AAMU

1.

Ei voinut sanoa tarkalleen, kuka Hietalan väestä ensiksi heräsi, sillä

jo hyvin varhaisesta lähtien he olivat silloin tällöin havahdelleet,

mutta kääntäneet kylkeä, vetäneet lattialle valuvaa peitteen kulmaa

ylemmäksi kainaloon — selkäpuolen kuitenkin jäädessä paljaaksi — ja

sitten torkahtaneet taas. Itse talo nimittäin oli pahimmalla paikalla,

joten kaikenlaisia herättäjiä kulki sen ikkunoiden ohi jo varhaisesta

aamuyöstä. Tai oikeammin niitä kulki aina, sillä toiset menivät vasta

nukkumaan lopettaakseen eilisen, perjantain, kun toiset jo olivat

heränneet lauantaihin. Hietalat nimittäin asuivat pahimmoilleen siinä

risteyksessä, missä kaksi esikaupungeista ja maalta tulevaa isoa

pääväylää kohtaavat toisensa laitakaupungin ensimmäisten kivitalojen

ja tehtaan kohdalla. He asuivat keskimmäisessä huoneistossa siinä

vanhassa, pienessä puutalossa, joka oli vielä pysynyt paikallaan,

vaikka ympärille oli jo joka puolelle noussut korkeita kivimuureja. Ja

näytti siltä kuin olisi ollut vain ajan kysymys, milloin tuo puutalo

saisi siirtyä pois tieltä, ennenkuin isommat rakennukset rutistaisivat

sen väliinsä.

Niinkuin sanottu, kulki heidän ikkunansa alitse kaikenlaisia

herättelijöitä. Muutamat vasta valoisan aamun aikaan nukkumaan menneet

nuoret miehet purkivat sisuaan nurkassa olevalle vesirännille. Mutta

vaikka voimia olikin, eivät he saaneet sitä lyödyksi ruttuun, vaan

rämähtelemään vain. Sitten ulvahti ohi ajava auto juuri ikkunan

kohdalla huutaen tietä rämisevillä rattaillaan istuvalta maalaiselta,

joka jo näin varhain ajoi lihakuormaansa tarkastuslaitokselle. Ohitse

vyöryi jonkin liikkeen kuorma-auto, vieden kukkuralastillisen tavaraa

maaseudun haarakauppaan. Pian sen jälkeen tulivat raitiovaunutkin, ja

silloin oli kaikkien jo herättävä.

Ensiksi kiepahti pystyyn keittiön sängyssä nukkuva äiti, Jenny-rouva,

ja sipsutti ikkunaan katsomaan, millainen ilma oli ulkona. Hän oli

kyllä kuullut yöllä pientä ukkosen jyrinää ja sateen ropinaa, peläten

ilmojen taas kääntyvän rumiksi. Mutta vaikka maa olikin märkä, oli

taivas kuitenkin kirkas. Vaikka näin ukkosen jälkeen ei kenties

tulisikaan kovin kuuma päivä, ei onneksi sentään satanut, ja kauppa

torilla kävisi taas hyvin.

Hän asetti teeveden tulelle ja sen kuumetessa alkoi pukeutua, liikkuen

koko ajan hiljaa, ettei toisessa sängyssä nukkuva tytär heräisi.

Joka kerran hänen käydessään hellan luona kastuivat hänen jalkansa

vesilätäkössä ja lattialle tuli kävellessä hauskoja, pieniä, lyhyitä ja

leveitä jalkapohjan kuvia kaikkine varpaineen. Vesijohtoputken ruuvi

oli nimittäin päässyt höltymään ja siitä öisin vuoti — ei tosin paljon,

mutta kuitenkin sen verran, että joka aamu oli lattialla pieni lätäkkö,

josta Jenny-rouva levitteli varpaittensa kuvia ympäri kulunutta

korkkimattoa. Pukeuduttuaan hän suki hiuksiaan, huomasi kellon olevan

jo paljon, meni kellariin, täytti valkoiset, kumipyöräiset torikärrynsä

jäätelökuutioilla, soodapulloilla, hedelmillä ja tupakalla ja työnsi

kärryt jo valmiiksi portaiden viereen odottamaan lähtöä. Takaisin

sisään palatessaan hän eteisessä kompastui keskelle lattiaa jääneeseen

jakkaraan ja sai kuhmun polvensa alapuolelle. »Kehno kaikkiaan! Minä

poltan tuon mööpelin!» hän kimmastui, sysäten jakkaran nurkkaan, mutta

leppyi kuitenkin heti nähdessään teeveden jo kiehuvan. Oikeastaan

häntä ei suututtanutkaan niin paljon itse kuhmu ja kipu, vaan kolina,

jonka hän luuli herättävän tytön unestaan. Ja tytön piti saada nukkua

rauhassa, jotta viimeinkin virkistyisi ja voimistuisi.

Teen juotuaan äiti hommautui lähtemään torille. Ovea sulkiessaan hän

tahallisesti viivytteli, mietiskellen ja tarkkaan lukien moneen kertaan

nimen Hietala. — Viime majanmuutossa oli oikea kilpi kadonnut ja nyt

oli poika asemalla tai jossakin kahvilan eteisessä stanssannut nimen

pieneen peltilevyyn ja lyönyt sen nupinauloilla koristukseksi oveen.

Pistettyään avaimen piiloon seinän vuorilaudan ja kivijalan väliin

äiti tarttui kärryjen aisaan ja lähti. On vaikea arvailla, mitä hän

mahtoi ajatella, kun nuoret jäivät kaikessa rauhassa nukkumaan kotiin

ja hän sai — ja oli saanut kymmenen vuoden ajan miehensä kuoltua — joka

kesäaamu työnnellä torikärryjä. Mutta mitäpäs hän siitä tuumimaan,

olihan hän jo tottunut. Ja jos jotakin tuumikin, niin kai vain sitä

hienon hienoa toivonkipinää, että mitähän, jos hänen takaisin kotiin

palatessaan asiat olisivat muuttuneetkin jollakin tavoin paremmiksi

kuin eilen. Ehkäpä tytär saisi jostakin kunnollisen paikan ja

pojanvetelys alkaisi itsestään miehistyä.

Toisena heräsi Liisa, joka oli kyllä unen läpi kuullut äitinsä

puuhailut ja menon, mutta oli nukahtanut sitten jälleen. Uudestaan

hänet herätti paljaalla kaulalla ja rinnalla kävelevä kärpänen. Kun hän

ajoi sen pois, potki se hetkisen kuluttua itseään taas irti tukasta ja

oli mennä toiseen korvaan.

Liisa istui hiukan äreänä sängyssä polvet pystyssä, kädet polvien

ympärillä. Kun silmät eivät pysyneet auki, painoi hän päänsä polvien

nojaan ja torkkui siinä. Mutta tyytyväisenä hänkin totesi puoliverhojen

yläpuolelta näkyvän taivaan kirkkaaksi. Hyvä oli, tänään pitikin lähteä

kiertelemään kaupungille!

Hellan päällä teekannun nokassa näkyi vielä hienon hieno höyryjuova:

siis kuumaa vielä. Hän nousi, yöpaita tuskin polviin ulottuen, hihat

liian lyhyinä ja edestä napit poissa, niin ettei se pysynyt kiinni.

Toinen käsi oli vielä nukkumisesta puutunut, mutta hän verrytteli sitä,

otti kaapista kupin, kaatoi teetä, istuutui pöydän ääreen, veti verhot

sivulle, niin että saattoi nähdä pihalle, ja alkoi hitaasti juoda

teetään. Lievä, kesken unen heräämisestä johtunut ärtyneisyys alkoi

sulaa, mutta tilalle tuli huoli.

Tämän heidän keittiönsä ikkuna oli pihan puolella. Eivätkä koko talossa

olleet ovetkaan kadun puolella, vaan eteisineen juuri pihan puolella,

niinkuin pikkukaupunkienkin puutaloissa. Nyt näkyi jo viereisistäkin

asunnoista tulevan väkeä, tehtaalaisia, jotka vielä unisina,

silmäluomet nukkumisesta pöhöttyneinä ja raskaina, mutta kuitenkin

tyytyväisen näköisinä katosivat leveästä portista kadulle. Kadulla

olikin jo paljon väkeä liikkeellä. Ja juuri heidän porttinsa kohdalle

oli ilmestynyt kadunkorjaajien savuava asfalttikattila.

Niin menivät toiset, mutta Liisa oli jo puolen vuoden ajan jäänyt

joka päivä kotiin muiden lähtiessä. Heti uudenvuoden jälkeen hän

oli sairastunut, maannut jo välillä hyvinkin heikkona ja vasta nyt

tällä kuulla alkanut jälleen voimistua. Mitään kipuja ei kyllä ollut

enää pariin viikkoon, mutta voimat olivat niin poissa, että heti,

kun vain nousi pystyyn, alkoi pyörryttää. Salaisesti Liisa alkoi jo

pelätä, että pitkä sairaus ja heikkous olisivat kenties lyöneet vian

jo hänen keuhkoihinsa. Hän pelkäsi sitä, mutta ei puhunut. Toista

viikkoa, pahimman heikkouden mentyä, hän oli opetellut kävelemään,

vähän kunakin päivänä. Äiti oli mukissut vastaan ja käskenyt nopeasti

takaisin sänkyyn, mutta hän oli, oikein itsekään uskomatta, vakuuttanut

heikkouden johtuvan vain siitä, kun oli niin kauan maannut pitkällään.

