ILTA

1.

Auringonvalo oli vielä äskettäin hulmahdellut ylimpien pilvien

reunoilla, kun ne laiskanpyöreinä kumpuilivat eteenpäin alati muotoaan

muutellen. Nekin näyttivät jo laiskistuneen, ja jos jokin pilvenriekale

repisikin irti isosta emopilvestä, ei se viitsinyt taivaltaa yksin,

vaan tarttui kiinni toiseen ja suli pian siihen.

Vähitellen tuli jo hämäräkin, sellainen pikkupiirteet peittävä sininen

usva, jolloin saattoi hyvin nähdä talon seinän harmaana silhuettina

kaukana kadun toisessa päässä, mutta ei kuitenkaan voinut enää

laskea sen ikkunoita, ne kun olivat sulautuneet yhdeksi viivaksi. Ja

kun katujen puolivalot syttyivät, näytti ikkunasta ulos katsoessa

yht'äkkiä tulevan paljon pimeämpi, aivankuin jossakin ylhäällä taivaan

kartanoissa olisi vedetty iso rullaverho alas. Toistui kallis,

kertaviikkoinen tunnelma: kun nyt lauantai-iltana hämärän tullen

vääntää valon huoneeseen ja vetää alas oman verhon ikkunan eteen,

tuntuu kuin elämä pysähtyisi niinkuin kello koko huomisen päivän yli

ja alkaisi käydä itsestään joskus maanantaiaamuna pikkuista ennen

heräämistä. — Nyt ei ollut kiirettä eikä huolta mistään, sai vain

hiljakseen laskea lorottaa vettä pesuhuoneen ammeeseen, koetella

kauan sen lämpimyyttä, pulikoida siinä, kääriä lopuksi pehmoisen

kaavun päälleen, kävellä lattiaa vasten niin leppoisesti lipsavissa

tohveleissa ja kadota jonnekin toiseen huoneeseen.

Mutta ne, varsinkin nuoremmat ja levottomammat ihmiset, joilla vielä

iti mielessä pienoinen toivo hankkia puoliso, koti, lapset ja kaikki

muu, ne alkoivat kumautella ovia, mennä portaita alas kaksi askelta

kerrallaan, pysähtyä ulko-ovella hetkiseksi silmäämään, mennäkö tuonne-

vai tuonnepäin. Alkoi se päämärätön etsintä ja arvailu, josta ei tiedä,

minne vielä illan pitkään joutuu ja milloin tulee takaisin. Eikähän

tuota ole väliä tietääkään, kunhan vain on.

Kun kaupunki alkoi virkistyä päivällisenjälkeisestä

ruokalevonhorroksestaan, tuli silloin äkkiä pimeä, aivan liiankin

pimeä näin kesäiseksi illaksi. Pohjoisen puolelta vyöryi kauaksi

kohonneen taivaan eteen ukkospilvi ja väläytteli jo jossakin kaukana

salamoitaan. Mutta niiden valot hukkuivat vielä paljon kirkkaampien

raitiovaunujohtojen kirpeänsinisiin välähdyksiin ja jyrinää ei

kuulunut autojen kiihtyvältä kehräämiseltä. Lämmin päivä alkoi muuttua

hiostavaksi ja kiihkeänkuumaksi illaksi.

Hietalan Tauno-herrakin kai oli tuntenut päivänsä vielä vajanaiseksi,

kun oli lähtenyt Betyn asunnosta kaupungin halki »Puisto»-kahvilaa

kohti. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin jokapäiväisen huoleton

kuin ennen, vaan saattoi melkein luulla hänenkin etsivän jotakin

omaa, pientä kipinäänsä — tai olikohan se oikea välähdys, niinkuin

rannalla seisova puu saa kirkkaan valonsa merellä kulkevan laivan

valonheittäjältä ja näyttää silloin ihmeellisemmältä kuin itse asiassa

onkaan.

Tauno käveli kauan »Puiston» ikkunoiden alla, kurkisteli ylös ja koetti

punnita rohkeuttaan, mennäkö sisälle vai eikö. Nyt hänestä näyttivät

niin ihmeen oudoilta ne varjot, jotka kulkivat edestakaisin kahvilan

ikkunaverhoja pitkin. Ja hän itsekin tunsi olevansa täällä nyt kuin

vieras — tai entinen itsensä nurin käännettynä aivankuin rikkinäinen

palttoo, jonka sisälmyksiä ei hennoisi näyttää toiselle. Hän ei ollut

koskaan edes rahattomanakaan ollessaan tyytynyt kävelemään täällä,

vaan oli mennyt sisään, sillä jokuhan aina piti varmasti huolen lordin

annoksesta — ainakin kanisterin kantopalkkana.

Ja sisään hän meni nytkin aivankuin pakoon ihmisten katseilta, kun tuo

kadunkulmassa pyörähtelevä poliisikin näytti hymyilevän pilkallisena

häneen silmätessään ja olisi muutenkin saattanut tulla uteliaaksi ja

kysäistä hänen edestakaisin kulkemisensa ja ylös tuijottelemisensa

syytä. Mutta hän ei mennytkään tapansa mukaan biljardiin ja kassan ohi

kulkiessaan sanonut kuluneita viisauksiaan, vaan ketään huomaamatta

ja kehenkään katsomatta etsi sivuhuoneesta muutaman tyhjän nurkan ja

istuutui sinne.

Mutta Betty ei tullut, niinkuin hän oli luullut, vaan joku toinen:

»Mitäs lordi tänään vierastaa, kun on noin nurkkaan painautunut?»

»Käske Bettyä tänne», sanoi Tauno ynseänä ja koko ajan alas katsoen,

aivankuin ei olisi ollut tuntevinaan.

»Katsos! Oletko saanut arpajaisvoiton, kun noin herroiksi...?»

»Hae Betty tänne!» huusi Tauno kuin epäillen toisen kuuloa ja vieläkään

katsettaan pöydän kannesta nostamatta.

»Kiitos. Ja tahtooko herra vielä muuta?» kysyi isorintainen

tarjoilijatar teeskennellyn nöyränä ja ojensi reunoistaan kuluneen ja

nurkistaan taittuneen ruokalistan hänen eteensä.

»Lasi teetä ilman leipää.»

»Mutta täällä sinä et rupea sekoittelemaan ihmisten nähden... Mene

muualle istumaan.»

»Mene sinä hiiteen!»

Toinen meni, ja kesti kauan, ennenkuin Betty tuli hitaasti, asteli

hänen pöytänsä viereen, seisoi siinä, hypisteli pöydältä ottamaansa

ruokalistaa kädessään ja naputteli sen kulmalla pöydänkanteen.

»Mitä varten sinä et mennyt?» hän kysyi viimein hiljaa ja surullisesti.

Toinen istui hiljaa, vastaamatta, katsomatta ja kuin ei olisi kuullut

tytön tuloakaan, mutta vain tietäen hänen olevan siinä — seisovan siinä

edessä kuin omatunto odottamassa tilintekoa.

»Mitä varten sinä tulit tänne? — Vastaa nyt edes.»

»Sitä varten, kun minä en voinut mennä.»

Hietalan lordi oli nyt varmasti joutunut elämänsä tähän asti kovimpaan

tilintekoon ja hän kai itsekin tiesi sen, koskapa äänestäkin oli poissa

entinen, toista ihmistä eksyttävä varmuus ja jäljellä vain antautumista

ja tunnustamista tarkoittava voimaton alakuloisuus. Ja tuo tyttö

huomasi sen, koskapa hän ei näyttänyt olevan vihainen, vaan ainoastaan

totinen, ja jos he eivät olisi olleet täällä, niin hän olisi yhtä hyvin

voinut olla surullinenkin. Siksi hän kysyikin vielä yhtä lempeänä kuin

äskenkin:

»Ja miks'et voinut mennä? Sinähän lupasit...»

Tauno puristi kulmansa ryppyyn ja huulensa yhteen, kohotti sitten

päänsä ja katsoi rävähtämättä toista silmiin eikä edes ääni vavahtanut

sanoessa: »Siksi, etten voinut ottaa näitä sinun rahojasi, vaan läksin

tuomaan ne pois.»

Samalla hän veti kätensä taskustaan, työnsi nyrkkinsä naisen kämmenen

sisään ja jätti sinne saman setelitukon, jonka oli häneltä saanutkin.

Ja nainen katsoi ymmärtämättä nyt yhtään tuota edessään olevaa miestä,

vaistoten vain, että tämä ei ollut nyt ihan tavallista, ja hänen

äänestään olisi voinut löytää monta eri vivahdusta iloa, hämmästystä,

ihmettelyä ja toivoa, kun hän sanoi:

»Mutta Tauno!»

Kun toinen oli hiljaa, kysyi hän uudestaan: »Tauno? — Minähän lainasin

nämä sinulle!»

»Siksipä juuri. Ota ne pois.»

Ja kun nainen oli tottunut kaikkein ensiksi aina epäilemään, ei hän

nytkään voinut olla kysymättä:

»Oletko sitten saanut muualta?»

»En mistään.»

»Oletko ollut yksissä hankkeissa Vareisen tai jonkun muun kanssa?»

»En ole ollut, tulin suoraan sinun kotoasi. Päätin odottaa sinua

siellä, mutta en voinut jäädä, kun Dagmar tuli kotiin.»

»Vannotko, ettet ole ollut missään muualla?»

»Pitääkö minun vielä sekin tehdä, ennen kuin minua uskotaan?» hymähti

toinen katkeran ivallisena hymyillen.

»No odota minua sitten niin kauan kuin pääsen täältä pois», sanoi

nainen nyt kylmemmin, kääntyi ja meni.

Ja kun Betty yhtenään joutui kulkemaan sen huoneen läpi, jossa Tauno

istui, ei hän kertaakaan edes katsonut Taunoon, vaan kulki ohi

toimekkaana ja totisena kuin mies ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ja

Taunon mielestä olikin parempi, ettei hän katsonut.

»Vai Vareisen kanssa?» hymähti tämä vielä itsekseen halveksivana

kuin olisi tiennyt Vareisen par'aikaa istuvan kaulaansa myöten

likaviemäriaukossa.

»Hei lordi!» tervehti joku biljardiin menevä arpihuulinen. »Kestävätkö

henkselisi vielä pari erää?»

»Ei niistä ole ohjaksia aiottukaan», vastasi Tauno ja istui edelleen.

»Tuo lordi on tänään kuin sammakon niellyt», huomautti se isorintainen

tarjoilijakin katsellen häntä kuin säälien. »Oletko saanut selkääsi sen

eilisen humalan ja tappelun takia vai saitko rukkaset?»

»Antaa hänenkin nyt kantaa ristiään», ajatteli itsekseen Betty, joka

kuuli toisten sanat, muttei itse puhunut mitään.

