jotakin vakavaa. Ja jos kerran jotakin oli, niin miksi hän sitten
viitsi näytellä tässä toisen edessä ja killistellä taivaalle, aivankuin
luulisi voivansa pettää hänet, Jenny-rouvan. — »Ei, minua sinä et
petä», mietti äiti taisteluvalmiina. »Olen aina ajatellut, ettei siitä
seuraa hyvä, kun tuollaisia talossa pidetään. Ja pitääkö tyttärenkin
nyt vain köyhyyden takia joutua tuollaisten lähennettäväksi!»
Kun Vareinen niin välttämättä oli halunnut johtaa keskustelun
Liisaan ja kun Jenny-rouva myöskin tahtoi tietää, mitä Vareisella
oli sydämellään Liisaa koskevaa, syntyi heidän välilleen seuraava
keskustelu. Se tosin katkesi pari kertaa, kun rouva teki välillä
appelsiinikauppoja, mutta jatkui kuitenkin katkenneesta paikasta.
»Vai naimisiin!» ihmetteli rouva. »Onhan niitä taitanut kulkea miehiä
meilläkin, salaa jos julkisestikin. Mutta ainakaan minä en ikinä usko,
että Liisa on heitä erikoisemmin suosinut.»
»Vai on käynyt! Mutta turhaanko?»
»Mene tiedä, mitä ovat hakeneet. Nykyjään on niin paha luottaa
kehenkään. Ja varsinkin miesten tarkoitukset kai lienevät moninaiset,
ainakin he edessäpäin tuppautuvat olemaan niin laupiaita, jotta pahaa
tekee, mutta annahan, kun silmä välttää!»
»Onkohan Liisa-neiti kyennyt onnellisesti välttämään kotivävyksi
tarjoutuvia?» kysäisi Vareinen naurahtaen ja luuli huvittavansa sillä
tuskastuneen näköistä rouvaa.
»En tiedä, mistäpä minä heitä tietäisin. Saatanhan minäkin lukea ne,
jotka rehellisesti anoppia pelkäämättä talossa käyvät, mutta mistäpä
kaikki ne tietäisin, jotka salaa kuljeskelevat, kun ei minulla ole
aikaa istua kotona ja kyttäillä nurkissa.»
Taaskin Vareinen naurahti, mutta se kuului hänestä itsestäänkin enemmän
hevosen hörhötykseltä kuin naurulta.
»Niin se on», jatkoi Jenny-rouva. »Muuta en tiedä, mutta sen sanon
vieläkin kerran, että Liisa on kunnon tyttö. Ja ainoa toivoni on,
etteivät myöskään muunlaiset miehet häiritse hänen rauhaansa. Liisa
tietysti saa itse päättää seurastaan ja valita sen, niinkuin häntä
itseään huvittaa, sillä enhän minä aiokaan käydä häntä holhoamaan.
Mutta ajattelen vain, jotta Liisa parkakin on saanut jo ponnistella
ja raataa tässä maailmassa niin paljon, että hänen oikeutensa olisi
saada nähdä jo parempiakin päiviä. Sen vuoksi en jaksa uskoa enkä
käsittääkään, että Liisa saisi joutua naimisiin kunnottoman kanssa
sitten, kun hän joskus naimisiin menee. Ja varma asia on, että jos vain
näen jonkun vähänkään kelvottomamman näköisen häntä katselevan, niin
sille tulee autuas lähtö meidän talon portilta katua alas!»
Vareinen ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ajatteli vain, voisiko tuo rouva
pitää kunnottomana sitä, että hän oli joskus tullut mennyksi niinkin
lähelle Liisaa, ettei olisi voinut tehdä sitä ainakaan Jenny-rouvan
nähden — jos siinä nyt silti ei mitään pahaa ollutkaan! Ja hänen siinä
punnitessa itseään ja omaatuntoaan tuntui siltä kuin hänen pitäisi nyt
tehdä Liisalle ja vaikkapa tuolle rouvallekin jotakin hyvää, parantaa
jotakin, ettei päästäisi sanomaan, jotta hän muka...
Mutta silloin hän muisti taas oman kiireensäkin ja kysäisi:
»Missähän — missähänpäin Tauno mahtaa nyt olla.»
»En tiedä», vastasi rouva melkein töykeästi ja siirsi tyhjän pullon
laatikkoon. »Kotona kai.» Mutta epäluuloisena hän kuitenkin peruutti
heti äskeiset sanansa: »Ei se kotona ole. Missä lie lurvailemassa ja
näyttelemässä parempaa kuin onkaan.»
Jenny-rouva johtui ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Taunokin
kenties oli joskus hiiviskellyt jonkun nuoren naisen sängyn ympärillä
ja tiputellut sinne nappejaan jonkun toisen äitiparan kerättäviksi.
Suuri epäluulo, kateus ja ihme pyörivät Jenny-rouvan mielessä. Hän
tunsi kuin lievää mustasukkaisuutta lapsiaan kohtaan, vielä enemmän
kenties kunnollista ja kilttiä Liisaa kohtaan, sillä hän ei ollut
tullut oikeastaan vielä Liisaakaan ajatelleeksi niin aikaihmisenä, että
tällä voisi olla joitakin senkaltaisia salaisuuksia tunnollaan. — Nyt
nuo salaisuudet alkoivat painaa Jenny-rouvan mieltä yhtenä lisähuolena.
Jospa hän nyt olisi niistä tiennyt edes sen, mitä tuo laupiaannäköinen
mies mahdollisesti tiesi! Mutta niin vain näkyy olevan, että syrjäiset
miehetkin tietävät omista tytöistä enemmän kuin itse äiti. — Hyvä
isä, mitähän kaikkea voisivatkaan lapset salata, jos tahtoisivat —
Liisakin...
»Ei Tauno kotona ole, turha sinne on yrittääkään» koetti hän vielä
vakuuttaa ja pitää tuon miehen kotoa poissa aivankuin suojellakseen
siten Liisaa. »Liekö tuolla Liisaakaan... Kaupungille aikoi mennä.»
»Kyllä Liisa sinne jäi», yritti Vareinen jatkaa.
Mutta silloin Jenny-rouva luuli saaneensa jo ratkaisun, hänen
kärsivällisyytensä loppui ja hän huusi Vareiselle kuin kuurolle:
»Vai-i niin! No, itsepähän tuon paremmin tiedätte, kun myöhemmin kotoa
läksitte.»
Jos tuo mies olisi mennyt oikeaan aikaan työhönsä, niin mistä hän nyt
enää olisi tiennyt, missä Liisa oli. Liekö lorvi edes käynytkään vielä
verstaallaan...? — Nyt ei Jenny-rouva enää epäillyt, hän uskoi jo
tuntevansa miehen.
Vareinen olisi jo lähtenyt, muttei tiennyt, miten olisi sen tehnyt.
Hän oli ensin huokaisevinaan kuin väsymyksestä ja kuumuudesta ja aikoi
istuutua penkille, mutta keksikin sitten:
»Jaa, tosiaan! Minunhan pitääkin joutua sinne lääkäriin.»
Hän läksi ja rouva katseli hänen jälkeensä. Tietysti! Tietysti se mies
kääntyi sinnepäin, missä lääkäreitä ei ole koskaan ollutkaan! — Ja hän
näki vielä senkin, miten Vareinen seuraavassa kadunkulmassa kääntyi
kotiin päin toista katua pitkin. Jenny-rouva pihisi kiukusta, kun hänen
sanojaan ei näytty oikein uskottavan. Mutta hän totisesti sanoisi
kaiken vielä selvemmin!
Ostajat katsoivat hiukan ihmeissään, kun rouva kesken kaiken alkoi
äkkiä pakata tavaroita takaisin laatikkoon, heitti saamansa markanrahat
samantien muiden tavaroiden joukkoon ja pyyhkäisi kulmastaan kiukun
nostattaman kyynelen.
4.
Liisa oli eteisessä vetämässä takkia päälleen lähteäkseen kaupungille
tiedustelemaan paikkaa ja tunsi juuri sen takia olevansa kuin pienessä
juhlahetkessä käsillä, kun Vareinen tuli kotiin kukkakimppuineen.
Tämä vihelteli huolettomana — niin ainakin näytti — eikä ollut
muistavinaankaan tämänaamuista. Tuliko hän pyytämään anteeksi? —
Varmasti, sillä mitään muuta varten hän kai ei olisi lähtenyt kotiin
kesken työajan, päätteli Liisa. Ja aivan oikein:
»Päivää taas pitkästä aikaa, Liisa! Ostin sinulle tullessani kukkia
näyttääkseni, ettei Vareisen poika ole niin tuhma kuin näyttää.»
»Se nyt oli turhaa, mutta kiitos vain», sanoi Liisa kääntyen ja
hymyillen toisen hyvänsuopaisuudenpuuskalle. Hän ei nyt ollut enää
erikoisemman vihainen tuolle miehelle, jos ei juuri muutakaan. Mutta
Vareisen viime lähdön jälkeen oli tapahtunut jotakin sentään niin
paljon suurempaa, että sen alle kokonaan peittyi muutaman Vareisen viha
ja sopu.
»Sinä olet taitanut itkeä, tyttö? — Ei saa!»
Hänen olisi tehnyt mieli edes hiukan taputtaa toisen poskea, sillä hän
ei tullut ajatelleeksikaan sitä, että Liisa olisi voinut itkeä jostakin
muustakin syystä kuin hänen takiaan. Liisa kääntyi itsekin peilistä
kurkistamaan, näkyikö se tosiaankin hänen silmistään, pyyhkäisi
nenäliinankulmalla silmänsä alustaa, ja tämä vasta saikin Vareisen
helläksi:
»Ei saa itkeskellä, tyttö! Ei se kannata. Miehet voivat tarkoittaa vain
hyvää, mutta kuitenkin tuntuvat suurilta tohkeroilta ja käyttäytyvät
kuin porsaat...»
»Aivan niin», myönsi Liisakin hyväntuulisesti ja miestä silmiin
katsoen. — Osasiko tuo tosiaan jo ottaa asian oikealta kannalta
ja ymmärtää, ettei hänellä itsellään voinut olla tämän suurempia
mahdollisuuksia ja ettei Liisa voinut menetellä toisin kuin oli tehnyt.