Joka päivä hän oli kävellyt yhä kauemmin, pistäytynyt jo eilen

ulkonakin, mutta tänään hän olisi ensi kerran koko päivän pystyssä,

pukisi jo kerrankin kunnollisesti päälleen ja alkaisi tiedustella

itselleen paikkaa.

Jollakin merkillisellä tavalla hänet oli sairastuttuaan jätetty

paikattakin: vaikka he nimenomaan olivat johtajan kanssa sopineet, että

Liisa pääsisi tervehdyttyään takaisin, oli kai joku pikkusatraappi

mennyt omin päin täyttämään paikan uudestaan vakinaisesti — tietysti

jonkun henkilökohtaisen tuttavansa eduksi. Liisa ymmärsi nyt johtajan

olevan pahassa ja ikävässä välikädessä eikä olisi kernaasti enää

mennytkään selvittämään asiaa, jos vain olisi hiukankin mahdollisuuksia

päästä johonkin muualle. Kun jaksaisi odottaa talveen asti, niin

kyllä hän tietysti saisi työtä vaikka kuinka paljon. Mutta ainakin

syyspuolelle oli saatava jokin tilapäinen työ, sittenhän voisi ruveta

edelleen tiedustelemaan parempipalkkaistakin.

Tämä hänen sairastumisensa oli tehnyt suurta vahinkoa koko perheen

pienille tuloille. Se vähän, mitä hän oli saanut säästetyksi,

oli mennyt hyvin pian. Äiti sai niin vähän kokoon jäätelöllään

ja hedelmillään. Veli ei tuonut kotiin mitään, kun ei ollut

mitä tuodakaan. Edellisen asunnon vuokrakin oli käynyt jo niin

ylivoimaiseksi, että oli pitänyt kesken vuotta muuttaa tähän

pienempään. Ja paljon muitakin oli äkkiä tulleen puutteen merkkejä,

jotka Liisan työssä ollen eivät olisi tulleet kysymykseenkään: joskus

saattoi ruokakin jäädä niin huokeaksi, ettei ollut muuta kuin kastaa

hapanleipäpalaa sillipurkin pohjalle jääneessä maustevedessä ja tyytyä

siihen. Äiti varsinkin oli ollut koko ajan huolestunut. Hän koetti

kantaa laatikostaan tyttärensä vuoteen viereen edes hedelmiä, mutta

tämä jätti ne aina syömättä, tietäen hyvin, miten kireällä äiti oli

aina silloin, kun hedelmälasku oli maksettava kauppiaalle.

Pieni, himmentynyt peili oli ikkunan pielessä. Ikkunasta tuleva vino

valo veti uurteet Liisan nenän juureen. Ne olivat ilmestyneet siihen

näiden viime kuukausien aikana. — Kun etusormi hiljaa kulki niitä

pitkin, ajatteli hän kuin syrjästä itseään katsellen ja säälitellen:

»Voi meitä, Erkki parka!»

Nii-in. — Joka päivähän Liisa oli ajatellut ja tuskaillut sitä

samaa. Puoli vuotta näkyi olevan nuorelle naiselle aivan liian lyhyt

aika vieraantumiseksi, varsinkin kun ero Erkistä oli tullut niin

väkivaltaisesti.

Hän veti sormiaan liian pitkäksi kasvaneen, jouhimaiseksi oienneen ja

rasvankiiltävän tukkansa läpi.

»Niin niin, poika parka. Eihän meillä ollut helppoa silloin, mutta

parempi ei totisesti ole nytkään!»

Kuka oli Erkki? — Kirurgilla oleva kandidaatti, jonka Liisa oli

tuntenut jo pari vuotta. Vasta viime kesänä he alkoivat olla enemmän

yksissä, molemmat kaupungissa kesäänsä viettävät ihmisparat. Kun he

hyvin täydensivät toistensa seuraa kesäisillä matkoilla, tottuivat

he pian liiankin paljon siihen. Ja toistensa tapaaminen, mikä ennen

oli ollut vain sunnuntainen huvi, tuli vähitellen jokapäiväiseksi

tottumukseksi. Kaikki arki-illat kuluivat uiden, purjehtien tai

kanoottia meloen. Silloin kaikki se, minkä tavallisissa oloissa

vain tiesi, mutta jonka nyt uimatrikoot aavistellen paljastivat,

lähensi heitä, vaikkakin hyvin huomaamatta ja luottamuksellisesti.

Sunnuntaisin he saattoivat autobussissa kadota jonnekin maalle, milloin

minnekin vaaran liepeelle. Ja kun he olivat silloin aina kahden,

kuin kahden koko maailmassa, alkoi heidän yhdessäolonsa tuntua aivan

luonnolliselta. Ja luonnollistahan se olikin, eikä ahdasmielisinkään

olisi voinut syyttää heidän katselevan toisiaan miehenä ja naisena,

vaan pelkästään kahtena ihmisenä, joilla myöskin oli täysi oikeus

kuluttaa aurinkoiset lepopäivänsä parhaimmalla tavalla, vaikka he

nyt sattumalta olivatkin mies ja nainen. Mutta sitähän, jumala

paratkoon, ei ole saanut koskaan pitää esteenä, jos muuten katsottiin

toistensa seuraa niin hauskaksi, että siinä saattoi viipyä kokonaisen

sunnuntaipäivän.

Mutta syksyllä, kun heidän piti viettää kaikki iltansa muiden ihmisten

katseiden piirissä, tanssiaisissa ja ravintoloissa, alkoi kaikki tuntua

ikävältä tuon kesäisen vapauden jälkeen, yhdessäolokin. He eivät oikein

tunteneet viihtyvänsä missään muiden ihmisten joukossa. Ja joka kerran,

kun tuo ikävä tapasi, heidän oli pakko paeta olemaan kahdenkesken. Ja

mikä merkillistä, silloin he molemmat tunnustivat salaa itselleen,

että ikävän syynä olikin juuri se, etteivät he saaneet olla rauhassa

ja että he olivat kai silmittömästi rakastuneita. Nyt, kun heidän

ympärillään ei ollut enää hiljainen metsä ja sen alla hietikkoranta,

vaan ainoastaan vuokrahuoneen rumat seinät ja kalusto, joutuivat he

sitä enemmän ja liian paljon huomaamaan toisiaan ja katsomaan liian

syvälle toisen sisään. Ja niin tuli vähitellen eteen se, mitä Liisakin

oli salaa pelännyt ja odottanut, mutta sitten itki, ja jota Erkki ensin

piti vahvimpana siteenä heidän välillään, mutta huomasi myöhemmin

ottaneensa sen jokapäiväiseksi oikeudekseen.

Pitkä talvi alkoi ja jatkui, niinkuin oli alkanutkin. Nyt yhteiset

illat päättyivät säännöllisesti jonkinlaiseen epämääräiseen

turtumukseen, niinkuin aina liian nopeasti viilennettyjen tunteiden

jälkeen. Yhä useammin tuli keskustelu naimisiinmenosta, ja varsinkin

Liisa piti sitä silloin ainoana luonnollisena ja kuin itsestään selvänä

päätöksenä heidän pitkäaikaiselle yhdessäololleen. Mutta vaikka Erkki

olikin siitä viittaillut jo varhemmin, silloin, kun Liisa ei vielä

puhunut mitään, ja vaikka tuntui siltä, että se todellakin olisi

ainoa ja oikea ratkaisu, ei Erkki nyt puhunut siitä enää muulloin

kuin tytön muistuttaessa asiasta huolestuneena — ja silloinkin vain

lyhyesti. Ja vähitellen hän tuli yhä välinpitämättömämmäksi, joskus

kiusaantuneeksikin ja sanoi silloin tavallisesti vain:

»Niin, täytyyhän tässä siitäkin päättää. Mutta kun nuo peijakkaan

työtkin ovat vielä kesken!»

Pian sen jälkeen Erkki kertoi lukuaikanaan velkaantuneensa niin paljon,

että hänen täytyisi ensin päästä käsiksi kunnollisiin tuloihin ja saada

pois velat niskoiltaan, ennenkuin voisi ajatella naimisiinmenoa ja

perhettä.

»Ajattele nyt, Liisa! Minä voisin yhtäkkiä kuolla. Mihin sinä silloin

joutuisit sadantuhannen markan velkojen kanssa, etenkin, jos olisi

vielä lapsiakin?»

»Minä kykenen joka päivä saamaan puoli tusinaa sellaisia paikkoja,

joista maksetaan yli kaksituhatta kuussa. — Päätä, mitä tahdot, mutta

tällaisenaan tämä ei saa jatkua!»

Erkki tuntuikin murahtavan kuin myöntymykseksi, mutta ennen pitkää

hänen enonsa, joka kuulemma oli Erkille lukurahat lainannut, oli

sanonut, ettei sisarenpoika saisi päätäpahkaa ajatella perhettä,

ennenkuin olisi itse valmis ja velka kuitattu ainakin puoleksi.

Sillä jos niin kävisi enon kiellosta huolimatta, täytyisi enon saada

alkuaikoina Erkin joka ainoa ansaitsema penni, ettei olisi sitä

vaaraa, jotta velka kenties jäisikin kuittaamatta ja enon omat lapset

joutuisivat siten kärsimään toisten tyhmyyden vuoksi.

Mutta Liisa ei unohtanut asiaa silloin, kun näytti välttämättömältä

muistuttaa Erkkiä siitä. Silloin astui Erkin työ etualalle: täytyihän

hänen sentään ajatella työtäänkin ja eteenpäinmenoa eikä lurvailla aina

iltojaan joutilaana. He voisivat tavata aivan hyvin harvemmin, silloin

kuin Erkki päivällä soittaisi. — Ja soittihan hän, mutta ei aina

silloin, kun Liisa olisi tahtonut ja toivonut, ja vain silloin, kun

itse sattui olemaan sillä tuulella ja piti Liisan seuraa tarpeellisena.