Mutta kun Tauno ei enää viitsinyt vastailla kenenkään huomautuksiin,

sai hän loppuajan istua rauhassa.

* * * * *

Mutta Betty ei ollut niin välinpitämätön kuin näytti. Häntä oli

liikuttanut kovasti, että Tauno oli lähtenyt tuomaan takaisin

hänen lainaamiaan rahoja. Vaikka hän ensin oli ollutkin pahoillaan

huomatessaan, ettei ollut voinut vaikuttaa Taunoon edes niin paljoa,

että olisi saanut tämän matkustamaan, näki hän nyt jo kuitenkin

päivällä antamansa opetuksen seuraukset. Ja Bettyä jo hiukan kadutti,

että oli pidellyt poikaparkaa niin kovakouraisesti. Mutta minkäpäs hän

sille voi. Hänen täytyi kestää vielä tämä ilta ja pysyä edelleen yhtä

lujana. Silloin voisi ehkä vielä jotakin toivoakin.

Ja kuitenkin kuin rangaistusta lieventääkseen Betty ei voinut olla sivu

kulkiessaan sanomatta Taunolle ystävällisenä:

»Heti päästään, odota vielä hetkinen. Mene tuohon kadunkulmaan, niin

siinä tavataan.»

Vähän myöhemmin Tauno maksoi ja meni, heittäen kysyvän silmäyksen

kassan vierellä seisovalle ja rahojaan tilittävälle Betylle. Tämä

näkyi pistävän omat juomarahansa käsilaukkuunsa, nyökkäsi Taunolle

ja hymyili, ja niin Tauno astui keventyneenä portaita alas ja odotti

kadulla.

Kun Betty joutui, astelivat he kaupungin reunalle päin, aivan

päinvastaiseen suuntaan kuin olisi pitänyt. Sitä he eivät edes

huomanneet, sillä tuntui yhdentekevältä, mihin mentiin, kunhan vain

olisi keksinyt, miten lopettaa tämä ikävä tilanne. Betty oli sitäpaitsi

huomaavinaan, että Tauno oli jälleen hutikassa, mutta hän ei viitsinyt

mainita siitä, oli vain yhä pettyneempi ja arveli Taunon taas

valehdelleen, että oli muka tullut suoraan hänen asunnostaan. Tietysti

hän oli taas tavannut jonkun jalon toverinsa, saanut tältä ryypyt ja

lisäksi vielä rahoja, jotta pääsisi nyt Betyn edessä näyttelemään

parannukseen tullutta.

»Sinä kai myönnät, että teit hyvin väärin, kun ensin lupasit lähteä

ja sitten kuitenkin ilmestyit minun eteeni kuin kerskuaksesi, että

uskalsit jäädä. — Jos et olisi tehnyt enää tätä, niin minä olisin

melkein jo uskonut sinut mieheksi. Ja kuitenkin sinä vain näyttelit

minulle äsken siellä meillä...»

Betyn äskeinen heltymisenpuuska oli nyt jälleen mennyt ohi ajatellessa,

että poika siellä sohvalla maatessaan olikin kenties koko ajan salaa

vain irvistellyt hänelle, ja hän oli kaiken lisäksi vielä itkenyt tuon

lurjuksen takia!

He olivat joutuneet kaupungin reunaan asumattomalle, korkealle

kalliolle ja pysähtyivät siihen Betty seisoi alempana ja Tauno kallion

huipulla, ja Betty näki hänet siinä kuin silhuettina juuri sytytettyjä

katulamppuja vasten.

»Etkö voi vastata?» kysyi Betty uudestaan.

Tauno ei katsonut häneen, vaan kaupunkiin, puhuessaan aivan hiljaa,

niin ettei sanoja tahtonut kuulua:

»Ethän sinä kuitenkaan usko minua, puhuinpa mitä tahansa. Ja minähän jo

äsken sanoin, miksi en lähtenyt. Jos et sitä usko, niin en voi auttaa.

Silloin meillä ei ole täällä mitään tekemistäkään, vaan voimme mennä

pois.»

»Me emme mene mihinkään, ennenkuin minä saan tietää, mikä sinä olet

miehiäsi. Me olemme täällä vaikka aamuun asti, mutta Tauno Hietalan on

sitä ennen näytettävä, kuka hän on. Vaikka minä olenkin vain kahvilan

piika, olen silti kunniastani kiinni pitävä ihminen, niinkuin kaikki

muutkin. Siksi tahdon tietää, kehen minä olen tähän asti koettanut

luottaa. Ja jos sinä et voi minulle näyttää olevasi mitään muuta kuin

pelkkä kapakkalordi, niin saat olla varma, että me emme tämän yön

jälkeen vaihda sanaakaan toisillemme. Ala puhua! Kerro ensiksi, miksi

söit lupauksesi tänään. Sitten saat kertoa kaiken muun jäljestä.»

Tauno näytti haluavan puhua, mutta hänen oli vaikea alkaa. Kun tuo

toinen ei olisi tuolla tavalla kiristänyt, olisi hän omasta vapaasta

tahdostaan voinut sanoa paljonkin, mutta nyt hän ei totisesti keksinyt

mitään sanoja. Hän katsoi toisaalle ja huomasi vain, miten yht'äkkiä

alkoi tuulla. Irtonaista hiekkaa ja kuivia heinänkorsia pyyhälsi heidän

ohitseen ja vinha pyörre nostatti ne vähän kauempana ilmaan. Betyn

takin liepeet näkyivät lepattavan, hame kääriytyi tiukasti jalkojen

ympäri ja hän koetti, pitää niitä kiinni. Sitten Betty tuli aivan

toisen viereen ja tiukkasi yhä:

»Ja miksi sinä tulit humalassa kahvilaan, vaikka minä piilotin pullon?

Se oli minun suljetussa laatikossani ja sinulla ei ole asiaa mennä

penkomaan sitä!»

Hän tarttui Taunoa molemmin käsin takin rintamukseen ja puristi.

Poika näkyi pelkäävän nuttunsa rutistumista ja koetti vääntää Betyn

ranteita irti. Samaan aikaan välähti jo korkealla kallion yläpuolella

kirkas salama, valaisten heidätkin sinisenä välähdyksenä. Ja siinä

valossa Tauno näki Betyn silmät kahtena mustana pisteenä, niiden ilme

oli tiukka, melkeinpä hurja, aivankuin hän olisi tahtonut huutaa

rakastavansa, mutta olisi voinut samaan aikaan vaikka repiä toisen

kasvot riekaleiksi.

Sadekuuro pyyhkäisi heidän ylitseen. Molempien kasvot valuivat vettä.

Betty heitti irti toisen rintamuksen ja pyyhkäisi päällystakkinsa

hihalla otsaansa kuivaksi. Tauno luuli heidän lähtevän pois ja astui

sen vuoksi kalliolta alemmaksi, mutta nainen ei liikahtanutkaan. Tämä

oli saanut hurjan halun kostaa: kun ei voinut itse muuten mitään,

tahtoi seisottaa tuota keikaria sateessa vaikka aamuun asti nähdäkseen,

miten kurjannäköinen hän silloin olisi.

»Sinä et mene nyt mihinkään, kun minäkin tämän kestän! Sano pian, mistä

joit?»

Ja likomärkänä, hihat käsivarsiin liimautuneina seisoi Tauno ja

tunnusti:

»Panin sitä konjakkia omaan pulloon, ennenkuin sinä veit sen.»

»Ja mitä varten rikoit sanasi etkä matkustanut?»

»Siksi, etten voinut — hyvä isä, etkö ymmärrä — siksi, etten voinut

pitää sinun rahojasi! En ota niitä nyt enkä koskaan muulloinkaan yhtään

penniä. Kuulitko! Ja minä en ole ollut iltapäivällä kenenkään kanssa

enkä huoli kenenkään muunkaan rahoja.»

»Älä taas valehtele!»

»Jos et usko, niin tarkasta! Katso kerrankin kaikki niin tarkkaan, että

uskot ja minä saan viimeinkin mennä rauhassa! Tutki nyt! Riisunko nämä

märät ryysyni viimeiseen riepuun, jotta en peittele sinulta mitään?»

Hän levitti kätensä kuin ollen valmis vaikka alastomana seisomaan tuon

naisen edessä, joka näkyi ottaneen määräkseen tänä yönä kiristää hänen

sielunsa nähtäväkseen. Ja siinä kädet ylhäällä seisoessaan, avopäin ja

tukka päähän liimautuneena, silmät avoimina ja hellittämättä naiseen

katsoen hän muistutti valojenheijastusta ja taivasta vasten elävää

ristiä. Sen huomasi nainenkin. Samaan aikaan taas välähti rikkinäinen

salama hänen takanaan. Näytti kuin se olisi leimahtanut Tauno Hietalan

sisältä ja hänen oma sielunsa olisi siinä riipaistu tuhansiksi

riekaleiksi.

Betty hätkähti, tarttui toista ranteesta, painoi kädet alas ja veti

Taunon viereensä:

»Tauno, minä uskon sinua ilmankin. Eihän minulla ole oikeutta riisua ja

raadella sinua. Jos sen tekisin, niin samaahan saisit vaatia sinäkin.

Mutta minä tahdoin tämän kaiken vain siksi, että — etkö ymmärrä minua —

että voisin sinuun luottaa, kun minä tahtoisin luottaa. Olihan kysymys

meidän vanhasta ja tulevasta ystävyydestämme tai sen kieltämisestä

Siksi...»

Mutta toinen ei näyttänyt kuulevan häntä.

»Tauno! Istu tuohon minun viereeni, niin puhutaan kiltisti. Puhutaan

sinusta. Koetetaan yhdessä ajatella keinoa, millä kaiken korjaisimme.

Sano, haluatko?»

»Tee, mitä ikinä tahdot. Minä kestän vielä tämän yhden yön vaikka

missä! Anna kuulua, mitä maailma minun selkäni takana on ajatellut.»

»Älä ole enää vihainen. — Sinä siis tahdot kuulla. — Hyvä! Ja uskon

tämän puhumisen olevan sinulle hyvää, sillä eihän kukaan muu ihminen

viitsisi sitä tehdä. Kukaan mies ei kehtaisi kuunnella, vaikka

tahtoisit joskus ripittäytyäkin, ja kotonasi ovat molemmat naiset niin

läheisiä sinulle, että sinä pelkäät puhua heille mitään. — Niin, eihän

meillä lapsiraukoilla taida olla ketään muita kuin toisemme...»