»Hyvä, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme jälleen ymmärtää toisiamme
hiukan», ilahtui Vareinen ja läimäytti naista selkään, kun ei muuten
voinut osoittaa luottamustaan.
»On hauska, että käsität minut nyt.» Hän etsi maljakkoa kukilleen.
»Miehet ovat tavallisesti vaatimuksissaan liian jyrkkiä ja ehdottomia
eivätkä ota huomioon, ettei nainen ole juuri siinä samassa vireessä
kuin he. Ja silloin he leikkautuvat, kun heidän vaatimuksiinsa tai
mielitekoihinsa ei suostuta ilman muuta.»
»Mutta mistäs mies aina tietää tutkia kaiken niin tarkoin, ennenkuin
uskaltaa lähestyä naista. Jos hän tahtoo vaikka suudella....»
»... niin ottakoon ensin selvän, tahtooko sitä myöskin toinen.
Ei mikään ole vastenmielisempää kuin vastenmielisten hyväilyjen
karttaminen silloin, kun ei itse tunne mitään...»
»Niin, tietysti», myönsi Vareinen ja tunsi outoutta, että heidän
keskustelunsa Liisan kanssa oli nyt tullut näin läheiseksi, näin
intiimiksi, jota se ei ollut vielä koskaan ollut. »Minä myönnän sen.
Mutta eikö nainen sellaisena aikana voi rehellisesti ja ujostelematta
kuiskata miehelle, jotta tämä osaisi pysyä kaukana?»
Liisa katsoi kysyvänä. Kuiskata? — Nyt oli keskustelu mennyt johonkin
muualle kuin mihin hän oli sitä tarkoittanut.
»Kuiskata? Mitä varten? Ovatko miehet itse niin huomaamattomia,
etteivät itse omin silmin näe, milloin nainen sietää jotakuta ihmistä
tai milloin ei, milloin hän on täydessä vireessään tai milloin hänellä
on jokin salainen kipu!»
»Eivät tietenkään he näe. Mistä he sellaisia aavistaisivat. Mutta
voisihan nainen aivan hiljaa kuiskata, että hän on — tuota — on hiukan
sairas...»
»Mitä sinä nyt sairaudesta? Voihan joku ihminen olla toisen mielestä
vastenmielinen muulloinkin kuin sairaana!»
»Mutta itsehän juuri sanoit», puolustelihe Vareinen, »itsehän juuri
sanoit, ettei nainen voi sietää miesten liikaläheisyyttä silloin, kun
on kipeä — tarkoitan niitä sellaisia tilapäisiä...»
»Hyvä isä, mitä sinä nyt? Enhän minä niitä kipuja, vaan — etkö ymmärrä
— sielullisia!»
»Sielullisia kipuja? — Mutta ruumiistahan...»
Liisasta tilanne oli traagillinen. Hänen täytyi äkkiä kohentaa
kukkamaljakkoa, mutta se kaatui. Hän seisoi hetkisen neuvottomana
ja mietti täydellistä umpikujaa. — Vareinen puolestaan koetti vielä
pohtia keskustelun viimeistä käännettä, jota hän ei ollut ymmärtänyt
laisinkaan. Hän oli jo uudelleen kysymäisillään Liisan viimeisiä
sanoja, kun tämä äkkiä purskahti raikuvaan nauruun ja juoksi sen tien
eteiseen ja ulos. Vareinen meni kamarin ikkunaan ihmettelemään ja näki
Liisan menevän ikkunan alitse kaupungille ja vielä pitävän nenäliinaa
suunsa edessä peittääkseen vastaan tulevilta naurunsa.
Nyt Vareinen ei taas ymmärtänyt naisia. Ne osasivat olla niin
kummallisen oikukkaita.
* * * * *
Torin ohitse mennessään poikkesi Liisa äitinsä luokse.
Tämä oli juuri käynyt kysymässä myyjätyttöä tilalleen, mutta kun ei
ollut tavannut häntä kotoa, oli Jenny-rouva päättänyt tältä kerralta
keskeyttää koko hyvän myymisen ja työntää kärryt kotiin. Sekin harmitti
häntä, ja heti hän kysyikin Liisalta:
»Tuliko Vareinen kotiin?»
»Tuli juuri.»
»Arvasinhan, jotta se ei ole enää oikealla tiellä. Täällä sanoi
menevänsä hammaslääkäriin ja kuitenkin kyseli Taunoa. Sitten se läksi
suoraan kotiin ja...»
»No ei sillä ainakaan kotona mitään hammassärkyä ollut», Liisaa
hymyilytti vielä miehen äskeinen ällistys.
»Eivät näytä enää oikeilta ne puuhat! Ja Taunoa hän ei tarvitse. Kyllä
minä niille kummallekin keksin vielä temput. — Kuule, mitä ajattelet,
jos me sanottaisiin Vareinen ylös ja pidettäisiin itse se huone?»
Äiti katsoi tutkivana tyttäreen, mitä tämä ajattelisi. Mutta toinen
vastasi vain aivan tavallisesti:
»Minähän olen siitä sanonut sinulle jo monta kertaa. Antakaa hänen vain
mennä!»
Hän saattoi äitiään jonkin matkaa kotiin päin. Rinteessä äiti pysähtyi
ja katsoi vielä häneen:
»Sinä näytät niin itkeneeltä. Mitä sinä olet itkenyt taas?»
»Minä menen nyt hakemaan paikkaa, ehkäpä jostakin saan», vastasi toinen
aivan toisesta asiasta, välttäen kysymyksen. Mitäpä äidin tarvitsi
tietää Erkin käynnistä, kun siitä ei olisi kuitenkaan apua mihinkään
päin. — Liisa kääntyi ja aikoi mennä.
»No, ei sinun nyt niin kovasti tarvitse työtäsi ajatella, jotta sillä
asialla itket itsesi uudelleen kipeäksi», lohdutteli äiti.
Liisa meni, ja kun hän vielä kaukana katsoi taakseen, huomasi hän äidin
seisovan yhä samalla paikalla rinteessä keskellä katua ja katselevan
hänen jälkeensä. — Mitähän se nyt tuolla tavalla...?
* * * * *
Nyt kesän tultua näytti kaupunki pienentyneen puolella, sen
Liisa havaitsi ja tiesi vasta nyt. Ihmiset olivat maalla, toiset
kaupunginviereisillä hiekkarannoilla, ja vain osa istui työn ääressä,
niinkuin ennenkin, se osa, josta toisilla loma on vielä edessä ja
joista muutamat eivät sellaista saisikaan, vaan saisivat kestää kesän
kaupungissa, unohtaa sen kokonaan ja odottaa vain sen loppumista —
niinkuin Liisakin. Kun joutuisi syksy, niin silloin olisi kaikilla
jälleen yhtä hyvä olla.
Liisa meni ensiksi ilmoituskonttoriin kysymään toispäivän lehdessä
olleen paikkatiedustelunsa vastauksia. Oli kaksi: toinen isossa
maatalossa kotiopettajan paikka leskimiehen kuudesluokkalaiselle
pojalle, joka oli saanut ehdot saksassa ja ruotsissa. Pitäisi ottaa
osaa taloustöihin ja antaa myöskin papalle keskustelutunteja ruotsissa.
Pianonsoittotaito suotava. Valokuvaa pyydettiin. — Ei kiitos, ei ole
vähä sentyylisestä enää, mietti Liisa ja rutisti kirjeen laukkuun.
Toinen paikka oli kaupungissa eräässä kiinteistötoimistossa, mutta vain
väliaikaisesti, kun vakinainen konekirjuri oli lomalla. Palkkaa niin
mitättömän vähän, että Liisa laski saavansa kotitöilläänkin enemmän.
Kun se saalis oli noin heikko, päätti hän lähteä umpimähkään kiertämään
muutamiin suurimpiin liikkeisiin. Jos tänään ei sillä tavalla tarttuisi
mitään, voisi hän jatkaa kiertoaan vaikka koko Helsingin läpeensä
seuraavina päivinä. Ehkäpä sattuma antaisi sitten jotakin.
Ensimmäinen oli matkatoimisto, sillä hän arveli siellä tarvittavan
kieliniekkoja. Sen päriseviä puhelimia ja touhuavia ihmisiä
ja kieltensekoitusta aikansa kuultuaan hän sai nähdä oven
aukenevan pyhimpään. Pitkä, hoikka, englantilaisen näköinen mies,
sivuharrastuksina kai autoilu ja lohenonginta. — Vai paikkaa! Ei ole.
— Kirjeenvaihtajan, kone- tai pikakirjurin? — Jaahah, niinkö? Kielet?
— Suomi, ruotsi, saksa, englanti ja hiukan ranskaa, luetteli Liisa. —
Kas! Istukaa tuohon koneen ääreen, niin minä sanelen englanniksi.
Kone, vaikkakin hieman outo, sirisi kuin niittokone kesähelteisellä
niityllä. Ja mies saneli niin hajamielisenä kuin olisi ajatuksissa
ollutkin jossakin siellä niittokoneen lähettyvillä rannassa onkivapa
kädessä. Liuska täyttyi. — Kiitos. Tuossa yksi lyöntivirhe, tuossa
toinen. Kas, peijakas, varsin hyvää jälkeä. Parempaa kuin luulinkaan.
Ikävä vain, ettei paikka ole vapaa. Muuten ei mitään esteitä. Mutta jos
se joskus vapautuu, niin mikä on neidin osoite?
Jokseenkin epävarma ja pieni lohdutus. Liisa meni jätettyään nimensä ja
osoitteensa tulevia aikoja varten.
Seuraava oli mainostoimisto ja siellä johtajan poissa ollessa hänen
tuoliaan täyttämässä nuori, liian kohtelias mies. Tämä katseli suu
maireassa hymyssä toisen kasvoja, sitten vartaloa pitkin laskeutuen
jalkoihin asti. Näytti aivan siltä kuin persoonallista tutustumista
vastaan hänellä ei olisi ollut kerrassaan mitään, mutta paikka-asiassa
hän ei kerta kaikkiaan voinut muuta kuin pudistaa päätään: ikävä kyllä,
paikkaa ei ole.