Suhde tuli yhä kierommaksi. Liisa oli tietysti huolissaan, mutta

yhä antautuva ja uhrautuva, uskoen edelleenkin kaiken päättyvän

hyvin. Erkki oli usein ärtyisä, selittäen syyksi liiallisen työn,

lyhytsanainen, kuuma ja vaativa. Ja kun kaikki näin pingoittui,

yhdessäolo tuli vain määräaikaisen tyydytyksen etsimiseksi ja entinen

vapaa, huoleton olo toisen ajatusten vakoilemiseksi, silloin Liisa

huomasi jo liian usein tuijottavansa yhteen paikkaan ja huokaavansa:

»Voi hyvä isä, mitä minä teen!»

Silloin hän katkaisi kaiken. Muutenhan se teki kipeää ja hän itsekin

ihmetteli päätöksensä lujuutta, mutta omatunto kuitenkin rauhoittui.

Erkki kyllä usein murisi puhelimessa, kun Liisa ei sanonut joutavansa

tapaamaan, mutta näkyi sitten ymmärtävän Liisan kiellon tarkoituksen,

alkoi uskoa hänen päätöksensä voimaan ja lukuisten turhien yritysten

jälkeen nolostui asian käänteestä ja lakkasi soittamasta. Pian sen

jälkeen Liisa sairastui, ja niin he katosivat kokonaan toisiltaan.

»Erkki parka, ei meillä ole sen helpompaa nytkään!»

Puoli vuotta näkyy olevan liian lyhyt aika nuorelle naiselle

ensimmäisten kokemusten unohtamiseen...

Sen Liisa myönsi vielä tänäkin aamuna, mutta kuitenkin juuri tänään

hän ensimmäisen kerran uskoi senkin, että hän on pian pääsevä siitä

muistosta ja että hän päästyään jälleen maailmaan ja elämään kykenee

juurimaan itsestään pois kaiken sen ikävän muiston, millä kaunis ja

herttainen kesä oli hukutettu ikävään talveen. Hänen ei tarvitsisi sitä

ajatella enää; korkeintaan saattaisi Erkki omassa mielessään kerskua

voittaneensa ja saaneensa hänet.

Aluksi oli Liisalla ollut kova tuska vapautua pitkäaikaisesta

tottumuksesta. Väliin se poltti tuskana, hän puristi kädet nyrkkiin

rintojen päälle ja koetti pidättäytyä tarttumasta puhelimen

kuulotorveen. Ja kun hän viimein huomasi voittaneensa kaiken ja

voivansa vaikka alkaa kaiken yhtä kirkkaana ja huolettomana kuin ensi

kerrallakin Erkin kanssa, silloin kääntyi sairaus kaikkein pahimmaksi

ja sen mukana tuli uusi huoli: köyhyys. Hän pelkäsi, että Erkki

voisi tulla joskus tapaamaan yllättäen, näkisi, missä oloissa perhe

oli, ja sitten taas häviäisi pettyen tai päinvastaisessa tapauksessa

tuntisi iloa, että kaikki oli päättynyt juuri siten. Hän pelkäsi Erkin

hakevan entistä siroa, hyvin pukeutunutta ja edustavaa naistaan ja

sitten näkevänkin vain esikaupungin kurjimmassa huoneistossa asuvan ja

rikkinäisen ja pinttyneen peitteen alla, hiestä tummuneiden lakanain

välissä makaavan keltaihoisen entisen tyydyttäjänsä. Silloin voisi

tuo mieskin kenties tulla jonkinlaiseen katumukseen ja saattaisi kuin

armonlahjana lähettää hänelle jälkeenpäin viisikymmentä markkaa entisen

yhdessäolon muistoksi...

Ei, sitä häpeää ei tulisi tapahtumaan! Hänen oli mitä pikimmin päästävä

takaisin entiseen — ei loistavaan, mutta kuitenkin toisten veroiseen

elämään, muutoin tässä iankaikkisesti surressa hänestä ei voisi

tullakaan muuta kuin puolinälkäinen ja risainen riepu!

Liisa pyörähti kiivaasti ympäri, kiskoi yöpaidan päältään ja alkoi

pukeutua. Nyt ainakin oli varmaa, ettei hän hellittäisi, ennenkuin

saisi työtä vaikka piikana ja sadan markan palkalla.

* * * * *

Kamarista kuului mutinaa. Siellä olivat siis jo hereillä Liisan

nuorempi veli, kahdeksantoistavuotias Tauno, ja tämän toveri ja talon

vuokralainen, monttööri Vareinen, jonka Tauno vieraille tavallisesti

esitti insinöörinä. Tauno itse oli henkisesti heiveröinen ja juureton

miehenalku. Hän oli hiellä ja tuskalla selvinnyt pari vuotta sitten

viidennestä luokasta, mennyt sitten puotipöydän taa, muutellut ja

heittelehtinyt paikasta toiseen pysymättä kiinni yhdessäkään. Suurimman

osan aikaansa hän kuitenkin oli paikatta — niinkuin nytkin — syytellen

aina jälkeenpäin esimiehiään puolueellisuudesta ja työtovereitaan

etuilemisesta. Sen vuoksi hänen oli muka mahdoton olla siinä ja siinä

paikassa. Mutta äiti ja Liisa alkoivat vähitellen havaita, ettei syy

ollut siellä, vaan pojassa itsessään, joka oli mahdoton tarttumaan

lujin ottein mihinkään työhön. Hän vain kulki ympäri, ties' missä

sakissa, mutta omien puheittensa mukaan kuitenkin urheilukentällä.

Melkein joka ilta hän kyllä kehui taas tehneensä kauppoja, milloin

vaihtaen kellon, valokuvauskoneen, vanhan talvipalttoon tai sitten

myyden ne kokonaan. Ja joskus hänellä saattoi olla jätteenä hiukan

rahaakin. Tavallisesti juuri silloin, kun vuokran tai muitten

suurten maksujen jälkeen äiti oli aivan pennitön, tuli Tauno illalla

hieman tärkeänä äidin luo ja tosissaan selitti itseltään liikenevän

parikymmentä markkaa. Samalla hän sanoi, että hänellä oli hiukan

toiveita saada huomenna uusi paikka, joten hän pian voisi maksaa

äidille enemmänkin ruuastaan ja asunnostaan. Äitiä kyllä liikutti tämä

lapsellinen huolenpito, varsinkin kun Tauno muuten kohteli äitiään

hyvin ja koetti lohdutella sillä huomisella. Mutta vähitellen äidin

usko siihen huomiseen katosi ja usko koko poikaan itseensäkin. Ja kun

hän alkoi viittailla pojalle varmemmista ja säännöllisemmistä tuloista

kuin kellokaupoista, selitti poika aina yhtä valoisana, että hän

kyllä hoitaisi vielä omat osakkeensa ja korvaisi kaiken kaksinverroin

takaisin. Ja niin ei toinen voinut kovin ankarin sanoin moittia häntä

toimettomuudesta, vaan toivoi vieläkin. Ja Tauno pysyi hyvänä: kotona

ollessaan tarjoutui aina hakemaan puut, jopa lakaisemaan lattiatkin.

Eikä ollut siis ihme, jos äiti Liisan hyökkäillessä usein puolusteli

poikaansa ja selitti tämän olevan hyvän miehenalun, tosin kyllä

heikkoluonteisen. Liisan mielipide oli taas se, ettei Taunossa ollut

ainesta edes pahaan, jos ei hyväänkään. Hän oli yksinkertaisesti niin

tarmoton, ettei hänestä — ikävä kyllä — saisi edes paholaista, kun ei

saanut enkeliäkään tekemälläkään.

Viikko sitten oli Tauno muutamana iltana kotiin saavuttuaan tuonut

äidille parisataa markkaa, selittäen saaneensa väliaikaisen

varastomiehen paikan jossakin ja ottaneensa jo viikon palkankin

etukäteen. Sinä iltana oli tässä pienessä huoneistossa pieni

toivonkipinä ja varsinkin sitä seuraavina päivinä, kun Tauno nousi

aamuisin ylös muiden kanssa ja puuhakkaana läksi työhönsä.

Mutta kuinka ollakaan, oli äiti eilen, perjantaina, mennyt

»Puisto»-kahvilasta ostamaan tupakkaa, kun ne olivat äkkiä loppuneet

hänen pikkukaupastaan. Eikös Tauno istunutkin siellä kaikessa rauhassa

vieraiden jätkämiesten kanssa korttia pelaamassa ja nähtävästi vielä

maistaneena. Ensin hän koetti livahtaa piiloon, mutta selittikin

sitten, että varastossa olivat äkkiä työt loppuneet nyt kesken päivän.

Ja vasta illalla, kun tavaraa tulisi lisää, heidän oli määrä tehdä

sisään sama aika. — Mutta äidin epäluulo oli herännyt, hän haki

puhelinluettelosta, kyseli ja tiedusteli Taunon mainitsemaa liikettä

— ja loppujen lopuksi selvisi, ettei sellaista ollut koko Helsingissä

olemassakaan, tuskinpa vain koko maailmassakaan. Ja »Puisto»-kahvilan

tarjoilijattarelta äiti kuuli, että Tauno oli istunut siellä kaikki

muutkin päivät eikä vain eilisen. — Koko eilispäivään ei miekkosta

ollut näkynyt, jotta Jenny-rouva olisi voinut ruveta keskustelemaan

paikka-asiasta. Poika oli tullut vasta puolenyön jälkeen kotiin yhdessä

Vareisen, tämän heidän vuokralaisensa kanssa. Mutta tänään hän ei

kyllä totisesti pakoilisi koko päivää, sen oli Jenny-rouva päättänyt

itsekseen.