Hänet valtasi taas melkeinpä tuskallinen hellyydenpuuska. Sitten hän

puhui ensin itsestään, työstään, köyhyydestään ja muusta. Sen jälkeen

hän siirtyi Taunoon ja tämä kuunteli levollisena, vaikka siellä täällä

tulikin vastaan jokin kipeä kohta ja paljastui jokin ikävä asia, jonka

hän oli luullut pysyneen salassa, jokin suuri valhe tai teko. Mutta

nainen puhui niin ymmärtämyksellä, paljastaen samalla oman itsensäkin

siinä sivussa ja tehden vertailuja heidän kahden välillä, niin ettei

Tauno voinut edes loukkaantua toisen rehellisistä sanoista.

»Näin olen ajatellut asioita minä», Betty lopetti. »Ja niin niitä

katselee jokainen muukin, joka pitää itseään kunnollisena ihmisenä.

Jumalan kiitos sentään, että olen minäkin vielä jaksanut kestää

tällaisena, vaikka se on joskus vaikeaa ollutkin. Jos minulla ei

olisi ollut näin paljon sisua, olisin varmasti jo aikoja sitten

tarttunut johonkin ansaan ja olisin mennyttä. — Ja nyt tarvitaan

sisua sinussakin. Onhan tietysti äärettömän paljon ihmisiä, jotka

pitävät sinua aivan yhtä hyvänä kuin itsekin pidät ja olisivat

pitäneet minuakin kunnon naisena, jos olisin juuri heidän kanssansa

menettänytkin kunnianvähäiseni. Mutta nuo ihmiset ovatkin juuri se

sinun tavallinen seurasi, koko lauma sellaisia suuria ihmishämähäkkejä!

— Ja kun minä olen aina jaksanut varjella itseäni heidän

satamarkkasiltaan ja välttynyt tulemasta katunaiseksi, samaten on

sinunkin jaksettava nyt sanoa hyvästi ikuisiksi ajoiksi koko joukolle

ja kuljettava omin päin.»

Tauno ajatteli koko tätä päivää. Siitä oli tosiaan tullut kummallinen.

Ennen ei koskaan ollut aivoilla tarpeeksi työtä ja hän oli itse saanut

keksiä ja kuvitella kaikenlaisia ajatuksia, että niitä pohtiessa

olisi aikakin kulunut. Nyt tuo nainen oli tänään koko päivän häntä

vain kiristänyt, soimannut ja kiittänyt niin, ettei hän voinut muuta

kuin noudattaa hänen tahtoaan ja kuunnella. Kotonaankin oli pauhannut

siitä markanrahasta niin kauan, että hän tunsi olevansa kuin pakotettu

viemään rahat takaisin. Ja nyt! — Tänä päivänä olivat asiat totisesti

selvinneet paljon ja pitkästä aikaa oli päivä, jolloin jotakin tapahtui

Ja tuo nainen istui tuossa hänen vierellään sitten tyytyväisenä kuin

kehräävä kissa!

Ja kaiken tämän jälkeen Tauno tunsi itsensä niin ihmeellisen läheiseksi

tuon naisen kanssa, jonka kanssa hän ei tähän asti ollut koskaan

vakavissaan keskustellut. Nyt se tuntui olevan kuin puolet hänen

omista ajatuksistaan. Hänet valtasi jonkinlainen ystävyydenpuuska,

hän olisi tahtonut paljastaa itsensä vieläkin perusteellisemmin tuon

toisen nähtäväksi, mutta ei tiennyt miten. Hän olisi tahtonut sanoa

jotakin, millä osoittaa luottamustaan ja tunnustustaan, sillä Betty

oli ensimmäinen nainen, joka oli puhunut hänelle tuollaista. Ja hän

oli aina pitänyt tuota ja muitakin naisia joko sellaisina harakkoina,

joita on hauska hakkailla, taikka sellaisina itsetietoisina ja kuivina

itsekasvatuskokeilijoina niinkuin Liisa. Ja kun hän tahtoi, mutta ei

oikein tiennyt sanoa muuta hellempää Betylle, virkkoi hän kuin puoleksi

leikillään ja kärttäen:

»Sinun suusi on nyt saanut soimata minua kyllikseen. Anna minä suutelen

sitä.» Ja hän kumartui katsomaan Betyn silmiä ja hymyili. Tämä

tunsi yhdentekeväksi, että voisi sen luvatakin, mutta ei yhä vielä

sitkeänä pysyen tahtonut antaa palkintoa, ennenkuin parannuskaan oli

täydellinen, ja sanoi:

»Ei, ennenkuin sinusta on tullut mies. Tule sitten pyytämään uudelleen,

niin mietitään.»

Ja kun hän ei ollut kovin vakavissaan pyytänytkään, ei kieltokaan ollut

pettymistä. He vain istuivat hiljaa, kun vesi rapisi kalliolle ja valui

sen kielekkeeltä liristen alas.

»Mitä sinä nyt aiot tehdä?» kysyi Betty.

»En tiedä. Minulla ei ole mitään työtä. Kai jään tähän ja odotan

päivännousua. Niin, huomennahan on sunnuntai... Kai minun täytyy

kuljeskella jossakin huominen päiväkin ja seuraava yö ja sitten

maanantaiaamuna pyrkiä johonkin», vastasi Tauno huomattavasti masentuen

ja neuvottomana niinkuin vain se, jolla ei ole edessään mitään.

»Niin, kyllä sinun täytyy maanantaina yrittää jotakin», huokaisi

Bettykin. »Mutta ethän sinä voi siihen asti, poika parka, kuljeskella

täällä sateessa niinkuin juoksukoira. Minäkään en voi pyytää sinua

luokseni, kun Dagmar... Mutta etkö voi mennä kotiisi!»

Taunoa puistatti vilu ajatellessa, että hänen pitäisi viipyä ulkona

maanantaihin asti, vaikka jo nyt palelsi, kun likomärät vaatteet

tarttuivat ihoon kiinni. Ja kotiin menoa ei kannattanut ajatella.

»Ei. Enkä minä voisi tulla sinunkaan luoksesi. Anna minun jäädä tänne

vain...»

»No, kyllähän me jollakin lailla neuvotelemme siihen asti... Poika

parka, kyllä maailma meitä koettelee, mutta ei välitetä! — Mutta nyt

sinulla on kylmä. Annahan minä lämmitän!»

Hän avasi kostean takkinsa, veti toisen lähemmäksi itseään ja kietoi

takin toisen liepeen Taunon ympäri. Siinä he vilusta hytisten ja

toisiinsa kiinni painautuneina lämmittivät toisiaan ja silloin tällöin

pyyhkäisivät kasvonsa kuiviksi sadepisaroista. Heillä kahdella oli

nyt sellainen heidän elämänsä ensimmäinen yö, jolloin he unohtivat

olevansa mies ja nainen ja olivat pikemminkin kuin kaksi lasta, joita

elämä paleltaa ja jotka ovat joutuneet lainaamaan lämpöä toisiltaan —

luottavaisina ja hoivaavina ja toistensa suojaan kyyristyneinä.

* * * * *

Tähän samaan aikaan, kun ukkonen oli jo mennyt ohi ja jäljessä kulki

hienoinen sateenropina, istui Vareinen moottorin perässä, katseli

kaukaa näkyviä kaupungin valoja ja vielä kerran harmitteli koko

matkalle lähtöään. Mutta hän tiesi, että kun pääsisi noiden saarten

lomitse ja sen jälkeen vielä muutaman viidentoista minuutin matkan,

alkaisi hänen työpäivänsä vähitellen olla loppumassa. Ja joka kerran,

kun kaupungin valot tai linnoituksen betonivalleilta tulevat ja

rauhallisina siirtyilevät valonheittäjien suihkut alkoivat häntä

peloittaa, joka kerran hän silloin maistoi veneen penkille pistämästään

kaupanpäällispullostaan ja päätyi sitten yhä uudelleen laskemaan

tämänpäiväisiä tulojaan. Ensin niin paljon, sitten moottorinvuokra niin

paljon, ja jäljelle jäisi vielä kolmen tai neljän kuukauden palkka

entisiin tuloihin verrattuna. Ja tuo ajatus antoi rohkeutta. Oli vain

hyvä, että Taunokin oli jäänyt pois, kun hän oli muutenkin selvinnyt

niin hyvin. Oli hyvä, ettei ollut ketään ystäviä osakkaina. — Kyllähän

tässä kai jo selviäisi kunnolla rantaan, kun sade suojasi häntä

näkymästä ja kun moottorikin kävi niin hyvin ja tasaisesti.

Pahin kohta oli kaupungin lähiseutu, kun sieltä pimeästä saattoi

yhtäkkiä ilmestyä tullivene aivan huomaamatta oman veneen viereen.

Mutta hyvin hän pääsi siitäkin pelosta. Kaupunki jäi jo taakse

vasemmalle, edessä näkyi tumma ranta, läheni, viimeiset minuutit olivat

pitkiä, mutta ranta läheni kuitenkin. Parin minuutin kuluttua voisi jo

vähentää vauhtiakin.

— Ja auto? — Sitä ei näkynyt vielä, mutta se kai oli niin hyvin metsän

suojassa.

Vareinen laski varovasti rantaan, pysäytti koneensa vasta sitten, kun

ensin huomasi rannalla puiden varjossa auton ja tien kaikin puolin

selväksi. Olisi tehnyt mieli huoahtaa hetkinen, mutta parempi kai oli

toimittaa ensin koko asia valmiiksi asti ja vasta sitten lepäillä.

Hän nousi veneestä laiturille. Kas, kun jalat eivät totelleet! Ne

olivat ihan puutuneet pitkästä istumisesta ja lisäksi konjakki peijakas

oli noussut hiukan päähän, kun ei ollut sitä kylmässä oikein huomannut.

— Hän kopeloi ja sitoi veneen kiinni, että se pysyisi siinä paikoillaan

muutamia tunteja, ja irroitti johdot jottei kukaan olisi päässyt

venettä viemään.

Hetkisen hän oikoi jäseniään, hymähti sitten tyytyväisenä kaikkeen,

heitti purjekankaan syrjään ja otti lastista ensimmäiset kantamukset

kumpaiseenkin käteensä. — Hyvinpä se mies oli asettanutkin auton! Ei

sitä huomaisi peijakaskaan! Ja siellä olivat jo ensimmäiset nyt... Sai

nähdä, sopisiko kaikki perään vai pitäisikö ottaa eteen loput taikka

sitten upottaa veteen piiloon ja tulla vielä uudelleen hakemaan.

Hän toi vielä toisen kantamuksen ja arvioi, miten paljon perään oikein

mahtuisi.

Silloin aivan vierestä — mitä helvettiä — aivan vierestä sanoi joku

rauhallisena:

»Kanna nyt kaikki pian, että joudutaan lähtemään!»