Maanmittaustoimiston johtaja oli rovastin näköinen ja hyvin juro.
Katsoi alta kulmainsa ja vastasi toisen kyselyihin vain: jahah. —
Kun Liisa vastausta odotettuaan uskalsi häiritä uudestaan samoilla
sanoilla, oli lyhyt vastaus: »Ei ole» eikä senkään mukana tullut yhtään
katseen vilaustakaan, vaan ainoastaan tiukka yskäisy kuin koiran
murahdus.
Turha vaiva! Nyt hän alkoi uskoa sen jo näin vähällä. Jossakin
saatettiin olla kohteliaitakin, vieläpä neuvottiin paikkojakin, missä
mahdollisesti saattaisi olla työtä — kun nyt kyseessä ei kerran ollut
mikään harjoittelija, vaan pätevä — mutta työtä vain ei tullut.
Toisaalla saatettiin ensin tenttiä koko entinen elämä suku, perhe,
lapset, pelto ja karja, näytettiin olevan sangen epäluuloisia ja vasta
sitten sanottiin, ettei heillä ollut kerrassaan mitään työtä.
Liisa meni konekirjoituskoululle ja sai sieltä hetkisen odottamisen
jälkeen laatikkoon pakatun koneen vuokratuksi. Puhtaaksikirjoittamista
hän sai myöskin. Tosin sitä juuri tällä hetkellä oli vain vähän, mutta
muutaman päivän kuluttua hän saisi hakea lisää. Liisa laski, että jos
hän saisi päivässä kirjoitetuksi edes viisikin tuntia, ansaitsisi hän
viitisenkymmentä markkaa. Häntä harmitti vain se, ettei ollut saanut
noitakin töitä suoraan sen antajalta, vaan nyt veti konekirjoituskoulu
osan hänen palkkiostaan itselleen, maksoi yksinkertaisesti vähemmän
kuin itse otti työn antajalta. — Mutta mitäpäs siitä, olihan hänellä
nyt joka tapauksessa työtä, nyt ei enää parin päivän kuluttua
tarvitsisi pakoilla ja olla avaamatta ovea pienille laskuille. Hän
voisi siinä sivussa helpottaa äidin kotihommia ja voisipa silloin
tällöin pistäytyä jonnekin uimarannalle virkistymään, hakemaan
ruokahalua ja opettelemaan katsomaan taas uudelleen elämää, sitä
hyörinää, jota hän ei ollut saanut lähestyä keskitalvesta lähtien. Ja
tuntui siltä kuin hän ei olisi vielä nytkään muuten voinut sitä tehdä,
ellei olisi ollut tiedossa omia rahoja, sillä niin kauan olisi omatunto
sen kieltänyt, kun kysymyksessä olisivat olleet äidin ansaitsemat.
Hän kantoi laatikon portaita alas, irvisti, kun nuora tahtoi upota
kämmeniin, mutta kantoi kuitenkin. Ulko-ovella tulvahti auringonvalo
vasten kasvoja kuumana ja sokaisevana. Äsken hän ei ollut sitäkään
huomannut muuna kuin kiusallisena hiottajana, mutta nyt se oli
kuin ystävällisempää. Hän huoahti laatikon kantamisesta ja mietti,
kannattaisiko koneenvuokrarahojen lopuilla kustantaa itselleen
autokyyti kotiin vai tyytyäkö raitiovaunuun. Ei! Tuossa puiston takana
oli autopirssi ja näin pitkän kitumisen jälkeen kannatti saada sen
verran vauhdin- ja elämäntuntua. Hän käskisi ajaa kovasti ja antaisi
tuulen sivellä kasvojaan, kaulaansa ja poveaan.
Liisa kantoi laatikkoa poikki puistikon, mutta huomasi aurinkoisen
penkin ja istahti sille. Hänen nojatessaan nyt tuohon omaan
laatikkoonsa tuli mieleen äidinkin laatikko, kumipyöräinen ja
kirjavakatoksinen. Ja häntä hymyilytti pakostakin, kun tiesi saaneensa
nyt omansa.
Puiston toista reunaa meni hattu kädessä hänen entinen johtajansa,
suuryhtiön itsevaltias. Hänen mielensä teki mennä kysymään, miksi hänen
sairastuessaan oli paikka ilman muuta annettu toiselle eikä odotettu
hänen paranemistaan. Vai luulivatko he hänen kuolevan? Mutta turha
ajatella koko asiaa enää, eikähän se ollut tuon miehen syykään. Ja
sitäpaitsi koko liike, toverit ja työ tuntuivat jo niin kaukaisilta,
että saivat olla rauhassa. Tuntui niin hyvältä ilman heitä, näinkin,
ensi kertaa täysin huolettomana ja ajatuksettomana viime kesän jälkeen.
Viime kesä? — Voi meitä poloisia, Erkki!
Hänen tuli äkkiä niin paha istua, että hän nousi, otti jo laatikon
käteensä, mutta hajamielisenä istuutui kuitenkin jälleen ja jäi
tuijottamaan puiden yläpuolitse näkyviin ikkunoihin. Siellä juuri oli
hänen entinen liikkeensä, ja hänen oma entinen ikkunansakin taisi
näkyä. Sen edessä hän oli istunut. Ja kun iltaisin työ päättyi, oli
Erkki ollut vastassa tuolla kulmauksessa.
Oli ollut jo useita vuosia sitten juuri tämäntapainen helteinen
päivä alkukesästä, kun hän oli kiivennyt ensimmäisen kerran tuonne
ikkunoiden taakse portaita ylös. Suuri osa väkeä oli silloin lomalla,
mutta kuitenkin oli kaikki niin hälisevää ja levotonta ja hänen
mielestään tietysti outoa. — Hän oli saanut paikkansa vastapäätä erästä
osastonjohtajaa samassa huoneessa tämän kanssa. Samana päivänä pari
tuntia ennen Liisaa oli osastolle tullut vikkelä ja liukaskielinen
asiapoikakin. Hänen sinne mentyään oli poika jo vanhempana opastanut
hänelle yhtä ja toista. Mutta poika parka! Hänen suurin vikansa oli
silloin hänen liukas kielensä. Ja ennen iltaa olivatkin hänen asiansa
aivan yhtä huonosti kuin aamullakin ennen paikkaan tuloa. — Puhelin oli
soinut ja vaikka Liisa oli aikonut siihen vastata, oli poika ennättänyt
edelle ja alkanut hoitaa asioita. Kysyttiin johtajaa ja hän vastasi
rehellisesti ja vilpittömästi, että tämä oli klosetissa. Siihen kai
asiakas sillä kertaa tyytyikin. Mutta jo puoli tuntia myöhemmin tiesi
pojan kuuluisan vastauksen johtaja ja hänen kauttaan puoli taloa.
Nuorta miestä tietysti opastettiin ja hän ainakin lupasi vastaisuudessa
olla enää selittämättä niin tarkoin esimiestensä askeleita.
Vähän myöhemmin oli johtaja ja sillä kertaa Liisakin poissa huoneesta
ja poika vastasi taaskin. Mutta nyt olikin johtaja itse mennyt
viereisen huoneen puhelimesta koettamaan, oliko hänen nuhteillaan ollut
mitään merkitystä. Siksipä hän kysyikin heti, että oliko johtaja nytkin
vielä siellä samassa paikassa kuin aamupäivällä. »En tiedä», vastasi
liikkeen uusi ja innokas vesa, »mutta eiköhän se liene siellä nytkin,
kun ei ole näkynyt.»
Seurasi uusi tutkinto ja uudet kysymykset. Mutta poika selitti, ettei
hän ollut tällä kertaa muuta kuin vastannut toisen kysymykseen ja että
hän siis oli viaton. Mutta toinen oli eri mieltä, ja huomisaamuna ei
sitä nuorta miestä enää näkynyt.
Muistellessaan elämänsä ensimmäistä leipätyöpäivää Liisa ei malttanut
olla naurahtamatta. Vasta sitten hän katsoi ympärilleen ja huomasi
toiselta penkiltä kummaksuvia katseita hänen yksinnaurunsa vuoksi.
Hänen täytyi nousta ja lähteä kotiin.
Mutta sille hän ei voinut mitään, että hänen oli nyt niin hyvä ja kevyt
olla.
5.
Kun Tauno, Hietalan perheen aikamieslapsi, tuli kotiin hyvissä
ajoin ennen aamiaista, huomasi hän heti portista käännyttyään äidin
jäätelökärryt pihalla portaiden vieressä ja aavisti jotakin erikoista
olevan tulossa. Eiväthän nuo kärryt olleet hänen muistaakseen
ilmestyneet siihen takaisin koskaan ennen iltaa muulloin kuin
suurimmilla sateilla. Tauno aikoikin nyt sen vuoksi kääntyä heti
takaisin, mutta huomasi äidin keittiön ikkunan ääressä ja arvasi tämän
jo nähneen hänet. Ja kun he eivät olleet nähneet toisiaan äidin kanssa
sitten kuin eilen kahvilassa ja kun Tauno ei aavistanut mitään siitä,
että äiti oli sen jälkeen tiedustellut hänen työpaikkaansa, piti hän
nytkin kaikkein helpoimpana selittää, että oli taas pieni työtön aika
päivällä, heidät oli sen vuoksi laskettu muutamaksi tunniksi vapaaksi,
jotta tulisivat illalla ottamaan vapaatunnit takaisin.
Hän soitti — oma avain kun oli pitänyt luovuttaa Vareiselle — ja pitkän
ajan kuluttua tuli äiti avaamaan. Heidän kohtaamisensa yritti olla taas
vilpitön:
»Kah, mamma! Mikäs sinut on tähän aikaan päivästä kotiin ajanut?»
»Olen tässä putsaillut ja korjaillut vaatteitasi. Siellä keittiön
tuolilla on sininen pukusi, muuta se heti päällesi. Panin tuen
housujenpolven sisäpuolelle, kun oli menemäisillään rikki, ja
likaläikät hankasin tärpätillä pois. Paitasi ovat pinossa tuossa
pöydällä ja sukkia saat mukaasi viisi paria. Pese itse sitten järvessä
uudestaan, kun ne likaantuvat. Nenäliinoja tulee puoli tusinaa ja
alushousut...»