Mutta asia oli niin, että Tauno oli istunut eilisen, kuten kaikki

muutkin illat »Puistossa». Ja hänen ansionsa siellä olivat olleet

samat kuin ennenkin: biljardissa hän voitti hieman, parille tuttavalle

hän juoksi seuraavalta kadulta hakemassa puolikkaan kanisterin

kummallekin, otti kymmenen markkaa hakupalkkaa, sillä se oli hänen

taksansa, ja sai pari pientä ryyppyä kaupanpäällisiksi — sekin vanha

tapa. Kun kahvilasta itsestään ei tarjoiltu sekoituksia, saattoi pojan

päiväansio monesti tällä tavoin nousta useihin kymmeniin. Ainaisesta

kahvilassa istumisestaan hän oli saanut tittelikseen kahvilalordi,

vaikka häntä edessäpäin useimmiten sanottiinkin vain lordiksi. Ja kun

kahvilanomistaja ei joko huomannut hänen välittäjäntointaan tai ei

ollut sitä huomaavinaan, kun poika itse käyttäytyi siivosti ja piti

aina yllä biljardia, ei omistaja tämän pienen edun takia tahtonutkaan

ajaa häntä tiehensä.

Mutta eilen illalla oli viimeinkin tullut pieni kahakka:

biljardihuoneessa oli juotu liikaa, joku oli pelannut väärin ja

Tauno oikoi sitä. Toinen kimmastui ja haukkui poikaa työttömäksi ja

rahattomaksi kahvilan loiseksi, jolla ei ollut muuta hommaa kuin istua

siellä ja pyrkiä kotivävyksi. Vareinenkin, tämä heidän vuokralaisensa,

oli puuttunut asiaan, ja rähäkkä kasvoi niin suureksi, jotta kaikki

piti ajaa pellolle. Siitä olivat Vareinen ja Tauno saaneet uuden

suunnitelman, joka heidän piti toteuttaa lähipäivinä. Mutta vielä nyt

aamullakaan he eivät tietäneet, että tuo heidän suunnitelmansa menisi

myttyyn jo tänään.

Niin. Vareisestä puhuminen talonväen rinnalla on kai oikeastaan turhaa,

sillä hänhän oli vain vuokralainen. Mutta kun hän kerta kaikkiaan

oli sotkeutunut paljon yhteen perheen asioiden kanssa — tai oli itse

järjestänyt sotkeutumaan voi hänetkin vetää mukana niin kauan kuin

hän talossa olisi. Vareinen oli ollut perheen tuttava jo ennen tänne

muuttoaan: hän oli joskus käynyt Taunon vieraana. Sitten oli Tauno

esittänyt hänet heille asumaankin, Vareisen omasta pyynnöstä. No,

tilaa ei ollut juuri paljon, mutta tulot olivat tarpeen. Voisihan hän

asua Taunon toverina kamarissa ja Liisa muuttaisi sairasvuoteineen

keittiöön. Kun Liisan mieltä kysyttiin, pelkäsi tämä jo olevansa

äidille muutenkin liian suureksi rasitukseksi ja mielihyvin

muutti keittiöön, antaen siten puolestaan pienen mahdollisuuden

vuokratuloihin, kun ei voinut muuten auttaa. Eikähän Vareisestä

paljon vastusta ollutkaan: kun sai yösijan ja aamuteen, niin toi joka

kuukausi välttämättömät satamarkkaset ja vieläpä auliisti lainasikin,

kun tarvittiin. Mutta hänestä tuli perheelle oma kiusansa, ja tarina

lyhykäisyydessään on tämä.

Liisan sairauden alkuaikoina ilmestyi Vareisen pää usein kamarinoven

rakoon ja hän kyseli Liisalta hermostuttamaan asti aina samaa: No

kuinkas tänään jaksetaan? — Eikö sitä pian nousta jo pystyyn? —

Eikös jo sopisi lähteä yhdessä tansseihin? — Liisa ensin vastaili

lyhyesti, mutta ajan oloon he saattoivat jo naurahdellakin. Ja paremmin

tutustuttua mies vaikuttikin paljon sivistyneemmältä kuin alku-ujouden

jälkeen. Hän muuttui muutenkin joustavammaksi, Liisa alkoi sietää hänen

välittömiä juttujaan ja tunsi Vareisen käynneissä jo vaihteluakin.

Hänestä olikin jo hyvä, että jollakin oli aikaa puhua hänen kanssaan,

sillä makaaminen koko päivän yksin koko huoneistossa sai hänet

aina kiertelemään samoja asioita, useimmiten vain Erkkiä, ja Liisa

pelkäsi turtuvansa muuten jo kokonaan. Joskus Vareisen pistäytyessä

ilmestyi Liisan sängyn viereen pieni suklaalevy tai romaani — ei

tosin parhain, mutta ajankuluksi hyvin kelpaava. Niinä kertoina ei

Vareisen pää ollut ovenraossa, vaan hän unohtui istumaan Liisan sängyn

reunalle. Ja se, mikä hänen puheessaan oli oudokseltaan tuntunut

moukalta ja hiomattomuudelta, muuttui nyt tytön ajatuksissa rehdiksi

kansanomaisuuden ja koristelemattomuuden tavoitteluksi, jopa joskus

hauskaksi asenteeksikin.

Ja puolessa vuodessa keritään paljon. Toinen voi muuttaa aika lailla

mielipidettään lähimmäisestään, jolle on tullut pienen pieneen

kiitollisuudenvelkaan ja jota odottaa aikansa ratoksi istumaan

sairasvuoteen reunalle uusi romaani taskussa. Ja toinen voi päästä

luotetuksi, kun puuhaa kotona kuin sairaanhoitajatar, juoksee

ostoksilla ja apteekissa ja loppujen lopuksi ei suostu ottamaan oikein

mielellään maksuakaan takaisin, vaan sanoo kuivasti: »Ei niillä nyt

hätää, keritäänhän nuo sitten.»

Ja vaikkei Liisa voinutkaan pitää Vareista minään lohduttajanaan

Erkin jälkeen, auttoi tämä kuitenkin tietämättään edes hetkiseksi

unohtamaan sen toisen. Ja vaikka Liisa hyväilyihin tottuneena kaipasi

niitä ja hellyyttä ja hiljakseen taisteli kaipuutaan vastaan, ei hän

myöskään tiennyt, oliko Vareinen oikea mies niitä antamaan. Mutta

joka tapauksessa tämä kauniisti pyydettyään sai uskollisuutensa

palkaksi pienet ja viattomat suukot, jotka myöhemmin otettiin jo

luvatta ja ahnaammin. Jopa muutaman kerran, kun Vareinen oli istunut

toisen vuoteen ääressä kokonaisen yksinäisen illan ja odotellut ja

valmistellut tilaisuutta, pääsi hän suutelemaan tytön kaula-aukon

sisään ja paljasta rintaakin. Sitä seuranneessa selvittelyssä Vareinen

hymyillen lupasi vasta käyttäytyä paremmin ja viittaili jo ihastustaan,

kunnes viikkojen mentyä ja hänen millään lailla rasittamatta Liisaa

hyväilyillään kerran taas kuin sivumennen sanoi tätä pikku rouvakseen.

No niin, asia muuttui yhä vakavammaksi, Liisa huomasi luottaneensa

liikaa ja erehtyneensä, kun ei heti alunpitäen ollut katkaissut

kaikkea — mutta mistäs hän saattoi aavistaa, että tuokaan mies ei

jaksaisi pysyä ystävyydessä eikä käsittänyt, ettei hänellä mitään muita

mahdollisuuksia ollutkaan — silloin Vareinen ei painanutkaan päätään

hänen povelleen enää hymyillen, vaan janoten. Ja loppu oli selvä:

»Meidän kahden täytyy mennä naimisiin, siinä ei auta mikään.»

Lohduttaja ja huvittaja oli ruvennut vaatimaan palkkaa.

»Mutta kuinka voit sellaista ajatella, enhän minä...»

Ja mies suudellen esti toista jatkamasta pitemmälle.

Lopulta asia alkoi Liisaa peloittaa niin paljon, että hän ehdotti

äidille, jotta mies olisi sanottu irti huoneesta ja lähetetty asumaan

turvallisemman välimatkan päähän. Mutta kun hän varoi sanomasta

todellisia syitä, vaan ainoastaan tilanahtauden, vastasi äiti mitään

aavistamatta:

»No, koetetaan nyt sopia tällä tavoin niin kauan kuin sinä paranet ja

saadaan lisätuloja. Niin kauan meidän täytyy kestää.»

Ja niin Vareinen asui heillä edelleen. Liisa oli hieman peloissaan,

muttei uskaltanut hiiskua siitä mitään, sillä silloin äiti ei olisi

uskonut asiaa kuitenkaan niin viattomaksi kuin se itse asiassa oli.

2.

Juuri silloin, kun Liisa veti hamettaan korviensa yli, koputti Vareinen

kamarin oveen ja aikoi avata sen saman tien, muttei päässytkään sisään.

»Jokos se tyttölapsi on siellä ylhäällä, kun kuuluu niin kiukkuisia

kolahduksia? Hyvää huomenta!»

Ja Liisa koetti tehdä äänensä niin ystävälliseksi kuin osasi:

»Huomenta. Kyllä minä tuon teen sinnekin. Odota vain hetkinen.»

»Onko muorikin kotona?» tuntui Tauno kysyvän kuiskaten Vareiselta.