Ja siinä seisoi nyt se, jota Vareinen ei ollut osannut enää täällä

rannassa pelätä ja varoakaan: poliisi, joka varmuuden vuoksi vielä

valaisi hänen kasvojaan taskulampulla ja astui eteen.

Vaistomaisesti Vareinen kopaisi takataskuaan, vaikka tiesikin sen

turhaksi. Metsästä näkyi tulevan useampiakin kasvoja. Silloin hänen

päähänsä välähti ainoa pelastuksen toivo: päästä moottoriin ja antaa

mennä!

Mutta sekin toivo raukesi:

»Et sinä veneellä enää karkaa!»

Se oli totta, sielläkin seisoi jo mies, toisessa kädessään lamppu ja

toisessa pistooli.

Ja lasti alkoi nyt siirtyä veneestä autoon hänen vaivannäkemättään.

Mutta hän itse oli tullut kummallisen hätäiseksi ja hermostuneeksi kuin

pahassa tulipalossa. Hän kulki edestakaisin laiturin ja auton väliä ja

silmäsi jokaista kantamusta, sitä työnnettäessä auton sisälle. Sitten

hän pysähtyi auton viereen seisomaan, kaivoi jostakin tupakoita, penkoi

hermostuneena taskujaan eikä löytänyt tulitikkulaatikkoaan, vaikka se

oli hänen kädessään. Ja kun hän ei saanut tupakkaansa tulta, heitti hän

jo kastuneen ja katkenneen savukkeensa menemään ja työnsi tikkulaatikon

takaisin taskuun. Sitten hän teki vielä sellaisen hullun tikin, että

sanoa päläytti jollekin sivilipukuiselle, joka piloillaan kysäisi

häneltä tavaran laatua:

»Eikö tätä asiaa nyt voida enää järjestää? Eikö passaisi, että minä

maksaisin teille tänne ajamisen vaivat, veisin lastin tuonne keskelle

selkää ja valuttaisin kaiken aineen mereen?»

Ja miehet hihkuivat sydämensä pohjasta ja irvistelivät, että miks'ei

hän tehnyt sitä jo äsken. Nyt se oli myöhäistä! No niin, Vareinen

myönsi sen nyt itsekin, että akkamaistahan oli tuollaista kysellä.

Mutta hän kun oli niin sekaisin, ettei ymmärtänyt muuta. Ja hän häpesi

miesten virnistelyä.

Hetkisen kuin hyvänä lohdutuksena hän keksi etteihän tästä sentään

tarvinnut mennäkään linnaan vaan pääsi sentään rahalla irti. Niin

rahalla, mutta piru vie, siihenhän menivät nyt joka pennit! Ja jos joku

saisi vielä tietää...

Lasti oli autossa ja Vareinen kuin ystävällisyydestä koetti vielä

hätäisenä autella sen järjestämisessä. Ja kuin anteeksi pyytäen noiden

miesten vaivoja hän aikoi selittää muutamalle ja siirteli tavaroita,

kun tämä tarttui takinkaulukseen ja mitään virkkamatta siirsi hänet

syrjään. Silloin hän taas palasi todellisuuteen.

Ja niin lähdettiin. Matkalla hänessä heräsi pirullinen epäluulo, ja hän

kysäisi, kuka oli neuvonut poliisit rantaan ottamaan häntä kiinni.

»Ehei, hyvä mies! Ei meitä ole kukaan neuvonut. Odoteltiin erästä

aivan toista miestä, mutta me tyydymme nyt aluksi teihinkin. Ehkäpä se

oikeakin tulee vielä ennen aamua...»

Nuo miehet olivat ihmeen hiljaisia ja vakavia. Mutta kun häntä

halutti kovasti kysellä, tiedusteli hän arkana kuin pyytäen anteeksi

ensikertalaisuuttaan:

»Paljonkohan tästä nyt saa lopuksi maksaa?»

»Niin paljon kuin rahaa riittää. Ja saahan sen kuitata linnallakin»,

vastasi yksi ja toiset hymähtelivät.

Että hänen pitikin nyt sattua sen oikean miehen edelle! Tämä oli

totisesti ollut Vareiselle huonon tuurin päivä. Ja nyt hän siinä

autossa istuessa aivan lysähti kasaan, sillä hän oli saanut tätä lajia

jo enemmän kuin sisu kesti. Hän alkoi repiä omaa tukkaansa ja sitten

huomasi olevansa avopäin. Missä hänen hattunsa oli? — Hän kohottautui

istuimellaan, käänteli ja penkoessaan polki toisten jaloille. Ja kun

hattua ei löytynyt, alkoi hän valittaa ääneen. Mutta nuo miehet eivät

näkyneet ymmärtävän sellaista kuin pettäviä hermoja, koskapa joku

sipaisi häntä korvalle ja sanoi:

»Istu alas äläkä ulise kuin koira!»

Hän istui ja totteli, mutta voivotteli yhä:

»Hattuni on hävinnyt!»

Mutta kukaan ei auttanut häntä. Kaikki olivat yhtä kylmiä ja totisia

kuin ennenkin eivätkä ymmärtäneet hänen hätäänsä. Hän katsoi jokaista

erikseen kasvoihin, mutta ne tuijottivat vain eteenpäin niinkuin yhtä

Vareista ei olisi kyydissä ollutkaan.

»Älkää ajako niin kovasti, etteivät jouset katkea», hän kielsi ohjaajaa.

»Mitä se teihin kuuluu. Eihän tämä teidän ole», murahti toinen.

Eikös tämä ollut korjauspajan auto?

Ei ollut, sanottiin. Eivätkä nuo miehet näkyneet tietävän mitään

mistään korjauspajoista ja niiden autoista.

Silloin Vareinen tunsi saaneensa kuin odottamattoman ilon: hän

oli voittanut auton hinnan! Nuo miehet eivät olleet ottaneetkaan

korjauspajan autoa ja hän säästyisi siltä häpeältä!

Humala vai iloko lie noussut hänen päähänsä, mutta hänen tuli taas

niin kevyt olla. Hän höpötti yksinään, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan

sekapäisen humalaisen juttuja.

Eteen tuli jo leveä asfalttitie. Silloin Vareinen ei tahtonut enää

säästää vierasta autoa, vaan kompuroi taas seisoalleen ja hihkaisi

kuljettajalle:

»Ann' mennä!»

Mutta poliisin kalikka putosi hänen olkapäähänsä:

»Istu alas!»

2.

Liisa ja Erkki istuivat kahden. He eivät olleet ottaneet tulta vielä,

mutta huone ei ollut silti pimeä, kun katulampun valo häilähteli

kamarin seinällä edestakaisin samassa tahdissa kuin tuuli heilutti itse

lamppua.

Jenny-rouva oli mennyt käymään Niemiskän luona. Oli lähtiessään

selittänyt olevan paljon asioita, vaikka Liisa aavisteli, ettei hänellä

kai sittenkään ollut muuta kuin kerrottava omia pikku-uutisiaan ja

udeltava niihin hiukan neuvoja, kun hän ei oikein tuntunut vielä

uskovan Liisan sanoihin tänä iltana.

Liisalla ja Erkillä oli ollut pieni yhteinen salaliitto Jenny-rouvaa

vastaan. Kun tämä nimittäin ei ollut muuten luvannut jättää

torikärryjään seisomaan kellarinnurkkaan, oli Liisa kuiskaillut Erkille

ja saanut tämän vakuuttamaan, että Jenny-rouva oli pitkäaikaisessa

kuumassa seisoskelemisesta heikontanut vanhaa sydäntään, ja nyt olisi

muutamien kuukausien lepo välttämätön. Kärryt olisi myytävä pois ja

myyntipaikka vuokrattava toiselle. Ensin Jenny-rouva tenäsi vastaan,

mutta ei auttanut muu kuin Erkin varoittaa ankarasti tarttumasta enää

kärryjen aisoihin. Ja kaipa Jenny-rouva sitten alkoi jo uskoa, kun oli

lähtenyt Niemiskälle nähtävästi jo kaupittelemaan tälle omaa entistä

työtään ja työmaataan. Kun kauppa olisi tehty, aikoivat toiset vasta

sen jälkeen julistaa Jenny-rouvan täysin terveeksi.

Erkki oli tutkinut myöskin Liisaa. Vaikka äiti oli ollutkin kotona, ei

Liisa ollut sittenkään aikonut päästää toista niin lähelle itseään.

Mutta silloin äiti suuttui, ja seurauksena oli, että hänen mentyään

keittiöön Liisa otti Erkin unohtaman kojeen piirongin päältä, riiputti

sen langoista pidellen Erkin käteen ja kuiskasi tälle:

»Älä vaadi, että minun pitää näyttää sinulle ruumistani. Ymmärräthän,

että minä en voi...!»

Toinen ymmärsi sen ja he kaksi luulivat nyt myöskin ymmärtävänsä

toisensa. Ja kun Erkki hiljalleen siirteli kojettaan puvun päällitse

Liisan solisluusta alaspäin, piti Liisa koko ajan toisen ranteesta

kiinni ja vapisi. Ja Erkki kuuli hänen sydämensä lyövän niin kiivaana,

että hyvin ymmärsi senkin, niiksi Liisa oli pelännyt häntä päivällä

niin kovasti, kun pelkäsi vielä nytkin, äidin ollessa läsnä.

Mutta nyt oli Jenny-rouva mennyt, ja he istuivat kahden. Liisa oli

nojatuolissa pöydän toisella puolella ja Erkin savukkeen pää hehkui

sohvalta. Hänen sitä vetäessään valaisi se hetkisen hänen kasvojansa

ja osan pöytää ja sitten taas pimeni ja näkyi vain pienenä pisteenä.

Muuten oli huoneessa niin valoisaa, että juuri ja juuri saattoi

nähdä uunin edessä lattiassa hiilten siihen polttamat mustat jäljet

ja seinässä tapetin halkeaman. Erkki oli jo kauan katsellut niitä

ja odottanut, milloin he viimeinkin voisivat puhua siitä kaikesta

entisestä ja voisivatko he sopia jotakin tulevaisuuden varalta. Ja

Liisa oli koettanut arvailla, puhuisiko Erkki niistä mitään vain

menisikö kenties vain pois kuin unohtaen ne, menisi huomenna koko

kaupungista eikä palaisi enää takaisin. Hän jo hiljalleen alkoi

miettiä, mitä hänen pitäisi sanoa Erkille hyvästiksi, vai eikö mitään

tavallista kummempaa, mainitako jotakin entisestä tai tulevaisista vai

antaako toisen mennä, jos tahtoi.

Mutta jospa Erkki tahtoisi jäädä? Miten hän silloin voisi ilmoittaa,

että heidän suhteensa oli nyt pakko katketa iäksi päiväksi? Vai oliko

parempi salata kaikki, ei puhua Erkille mitään ja jättää loppu sattuman

varaan? — Ei, hän ei voisi tunnustaa sitä!