»No mutta mitä sinä? Mitä varten nämä kaikki...?» kysyi Tauno
ihmeissään eikä voinut aavistaa muuta kuin että jotakin oli hullusti.
»Ai niin, enkös minä muistanut sanoakaan! Sinähän matkustat nyt
päiväjunalla kahden tunnin kuluttua minun vanhaan kotiini Lampelaan
ukkisi ja mummosi luo kesälomaasi viettämään ja tulet vasta syksyllä
takaisin. Kirjoittivat, että he välttämättä tarvitsevat sinua siellä...»
Nyt Tauno yhä enemmän alkoi aavistaa, että jotakin oli kierossa. Mutta
kun äiti ei kuitenkaan näyttänyt yhtään vihaiselta, ei hän pitänyt tätä
lähtöä minään rangaistuksenakaan. Sillä silloin olisi muori sanellut
suorat sanat. Sen vuoksi hän uskalsi viattomana ihmetellä:
»Mutta mitä ihmettä minä siellä sitten teen?»
»Virkistyt heinä- ja peltotöissä ja uit itsestäsi pois kaikki kaupungin
pölyt ja taudinbasillit. Minä tulisin niin mielelläni mukaan, mutta
kun ei näytä nyt kerta kaikkiaan pääsevän. Mieluumminhan minäkin
olisin siellä kuin seisoisin tuolla kuumassa paisteessa pitkät päivät.
Ja Liisankin mieli tuntui tekevän kovasti lähteä, mutta kun hänenkin
täytyy ensin ratkaista se paikka-asia. Ja taitaa olla vielä niin
heikkokin matkustamaan», valehteli äiti kasvot totisina ja ajatteli,
ettei valehteleminen ole nyt hänelle mikään synti, kun on itse saanut
vuosikaudet uskoa vain valheita.
»Mutta hyvänen aika, enhän minä voi sinne lähteä mitään ilmoittamatta.
Täytyyhän minun puhua...»
Ja nyt äidille tuli vihdoinkin kokonaisen vuorokauden odottamisen
jälkeen tilaisuus puhua siitä Taunon »paikasta»:
»Jaa-ah! Enpä tosiaankaan muistanut sitä paikkaasi! Mutta lähde sinä
nyt vain aivan rauhassa, niin minä käyn kyllä selittämässä siellä
sinun liikkeessäsi, jotta kun oli niin kiireellinen matka. Nostanpahan
samalla saatavasi, jos siellä jotakin on.»
Tauno yritti hätääntyä, mutta arvasi, että nyt hänet voisi pelastaa
vain huolettomaksi heittäytyminen:
»No ei siitäkään kai mitään tule. Mutta voinpahan itse käydä puhumassa
asemalle mennessäni. Toimitan samalla vähän muutakin, kun käskettiin. —
Mutta eiköhän vain ole selvempi, että minä lähden vasta muutaman päivän
perästä? En minä nyt näin yhtäkkiä...»
»Sehän se juuri hauskaa onkin. Sinähän olet aina pitänyt liikkumisesta
ja uuden näkemisestä. Nyt siihen on niin hyvä tilaisuus. — No mutta
älä seiso siinä enää, hyvä lapsi! Sanoinhan, jotta juna lähtee kahden
tunnin kuluttua, ja sitten meistä kahdesta tulee ero. Syö nyt ensin
tuossa, paistoin makkaroitakin. Muuta sitten vaatteesi ja joudukin,
jotta et myöhästy!»
Tauno istuutui huokaisten pöydän ääreen eikä keksinyt, millä saada
matkaa lykätyksi edes huomiseen. Silloin hänellä olisi aikaa miettiä
keinoja sen lykkäämiseksi eteenkinpäin. Hän istui selkänojaan,
ei syönyt, vaan työnsi jalkansa suoriksi pöydän alle, pani kädet
housuntaskuihin ja koetti näyttää huolettomalta.
»Ei. Ei siitä sittenkään tule mitään», hän huoahti toisen kerran
aivankuin olisi yksin saanut päättää juuri näin.
»Matkarahaako», joutui äiti taas väliin. »Siitä ei ole huolta. Tässä
saat — mihinkäs se pussi nyt joutuikaan — tässä on matkoihin ja sitten
saat vielä sata markkaa ylitse muihin menoihisi. Mutta älä pudota
niitä, kun miesparalla ei ole vielä edes omaa lompakkoakaan.»
»Onhan minulla ja hyvä onkin», vetäisi Tauno povitaskustaan uuden
uutukaisen lompakon, asetellen setelit sinne huolellisesti. Saivathan
olla mukana, vaikkapa matka siirtyisikin.
»Mistäs sinä tuollaisen? Kas kun onkin hyvä lompakko! Maksoiko
paljonkin?»
Tauno ei ollut kuulevinaankaan. Hän päätti nyt, kun huomasi, ettei äiti
mitään tietänyt, siirtyä puolustajasta hyökkääjäksi:
»Mutta miksei minulle ole sitten aikaisemmin puhuttu tästä matkasta,
jotta olisin voinut järjestää työni? Olisihan tuosta saattanut mainita
edes tänä aamuna, jos ei ennen. Enhän minä nyt yhtäkkiä, älyätte kai
sen itsekin...»
»Voi hyvä lapsi, kun sinua on haettu koko aamu», valehteli äiti
rohkeasti ja nautti tästä valehtelemiskilpailusta, sillä mitään
aavistamaton poika paljasti hänelle lopultakin itsensä. Kyllä hän vielä
ennen lähtöä puhuisi pojalle vähän tottakin, mutta nyt hän ei antaisi
toiselle kunnollista suunvuoroa puolustella. »Kun kirje tuli vasta
tänä aamuna lähdettyäsi! Liisa kävi soittamassa työpaikkaasi, muttei
löytänyt puhelinluettelosta. Hän koetti etsiäkin, mutta poliisikaan ei
tietänyt osoitetta.»
»Enhän minä siellä ollutkaan, kun vasta illalla...»
»No niinhän mekin arvelimme, jotta sinä kai olet vapaa samalla tavalla
kuin eilenkin. Sitten Liisa kävi urheilukentällä, muttei löytänyt
sieltä, vai liekö katsonut huonosti.»
»Tuolla kaupungilla kävelin hiukan», pienensi poika itse rengasta, jota
äiti oli juuri koettanut kiristää.
»Näitkö muuten Vareista? Hänkin haki sinua. Minä kieltelin ensin vähän,
mutta hän vain meni. Vareinen oli käynyt etsimässä sinua kaikista tämän
puolen kahviloista. Oli käynyt 'Puistossakin' asti.»
»No siellähän minä juuri olin! Miksei...?»
»Sepäs kummallista. Kertoi istuneensa pitkät ajat siellä ja
heittäneensä hakemisen. Mutta ehkä te olittekin eri huoneissa, ehkä
Vareinen istui biljardissa...?»
»Minähän olin juuri siellä», murahti Tauno.
»Jahah, vai siellä», sanoi äiti jo kylmemmin löydettyään pojan
olinpaikan. »Vai siellä. Sieltäkös sinä tuon lompakonkin sait?»
»Voitin sen muutamalta maalaiselta, kun se ei osannut pelata yhtään.
Ensin se mies hävisi rahansa muille ja sitten minulle vielä lompakon,
kun koetti saada entisiään takaisin.»
»Jassoo, vai niin. Siellä taitaa olla hauskaakin väkeä? Taitavat
tarjota joskus ryypynkin, ne parhaimmat tuttavat? — No syöhän nyt
sentään ja joudu, että kerkiät. — Sinä kyllä varmasti matkustat tänään,
siitä ei kannata enää puhua! Ja minä taidan tulla asemalle saattamaan,
jotta poju saa piletin ja löytää oikeaan junaan. Sattuu olemaan
muitakin asioita kaupungille ja käyn sitten samalla siellä sinun
liikkeessäsikin.»
»Siellä nyt ei naisten tarvitse solkata minun asioissani», murahti
poika vihaisena, että hänen työasioihinsa sotkeuduttiin. Vähän harmitti
toisekseen, että oli tullut keksityksi koko juttu, jos sattuisivat
naiset vielä saamaan selville ja nostaisivat rähäkän. Mutta äidin
hyville mielin saattamiseksi oli pitänyt tekaista...
Jenny-rouva olisi tahtonut poikansa viime sanojen jälkeen astua tämän
eteen, tarttua kauluksesta ja antaa ympäri korvia. Hänen mielensä teki
siepata herran oma kävelykeppi tuosta ovenpielestä, lyödä sillä vasten
kasvoja ja huutaa kerrankin suunsa puhtaaksi, että tämä oli koira,
kun oli ensin sepittänyt valheita todellisia teitään peittääkseen,
ja sitten kaksinkertainen retku, kun kehtasi vielä jälkeenkinpäin
luulla äitiään niin hölmöksi, että tämä iankaiken uskoisi valheita,
vaikka olikin uskonut eiliseen ja tähän päivään asti. Hän oli nyt
niin hämmästynyt näistä kahden päivän paljastuksista, etteivät edes
kyynelet jaksaneet nousta hänen ihmetteleviin silmiinsä. Mutta hänen
piti kestää nyt vielä vähän aikaa ja hillitä itsensä lopullisesta
purkauksesta, että saisi pojan kunnollisesti junaan. Jos hän kestäisi
nyt tämän kerran, muuttuisi kaikki silloin vähitellen hyväksi. Hän
tunsi poikansa myöskin toiselta puolen: pahaan umpikujaan jouduttuaan
tämä saattaisi yht'äkkiä nousta ja hävitä sen tien, niinkuin oli kerran
kouluaikanaankin tehnyt kesken syönnin: noussut ja kadonnut kotoa
kahdeksi päiväksi. Eikä vielä nytkään tiedetty, missä hän oli silloin
ollut.