Ei kuulunut oven taakse, mitä Vareinen vastasi, mutta ainakin hän

kuului hirnuvan jotakin.

»Voi hyvä jumala, kun tämä kaikki loppuisi!» huokasi itsekseen Liisa.

Hän, jota sentään voi pitää jo sivistyneenä ihmisenä ja jonka palkkakin

oli ollut suurempi kuin konsanaan tuon miehen ja noiden molempien

yhteensäkin, sai olla nyt piikana, tarjoilla aamuteetä, herrojen

mentyä tuulettaa huoneen, levitellä nukutut lakanat, taittaa lappeille

yöpaidan ja kantaa pesuveden. Siihen olisi välttänyt joku muukin.

Kun koputus uudistui, ei Liisa jaksanut olla enää ystävällinen

vuokralaiselle:

»Jopas on kerrankin kiire! Kyllä tämän nyt saatte.»

Hän veti kammalla vaaleata tukkaansa, laittoi kuntoon tarjottimen,

raotti ovea ja antoi teen toisen käteen.

»Viisi minä teestä. Sinua itseäsi aioin tulla katsomaan», sanoi

Vareinen lepytellen.

»Katsele toisella kertaa», sanoi tytär ja vetäisi oven jälleen kiinni

miehen älähtäessä ja sormien jäädessä rakoon.

Mutta Vareinen tyytyi ja tuntui hyväntuulisena juttelevan Taunon

kanssa. Ja mikäpäs oli ollessa! Tämän päivän hän oli valinnut siksi

käänteen päiväksi, josta yhtä hyvin saattoi tulla juhlapäivä, mutta

saattoi olla muutakin. Tänään hän tuntui tavallista enemmän sietävän

Taunoakin, jota hän muulloin itsemielessään piti liiaksi aikamiestä

elehtivänä pojannulkkina, joka ei mitään tiennyt, ei mitään osannut

eikä tehnyt, mutta piti kuitenkin tarkan huolen housunsa prässistä.

»Voisi siitä tulla mieskin, kun olisi vähän innostuneempi työhön»,

ajatteli Vareinen. »Kun olisi perillä koneista, saattaisin hommata

pojan harjoittelemaan korjauspajalle. Sehän nyt olisi tietysti minun

velvollisuutenikin, kun asiat ovat kerran muutenkin näin läheisiksi

tulleet. Mutta se vain on varmaa, jotta ensimmäisellä viikolla hän

potkituttaa itsensä pois, kun ei ole oppinut minkäänlaista työnteon

tahtia.»

Ääneen hän sanoi:

»Sinä sitä olet jo niin iso mies, että voisit ruveta eukkoa itsellesi

hommaamaan. Ja johan noita olet tainnut katsoakin, koskapa sanoivat,

että istut 'Puistossa' sen Betyn vuoksi. En tunne kyllä koko naista.»

»Haist'! Jos noita nyt kerran pari puristaa, niin hetikö niitä pitäisi

tähän kiusaksi haalia. Ota itse!»

»No ei se mahtaisi hullummaksi ollakaan. Palkkakin on juuri

sellainen, jotta hyvin saattaisi ajatella. — Mutta sinunkin pitäisi

päästä tuhatlappusten nurkasta ensin kiinni ja saada semmoinen työ,

jossa palkka nousee ja mies lihoo. Sillä kyllähän varmasti yksi ja

toinen nainen olisi sinullekin valmis tulemaan — varsinkin juuri

se yksi — mutta ovat ne naisetkin vain niin tarkkoja, etteivät ole

tietävinäänkään niin kauan kuin ei näytä olevan tarpeeksi varoja.»

»Pirustako niitä paikkoja otti?» tuhahti Tauno kärsimättömänä. »Joka

paikassa vaativat kaiken maailman todistukset ja tokumentit, eikä niitä

sittenkään saa muuten kuin tuttavuuskaupalla. Hitostako mulla niitä

tuttavia...»

»Koettaisit ensin harjoitella jossakin palkattomana.»

»Palkattomana! Enhän minä sillä elä. Kun olen näin jouten, niin nytkin

saan tupakkarahat. Palkattomassa työssä en saisi sitäkään.»

»Et alussa, mutta kyllä ajanoloon.»

»Nykyjään ei saa paikkaa eikä palkkaa keljuilematta muualla kuin

viinankauppiaana.» Tauno heitti kiukkuisena pääharjan piirongin

päälle. »Ja saakeli, kyllä minä vielä tuloja keksin, kunhan jaksatte

odottaa ettekä jokainen tuppaudu neuvomaan. Eikä silloin tarvitse olla

kenenkään renkinä. Muistatko, mitä eilen kotiin tullessa puhuttiin?

Että kannattaisi ajaa yksi kunnollinen lasti kaupunkiin, jotta pääsisi

edes vähäksi aikaa käsiksi rahoihin ja ihmisten kirjoihin.»

Hän kiskaisi takkia päälleen, niin että hihan vuori kurahti halki.

»Ryysytkin repeilevät käsiin ja uudet pitäisi saada.»

»No, ei silti kannata hätäillä tässä maailmassa. Kaikki valkenee

aikanaan», lohdutti Vareinen ja tarjosi tupakan. »Vai meinaat, että

rahaa pitää tulla vaikka likistämällä. No niin. Mitähän — mahtaisikohan

sinusta olla sellaiseen lastin ajoon, jos tosi tulisi?»

»Sen saat nähdä. Eri kenkkua tämä. Sapettaa jo tässäkin asua, kun nuo

naiset pyrkivät yhtenään jankuttamaan. Olen jo niin kyllästynyt, että

teen rahaa vaikka sonnasta.»

Hän sieppasi hattunsa naulasta, raaputti etusormensa kynnellä

likaläikän sen lieristä ja katosi ulos. Vareinen jäi vihellellen

kävelemään edestakaisin lattialla, veti tupakkaansa, karisti joka

kerran pöydän ohi kulkiessaan poroa kuppiin ja puhalteli alituiseen

hermostuneena savukkeensa päähän. Siitä saattoi aina huomata, milloin

hän oli hermostunut. — Vai sellaisia se poika ajatteli! — Jos siitä

olisi miestä edes lastin kuljetukseen, voisi hän, aivan syrjästä

tietysti, osallistua siihen kenties hieman. Ei mitenkään muuten, mutta

kun hänkin tarvitsi rahaa ja paljon, niin voisi hän koetteeksi lainata

muutaman tuhannen.

Vareinen seisahtui mietteissään peilin eteen, siveli kädenselällä vasta

ajettua leuan alustaa ja kuunteli, mitä Liisa puuhasi keittiössä.

Vuodettaan tuntui laittavan. Kuului, miten hän työnsi pukkisängyn

kokoon ja kantoi sen eteisen nurkkaan, tuli takaisin, kompastui

lattiaharjaan ja polkaisi peltisen rikkalapion päälle niin, jotta

se rämähti. — Jassoo, vai on neiti jo niin parantunut, että kokoaa

sänkynsä pois!

Kadunkulmassa teuhasi pari poikasta avonaisen ikkunan alla. Raitiovaunu

jyrisi ohi ja täristi ikkunoita. — Seinän takaa kuului lapsen itkua

ja sitten naisen hyräilyä. Vareista hiukan harmitti, ettei kuullut,

mitä Liisa puuhasi, kun kuului menevän eteiseen. Ettei vain lähtenyt

kaupungille? Silloin häneltä menisi taas yksi tilaisuus ohi.

Liisa puhdisteli hellaa, aikoen heti konttorien auettua lähteä pienelle

kierrokselle kyselemään paikkaa. Välillä hänen piti käydä jälleen

kotona laittamassa äidille aamiaista, kun tämä jättäisi myynnin vähäksi

aikaa pienen tytön haltuun ja juoksisi itse kotiin. Sitten iltapäivällä

Liisa voisi lähteä uudelleen, ja jos ei saisi mistään paikkaa, voisi

ainakin vuokrata kirjoituskoneen ja ottaa puhtaaksikirjoittamista.

Voisipahan hän silläkin tavalla saada vähän kokoon. Olihan hän nyt jo

terve, täysin terve, vaikka hiukan hermostunut ja ärtyisä — sen hän

myönsi itsekin. Mutta olihan syytäkin... Kaikki tuntui kuitenkin niin

valoisalta ja lupaavalta, että hän uskoi juuri tästä päivästä kaiken

kääntyvän entiseen hyvään uomaansa. Ne pienet murheet, mitä oli enää

jäljellä, katoaisivat kyllä työssä aikanaan. — Äiti vain oli eilen

maininnut jotakin, että hän tänään taas tarvitsisi pari tuhatta markkaa

laskuihin. Kunpa hän voisi jollakin tavoin auttaa...

Ovikello soi. Hän meni avaamaan, heittäen mennessään keittiöesiliinansa

vaatenaulaan. Oven auettua teki niin hyvää vanha, tuttava sedän-ääni:

»Tulinpa katsomaan teitä jo näin varhain. Nääs kun on saanut olla

kuukauden näkemättä neitiä, niin silloin ei oikein tahdo jaksaa odottaa

päivän valkenemistakaan, hehhehh!»

Tämä sama »tulin katsomaan neitiä» ja »tulin katsomaan rouvaa» oli

toistunut joka kuukausi, mutta tuntui, kummallista kyllä, aina melkein

uudelta. Ja mies olisi varmasti tullutkin virkistyksenä, jos asia ei

olisi ollut ikävä.

»Hyvä ihme, vuokranmaksu!»

»So so, ei nyt noin pidä säikkyä.»