»Sinä näyt olevankin paljon terveempi, virkeämpi — no niin — ja

kauniimpi kuin mitä tänä aamuna ensin huomasinkaan», sanoi Erkki

harvakseen ja hiljaa, katsoen Liisaa silmiin ja nojaten päätään sohvan

selkämykseen. »Luulin sinun olevan paljon sairaamman ja uskoin jonkin

kivun vielä nipistävän sinua Mutta se näkyykin olevan vain jokin

henkinen kriisi joka on sinuun tehnyt kipeämpää kuin itse sairaus on

pitänyt sinua alakuloisena ja haluttomana, ja jos sellainen on ollut,

niin luultavasti tiedän senkin mikä sen on aiheuttanut. — Minä itse! —

Sano, olenko!»

Hän tunsi itsensä tyytyväiseksi, että oli voinut sanoa tuon kaiken noin

suoraan ja voi myöskin odottaa yhtä suoraa vastausta. Sillä nyt ei

toinen voisi sitä enää kiertää.

»Olet.»

Vielä äsken ei Liisa olisi voinut tuota sanoa, mutta nyt sekin tuntui

hänestä niin helpolta.

»Ja luonnollisesti minä en voi auttaa sinua siinä millään tavalla?

Niinkö? Tekisin sen kyllä mielelläni, mutta olen koko päivän

ymmärtänyt, että mieluummin jätät kaiken itsesi parannettavaksi. — Minä

olisin tahtonut...»

»Hyvä isä, tietääkö hän jo kaiken?» hätkähti Liisa ja päätteli

itsekseen, »pitääkö minun peittää kaikki? Mutta minä en voi sitä

kertoa, minä tahdon nyt edes tämän yhden onnellisen illan sen helvetin

jälkeen, tulkoonpa sitten huomenna jo mitä tahansa!»

Ja ääneen hän lisäsi Erkille kuin haihduttaakseen tämän epäluulot:

»Ei kannata huolehtia siitä enää. Luulen, että ne kaikki pikku murheet

alkavat jo eksyä. Kun minä pääsen tästä jälleen ihmisten joukkoon,

eivät murheraukat jaksa seurata mukana. Ja — niin — en luule niiden

pitävän sinunkaan seurastasi...»

Liisa vilkaisi Erkkiä pari kertaa silmiin kuin peläten sanoneensa

jo liikaa, mutta Erkki ei ollut huomaavinaan mitään, vaikka hänen

sisällään ailahti jokin, kun nyt vihdoinkin voitaisiin purkaa ajatuksia

toisilleen ja päästäisiin turhasta toistensa vakoilemisesta.

»Minusta on koko päivän tuntunut kuin näkisin sinut vasta tänään

ensimmäisen kerran», sanoi hän Liisalle. »Tuntuu kuin silloin — silloin

kerran — olisin nähnyt vain jonkun muun sinun näköisesi. Nyt sinä olet

aivan uusi.»

»Juuri samaa minäkin ajattelin sinusta äsken. Vai onko se tämä

kummallinen päivä, joka muuttaa kaiken...»

»Taikka tämä kummallisen rauhallinen ilta.» Erkki puhalsi savun

kieppumaan katulampun valojuovaan. »Tämä on koko kesän rauhallisin ilta.

Olen ollut usein ulkona milloin missäkin joukossa. Ja aina on ollut

yhtä hermostunut, kirkuva tunnelma. Ehkä olen itsekin silloin ollut

kärsimätön ja ärtyisä. Mutta joka kerta, kun siinä joukossa jotakin

sanoo, nousee sellainen huuto ja porina kuin työntäisi leikkuupuukon

liian huonosti kuoletettuun kohtaan. Ja jos ei sano mitään, vaan

tahtoo hetkisen olla omissa ajatuksissaan, niin silloin sitä pidetään

murjottamisena. Minä lähettäisin sellaiset ihmiset hullujenhuoneeseen —

tai niin no — muutamat naimisiin, ehkäpä siitä talttuisivat. Mutta nyt

sentään on kaikki niin rauhallista ja hiljaista.»

»Niin minustakin. Ajatukseni ovat pitkästä aikaa pääsemäisillään

lepäämään. Olenhan usein ennenkin ollut yksin täällä kotona, mutta

silloin aina on minulla ollut — ollut ikävä...»

Hän ei voinut katsoa Erkkiä silmiin tässä hämärässäkään, vaan painoi

päänsä alas. Liisa tunsi heltyvänsä. Teki niin hyvää pitkästä aikaa

puhua ja kuulla muitakin kuin lasten kirkunaa ikkunan alla, ihmisääniä

viereisistä asunnoista, astioiden kalinaa ja muuta.

Erkki istui hiljaa ja mietti, miten nyt jatkaisi. Liisa oli nyt

hetkiseksi hervonnut äänettömästä vastarinnastaan ja hänellä olisi nyt

tilaisuus korjata kaikki, jos osaisi tehdä sen tarpeeksi varovasti,

jos osaisi puhua toista rauhoittavasti ja saisi toisenkin puhumaan.

Nyt tästä hetkestä tuntui riippuvan kaikki, hänen monien vuosien

ajatuksensa eteenpäin, miks'ei itse ikuisuuskin, supistettuna tähän

hetkeen.

Liisakin näytti kuin odottavan sitä. Hyvä isä, jospa Liisa oli

sittenkin odottanut häneltä sitä koko päivän ja ainoastaan teeskenteli

kylmempää kuin oli ollutkaan. Ehkä Liisa ei itse ollut voinut...?

Ja Erkki aloitti rauhallisena, hyvin rauhallisena ja muistelevana:

»Sanoin äsken, että näen sinut vasta tänään ensimmäisen kerran.

Oikeastaan olen nähnyt sinut jo yhden kerran tätä ennen, mutta en

koskaan sen jälkeen, en ainakaan muista. Ja jos tuon yhden kerran

jälkeen jotkut muut meidän näköisemme ihmiset ovatkin olleet yhdessä ja

tehneet jotakin, niin emmehän me kaksi voi ottaa sitä vastattavaksemme.

Emmehän nuo tekijät olleet kuitenkaan sinä ja minä.»

Hän pysähtyi kuin odottamaan, keskeyttäisikö Liisa taas hänet. Ei,

tämä vain katsoi häneen ja näytti olevan valmis kuuntelemaan. Liisan

mielestä Erkki näytti sittenkin muuttuneen paljon entisestään, nyt

sen huomasi parhaiten, juuri nyt. Silmät olivat tulleet totisemmiksi

ja ehkä surullisemmiksi. Koko mies oli tullut hillitymmäksi,

masennetummaksi. Sen sijaan, että hän oli ennen ollut helposti

leimahtava, oli hänessä nyt jotakin sammunutta, mietiskelevää. Ennen

hän oli ollut vilkas ja kiihkeä, mutta istui nyt rauhallisena ja katsoi

puhuessaan useimmiten toisaalle kuin puhui. Otsassa kulmakarvojen

välissä oli syventynyt se ryppy, jota hän oli silloin ennen hieronut

sileäksi ja sanonut pienten tyytymättömyyksien rypyksi. — Olikohan tuo

poika parka saanut paljonkin kärsiä...? ‒ Otsalla hiukset muodostivat

syvän lahden. Siitä lahdesta olivat hänen sormensa aina lähteneet

hänen sivellessään pojan päätä. — Miltähän mahtaisi tuntua pitää hänen

päätään taas sylissään, silittää sitä jälleen...?

Erkki huomasi Liisan katselevan häntä kuin odottaen. Se merkitsi kai,

että hän saisi puhua.

»Sanon sinulle, milloin näin sinut kerran ennen:

»Muistatko sen lauantai-illan ja sunnuntain, kun ajoimme sinne

kalliosaarelle ulkomerelle. Koko saarella ei ollut silloin muuta elämää

kuin me kaksi. Ja juuri se — minusta oli niin hauskaa, kauheassa

itserakkaudessani tietysti asetinkin itseni silloin suojelijan-asemaan

ja tunsin arvoni kohoavan ajatellessa, että Jehova on luottanut sinut

minun hoivaani. Niin, ehkä se on totta, että nuorillakin miehillä

ovat omat setämäisyydenpuuskansa. Mutta sehän on sivuasia... — Yöksi

sinä menit nukkumaan veneen kajuuttaan ja minä telttaan kallion alle

puiden suojaan. Jo vähän ajan kuluttua sinä tulit kuitenkin ylös, kun

pelkäsit, että nukkuessasi laineet vievät veneen ja sinut tuuliajolle.

Silloin vaihdettiin vuoteita: sinä jäit telttaan ja minä kiikuin

veneen pohjalla kuin riivatun moista vauhtia remppaavassa lullassa

ja huomasin, että sellaisessa aallokossa oli mahdoton nukkua, ja

niin aioinkin nousta ja hakea itselleni maalta tyynen kallionkolon

vuoteekseni. Silloin tulit sinä sanomaan, ettet uskaltanut nukkua

teltassa, kun pelkäsit tuulen hajoittavan sen kasaan tai puiden

kaatuvan päällesi. Minä tulin luoksesi, peitin sinut ja koetin nukkua

vieressäsi. Ja minusta olikin silloin kaikki hyvin, sillä täytyy

tunnustaa, että yksin ollessani olin tuntenut jotakin peijakkaanmoista

orpoutta, mutta en uskaltanut edes pyytää päästä lähellesi. — Oli

vielä niin ahdastakin, että minun varpaani olivat kankaan raosta

teltan ulkopuolella, ja pelkäsin hiukan, että jokin peto tarttuu

niihin. Sinä nukuit heti ja minun käteni jäi sinun niskasi alle. En

uskaltanut liikahtaakaan, vaikka käteni puutui tunnottomaksi, kun

pelkäsin sinun heräävän. Ja nukkua en osannut, en totisesti, katsoin

vain sinua ja olin tyytyväinen. Aamuyöstä olisin paleltunut, ellet

sinä olisi nukkunut aivan minussa kiinni ja lämmittänyt tietämättäsi.

Kaksi kertaa heräsit: ensimmäisen kerran siihen kaameaan kellopoijun

kalkatukseen jossakin ulkoluodolla. Ensin vavahdit, aukaisit silmäsi

ja katsoit minuun kuin kummitukseen ja minä pelkäsin sinun säikähtävän

ja kirkaisevan. Mutta kai tunsitkin itsesi turvalliseksi, kun painoit

tyytyväisenä pääsi takaisin kainalooni. Ja minä tunsin itseni ylpeäksi.