Mutta surun, kiukun ja pettymyksen lomassa Jenny-rouva kuitenkin
hienoksittain nautti siitä, että oli asettanut ansansa niin hyvin,
jotta poika oli ilman suurempia tutkinnolta ja rähinöitä paljastanut
itsensä kokonaan. Kun hänet saisi vain nyt mielisuosiolla junaan, niin
mies siitä vielä kouluttaisiin!
Niin, siellä maalla! Hänen kotinsa oli keskikokoinen maalaistalo ja
vanhemmat totista, työteliästä ja ankaraa väkeä. Vanha ukko ja mummo
olivat aikoinaan olleet lapsilleen niin ankaria, etteivät nämä vielä
täysi-ikäisinäkään olleet omia herrojaan liikkumaan muiden kylän
nuorten menoissa. Viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen ajettiin
viideltä tai kuudelta aamulla ylös, olipa sade tai paiste. Ja työtä
kesti iltaan niin myöhään, ettei tehnyt enää mielikään minnekään.
Hänkin, Jenny-rouva, oli sieltä lähtenyt maailmalle kuin pakoon:
Pitkien tuskailujen jälkeen hänet päästettiin talouskouluun, ja sen
tien hän joutui maailmalle ja naimisiin. Ensin se oli hänellekin ollut
suurta vapautta ja kotona vanhemmat katsoivat karsaasti, että hän oli
lähtenyt työtä karkuun, mutta nyt myöhemmin miehensä kuoltua hän oli
kyllä usein myöntänyt, että jos ei ollut helppoa kuokkia Lampelan
peltoja, niin ei ollut sentään paljon helpompaa tämäkään. Mutta kun
noille lapsille nyt vain kävisi hyvin, niin kylläpähän aina muusta
selviäisi. Liisa kyllä näkyi perineen isovanhempiensa työsisua, mutta
poika oli täysi taka-askel, ehkä liian väsyneen äidin heikko lapsi.
Mutta nyt Jenny-rouva aikoi kirjoittaa veljelleen sinne maalle ja
selittää kaiken. Vanhukset tuskin jaksaisivat enää pitää silmällä noin
ovelaa kiemurtelijaa, mutta veljen aisoista ei mihinkään mentäisi. Hän
selittäisi veljelleen aivan koristelematta ja häpeämättä, että poika
vain vajehtii eikä kasva akaksikaan, jos ei ole kymmenkunta tuntia
päivässä pellolla tai niityllä, niin että hän illalla työstä päästyään
ja ruokaa haukattuaan kaatuu suoraan sänkyyn eikä mieluilekaan enää
kylille hakemaan toisia samanlaisia tyhjäntoimittajia. Tuoreeltaan mies
maatöihin, ja pysyköön siellä niin kauan kuin viisastuu.
Nyt saivat loppua pojalta joutenolon päivät! Nyt tällä kellonlyömällä!
Liian oli tullutkin olluksi löyhä, mutta kun se oli lapsena ollut niin
heikko ja sairaalloinen, että oli yrittänyt aina tukehtua käsiin,
jos oli aikonut piiskata. Mutta kun hänellä nyt riitti jo terveyttä
vetelehtimään, niin sai yrittää toki muutakin. Ja jos voimat ja terveys
eivät siellä Lampelassa riittäisi, vaan mies tukehtuisi, niin eihän
tuosta näkyisi tulevan kunnon eläjää muutenkaan. Parempi katketa työn
ääreen kuin istua loppuikänsä linnassa. Sillä linnareissua ne nuo
tuollaiset valheet vain ennustaisivat.
Jenny-rouva tunsi tehneensä päätöksen poikansa puolesta, ennen vaikka
ruumisarkku kuin käsiraudat —ja tunsi kuin itselleen helpotusta. Hän
hypähti taas istualtaan, meni eteiseen kuin peläten heltyvänsä jyrkästä
kuolemantuomiostaan, veti kaapin päältä esille pölyttyneen, kulmistaan
rikki kuluneen matkalaukun ja alkoi pakata siihen poikansa vaatteita ja
tavaroita vihaisena — niinkuin Tauno syrjäsilmällä katsellessaan oli
huomaavinaan.
Aurinko alkoi paistaa keittiöön sisään. Oli juuri se hetki ennen
puolta päivää, jolloin aurinko pääsi näkyviin heidän eteisensä kulman
takaa, sitten kiersi hiukan aikaa keittiön hellankulmasta oven toiseen
pieleen asti ja sitten taas katoaisi huomiseksi, kun viereinen korkea
kivitalo tulisi tielle. Tuo kierros hellankulmasta ovelle asti kesti
tavallisesti toista tuntia — tavallisesti — sillä sateisilla ilmoilla
ei nähty muuta kuin vastapäinen harmaa kiviseinä.
»Kas, kun tulee kirkas päivä», huokasi itsekseen Tauno, nousi syömästä
ja kohotti paitansa riippuvia hihoja ylemmäksi. »On sääli lähteä juuri
tällaisena päivänä matkalle!»
Mutta äiti ei vastannut mitään. Poika näytti aikovan heittäytyä kamarin
sohvalle pitkäkseen.
Siiloin ilmestyi Liisa portista pihamaalle hikisenä ja tyytyväisenä
laatikkoaan raahaten.
»Mene edes auttamaan siitä, jos et pelkää menehtyväsi!» tuhahti äiti
Taunolle, ja tämä mitään virkkamatta meni pihalle.
Eteiseen tultuaan Liisa kyllä huomasi toisten kasvot hyvin totisiksi,
mutta selitti äidilleen itse innostuneena:
»Tässä nyt sitten on minun työkalulaatikkoni ja parin päivän eväät.
Tosin ei parempaa kuin puhtaaksikirjoittamista, mutta lähipäivinä
hankin jotakin jalompaakin: käännöstyötä. — Mutta mitäs sinä siihen
vanhaan laukkuun ahdat?»
»Pakkaan tässä erään toisen työkalulaatikkoa, kun mies lähtee
maailmalle.»
Liisa seisoi keittiön kynnyksellä kuivaillen nenäliinallaan hihattoman
leninkinsä kainaloaukon sisältä ihoaan ja huokaillen hyväntuulisena:
»On tämä elämä rasittavaa! Kun ensin saa hikoilla itsensä läpimäräksi
työnhaussa, saa sitä jo paria päivää varten niin paljon, että on taas
uudelleen läpimärkä. Vaikka luulen kyllä, ettei tuosta kahden päivän
taakasta ole tänä iltana enää paljoakaan jäljellä.» Sitten hän astui
veljensä eteen seisomaan hajajaloin niinkuin tämäkin: »Jahah, meidän
herra taitaa matkustaa! Liikeasioita, vai?» kysäisi hän Vareisen
äänellä.
»Noo», virkkoi toinen välinpitämättömänä ja läksi pois. »On tässä vähän
mietitty.»
»Eipä tuossa ollut pitkiä miettimisiä, kun päätettiin vain!» lisäsi
äiti tiukkana ja supisi eteisessä jotakin Liisan kanssa. Ja Tauno
epäluuloisena oli varma, että naisten supina koski häntä. Mutta pian
oli Liisa jälleen edessä ja kysäisi kuin pojan puolesta huolestuneena:
»Kuulostaa kuin matkustaminen ei huvittaisi poikaa?»
Hiukan ärtyneisyydestään lientyen, kun Liisa käytti pitkästä aikaa
hyväilysanaa »poika», Tauno vastasi kuin apua odottaen:
»Niin, kun tuntuu niin turhalta matkustaa juuri tällaisena hienona
päivänä. Aivankuin ei saattaisi hyvin lykätä sateisempiin aikoihin ja
nyt sen sijaan mennä vaikka uimaan.»
»Sateisempiin aikoihin!» tuhahti taas Jenny-rouva kiivaana. »Tätä
matkaa on lykätty jo kahdeksantoista vuotta liian paljon eikä siirretä
enää tuntiakaan. Ja taitaa olla 'uintimatkoille' yhdentekevää, sataako
vai paistaa. — Muuta pian paitasi siinä!»
Tauno huomasi vastaansanomisen turhaksi; jokin muu pelastus oli
keksittävä, jos mieli saada matkaa myöhästetyksi tunnillakaan. Sen
vuoksi hän vaikeni. Liisa taas oli äidin äänensävystä tuntevinaan,
että tässä esikaupungin keittiön ja kamarin huoneistossa oli tänään
tapahtuva suursiivous — sellainen suursiivous ajatuksissa ja
teoissa, joita on vain kerran tai pari kunkin ihmisen elämässä ja
josta kulloinkin saa perhe aloittaa uuden lehden. Hänhän oli omalta
kohdaltaan päättänyt tänä aamuna juuri samaa ja uskonut ainakin itse
tänään aloittavansa kokonaan uuden ajanjakson. Mutta näytti kuin
ketkään muutkaan eivät välttäisi sitä enää. Sen vuoksi hän olisi
tahtonut nyt päästää hihkuvan hyvähuudon, mutt’ei uskaltanut puuttua
asioihin, vaan vaikeni, kun äiti näytti suuttuneelta.
Äiti taas oli tänään, kuten aina ennenkin, tullut siihen uskoon, että
hänen tyttärestään ei voisi tullakaan mitään muuta kuin kelpo nainen,
jos saisi olla vapaana omine ajatuksineen kelpo ympäristössä. Ja
peläten, että toinen nyt heikkona sairautensa jälkeen voisi erehtyä
johonkin, jota hän itsekin varmasti katuisi myöhemmin päästyään jälleen
oikein ajattelemaan, katuisi — sitä peläten äiti päätti puhdistaa
ympäristön, ettei mikään olisi estämässä tyttären hyvää uskoa ja hyviä
ajatuksia. Niin, ja hänen pojastaan ei taitaisi tulla koskaan kelpo
miestä, olipa hän vapaana millaisessa ympäristössä tahansa. Toisen
ympäriltä täytyi kitkeä rikkaruohot pois peittämästä valoa ja toiselta
täytyi vapauskin ottaa kokonaan pois ja istuttaa hänet sen jälkeen
aivan uuteen paikkaan. — Siksi äiti oli nyt niin puuhaileva, tiesi
kaiken tulevan hyväksi, jos saisi tehdä kaiken niinkuin halusi, ei
sietänyt sen vuoksi vastaan sanomista ja vaikeni.