Liisa peräytyi yllätettynä ja hämmästyneenä eteisestä keittiöön asti

isännöitsijän koko ajan seuratessa jäljessä ja lörpötellessä.

»Ei nyt noin pidä pelätä! Enhän minä vallesmanni ole.»

»Niin, mutta äiti meni torille ja en minä... Äiti varmasti unohti sen.»

Ukko tuli vakavaksi, tapasi syrjäkädellä hattuaan tuolinkarmilta ja

painoi päänsä alas kuin lohduttaessaan:

»No ehtiipähän tuon. Ehkä sitten iltapäivällä?»

Mutta Vareinen oli kuullut keskustelun kamariin, tuli nyt lompakko

valmiina kädessä ja tarjoutui järjestämään maksun jo nyt, ettei

tarvitsisi uudestaan vaivautua. Liisa kiusautui hänen ainaisesta

lompakontarjoilemisestaan ja esteli, mutta turhaan. Ukko pyysi kirjaa,

veti siihen kosmoskynällä roimasti alleviivatun nimensä, koko ajan

leperrellen ja naureskellen Vareisen kanssa, näytti sitten aikovan

sanoa jotakin, meni eteiseen ja kääntyi vielä:

»Täällä teillä on aina niin hyvä käydä, kun ei ole koskaan riitaa.

Sivistyneitä, sivistyneitä ihmisiä ja sopuisia», hyräili hän vielä

ovessa.

Mutta Liisalta jäi arvaamatta, miksi ukon oli aina niin hyvä käydä

juuri heillä. Ja Vareisen avuliaisuus häntä kiukutti, sillä hän tiesi

varsin hyvin, ettei se ollut pelkkää lähimmäisenrakkautta. Ja siitä

oli nyt kerrankin tehtävä loppu! Jos he eivät itse kykenisi elämäänsä

maksamaan, niin tuon miehen tilikirjoihinkaan sitä ei merkittäisi!

»Mitä ihmettä sinä taas? Pidätkö meitä niin äärettömän köyhinä...?»

»No no, kyllähän me pikku-Liisan kanssa asiat selvitetään»,

vastasi toinen aivan tyynenä ja hymyillen, seistessään hajajaloin

hellaneduspelliliä ja pitäen molempia peukaloitaan nahkatakkinsa

rintataskuissa. Sitten hän käveli suu imelässä kureessa ikkunan

viereen, katseli sivustapäin kiukusta punoittavaa Liisaa ja silmiään

vilkuttaen oli olevinaan ujo kysäistessään:

»Älä viitsi olla niin totinen... Eikö sinustakin olisi paljon parempi,

että minä hoitaisin kaikki laskuasiat, ja eikö tosiaan olisi selvempää

pistää meidän menomme ja tulomme yhteisille sarekkeille?»

Ja kun Liisa ei vastannut mitään, luuli hän, ettei tämä ollut

ymmärtänyt.

»Tarkoitan vain, että meidän pitäisi...»

»Älä viitsi toistaa sitä enää. Olen jo kerran sanonut, että...»

»Olet. Oletpa totisesti, mutta minä toistan sen kyllä niin usein kuin

tarvitsee.»

Vareinen astui aivan Liisan viereen, seisoi hänen rinnallaan ja katseli

kasvoja, kiertäen kätensä hänen harteittensa ympäri.

»Niin, sinuun ei näy kyllä yksi sana auttavan», jatkoi mies. »Mutta

myöskin tunnet minut väärin, jos luulet minun tähän tyytyvän.»

»Kuinka sinä olet tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Enhän

minä... Sitä vartenko luulet minun olleen kanssasi, jotta kaikki

päättyisi tähän? Hyvä Jumala, teitä miehiä! Jos kaksi ihmistä vaihtaa

muutaman sanan keskenään, niin pitääkö siitä iankaikkisesti jankuttaa

naimisiinmenoa. Enkö minä alun pitäen koettanut estää kaikki meidän

väliltämme, mutta sinä et itsepäisyydessäsi hellittänyt, ennenkuin sait

minut niin väsymään itseesi, jotta minä rauhaan päästäkseni annoin

sinun suudella itseäni. Ne suutelemiset sait vain itsepintaisuudestasi,

et muusta syystä. Ja ne eivät tule ikinä sitomaan meitä mihinkään,

ymmärrät kai itsekin, kun vain ajattelet.»

»No, mutta hyvä lapsi, kuinka luulet tämän kaiken sitten päättyvän?

Eikö ainoa keino tämän tilanteen selvittämiseksi ole juuri...»

»Ei ole! Älä kiusaa minua nyt sillä! Minulla on muutakin murehdittavaa

kuin...»

»Mutta mitä luulet äitisi ajattelevan, jos hän tietäisi, etten minä ole

pysynyt omalla puolellani, vaan hänen tyttärensä sängyssä...»

»Minun sängyssäni et ole ikinä ollut etkä tulekaan! Ja mistä lähtien

miehet ovat saaneet noin vahvan moraalin, että ovat alkaneet huolehtia

ja varjella nuorten naisten mainetta? — Ja kuka sinua on pyytänyt

kamaristasi tänne tulemaan? Mene pois siitä sitten!»

»En minä mitään pahaa tee!»

»Niin no, mitäs sitten?»

He olivat kumpainenkin kauan hiljaa ja huokailivat molemmat omalla

tahollaan, Liisa katsellen koko ajan ikkunasta ulos pihalle ja kadulle

ja Vareinen odottaen jotakin käännettä, sitä, että Liisa sittenkin

antautuisi. Mutta kun nainen seisoi yhä liikkumatta kuin kuvapatsas,

nähtävästi odottaen vain hänen menoaan, meni Vareinen hänen selkänsä

taa, laski toisen kätensä olkapäälle ja kuiskasi ääni muuttuneena, kuin

lasta suostutellen:

»Ei viitsitä riidellä. Koetetaan nyt sentään elää sovinnossa, vaikka

Vareinen onkin niin mahdoton mies.»

Ja samassa henkäyksessä hän tarttui naisen kaulaan yrittäen suudella.

»Älä viitsi! Tuo tapa on nyt loppunut jo, kun se näkyy kuitenkin

tuottavan niin kauheata riitaa. Mikä vimma sinulla on jo näin

aamupäivällä suudella. En ole ennen tiennyt, että miehet ovat helliä

muulloinkin kuin hämärissä.»

Vareinen tunsi naisen sanoissa ja ivallisessa hymyssä jonkin

tarkoituksen ja kiivastui:

»Ohoh, jopas pomppasi! Mistäs tuo uusi tyyli? Ja sano nyt samalla

sekin, mikä vika minussa on? Olenko mielestäsi niin sivistymätön ja

moukka, jotta en kykene sinun rinnallesi?»

»Luulisitko siitä kaikesta tulevan tosiaan jotakin autuasta? Miten

voit ajatella, että minä rupeaisin sinun tuloillasi seisomaan lopun

ikääni hellan ääressä ja keittämään velliä lapsikarjalle? Ja miten

voit ajatella, että minä, joka koko elämäni ajan olen nähnyt tätä

samaa keittiöelämää ja vasta nyt toivon siitä viimeinkin pääseväni,

miten voit ajatella, että minä vielä vapaaehtoisesti tyytyisin siihen

vastaisuudessakin, säästäisin aamiaisesta vaatteitten hintaa ja

nukkuisin keittiön nurkassa, niinkuin nyt olen saanut tehdä. Etkö

ymmärrä, että minä vapaana ollen kykenen ansaitsemaan yhtä paljon kuin

muutkin ihmiset ja elämään yhtä hyvin kuin hekin, vaikka vain nyt tila

päisesti olen ollut näin ja saanut olla sinunkin autettavanasi. — Mutta

jätetään jo tämä kaikki! Minua väsyttää ja minä juuri sanoin, että on

muutakin murehdittavaa kuin naimisiinmeno.»

»No sano nyt sitten, mikä pikkuista huolettaa?»

»Sanonko senkin? Velat, vuokrat, jokapäiväinen leipä! Luuletko minun

tässä kaiken ikääni laiskottelevan? Toiseksi minua huolettavat ne

ihmiset, jotka pitkäaikaisilla valmisteluilla koettavat päästä

hyötymään jotakin. Et sinäkään ole ainoa laatujasi, joka koetat

vähitellen kiristää rengasta, kunnes se on lukossa ja tarkoitus

saavutettu. Ja silloin tavallisesti käykin niin, että — kaikki

jätetäänkin sikseen.»

»Jahah, näyt pitävän minua ensiksikin niin helkkarin varmana

lurjuksena, etten pyri mihinkään muuhun kuin saamaan sen yhden. Sitten

näyt vielä luulevan minua niin köyhäksi, etten kykene...»

»En luule miksikään. Päinvastoin saan tietysti kiittää kaikesta

avustasi ja teenkin sen ja korvaan vielä kaiken takaisin. Mutta olen

puhunut nyt suoraan siitä syystä, että apusi ja ystävyytesi ei ole

aina näyttänyt täysin vilpittömältä. Sillä sinä olet joka kerta apusi

jälkeen tahtonut siitä heti korvauksenkin. Ja siihen sinä et minua saa!»

Mutta nyt oli Vareinen ehtinyt jo suuttua, ja siihen hän Liisa oli

pyrkinytkin. Hän tarttui Liisaa käsistä ja veti syliinsä:

»Vai niin! Mutta tunnetko kuitenkin pysyväsi tässä?»

»Päästä irrrti!»

»Vai haaveilet sinä vain miljonäärejä ja prinssejä. Ja sitten näyttelet

niille, ettei tällainen Vareinen muka ole koskaan sinua hyväillyt!