Toisen kerran heräsit silloin, kun auringonpaiste varustautui

teltanraosta sisään. Mutta me painoimme päämme peitteen alle, ja vasta

silloin minä nukahdin ensimmäisen kerran.»

Erkki pysähtyi ja hengähti. Liisa istui pää alhaalla, katsoi lattiaan,

oli saanut jostakin käteensä pienen punaisen kangasnapin ja hypisteli

sitä.

»Se oli ihmeellinen yö, enkä usko enää toista sellaista tulevankaan»,

jatkoi Erkki. »Vaikka sinä nukuitkin minun sylissäni, en olisi voinut

edes suudella sinua. Ja vaikka unissasi käänsitkin poskesi minun

huuliani vasten, tunsin vain niiden yötuulen viilentämän pinnan,

en mitään muuta. Ja vaikka päätäni kääntäen olisin nähnyt sinun

povesi vyötäisiä myöten, ei tullut mieleenikään mennä tyydyttämään

uteliaisuuttani sinun nukkuessasi. Ja kun sinä menit aamulla sinne

kallionkärkeen uimaan ja luulit seisovasi siellä yksin, näin minä

sinut siellä alastomana. Mutta en kuitenkaan nähnyt sinussa muuta kuin

aamuauringon kylmän paisteen ihollasi ja tunsin kuin tuulen kiertelevän

ruumistasi pitkin kuivatellen siitä pois suolaista merivettä. — Silloin

näin sinut ensimmäisen kerran. Sen jälkeenhän tapasimme usein — no

niin, ne tapaajat emme kai olleetkaan me kaksi, sinä ja minä, eikä

tapaaminenkaan ollut enää samaa. Ja vika kai olikin siinä, ettemme

jaksaneet enää katsoa toisiamme samalla lailla kuin silloin siellä

merellä, vaan näimme toisissamme naisen ja miehen — vain naisen ja

miehen emmekä sinua ja minua.»

Hän pysähtyi taas. Liisa vaikeni yhä. Mutta hänen kätensä vapisivat

niin, että se pieni punainen kangasnappi putosi ja vieri lattialle.

Mutta se sai olla siellä missä oli, hän ei nostanut sitä enää ylös. Hän

ei itkenyt, mutta silmät olivat valahtaneet vettä täyteen. Erkki jatkoi

hiljaa ja katkonaisesti:

»Ja kuitenkin piti kaiken käydä sitten niinkuin kävi...»

»Se oli kai sitä niin sanottua elämää», huokaisi Liisa. »Ja miks'ei

olisi ollutkin! Eikähän meillä olisi syytä katua mitään, jos

lohduttaisimme itseämme tuolla elämä-fraasilla. Mutta...» hän nousi

äkkiä ja käveli ikkunan luo. »Mutta minä uskon, että kaiken voi

korjata, kaiken voi alkaa...» hänen äänensä petti ja hän pyyhkäisi

silmiään.

»... niin kaiken voi alkaa uudelleen alusta! — Niinkö?» huusi Erkki ja

nousi myös.

Liisa kääntyi, puri nenäliinan nurkkaa hampaittensa välissä ja kuiskasi

hiljaa:

»Niin.»

Tuli pitkä hiljaisuus. Ulkona oli sadekin lakannut, kadut vain

kiilsivät kosteina, kuin puhdistuneina. Huoneessa ei kuulunut muuta

kuin Liisan keventävä huokaus, vai lieköhän ollut Erkin. Ja keittiössä

kuului, miten vesijohdon hana vuoti ja siitä tippui harvakseen pisara

toisensa jälkeen lavoaarin pohjalle — aikamittaa sekin.

Liisa seisoi lähellä Erkkiä pöydän vieressä ja katsoi tähän.

»Uskotko sinäkin, että kaiken voi alkaa alusta jälleen? Ja voitko

kestää sinä, jos minä en kestäisikään?»

»Varmasti.»

»Ja me voimme alkaa elämän taas samanlaisena kuin silloin siellä

merellä, yhtä luottavaisina?»

»Niin», myönsi nyt Erkki hiljaa puolestaan.

Hän katseli ikkunaa, jossa vielä äskeisen sateen jäljeltä valui

vesiviiruja alas kiemurrellen. Vastapäisen talon eräässä ikkunassa

valo syttyi ja sammui samassa. Olisikohan joku katsonut vain kelloa?

Eteisen nurkassa tai lattian alla kuului hiljainen ja varovainen

hiiren nakerrus. Väliin se jyrsi kiivaammin, mutta pysähtyi sitten

taas kuuntelemaan. Viereisessä asunnossa itki lapsi ja yski sitten

laahaavasti ja tukehtuen. Onkohan sillä hinku, ajatteli Erkki.

Liisa katsoi lampunvalon heiluntaa lattialla. Hänkin oli kuullut lapsen

äänen ja se sai hänet kuvittelemaan — ei, vaan hän melkein uskoi

näkevänsäkin, että lattialla, juuri tuossa valoläikän keskellä, istui

pellavatukkainen pieni poika, käänteli päätään, kurotteli viereltään

leikkikalujaan, nosti päätään ja katsoi Liisaan nauraen. Hän oli niin

herttainen, hiukset tuossa kalpeassa valossa aivan sädekehänä pään

ympärillä. Ja otsalla muodosti tukka kahden puolen samanlaisen lahden

kuin Erkilläkin oli. He olivat kolmisin tässä huoneessa ja olivat

asuneet täällä jo kauan. Ja nyt isä sanoi:

»Minä kyllä aioin puhua sinulle jostakin vielä, Liisa. Ennenkuin lähden

pois täältä...»

Liisa havahtui todellisuuteen ja melkein säikähti omaa kuvitelmaansa.

Hehän istuivatkin täällä Erkin kanssa kahden. Hän katsoi niin

kummallisena Erkkiin, että tämä keskeytti ja kysyi:

»Miksi katsot noin? — Minä aioin ehdottaa sinulle suoraa päätä, että...»

Silloin Liisa luuli aavistavansa, mitä Erkki aikoi sanoa, kavahti

pystyyn ja tarttui kuin rukoilevana tämän olkapäästä:

»Ei! Älä puhu siitä. Voi hyvä Jumala, emmehän me voi!»

Ja samassa hän purskahti hillittömään itkuun, puristi Erkkiä molemmin

käsin kuin estääkseen puhumasta ja painoi päänsä hänen syliinsä.

»Mikä sinulle tuli, Liisa?»

»Miksi me tapasimmekaan jälleen ja miksi me teimme sellaisia päätöksiä?

En voi salata sitä sinulta! Kaikkihan loppuu kuitenkin! Emmehän me voi

sille mitään...»

»Mille emme voi? Kaikkihan vasta nyt alkaakin.»

»Ei, minä en kestä enää kuitenkaan kauan, vaan kuolen pian. Olenhan jo

saanut oman kuolemantuomioni!»

Erkki nosti hänen päänsä ylös, katsoi häntä ihmeissään silmiin, kuivasi

kosteata poskea ja kysyi säikähtyneenä:

»Mitä sinä puhut? Mikä kuolema?»

»Tiedäthän sinä itsekin hyvin, että minä olen kauhean sairas ja kuolen

varmasti pian.»

»Ei, Liisa, nyt sinä hourit! Sinä olet vain niin väsynyt vielä. Eihän

sinua mikään vaivaa, kun vain hiukan lepäät.»

Silloin Liisa nousi kiivaana ja melkein syytti Erkkiä:

»Miksi sinäkin näyttelet minulle, vaikka itse juuri hyvin tiedät,

että minä en parane enää koskaan! Voi hyvä isä, miksi kaiken pitää

päättyä juuri näin! Ja sinäkin tulit varmasti vain sen vuoksi, että

lohduttaisit minua, antaisit minulle uutta elämisenhalua puhuessasi

niin kauniisti kaiken uudelleen aloittamisesta, vaikka hyvin tiedät,

ettemme me kuitenkaan näe toisiamme enää.»

»Liisa! Nyt sinä puhut, mikä sinua vaivaa!» Hän huusi sen kiivaana

niinkuin toinenkin.

»Kuolemantuomio — tiedän, että minussa on jokin vika, luultavasti

keuhkoissa, jo niin pitkällä, että en jaksa enää kauan. Ja miksi

sinäkin näyttelet minulle! Näinhän äsken kasvoistasi, että huomasit

kaiken, kun tutkit minua. Minä pelkäsin sen vuoksi sinua ja pelkään

nytkin. Tiesin, että meidän pitäisi sopia jostakin uudesta, mutta

kaikki on kuitenkin liian myöhäistä...»

»Mutta rakas ihminen, eihän sinussa mitään ole!»

Liisa katsoi häneen kuin hävyttömään valehtelijaan:

»Uskallatko vannoa?» Ja hän samalla naurahti pilkallisena.

»Minä vannon, että sinä tulet terveeksi. Usko vain minuun äläkä pelkää

mitään.»

Liisasta oli ihmeellistä, niin ihmeellistä, ettei hän sitä uskonut.

»Mutta mistä sitten johtuu, että minä yskin, iltaisin on kova kuume,

ja kun olen ylhäällä, niin väliin olen mennä tainnoksiin? Minussa

yksinkertaisesti on enää niin vähän elinvoimia, etteivät ne kestä

kauan.»

Erkki naurahti keventyneenä, tarttui toista hartioiden ympäri, veti

viereensä istumaan, ja vakuuttaen, ei pilkaten, puheli toiselle

hymyillen:

»Ei, tyttö kulta! Sillä kaikella on omat selityksensä, mutta sinä

olet käsittänyt itsesi aivan väärin. Ei ole kyllä ihme, että olet

saanut tuon epäluulon ja pelon, kun oireet ovat tuollaiset. Mutta se

johtuu vain sinun voimiesi puutteesta. — Kyllä me vielä eletään ja

virkistytään. Minä vien sinut jonnekin pois täältä!»

»Kuule, älä puhu nyt mitään, anna minun ensin totuttautua siihen

ajatukseen, että... Se on minusta nyt niin uusi, etten oikein usko

siihen.»

Hän naurahti ensin, mutta heti sen päälle purskahti itkuun ja nyyhkytti

kuin pieni lapsi.

»Mutta Liisa! Miksi sinä nyt enää? Eikö nyt ole jo kaikki hyvin?»

»Siksipä juuri. Minä en uskonut siihen enää... Pelkäsin itseäni ja

kaikkea muuta. Koetin salata ihmisiltä kaiken ja siksi kärsin niin

paljon. Voi hyvä mies, mitä kaikkea minä olen saanut kestää...!»

Sitten hän nousi, astui lattialla kuin harhaillen edestakaisin, pyyhki

silmänsä kuiviksi ja koetti hymyillä:

»Ei puhuta siitä enää. Eikä mistään muustakaan, ennenkuin kaikki on

kaukaisempaa. Kaikki tuo äskeinen sai itkettämään.» Hän astui pöydän

viereen, otti Erkin laatikosta savukkeen ja sanoi äkkiä: »Anna tulta.»