Silloin alkoi kaikki näyttää Liisasta niin surullisen koomilliselta —
oli sentään taivaan onni, ettei hänen tarvinnut olla noin holhottavana,
ettei hänelle tarvinnut vetää valmiita housuja jalkaan niinkuin
muutamalle urholle tuossa. Hän nautti, kun voi täydellä syyllä lyödä
rintoihinsa kuin fariseus, että hänellä oli edessä elämä ja maailma,
mutta tuo toinen lähetettiin piiloon. Eipä silti, ettei hänkin olisi
ollut kerran holhouksen tarpeessa, mutta kukaan ei olisi osannut sitä
silloin antaa. Ja hyvä oli, ettei hän tullut silloin kertoneeksi
huoliaan kenellekään, kun näkyi ominkin voimin päässeen pystyyn taas.
Olisi syntynyt vain kaikenlaisia väritettyjä juoruja hänestä ja nyt hän
saisi ensi töikseen ruveta niitä lakaisemaan pois sen sijaan, että nyt
oli kaikki valmista.
Mutta jopas olivatkin talon asiat tänään riivatun hyvin, että
pakostakin pyrki naurattamaan. Tästä taitaisi tulla vielä oikein
juhlalauantai! Hän ei malttanut enää olla tekemättä pilaa koko
perheestä:
»Raakalaisia nuo tämän talon naiset! Ottavat miehiseltä mieheltäkin
sisun pois, noin vain kesken toisen kiireellisten töitten, liimaavat
postimerkin takapuoleen ja nostavat lapsen junaan...»
»Ole hiljaa siinä äläkä viivästytä toista», kielteli äiti, vaikka
hyväntuulisuus alkoi tarttua häneenkin. Mutta Liisan oli nyt mahdoton
pysyä vaiti:
»Kun nyt menet sinne Lampelaan, niin kerro terveisiä Sylvi-serkulle.»
»Mille vietävän Sylville?» tokaisi Jenny-rouva.
Liisa rypisti toista silmäluontaan äitiin katsoen, hymyili tälle, mutta
puhui veljelleen ääni totisena:
»No hyvänen aika! Meidän riivatun kaunis Sylvi-serkkummehan viettää
aina kesänsä Lampelassa, ui siellä, ratsastaa, järjestää tanssiaisia
ja johtaa koko seudun seuraelämää. Muuten kyllä kiltti ja kaunis
tyttö, mutta taitaa olla yksi pieni vika: Sylvi on aina ollut niin
huvittelunhaluinen.»
»No onpahan edes yksi lohdutus», ajatteli itsekseen Tauno.
Äiti ei ymmärtänyt, mihin Liisa valheellaan pyrki, sillä minkäänlaista
Sylvi-serkkua ei ollut koskaan vielä syntynytkään, ja jos olisikin,
niin hänen olisi hyvin vaikea ratsastella pienen maalaiskylän
seuraelämässä — kaikkein vähimmin talossa, joka ei tuntenut eikä
tunnustanut kuin yhden käskyn ja evankeliumin: »Painu työhön tai ole
syömättä!» — No niin, puhukoon tyttö huvikseen, mitä haluaa!
Mutta Taunon uteliaisuus oli jo herännyt:
»Sylvi-serkku? Miks'ette ole koskaan ennen kertoneet mitään hänestä?
Onko hän — tuota...?»
»Tumma vai vaaleako? No, miltä kannalta asian ottaa. Sittenpähän näet,
kun menet.»
Liisa ei itsekään tiennyt, miksi hän kertoi olemattomia asioita,
tehdäkseenkö vain pilaa vai edes tällä tavoinko helpottaakseen pojan
lähtöä. Joka tapauksessa tämä näyttikin vähän ilahtuneen eikä voinut
salata mielenkiintoaan Lampelaa kohtaan. Hän tuli jo ajatelleeksi, että
rahaakin olisi pitänyt olla mukana enemmän kuin mitä äiti antoi. Mutta
mistäpäs sitä nyt otti.
Liisa oli yht'äkkiä alkanut tuntea taas väsymystä ja pyörrytystä, kai
raskaan kirjoituskonelaatikon kuljettamisesta. Hän ei tahtonut näyttää
äidilleen huonoa vointiaan, vaan heittäytyi keittiöön äitinsä vuoteelle
kuin romaania lukeakseen, vaikka maailma alkoikin pyöriä ja hämärtyä
niin, ettei lukemisesta tullut mitään. Mutta äiti puuhasi omalla
tahollaan eikä huomannut häntä.
Herätyskello kaapin päällä oli kahtakymmentäviittä vailla kaksitoista,
mutta Jenny-rouva tiesi, että se oli kymmenen minuuttia edellä.
Vareinen näkyi myöskin kääntyvän portista pihaan ja tulevan kotiin.
6.
»Tauno hoi! Joko olet pukeutunut?» huusi Jenny-rouva keittiöstä
suljetun oven läpi kamariin, jossa Vareinen ja Tauno tuntuivat
keskustelevan ja väliin nauraa höräyttävän. — »Jahah, no tule sitten
lopettamaan tänne, kun meillä Vareisen kanssa on vähän puhuttavaa.»
Tauno tuntui murahtavan jotakin vaatteitaan kokoillen ja Vareinen
kuiski innokkaana. »Ette te enää pitkään viisastele», ajatteli
Jenny-rouva, »taisivatpa yhteiset naurunne viimeinkin loppua!» Tauno
tuli kamarista, kädessään paita, hiha lattiaa pyyhkien, toisessa kaulus
ja parranajovehkeet.
»Ei miehellä vielä omaa paitaakaan päällä, mutta untuviaan jo ajaa»,
ärsytti äiti häntä tahallaan, kun luuli miesten äsken hänelle
naureskelleen. Hän näytti nyt olevan hirtehisen hyvällä tuulella,
seisoi ensin kamarin kynnyksellä katsellen kumpaakin miestä kasvoihin
ja sitten astui sisään, veti oven jäljessään kiinni ja hymyilevän
voitonvarmana selitti Vareiselle:
»On tullut pidetyksi tuota poikaa vähän kissan päivillä ja nyt pitää
keskellä kaunista työpäivää ahtaa älyä aikamiehen kokoiseen lapseen.
Mikäpä tietää, tuleeko tuosta tolkkua... Kukapa älysi aikaisemmin, että
tuollainen venkale siitä venyy! Oli muka olevinaan niin kivulloinenkin.
Mutta taisivatpa taudit olla vain selkäsaunan siirtämistä huomiseen
tältä päivältä. Nyt ei näy enää kykenevänkään muuhun kuin
valehtelemiseen ja kuljeskelemaan ympäri kaupunkia ja kahviloita kuin
juoksukoira. — Mutta pannaanpa nauha penin kaulaan! Hohhoijaa!»
Liisa oli sängyllä torkkuessaan kuullut äidin sanat Vareisen
kanssa keskustelemisesta ja näki oven suljettavan kuin konsanaan
kahdenkeskisiä välienselvittelyjä varten. Nyt hän kohotti päätään ja
koetti siepata edes yhden sanan päästäkseen selville, mistä äiti aikoi
puhua Vareisen kanssa virkkamatta sitä ennen hänellekään mitään, vaikka
he aina ennen olivat pohtineet ensin kunkin asian kahden. Mutta nyt ei
äiti puhunut edes hänelle. Liisa erotti vain muutaman sanan ja kuuli
äidin puhuvan Taunosta — no, eikö se sen kummempaa ollutkaan. Hän
painoi päänsä jälleen alas ja koetti saada pahoinvointinsa ohi.
Vareinen ei vastannut mitään Jenny-rouvan äskeiseen vuodatukseen.
Hänen keskustelunsa Taunon kanssa oli katkennut niin äkkiä, että hän
vielä nytkin ajatteli sitä ja kulmat kurtussa istui odotellen, että
toinen puhuisi pian, kun oli kerran tullut häiritsemään. Sitäpaitsi
hän huomasi asuntorouvansa tavallista varmemmasta ja vieraammasta
käytöksestä jotakin uutta olevan tulossa ja oli hieman jännittynyt,
millä lailla se koskisi häntä. — Ja olipa sanottavaa mitä tahansa,
antaisi tulla nyt vain! — Vareinen sytytti savukkeensa uudelleen
jotakin tehdäkseen ja katseli välinpitämättömänä ikkunasta ulos.
»Tässä on tämä nappi», virkkoi rouva aivankuin he olisivat juurikään
puhuneet napeista. »En muistanut sitä heti antaa, vaikka olisitte
kenties tarvinnut.»
Hän pani napin pöydälle, Vareinen kurottautui tuoliltaan nousematta
ottamaan sen, käänteli välinpitämättömänä, vilkaisi sitten
epäluuloisena rouvaan, mutt’ei huomannut tämän kasvoilla mitään
erikoista, heitti sen sitten piirongin päälle ja sanoi:
»Eihän tuolla väliä. Ostin toiset samanlaiset.»
»Löysin sen keittiön sängystä», sanoi rouva yhtä rauhallisena sipaisten
kämmenellään suoraksi pöytäliinaa.
Seurasi pitkä, hiljainen paussi, ja Jenny-rouva oli huomaavinaan kuin
nappi ei olisi tehnyt toiseen mitään vaikutusta.
»Tuota noin», aloitti hän jälleen, mutta ääni tuntui hiukan epävarmalta
hämilläolosta ja neuvottomuudesta, ja hän pysähtyikin siihen kuin
ajatellakseen.
»Jahah», kääntyi Vareinen äkkiä häneen päin kuin olisi ollut niin
syvissä ajatuksissa, että vasta nyt ensimmäisen kerran huomasi rouvan.
Hän itsekin nautti, että oli osannut sanoa sen niin kylmästi, sai
toisen yhä enemmän hämilleen ja pääsi siten hallitsemaan tilannetta.
Sillä jos Jenny-rouva olisi päässyt puhisemaan kiukuissaan, ei hän
olisi voinut muuta kuin kuunnella.