Mutta minä näytän sinulle vielä jotakin, piru soikoon, ja suutelen,

tahdopa tai et!»

Ja hän teki sen.

»Mene helv...!»

Ja hän meni, oli samassa eteisessä, sieppasi hattunsa naulasta ja

kumautti ulko-oven kiinni, niin että ovikello kilahti täräyksestä.

Liisa lysähti istualleen pöydän ääreen, vavahteli kuin vilun

puistattamana ja saneli vielä ääneen, vaikka tiesi toisen jo menneen:

»Kaikki samanlaisia! Samanlaisia elukoita. Mutta kaikkea te ette

sentään aina vie... Jotakin teistä oppiikin!»

Koko hänen heräämisen jälkeen tuntemansa seesteisyys oli nyt poissa.

— Tahdottiinko häneltä ottaa pois uskokin! Oliko Vareinen ollut vain

sattuman lähettämä hämärtämään hänen ajatuksiaan, ettei hän jaksaisi

enää kohota tästä mielentilastaan, vaan antautuisi ja tunnustaisi

kuuluvansa tähän kaikkeen eikä jaksaisi muuhun pyrkiäkään, omaan

maailmaansa ja vapauteensa? Silloin päästäisiin sanomaan, ettei Liisa

Hietala jaksanut enää elää, vaan antoi vastoinkäymisille myöten ja

katosi johonkin laitakaupungin keittiöön. — Siinä sitten olisi kaikkien

hänen tähänastisten ponnistelujensa ja töittensä lopputulos. Ja hänestä

voitaisiin sanoa samaa kuin eräästä hänen ylioppilastoveristaan, joka

sai ennen aikojaan lapsen: itserakkaus häntä piti pystyssä ja nosti

hänet kaupungin huomatuimpien naisten joukkoon, mutta erotiikka ja yksi

ainoa yö hänet vetivät taas entiselle tasolle.

Liisa hätkähti ajatellessaan toveriaan ja muistaessaan, että itsekin

oli kerran tuominnut tuota tyttöä; hänelle itselleenhän olisi voinut

käydä aivan samalla tavalla. Hänhän oli aikoinaan rikkonut aivan

yhtä paljon, mutta sattuma oli ottanut hänen niskoiltaan pois kaiken

muun vastuun, paitsi sielulliset tuskat. — Hänellä oli siis vielä

mahdollisuus elää, kun ei ollut pakkoa sammua! — Ja hyvä isä, eihän

hänessä ollutkaan nyt enää kysymys erotiikasta, vaan ainoastaan siitä,

että hänen hyvä uskonsa aiottiin tukehduttaa jo ensimmäisenä päivänä.

— Jospa olisi ollut edes yksi hyvä toveri. Mutta nehän olivat kai

kaikki poissa nyt. Ja jos joku olisi ollutkin, niin heilläkin oli

jokaisella niin paljon omia ajateltavia, ettei heillä olisi ollut

aikaa niin paljoa, että hän olisi voinut heidän seurassaan ja heidän

ilmapiirissään vahvistaa heikkoa uskoaan. — Ei, totisesti, hän kykenisi

siihen muutenkin!

Liisa hymähti, kohautti olkapäitään katkeran ivallisena hymyillen

— itselleenkö vai muille — ja jäi tuijottamaan keittiön nurkkaan,

tomuiseen pesukaappiin ja pyyheliinapeitteen punaisella langalla

ommeltuihin lapsellisiin koristeisiin.

Hän oli ollut vielä nuori tyttö, kai neljäsluokkalainen, ommellessaan

tuota peitettä maalla äitinsä vanhempien kotona. Hän oli sinä kesänä

ollut niin täynnä itsekasvatusta ja hyvien tekojen halua, että oli

tuntenut itsensä kerrankin kaikin tavoin tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Kaikki oli ollut niin hyvää ja kaikkialla viihtyi, sillä hänellä

oli juuri silloin eräs suuri tutkittava, oma itsensä, jossa näytti

olevan niin paljon sellaista kummallista, mitä hän ei ollut ennen

aavistanutkaan. Sinä kesänä hän oli ensimmäisen kerran juuri sinne

maalle mennessään saanut yksin tehdä pitkän junamatkan ja tunsi siis

olevansa vastuuntuntoinen aikaihminen. Heti maalle mentyään hän oli

aloittanut tuon työn, tuon kirjomisen, näyttääkseen syksyllä kaupunkiin

palattuaan äidille, miten hänkin jo kykeni aikaihmisen tehtäviin. Mutta

kun hän syksyllä palasi takaisin, ei tuo työ tuntunut enää minkään

arvoiselta ja hän luovutti sen melkein häpeillen käytettäväksi. Mutta

ihme kyllä, äiti näkyi häntä sittenkin todella pitävän aikaihmisenä.

Olihan hän kasvanut tai hänessä oli jotakin kasvanut, minkä saattoi

silminkin havaita. Liisa kyllä aavisti silloin, mutta ei osannut

selittää, että kehittyvä naisensielu alkoi hänessä taistella pikkutytön

sielua vastaan. Ja sinä kesänä hän oli omasta sisästään löytänyt jonkin

uuden maailman, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Häntä

hävetti ja hän punastui kuin pahantekijä, kun äiti siitä jossakin

yhteydessä kysyi.

Ja kaikki muukin kasvaa, vaatimuksetkin. Yksi vuosi tuntui vieneen

hänet hyvin kauas. Seuraavana kesänä hän ei enää viihtynyt siellä eikä

hänen mielestään ollut siellä mitään ihmeellistä, tuskinpa omassa

itsessäänkään. Ei ollut tullut enää mitään uutta. Ja nyt hän ei enää

varmasti tulisi toimeenkaan siellä vanhojen luona, partaisen ukon

polvella istuen ja liikkaavan mummon vehnäskahvia juoden...

Hän hieraisi kasvojaan kuin päästäkseen tämänaamuiseen vireeseen ja

karkoittaakseen sen saman tunteen kuin veri olisi noussut päähän ja

sumentaisi ajatukset ja mielialan. Hän avasi ikkunan, hengitti raitista

aamuilmaa ja katseli talon pihalla ja portilla leikkiviä tenavia.

Portilla käveli mies, tutki molempia portinpieliä kuin numeroa hakien

ja kysyi lapsilta jotakin, astuen sen jälkeen pihaan, kulkien ovelta

toiselle ja etsien niistä oikeata nimeä. Kun kulman lyhyemmällä sivulla

ei näkynyt oikeata, kääntyi hän tänne pitemmälle ja vilkaisi pitkin

koko varjoisaa ikkunariviä.

»Hyvä jumala!» vavahti Liisa hypäten samassa seikalleen ja siirtyen

verhon suojaan. »Erkki!»

Liisa kuuli oman hätäisen kuiskauksensa, kuuli oman läähätyksensä ja

oli varma, että toisenkin täytyi tietää, kuulla ja nähdä hänen seisovan

juuri siinä verhon takana piilossa puoleksi paeten ja puoleksi valmiina

huutamaan ilosta.

Mitä Erkki haki? — Mitäkö, häntä tietysti! — Erkki tuli taas yhtä ovea

lähemmäksi... Häntä tietysti! Mutta mitä varten? Yksinkertaisesti

ikävästä, kaivattuaan nyt puoli vuotta, vaikk'ei ennen tullut toimeen

vuorokauttakaan ilman Liisaa — niin, eikä hänkään ilman tuota toista.

Ja hän, raakimus, saattoi nyt kysyä: mitä varten?

Mutta miten hän tuli nyt vasta? Näin myöhään? Miksei hän tullut jo

silloin, kun häntä kaikkein enimmin itkettiin ja odotettiin? — Ehkä

Erkki tulikin nyt vain vahvistamaan eron kaikkien muodollisuuksien

mukaan ja kenties pyytäisi Liisaa unohtamaan ja antamaan anteeksi

ja pyytämään siunausta jotakin uutta suhdetta varten. Ei, näin

myöhään hän ei tulisi enää korjaamaan mitään entistä, vaan ainoastaan

parantamaan omia asioitaan tai puolustelemaan itseään. Vai ottamaanko?

Tarvitsemaan? Viemään häntä vähitellen valtaansa niinkuin ennen? — »Ei,

se ei saa tapahtua! Hyvä jumala, mitä minä teen?»

Puuportaat kolahtivat askelista. Seurasi lyhyt tauko ja sitten kellon

hiljainen ja arka kilahdus.

»Minun täytyy kestää nyt tämä kerta, sitten on kaikki ohi», mietti

Liisa. »Minun täytyy kestää nyt, muuten olen mennyttä!»

Kello soi kiivaammin ja pitempään, se soi kuin kutsuen ja ikävöiden.

»Jospa hän kuitenkin on etsinyt minua jo varhemmin ja nyt vasta

löytänyt tämän uuden asunnon?»

Olihan Erkki voinut hakea häntä vanhasta paikasta jo kauan sitten.

Mennäkö? Voisihan hän laskea toisen sisään, mutta kohdella tätä kuin

vierasta ja osoittaa, että tämä oli tullut turhaan, jos oli tullut vain

sitä varten. — Mitä hänen tarvitsi seisottaa toista oven takana sisään

päästämättä niinkuin ryöväriä tai murhaajaa, kun he kerran olivat

kuitenkin olleet toisilleen kaikki kaikessa? Eihän hän ollut pakoillut

ketään muutakaan sisään tulijaa, niin miksi nyt juuri tätä miestä? —

Liisa silmäili ympärilleen, oliko kaikki niin kunnossa, että hänet

saattaisi kutsua sisään. Liedellä oli pesemätön pata vettä puolillaan,

lautasia ja lusikoita oli sen vieressä pesuvadissa, edessä pöydällä oli

kaikki vielä aamuteen jäljeltä ja kamarin vuoteet vielä kokoamatta.

