä ja silmäsi puvun rinta-aukkoon hymyillen varmaa hymyänsä. Silloin

Liisa peräytyi tuolin taakse, katsoi silmät avonaisina ja kysyvinä,

hämmästyneenä ja pelokkaana:

»Ei! Erkki — ei!»

»Mutta etkö ymmärrä, minähän aion tutkia sinut...»

»Älä koske minuun! — Mitä sinä tuijotat minuun koko ajan kuin

olisin tehnyt rikoksen? Älä katso minua. Mene pois ja anna minun

olla rauhassa. Mitä olen minä tehnyt, kun tuolla tavalla kiusaat ja

vakoilet?»

Hänen silmänsä olivat kuin kauhusta levällään, ja toinen seisoi

toisella puolen tuolia ymmällään. Mikä tuota naista vaivasi, kun

pelkäsi häntä noin? Epäilikö hän olevan itsessään jonkin sellaisen

taudin, jonka parantumiseen hän ei uskonut? Tai tahtoiko hän vain

säästää itsensä siltä uutiselta, että hänessä piili se todella. Vai

oliko se vain jotakin muuta tilapäisempää, turhaa kainoutta? Kenties

vain jonkin alusvaatekappaleen ommel, joka oli ratkennut ja oli vielä

neulomatta. Vai jotakin paljon pahempaako, niinkuin spitaalitautisella

naisella, joka ei voi näyttää rakastajalleen taudin syömiä rintojaan

kuolemaantuomitun merkkinä!

»Kuule, Liisa», hän sanoi rauhoittaen, »sinä pelkäät minua, vaikka

näen hyvin, että olet ollut sairas ja luultavasti olet vieläkin. Näen

myöskin, ettei sinua ole hoidettu tai se ei ainakaan ole auttanut

mitään. Mutta minä parannan sinut, vaikka karkaisit käsissäni kuin

pieni lapsi, sillä sinä et kestä kauan tuossa kunnossa. — Eikö niin,

Liisa?»

Hän asetti langat uudelleen korviinsa, astui toisen luo ja pani kätensä

hänen olkapäälleen suojelevasti kuin hyvä setä. Mutta toinen peräytyi

yhä ja kuiskasi hätäisenä ja rukoilevana:

»Erkki! Ymmärrätkö? Me emme saa... Minä en kestä sitä enää...»