»Me kun olemme Liisan kanssa ajatelleet tässä... Kun tuo Tauno lähtee
tästä nyt pois ja Liisa rupeaa tekemään töitä kotona ja tarvitsee
enemmän tilaakin, niin sopisiko Vareisen hakea nyt kuukauden pitkään
asuntoa toisaalta ja muuttaa sitten? Liisan pitäisi saada tämä kamari
itselleen, jotta hän voisi tehdä töitään rauhassa. Ei voi oikein vaatia
häntä käyttämään keittiötä työhuoneenaan, kun siellä ei ole rauhaakaan.»
Kävihän se Jenny-rouvan mielestä jokseenkin hyvin, vaikka hän oli ensin
tuntenut itsensä noloksi, kun oli tullut aikaisemmin olluksi niin
tuttavallinen tuon kanssa.
»No niin, minä kyselen toista asuntoa», kuuli hän Vareisen vastaavan
päätään kääntämättä.
»Tietysti meidän täytyy sitä ennen maksaa kaikki velat pois teille!
Eikähän sillä muutollakaan muuten niin kiirettä olisi, mutta Liisa kun
ei sitä ennen voi oikein tehdä mitään. — Sopisikohan kuitenkin parin
viikon päästä, vai eikö Vareinen luule voivansa muuttaa ennenkuin
kuukauden kuluttua? Niinhän se tietysti oikea sääntökin olisi.»
»Sopii jo viikonkin kuluttua. Ehkäpä sopii jo huomennakin, kun vain
ehtisin tavata erään toverini. Mutta tänään en vielä oikein kerkiäisi,
kun on niin paljon muuta puuhaa eikä ole aikaa pakkailla ja siirrellä
tavaroita toiseen paikkaan.»
Toinen huokaisi helpotuksesta. Kaikki kävisi paremmin kuin hän oli
osannut kuvitellakaan. Hän pääsisi tuosta vieraasta jo huomenna. Teki
mieli hypähtää kävelemään helpotuksentunteesta, mutta hän virkkoikin
vain niin kylmästi kuin osasi:
»No niin, ellei Vareiselle olekaan muutosta sen suurempaa haittaa, niin
olisi sitä parempi, kuta aikaisemmin, vaikkapa jo huomennakin. — Minä
toimitan vielä tänä iltana kaikki vanhat velat kuitiksi. — Jaa-ah! Saa
nähdä, mihin tässä oikein kerkiää, kun on kiirettäkin olevinaan. — No
mitäs hammaslääkäri sanoi?»
»Mikä hammas...?»
»Niin että ottiko hammaslääkäri aamulla sen tuskahampaan pois?»
»Kyllä. Taisi vähän paikkailla. — Mutta tehköönpä mitä tahansa.»
Viimeisen Vareinen sanoi itselleen ja katsoi kelloaan. Jenny-rouva
ymmärsi, että asiat oli puhuttu nyt selviksi, toisti vielä kuitenkin
kuin kohteliaisuudesta jotakin äsken sanomaansa ja meni. Keittiössä
hän ei ollut huomaavinaankaan lasten kysyviä ja tutkivia katseita,
vaan alkoi hellan ääressä heti puuhata jotakin pesuvadin ja veden
kanssa. Liisa kurkisti sängystä ja aikoi kysyä, mutta jätti sen
kuitenkin tekemättä arvellen, että jos äiti tarkoitti sen hänenkin
tiedettäväkseen, niin hän kertoisi sen vielä kuitenkin. Mutta jos
aikoi pitää puheet omana salaisuutenaan, niin voisi utelemisesta vain
suuttua eikä puhuisi mitään. Ja Liisa näki äitinsä posket punoittavina,
suu meni itsestään väliin pieneen voitonriemuisen hymyn häiveeseen
ja huulet pyrkivät liikahtelemaan, aivankuin hän olisi vielä puhunut
jonkun kanssa. Sitten taas kulmat rypistyivät, huulet pysähtyivät
ja saivat tiukan ilmeen. Tästä Liisa päätteli, että jotakin oli
tapahtunut, mutta arvasi saavansa tietää sen kyllä aikanaan. Siksi hän
vain huokaisi ja painoi päänsä tyynyyn, koettaen nukkua. Silloin kuului
kamarin oven läpi Vareisen huuto:
»Tauno!»
»Tauno matkustaa nyt päiväjunalla eikä Taunolla ole aikaa puhella.
Hänen täytyy laittaa tavaransa kuntoon», vastasi Jenny-rouva hiukan
nuhtelevasti, ennenkuin Tauno oli ehtinyt tarttua ovenripaan.
»Laittautukoon vaikka helkkariin», murahti itsekseen Vareinen tuosta
uudenlaisesta kohtelusta kimmastuneena, mutta varoi, etteivät sanat
kuuluneet Jenny-rouvalle asti. Hän olisi kyllä tahtonut tietää tarkoin
irtisanomisen syyt, mutta ei uskaltanut niitä kysellä siinä pelossa,
että rouva voisi sanoa hänelle koko mielensä puhtaaksi, kun sillä
kerran näytti olevan jotakin sydämellään. Jos irtisanomisen syyt
olisivat olleet toiset kuin mitä ne nyt luultavasti olivat, olisi niitä
kai sopinut kysäistäkin...
Ja Tauno laittautui kuntoon, kun käskettiin. Hän ajatteli nyt matkaa
jo jonkinlaisena helpotuksenakin. Olisipahan siitä ainakin vaihtelua
ja pääsisipähän kuulemasta naisten iankaikkista marinaa siitä, ettei
hänellä ollut työtä. Ja nyt tuo jankutus tulisi tästä päivästä lähtien
vain yhä pahemmaksi. Kenellä oli mikin harmi... Tauno oli kyllä
koettanut tehdä parhaansa sovun ylläpitämiseksi talossa, oli ollut
kumpaisellekin naiselle niin hyvä kuin oli osannut eikä ollut mennyt
heidän silmilleen, niinkuin Liisa usein pyrki häntä pakkailemaan.
Ja juuri siksi, ettei hän voinut olla kotona kuulemassa halveksivia
hymähdyksiä ja ainaisia huomautuksia työstä, pysyi hän kaupungilla ja
ryyppäsi, kun huvitti. Siellä häntä pidettiin yhtä hyvänä ihmisenä
kuin muitakin. — Eipä silti, olihan äiti aina ollut siedettävä, mutta
Liisa kai lopulta oli villinnyt hänetkin samalla tavalla haukkumaan ja
viittailemaan. Mutta nytpähän he hänestä pääsisivät!
Ja Taunon mielessä häilähti hämärä kuva Lampelasta, vaikk'ei hän ollut
siellä koskaan käynytkään eikä tiennyt, millaista siellä oli. — Hän
pukeutuisi aamulla niihin tummansinisiin housuihinsa ja tennispaitaan
ja kävelisi pellolle, kumartaisi naisille ja nousisi jonkin koneen
— niillä taitaa olla jonkinlaisia niittokoneita — nousisi jonkin
koneen istuimelle ja ajaisi parivaljakkoa kuin vanhanajan kuninkaat
sotavaunujaan. Eikä kestäisi kauan, ennenkuin sinne tulisi Sylvi-serkku
vieraineen ja he menisivät rantaan loikomaan, uimaan ja valokuvaamaan.
— Ja Tauno oli nyt kuulevinaan jo Sylvi-serkun naurunkin...
»Silitäpäs, Liisa, nuo pojan alushousut», sanoi Jenny-rouva. »Minun
täytyy juosta Laaksosella puhumassa siitä maksusta.»
»Mistä maksusta?»
»Vareinen muuttaa jo huomenna toiseen paikkaan asumaan ja sitä ennen
meidän täytyy maksaa se velka.»
»Muutt...» kavahti Liisa sängystä pystyyn ja seisoi keskellä lattiaa
katsoen äitiinsä puoleksi ihmeissään, puoleksi valmiina iloissaan.
»Hän muuttaa huomenna, johan sen kuulit! Minulla on kyllä hiukan rahaa,
mutta kun se Laaksosen laskukin pitäisi maksaa. Minun mielestäni
olisi selvempi ja parempi, että selvitettäisiin kaikki täysin kuntoon
Vareisen kanssa. Eikö sinustakin? Pitäisi siis käydä kysymässä
Laaksoselta, eikö hän voisi odottaa muutaman pari päivää.»
»Pyykkää sinä vain housusi, kyllä minä Laaksosella käyn», tarjoutui
Liisa heti auttamaan kuin kiirehtiäkseen puolestaan vuokralaisen
lähtöä. Vaikka Laaksosella käyminen tavallisissa oloissa olisi
saattanut tuntua aivan puhtaalta kerjäämiseltä — hän tunsi kauppiaan
siksi hyvin — ei se nyt ollut laisinkaan vastenmielistä. Puoli vuotta
sitten hän tuskin olisi lähtenyt sellaiselle matkalle — ilmoittamaan,
ettei heillä ollut millä maksaa äidin torikauppaa varten otettuja
tavaroita.
»No niin, kyllähän sinäkin osaat puhua sen asian. Minä valmistelen
nyt tämän sankarin matkalle. Ja kun hän on lähtenyt, menen sitten
iltapäivällä taas myymään.»
* * * * *
Liisa oli ennättänyt käydä jo kauppiaan luona, repiä kotona auki
laatikkonsa laudat ja nostaa kirjoituskoneen keittiön pöydälle, jota
tavallisesti käytettiin ruoka- ja pesupöytänä, sekä asettaa koko
paperipinonsa viereiselle tuolille. Hän ei malttanut odottaa, että hän
huomenna saisi koko kamarin käytettäväkseen, sillä hänen oli jo tänään
saatava työt hyvään vauhtiin.
Auringonläikkäkin lattialla oli päässyt jo melko lähelle eteisen
kynnystä, kun äiti huomasi Taunon livahtaneen taas Vareisen luo. — Että
sekään ei vain pysynyt poissa kamarista! — Ja vaikka junan lähtöön oli
vielä melkein tunti, tahtoi hän itsekin päästä uskomaan, että matkasta
tulisi tosiaan totta, ja kiusaantuneena katkaisi miesten neuvottelut:
»Tauno! Nyt me lähdemme, ala joutua!»