Erkki kaivoi taskustaan sellaisen kiiltävän sytyttimen ja pyöräytti sen

rattaasta tulen.

»Sinulla on yhä vielä tuo kaasukeittiö. Hankkisit tulitikkuja, ne ovat

paljon runollisempia.»

Hän sai tulensa, pyöritteli savukettaan sormiensa välissä ja naurahti

taas urhoollisena:

»Sanotaan, että me nuoret ihmiset olemme niin pintapuolisia... Se on

kyllä varsin hyvä asenne silloin, kun itku tuppaisi muuten kurkkuun.»

Hän puhalsi savua kattoa kohti. »Hyhhyh, kun tämä pintapuolisuus

on kitkerää ja menee silmiin!» Ja hän hieraisi savua silmistään

nyrkeillään kuin pieni lapsi unen jälkeä.

»Heidän kummankin oli nyt niin hyvä olla, että he olisivat voineet

syleillä toisiaan. Liisa seisoi ikkunan vierellä katsellen ulos ja

heilutti katosta riippuvaa kukkakoria. Erkki tunsi jotakin samaa kuin

ensimmäistä kertaa humalassa ollessa: nauratti ja teki mieli saada

aikaan jokin kolttonen, särkeä jotakin, joka helisisi. Sitten Liisa

kääntyi ja sanoi nyt vakavana:

»Sinä aioit äsken varmasti puhua siitä, että me kaksi ... Kuule, älä

pyydä minulta vielä nyt päätöksiä. Katsos, ymmärräthän, minä olen

juuri tänään saanut ensimmäisen kerran katsoa uudelleen maailmaan ja

alan uskoa hyvään. Tahtoisin niin mielelläni ensin totuttautua tähän

kaikkeen — ymmärrätkö — olla vähän aikaa vapaana! Vasta sitten...»

Erkki nyökkäsi, mutta ei puhunut mitään. Hän ymmärsi niin sanomattoman

hyvin, tiesi Liisan koko maailman vielä niin hauraaksi, ettei tahtonut

sitä sanoillaan särkeä.

Hetkisen kuluttua jatkoi taas Liisa, mutta kokonaan toisesta asiasta:

»Sitähän minun piti äsken sanoa, että tämän puolen vuoden ajalla

olen oppinut erään hyvin suuren asian — Jos olisin kirjailija, niin

minä varoittaisin kaikkia nuoria naisia, minä huutaisin heille, että

älkää jumalan nimessä yrittäkö tutkia sitä niin sanottua elämää liian

varhain, sillä siitä tulee teille kallis ilo! Älkää missään nimessä

pyrkikö uteliaisuuttanne tyydyttääksenne kokemaan asioita syvemmälti

kuin mitä teille on tarpeellista. Sillä...»

»... sillä jos mies puolestaan saa teidän kanssanne tyydytetyksi oman

uteliaisuutensa, niin se sama mies ei koskaan tule menemään teidän

kanssanne naimisiin, vaan jonkun toisen, joka ei ole utelias.»

»Varmasti niin onkin», jatkoi Liisa. »Mutta minä aioin vain ensin

sanoa, että kun te saatte uteliaisuutenne tyydytetyksi, huomaatte,

ettei se kaikki ollutkaan mitään. Ja jäljellä on vain jokin

tyhjyydentunne ja rakastamanne mies — poissa. Ja se, mitä sitten saa

maksaa tuosta uteliaisuudestaan, on tavallisesti enemmän kuin jaksaa

kestää: ensin huomaaminen, että on jäänyt yksin, ja sitten eroon

pääseminen tavaksi tulleesta tottumuksesta. Se kaikki voi joskus tuntua

kauheammalta kuin helvetti. Jos ette usko minua, niin kysykää nuorilta

leskiltä.» Hän vaikeni hetkeksi, heilautti taas kukan kiikkumaan ja

jatkoi Erkille hellempänä: »Tämä kaikkihan ei koske meitä enää. Me

voimme nyt olla jo iloisempiakin ja puhua muusta. Ja parempi olisi, jos

emme siitä puhuisi enää koskaan.»

»Hyvä.» Sitten hänkin havahtui ja jatkoi: »Meidänhän piti puhua

muutamista käytännöllisistä seikoista. Ensiksikin», hän kaivoi

lompakostaan kirjekuoren, »tässä on se paljon puhuttu laina —

viidentuhannen postivekseli valmiina. Sen kuin menet pankkiin ja

nostat. Loput saat maanantaina tai silloin kuin haluat.»

»Korko?»

»Kymmenen.»

»Maksettava takaisin?»

»Kaksi kertaa vuodessa, touko- ja joulukuussa maksettava korot ja kerran

vuodessa lyhennettävä kymmenenneksellä. Mutta selvitä minulle, niin

minä hoidan sen edelleen.»

»Jos tarvitset joskus, niin lainaan näistä sinulle.»

»Kiitos, en tarvitse. Sanoinhan jo päivällä, että ensin menen

sijaiseksi kuntaan ja sillä ajalla koetan hankkia oman paikan. — Niin,

ja sitten toinen evästys sinulle: muista, että et ainakaan kuukauteen

tee mitään, mikä vivahtaakin työlle, vaan ainoastaan syöt minun

antamiani lääkkeitä, sillä hyvä.»

»Mutta hyvänen aika», keskeytti Liisa hyväntuulisena, »sinähän komennat

kuin perhedespootti! Ethän sinä ole minun aviotyrannini!»

»— vielä. Mutta siihen asti olen sinun lääkärisi ja lääkärinä en kärsi,

että minua vastustetaan niissä asioissa.»

»Ymmärrän, tohtori.»

»Ja sitten lopuksi: minä lähden huomisiltana pikajunalla Viipuriin,

sieltä edelleen Punkaharjulle ja Kolille, kaikkiaan viikoksi eli niin

pitkäksi ajaksi kuin työni alkaa. Ja nyt teen sinulle sen ehdotuksen,

josta päivällä mainitsin: tuletko mukaan?»

»Mitä me siellä tekisimme?»

»Parannetaan hermoja, yksinkertaisesti.»

»No hyvä, niinkuin tohtori määrää.»

»Ja kun me nyt emme kerta kaikkiaan voi mitään sille, että sinä olet

aivan sattumalta suunnitellut saman matkan kuin minä ja samalla

junalla, niin minä odotan sinua asemalla. — Mutta nyt näkyy olevan

jo niin myöhä, että sinun pitäisi viimeistään tunnin kuluttua olla

nukkumassa. Mutta tule kumminkin ulos. Minä ajelutan sinulle hiukan

unta. Otetaan auto ja mennään johonkin maalle päin. Katsohan ulos, on

niin raitis ilma sateen jälkeen—juuri sellainen kuin sinulle pitää.»

He läksivät, mutta jo portailla tuli Jenny-rouva heitä vastaan.

Ja hän oli iloisena huomaavinaan, että kaikki oli taas hyvin.

Mutta hän jäi ihmeissään katsomaan heidän jälkeensä eikä ymmärtänyt

mitään, kun Liisa oli ohi mennessään puristanut häntä takin hihasta ja

suhahtanut hänen korvaansa:

»Kuule, minulla ei ole mitään. Minä kestän vielä kauan.»

»Mitähän se höpsii», hymähti itsekseen Jenny-rouva ja astui sisään,

mutta ei mennyt nukkumaan, vaikka riisuikin hameensa. Hän vain könötti

pöydän ääressä leukaansa kämmeniinsä nojaten ja päätti odottaa Liisaa

kotiin. Olisi niin paljon puhuttavaa...

Mutta ennenkuin Liisa tuli, alkoi häntä nukuttaa.

»Jaa-ah!» huokaisi hän ja haukotteli pitkään.

Erkki oli ainoa, joka tiesi ja salasi nyt enemmän kuin muut: Liisa

oli sittenkin sairas eikä kestäisi kauan enää, vaikka Erkki olikin

vakuuttanut toista. Hän oli sen heti havainnut. Mutta toinen ei olisi

jaksanut kuulla totuutta, ja siksi hän vaikeni.

Mutta nyt, kun hänellä oli edessään työ, hän kaikkein ensiksi

parantaisi ja tekisi elävän ihmisen tuosta kuolevasta, jonka tuhoon

juuri hän itse oli syypää. Hän onnistuisi varmasti eikä hellittäisi,

hän veisi tuon naisen takaisin elämään ja tekisi sen aivan salaa ja

kenenkään tietämättä kaiken sen korvauksena, mitä he kaksi olivat

kerran yhdessä tappaneet. Jumalan kiitos, että hän oli tullut näin

ajoissa!

Nyt vasta he eläisivät!

3.

Ennenkuin Liisa ehti kotiin, olikin jo myöhä, sillä he olivat ajaneet

vielä pitkän matkaa maalle, molemmat melkein koko ajan vaieten, Liisa

katsellen auton valoa maantien pinnassa ja Erkki katsellen Liisan

profiilia auton ikkunaa vasten. Vielä portillakin he seisoivat hetkisen

puhellen, sillä koko ajan oli tuntunut siltä kuin nyt ei olisi ollut yö

ja niinkuin sitä ei tulisikaan.

Mikä lie satuttanut, että juuri, kun he aikoivat sanoa toisilleen

hyvästit, tuli hiljaa ajava auto pitkin tietä kaupunkiin päin ja

heidän kohdalleen päästyä huiskahti sieltä miehen käsi ja kuului kuin

humalaisen huuto:

»Onneksi olkoon! Vareinen meni...!» Loppua ei kuulunut.

»Kuka se oli?» kysyi Erkki, joka oli sattunut katsomaan autoon jo

ennenkuin se oli tullut heidän kohdalleen lampun alle.

»En tiedä, mutta ääni oli aivan kuin meidän entisen vuokralaisemme — ja

oman nimensäkin...»

»Mutta siinähän oli poliiseja!»

»En ymmärrä. Olisiko — jos hän on tehnyt jotakin.»

He erosivat. Liisan korviin oli jäänyt soimaan Vareisen särkynyt ääni

ja häntä kiusasi kädenvilkutus. Eteisen naulassa oli vielä sen miehen

päällystakkikin. — Mitähän hän oli mahtanut tehdä? — Ja vaikka Liisa

ajattelikin, etteihän hänellä ja kellään heistä ollut mitään tekemistä

Vareisen kanssa, niin tuntui kuitenkin niin kummalliselta, aivankuin

mies olisi joutunut pahan tapaturman uhriksi ja olisi melkein mennyttä.