»Eihän nyt vielä. Mitä sinä hourit? Kellohan on...»
»Se nyt on helkkari, ettei yksi sana kuulu!» huusi toinen suuttuneena
vastaansanomisesta, vaikka itsekin tiesi lähdön liian aikaiseksi.
Liisan mieleen välähti, että hän jäisikin nyt Vareisen kanssa kahden
kotiin, kun äiti menisi saattamaan poikaa. — Ei-jei! Hän ei tahtoisi
enää uudistaa tämänaamuisia kohtauksia, sillä nekään eivät tulisi enää
varmasti olemaan yhtä viileitä kuin tänä aamuna eikä hän muutenkaan
voisi niitä enää kärsiä.
»Aiotko tosiaan mennä asemalle?» kysyi hän.
»Tietysti. Menen katsomaan, jotta itsekin paremmin uskon pojan
menneen. — Eikähän tiedä, miten pitkä aika kuluu, ennenkuin hänet taas
näkeekään», huokaisi äiti aivankuin surullisena.
Tytär ajatteli, että hänkin voisi lähteä mukaan paremmin kuin jäädä
tähän odottelemaan kohtausten syntymistä. Mutta hän tunsi myöskin,
ettei hänestä tällä hetkellä ollut kävelijäksi, vaan voisi yhtäkkiä
tuupahtaa tiepuoleen.
»Onko nyt niin välttämätöntä mennä? Pääseehän poika yksinäänkin.»
»Ja miks'ei olisi? Saattaahan tuon nyt tehdä, vaikka päivä menisikin
hukkaan.»
»Älä viitsi! Katsos — olisi hauska, kun olisit nyt täällä!» rukoili jo
toinen.
Hänen äänenpainonsa kuulosti oudolta — Liisa ei ollut koskaan puhunut
noin rukoilevasti muulloin kuin joskus sairaana ollessaan — ja Tauno
vain silloin, kun hänellä oli huono omatunto — ja Jenny-rouva kääntyi
ihmeissään kysymään:
»Mitä nyt?»
»En tiedä — mutta olisi parempi, kun et menisi. Minä en taida olla
vieläkään aivan terve.»
Äiti katseli kysyvänä tyttäreensä, jotta mistä nyt tuli tämä pelko,
kun hän ei ollut sairaanakaan pyytänyt äitiä jäämään, vaan oli
kuumeisenakin saanut olla päivänsä yksin. Hän seisoi keskellä keittiön
lattiaa neuvottomana, toisessa kädessään eteisen naulasta ottamansa
hattu ja toisella silitellen sen koristenauhaa. Vareinen tuntui
yskäisevän kamarissa. Silloin äiti luuli tajuavansa jotakin ja kysyi:
»Tuoko?»
Tytär nyökkäsi sanaakaan virkkamatta. Merkillistä, miten he kaksi
tänään ymmärsivät toisensa! Ei koko pitkä sairauskaan ja äidin tarkka
huolenpito olleet tehneet heitä niin läheisiksi kuin tämä yksi ainoa
lauantaiaamupäivä. — Mutta kun äiti katsoi toisaalle ja kääntyi pois,
oli hänellä tavallinen arkinen ilmeensä ja äänenpainonsa, vaikk'ei hän
äskeisestä lämmenneenä voinutkaan olla sanomatta, pieni hymyntapainen
suupielessään:
»Kun vain saataisiin nuo sammakot pois tästä kultakalojen lammikosta,
niin meille tulisi väljät ja vapaat päivät.»
Hän astui eteiseen, pani hatun päähänsä, otti takin toiselle
käsivarrelleen, toiseen käteensä keittiön lattialta Taunon paketin,
avasi kamarin oven ja sanoi pojalleen tinkimättömästi:
»Nyt mentiin!»
Miehet hyvästelivät, Vareinen sanoen tahallaan kuin naisia
ärsyttääkseen jonkin puolirivon sutkauksen. »Hoida nyt elimesi»,
vastasi siihen Tauno nauraen ja äitiinsä katsomatta, kävellen sitten
tämän ohi eteiseen. Jenny-rouvaa kiukutti heidän suunsoittonsa —
tahallinen mielenosoitus hänelle. Kun he Taunon kanssa menivät pihan
poikki ja portista kadulle, eivät he puhuneet toisilleen sanaakaan,
ja vasta hieman lauhduttuaan äiti tuli ajatelleeksi, että voisivathan
he erota nyt riidattakin ja voisihan hänkin sanoa jotakin hyvää
helpottaakseen pojan ensimmäistä kotoa lähtöä. Sillä tuo ensimmäinen
lähtö ei tosiaan taida aina olla niin helppo, ennenkuin on jälleen
päässyt yksikseen tutusta ympäristöstä ja päässyt matkan siunattuun
alkuun. Mutta äiti huomasikin aivan väärän ja kireän äänenpainon
sanoessaan:
»Kenkäsi taitavat olla huonot. Minä ostan täältä sinulle saappaat ja
lähetän postissa. Voit niitä sitten käyttää.»
Hänhän oli tarkoittanut jotakin aivan muuta. Samoin poika aikoi
vastata, ettei äidin tarvitsisi tuhlata varojaan hänen kenkiinsä, kun
hän tulisi toimeen näinkin ja voisi joskus ansaita ne itse — mutta
sanoikin vain:
»En tarvitse. Ostan ne itse.»
Sitten he eivät taas puhuneet mitään, ennenkuin äiti pysähtyi torin
kulmassa ja tarjosi kättään:
»No! — Minä käännynkin tästä. Taidat jaksaa kantaa itsekin nuo
tavarat... On vielä niin paljon asioita toimitettavina, etten minä nyt
oikein kerkiäisi asemalle. No — voi nyt hyvin ja kirjoita voinnistasi.»
»Hei vain», vastasi toinen. Ja vain jotakin lisätäkseen — vaikk'ei
asia liikuttanut häntä yhtään eikä tuntunut hänelle kuuluvankaan —
sanoi vielä: »Kirjoittakaa tekin ja kertokaa kuulumiset, jos Liisa saa
paikan.»
He erosivat. Jenny-rouva kääntyi kotiin päin ja katseli torin reunalla
olevaa puistokujaa. Siellä seisoivat vähän matkan päässä toisistaan
valkoiset kärryt. Niiden kirjavat katokset, missä puna-, sini- tai
vihreäraitaiset, näyttivät lehmuksien lomitse isoilta vihreän keskeltä
loistavilta perhosilta. — Mutta Jenny-rouvan oma paikka oli tyhjä. —
Hänen viereisensäkin paikka autopirssin puolella oli tyhjä. Heimosen
muija kuuluu jo olevan niin huono, ettei jaksa tulla itse myymään, ja
tyttö käy kärryineen vain silloin, kun sattuu huvittamaan. — Kas, nyt
pitäisi ehtiä taas myymään, kun toinenkin oli poissa ja rivissä noin
iso väli! Kauppa kävisi hyvin, varsinkin kun kaiken lisäksi oli vielä
niin kuuma.
Poikaansakin muistaen Jenny-rouva silmäsi taakseen. Mutta Taunohan oli
heti heidän erottuaan kadonnut raitiovaunuun, oli nyt tällä hetkellä jo
menossa kaupungin halki ja katseli syrjästä muuatta nuorta, notkeata ja
auringon ruskeaksi paahtamaa naista, joka piti tennismailaa kädessään.
Tuollainen ja juuri tuollainen varmasti olisi Sylvi-serkkukin
Lampelassa! Ja Tauno imi koko raitiovaunumatkan naisen kuvaa mieleensä,
voidakseen sitten Lampelassa verrata, oliko hän pettynyt odotuksessaan.
* * * * *
Jenny-rouvan kotiin tultua oli Liisa jälleen noussut laittamaan töitään
kuntoon. Vareinen oli kamaristaan lähtenyt, ottanut lähtiessään
mukaansa sadetakin ja ilmoittanut tulevansa takaisin kenties vasta
yöllä tai huomisaamuna. — Sepä hyvä, arveli äiti, meni kellariin ja toi
sieltä Liisan konekirjoituspöydälle mehua ja kaksi appelsiinia.
Olipa totisesti kuuma! Jenny-rouva oli kävelystä hionneena ottanut
pesuvadin täyteen kylmää johtovettä ja mennyt komeroon valelemaan
itseään vilpoisemmaksi. Liisan silmissä pyrkivät kirjaimet ja
rivit tanssimaan, kun hän silmäili saamiensa papereiden tekstiä,
tutustuakseen siihen, ennenkuin aloittaisi itse työn. Hän ei oikein
itsekään tiennyt, väsyttikö häntä kuumuus vai heikkous. Mutta jotta
äiti ei olisi huomannut hänen heikkouttaan ja ajanut häntä sänkyyn,
huokaili hän:
»Tuo aurinkokin ylvästelee täällä keittiössä niin, että silmät
sokenevat.»
»Röyhkeästi vain töllöttää ihmisten ikkunoista sisään eikä välitä,
vaikka täällä oltaisiin paidatta», myönsi äiti nyt pesustaan tullen ja
kuivaillen kainaloltaan.
He tunsivat olevansa tyytyväisiä, että puoli päivää oli jo mennyt. Ja
kukin talonväestä oli jo saanut tai varannut täksi ja lähipäiviksi omat
tehtävänsä: Jenny-rouvalla ei tosin vielä ollut mitään uutta, sillä
hänen huolensa oli vain saada rahaa, jotta voisi maksaa velkansa pois,
Liisa oli puolen vuoden jälkeen saanut kurkistaa ensimmäisen kerran
maailmaa ja puhdisteli aikansa kuluksi pölyistä kirjoituskonetta, joka
oli saava hänet kokonaan lähipäiviksi, perheen nuorin oli lähtenyt
maailmalle oppiakseen ihmisten ja miesten tapoja ja Vareinen — no
niin, hänhän tosin oli vain vuokralainen — Vareinen suunnitteli, mistä
kaikkein vähimmällä vaivalla voisi saada kaikkein enimmän rahaa.
Jossakin kuului tehtaan pilli viheltävän kahtatoista.