Hän hiipi hiljaa keittiön läpi, ettei herättäisi nukkuvaa Jenny-rouvaa.

Kamarin ovi aukesi ilman kolinaa, hän veti sen takanaan kiinni ja

sytytti valon. Mutta riisuutumista hän ei ajatellutkaan. Tänne

huoneeseenkin oli jäänyt niin kummallinen tunnelma kaikista tämän

pitkän päivän tapahtumista. Aivan kuin jokainen tapaus olisi vielä

pyrkinyt saamaan voiton toisesta, kilpailevasta, aivankuin huone olisi

ollut täynnä näkymättömiä aikeita, jotka pyrkivät päästä valtaan, saada

tämän kaiken, hänet ja koko perheen omakseen.

Äiti oli laittanut sohvalle vuoteen. Se oli kuin juhlavuode, sillä nyt

se ei ensimmäisen kerran ollut enää sairasvuode, joka oli ollutkin auki

koko päivän. Lakanatkin olivat aivan uudet ja peite toinen, uudempi

ja parempi. Äiti oli kai senkin kantanut jostakin ullakon laatikosta,

koskapa se aivan tuoksui ulkoilmaa. Tuoli pöydän vieressä oli sen

näköinen kuin Erkki olisi juuri siitä noussut, ja porokupissa pöydällä

oli poroja ja pari savukkeenpätkää. Ja kun oikein tarkkaan katsoi,

luuli Liisa melkein näkevänsä toisesta vielä kohoavan hyvin hienon

sinisen viirun pystysuoraan ylös. Mutta sehän oli vain kuvittelua.

Nyt alkoi huoneessa päästä Erkki voitolle. Se rauhoitti Liisaa ja hän

tunsikin kaiken nyt kodikkaammaksi.

Hän meni ja sammutti lampun. Nyt olikin parempi näin, pimeässä. Hän

riisui ja avasi ikkunan kesken riisuutumistaan. Tuntui niin virkeältä

mennä aivan alastomana seisomaan ikkunaverhon taa, antaa ulkoilman

kulkea pitkin ihoa kuin hyväillen ja katsella lampunvalon häilähtelyä

vastapäisellä korkealla seinällä. Sielläkin olivat kaikki kuusi

ikkunariviä jo pimeinä.

Kadulta kuului hiljaista muminaa ja Liisa painautui enemmän verhon taa

ja kääri punakukkaisen viitan suojakseen. Kuuluivat jo askeletkin ja

varjot näkyivät asfaltilla. Sitten kulkijat pysähtyivät kuiskaillen

juuri sen ikkunan alle, missä hän seisoi puolen metrin päässä, mutta

omassa suojassaan.

»Minä en voi mennä, olenhan sen jo sanonut», kuului Taunon hiljainen ja

inttävä ääni. »Ne eivät siellä ymmärrä minua niin hyvin kuin sinä. Ja

vaikka minä selittäisin maanantaista lähtien olevani vaikka enkeli ja

tekeväni vaikka mitä, niin ne eivät usko sitä, vaan saan maanantaina

ja vielä iankaikkisesti kuulla haukuttavan ja pidettävän itseäni

vajalahjaisena ja mielipuolena.»

Liisa puristi viittaansa tiukemmin rintansa ja avonaisen kaulansa

ympäri ja ajatteli jo, tarttuako tilanteesta kiinni ja sanoa ikkunasta

kylmästi, että Tauno tulisi kiivaasti kotiin ja vielä niin hiljaa,

ettei äiti heräisi. Mutta Taunon ilmestyminen ikkunan alle oli hänestä

niin odottamatonta, ettei hän ehtinyt keksiä sanoja. Ja samassa

kuuluikin ulkoa jo naisen kirkas ääni:

»Omaa syytäsihän on ja tahallasihan olet antanut heille sen luulon. Ja

minun mielestäni sinä tekisit aivan oikein, jos menisit ja selvästi

korjaisit heidän huonon uskonsa sinuun ja saisit heidät uskomaan

itsestäsi kerran muutakin.»

»Mitä pirua sinä minua koulutat tässä kadulla...? Eikö ole samaa,

vaikka asuisin tunkiolla! Miksi et anna minun mennä sinne, missä näen

parhaimmaksi olla?»

Liisa ei nähnyt sitä, miten paheksuvana ja moittivana nainen katsoi,

mutta kuuli hänen äänensä:

»Tauno! Minähän olen koko illan koettanut osoittaa, etten tahdo

muuta kuin hyvää sinulle! Mutta jos tahdot päästä rauhaan ja mennä

tunkiollesi, niin minä lähden juuri nyt. Mutta muista, että silloin ei

meillä kumpaisellakaan ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa ja

minä pidän sinua iankaikkisesta iankaikkiseen retkuna ja kadun vain

sitä, että olen hetkeäkään ollut sinun kanssasi ja pitänyt sinusta

niinkin paljon kuin pidän! — Päästänkö minä sinut rauhaan? — Menenkö?»

Liisalta oli jäänyt ajatuskin sotkeutua enää heidän väliinsä. Tauno

näytti saaneen kovakouraisemman ja suurempivaltaisen hoitajan itselleen

kuin mitä he äidin kanssa yhteensäkään olisivat. — Liisa ajatteli mennä

herättämään äitiä ja kutsua kuulemaan ja näkemään, mutta muisti sitten,

ettei äiti edes tiennyt pojan olevan kaupungissa enää, vaan uskoi

jo päässeensä siinä asiassa huolta vähemmälle. Ei, antaa äidin olla

uskossaan, kai asia onnistuu muutenkin ja tulee yhtä hyväksi ilmankin.

Ja jos tulee hyväksi, niin saakoon äiti nauttia sen onnistumisen

ilon. — Ja niin Liisa näki ja kuuli aivan yksin veljensä ensimmäiset

sieluntaistelut.

»Ei», sanoi Tauno hiljaa ja voimattomana, ja Liisa ulos kurkottaen näki

jo hänet, miten hän astui Betyn eteen ja aikoi tarttua tämän kädestä,

mutta tyttö vetäisi pois ja piti selkänsä takana. Silloin Tauno

hypisteli hänen takkinsa nappia ja katsoi alas. Viimein hän katsoi

silmiinkin ja puhui kovemmin:

»Tyttö! Minä menen! Minä lähden sinne matkalle! Minulla ei ole rahaa

tarpeeksi, mutta minä lähden kuitenkin. Sekin on parempi kuin jäädä

tänne. Minä menen niin pitkälle kuin pääsen. Siellä joko ansaitsen

lisää rahaa tai kävelen.»

Tyttö nyökkäsi hiljaa.

»Tee se», sanoi hän. »Sinun on sitten joskus niin hyvä tulla takaisin.»

He molemmat unohtuivat ajattelemaan, sillä nyt tuntui niin kummallisen

hyvältä olla, kun tuo kaikki oli sanottu. Liisasta näytti nyt niinkuin

heillä molemmilla olisi ollut vilu, kun he seisoivat vierekkäin,

mutta eivät katsoneet toisiinsa. Poika oli märkä ja tukka tuulen

hajoittamana. Tytöllä oli yllään sadetakki, joka näytti kiiltävän

kosteudesta. Liisan olisi tehnyt mieli sanoa tuolle vieraalle tytölle

jotakin hyvää, sillä hän oli vielä niin nuori ja kuitenkin noin vanha

ja hänen silmänsä olivat niin kirkkaat.

»Minä vien maanantai-iltana äidillesi terveisiä, kun tapaan hänet torin

kulmassa», kuuli Liisa hänen sanovan Taunolle.

Ja Tauno tiesi hyvin, mitä ne terveiset merkitsivät.

»Kun minä tulen joskus takaisin», sanoi hän hiljaa ja katkonaisesti,

»kun minä tulen takaisin, niin oletko sinä vielä silloin täällä?»

»Olen. Silloin saat tulla hakemaan sen...»

Hän keskeytti, katsoi ympärilleen ja huomasi heidän seisovan vielä

siinä.

»Tule, mennään pois. Saata minut kotiin ja odota sitten niin kauan kuin

ensimmäinen juna lähtee. Minä valvoisin sinun kanssasi ja kävelisin

mukanasi aamuun asti, mutta minun pitää jo kahdeksalta olla työssä

taas.»

He menivät ja ääni ei kuulunut Liisalle enää kuin heikkona muminana.

Liisa seisoi siinä kauan ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään. Aikakin

tuntui katoavan. Hän oli nyt yksin, mutta maailma oli kuitenkin

niin ihmeellisen lähellä ja hänen tavoitettavanaan, aivankuin häntä

odottamassa.

Milloinkas hän olikaan tuntenut jotakin samantapaista kuin nyt? —

Aivan niin, sehän oli silloin neljännellä luokalla ollessa, kun hän

vietti kesänsä äitinsä vanhempien luona, ompeli sitä punakoristeista

pyyheliinanpeitettä ja alkoi löytää itsestänsä naisen.

Mutta mitä ihmeen yhtäläisyyksiä voisi olla tällä hetkellä ja sillä

kesällä? Vai onko niin, että kun kaikki on kerran nähty eikä ole enää

mitään ihmeteltävää, niin suurten tapahtumien ja ristiriitojen jälkeen

voi palata takaisin lähtökohtaansa, saada takaisin lapsensielunsa ja

maailma taas näyttää aivan uudelta ja elämä kokemattomalta?

Liisa havahtui mietteissään vasta tuntiessaan kylmää ja puistatusta.

Mutta tuo tuuli oli sittenkin niin rauhoittava. Hän nojasi otsansa

ikkunanpieleen ja huoahti kuin kiitoksena elämälle:

»Erkki parka! Nyt vasta meillä on hyvä olla!»

Hän ojentautui jälleen suoraksi kuin ottaakseen sylin täydeltä

viileyttä vastaan. Silloin paljas olkapää kosketti kukkivaan

»morsiushuntuun» ja siitä varisi kukkia, pieniä valkoisia tähtiä,

hänen hiuksiinsa, kaulalleen ja olkapäälleen. Sekö oli vastaus hänen

äskeiseen kysymykseensä, että lapsensielu oli jo silloin kauan sitten

mennyt, mutta että häntä kuitenkin odotti jokin muu — vieläkin uusi

ihme!

— Liisa otti yhden kukan käteensä, katsoi sitä ihmetellen ja kuiskasi:

»Ei, ei vielä!»

Hän ymmärsi nyt, ettei vielä läheskään kaikki ollut mennyttä...

Ja näytti kuin koillisen puolella olisi päivä jo kajastanut. Tai oliko

se vielä entisen heijastusta. Sillä tällaisina kesäisinä öinä on vaikea

tietää, milloin eilinen loppuu ja huominen alkaa.

Mutta olihan nyt joka tapauksessa sunnuntai.