Ei ei voinut! Erkki ei saanut nähdä tätä ahtautta ja ahtaudesta

johtuvaa likaisuutta ja pölyttyneisyyttä, kaikkea tätä puutteen ja

pienen asunnon keittiöelämää. Sillä jos Erkki oli tosiaan tullut

korjaamaan kaiken entisen, tullut ikävän ajamana, niin silloinhan

hän tulisi vielä kerran uudelleenkin tai he voisivat tavata jossakin

muualla — ja tapaisivatkin varmasti.

Kello soi viimeisen kerran ja kiivaana. Silloin Liisa vetäytyi

vaistomaisesti kauemmas nurkkaan kuin suojaa hakien. Portaat taas

natisivat askelista, Erkki oli siis jo menossa, kenties katseli

ikkunaan ja sen verhojen suojaan. — Nyt Liisakin huomasi hätäisenä

välähdyksenä sateen ja pölyn likaiset juovat lasissa ja mustuneet ja

ryppyiset ikkunaverhot, kun tiesi Erkin niitä katselevan.

Sitten oli kaikki hiljaista. Kauan aikaa Liisa oli piilossaan, arvellen

Erkin yhä seisovan keskellä pihaa ja katselevan odotellen vuoroin oveen

ja ikkunaan. — Mennäkö jäljestä ja huutaa? — Ei, ei ainakaan ennen kuin

kaikki olisi jälleen kunnossa ja hän itse tuntisi kestävänsä, jos hänet

silloin pantaisiin koetukselle.

Viimein hän astui varovasti kurkistamaan verhon takaa. Hän luuli

kerkiävänsä vielä näkemään, kuinka Erkki juuri portissa mennessään

kääntyisi silmäämään taaksensa.

Mutta siellä ei ollutkaan enää ketään, ei edes lapsia. — Eikö

portaillakaan? — Ei.

Hän tunsi olevansa kauhean yksin, vielä yksinäisempi kuin äsken ja koko

maailman syrjäyttämä. Elämä tuntui menneen niin kauas, se entinen ihana

elämä, johon tuo äskeinen mies oli hänet vienyt ja joka oli hemmotellut

häntäkin hetkisen, mutta vain hetkisen, niinkuin lellikkilastaan. Mutta

kun hän oli ollutkin tuhma, oli hän saanut jäädä taas yksin.

Liisa istahti jakkaralle pöydän viereen, pani käsivartensa pöydän

reunalle, nojasi otsansa nyrkkeihinsä ja itki.

3.

Kun Vareinen meni yhdeksältä korjauspajalle, oli häntä ja toista

teknikkoa odottamassa yllättävä uutinen: heidät sanottiin irti työstä.

— Mutta miehet eivät hätääntyneet siitä yhtään, vaan menivät johtajan

luo keskustelemaan asiasta lähemmin ja kyselemään hiukan, mistä nuo

tuollaiset terveiset johtuivat. Johtaja näytti hermostuneelta eikä

näyttänyt ensin tahtovan antautua mihinkään puheisiin. Mutta kun

miehet istuivat ja puhuivat, alkoi hänkin virkistyä, tarjosi sikarit

molemmille ja kertoi: Heidän korjauspajansa oli joutunut pahaan

rahakiipeliin ja ties' millä siitä selviääkään. Näyttää, niinkuin

väkeä olisi liikaa, kun nimittäin vertaa keskenään pajan suuruutta ja

kalustoa ja toiselta puolen palkkoja. Ja kun nyt tulee kysymys menojen

vähentämisestä, täytyy silloin tietysti ensiksi ajatella palkkojen

vähentämistä, sillä muuallahan täällä ei sanottavasti voisi säästää.

Jos olisi edes kalustoa ja tilaa enemmän, jotta valmista työtäkin

tulisi enemmän, silloin saisi hyvinkin olla koko nykyinen henkilökunta

ja kai vähän lisääkin. Mutta milläs riivatulla sitä kalustoa ja

lisärakennuksia...! Kun on kiipelissä entistenkin velkojen kanssa...

Mutta kun vain olisi muutamia kymmeniä tuhansia lisää, niin hätä olisi

kaukana.

Johtaja kyllä vakuutti, ettei hänellä ollut mitään syitä itse miehiä

eikä heidän työtänsä vastaan. Ja hän voisi kyllä pitää heidät

edelleenkin, mutta palkkoja pitäisi alentaa kautta linjan ja heille

kahdellekaan ei voitaisi maksaa juuri paljon enemmän kuin miehillekään.

Mutta kesken toivottomalta näyttävän puheensa hän kysäisi:

»Eikö herroilla ole rahoja kiinnittää yritykseen? Suurennetaan sen

sijaan itse pajaa eikä vähennetä miehiä! Herrathan varsin hyvin

tietävät, jotta tämä paja kannattaa, kun sen vain saa tarpeeksi

laajaksi ja miesten käsiin tarpeeksi hyvät välineet. Tehtäisiin

niinkuin pieni osakeyhtiö...»

Miehet katselivat toisiaan ensin kysyvinä, sitten vähän myhäillen

ajatuksesta, että hekin olisivat silloin tämän pajan omistajia ja

kulkisivat vastedes omissa töissään. Vanhempi teknikko, perheellinen

mies, sanoi kannattavan ajatella asiaa, sillä päivänselväähän oli,

etteivät rahat menisi hukkaan. Mutta kun hänellä ei nyt sattunut

olemaan niin paljon varoja kuin pariakymmentätuhatta, pitäisi hänen

ensin tiedustella niitä jostakin.

Vareinen sanoi samaa ja aikoi miettiä.

Heidän poistuessaan johtajan luota ei Vareinen tapansa mukaan

kuitenkaan jaksanut olla tuskastumatta, vaan otti asian jo eron

kannalta. Mutta toinen säilytti malttinsa ja rauhallisena arveli vain:

»Nyt näkyy saavan lopettaa jo syömisen, kun loppui työkin. Parasta

panna korkki kiinni, etteivät entiset haihdu.»

»Jumaliste, kaikkia voi sattuakin. Ja juuri, kun minun piti ajatella...»

»Akanottoako?»

Vareinen ei vastannut, mutta puristi toista olkapäästä ja kysyi, vetäen

huulensa ohuiksi:

»Kuulehan, sinä puhuit kerran siitä moottoriveneestäsi. Ehdotit, että

ajeltaisiin sillä hiukan... Mitäs nyt ajattelet asiasta? Vene seisoo

rannassa joutilaana, vaikka isäntä on joutunut työttömäksi. Ja työn

saaminen riippuu vain siitä, onko sinulla rahaa. —Tehdään rahaa!»

»Jaa...?»

»Minä menisin erään varman naapurin kanssa. Hän olisi vain laivapoikana

eikä saisi tietysti paljoa. Minä hoitaisin veneen ja kaiken muun.

Paljonko sovittaisiin veneen vuokrasta?»

»Joudut kiinni ja sinne menee minun veneeni sitten.»

»En joudu. Ja jos joudun, niin venehän saadaan takaisin. Seuraava

huvimatka tuo taas veneen hinnan. Ja voinhan jättää sinulle pantiksi jo

lähtiessä osan veneen hinnasta. Mulla on vähän pankissa...»

»Jaa? Että se vuokrako? — Olisiko paljon, jos pantaisiin puolet

voitosta? Tai vähennetään minun osuudestani sen sinun apulaisesi

palkka. Jos tämä ensimmäinen matka onnistuu, niin toisella kerralla

sovitaan minulle vain kolmannes.»

He päättivät, että Vareinen menee Taunon kanssa moottorilla, toinen

teknikko vie sillä aikaa yhden korjauspajan auton — heidän kun täytyi

korjausten jälkeen niitä muutenkin koettaa — muutaman kymmenen

kilometrin päähän kaupungista erään pienen laiturin luo ja jättää

sen siihen. Toiset tuovat lastin, siirtävät sen autoon, ajavat auton

kaupunkiin ja hakevat sitten uudelleen veneen pois. Toisella miehellä

ei silloin olisi mitään muuta osuutta kuin auton vieminen sinne

rannalle ja senkin Vareinen selittäisi omaksi syykseen. Jos vene tai

auto joutuisi kiinni, ottaisi Vareinen koko satsin niskoilleen.

Päätöksen johdosta Vareinen tuli niin hyvälle tuulelle, että hän jo

meni takaisin johtajan luo ja pyysi päivän tai parin lomaa, sillä

hänellä oli muka rahoja jo hiukan tiedossa ja hän hankkisi ne,

ennenkuin lähtisi itse pois työstä.

Viittätoista minuuttia myöhemmin hän käveli toria pitkin varmoin

askelin kuin mies, joka tietää, mitä tekee. Hän ei ollut

huomaavinaankaan asuntoemäntäänsä valkoisten kärryjen takaa

puna-valkoraitaisen katoksen alta. Vasta kun hän oli antanut

kiillottajapojan puhdistaa kenkänsä ja ruskeat nahkasäärystimensä, oli

hän näkevinään lähellä seisovan rouvankin ja hymyili ystävällisenä:

»Kansaa kuin messuilla. Ja kauppa käy, vai?»

»Kosimaankos Vareinen on menossa, kun on noin sunnuntaitällissään

keskellä kirkasta työpäivää eikä ole korjauspajalla?» leikitteli rouva.

Vareinen silmäsi tutkivasti, tiesikö toinen jotakin, ja tuli äkkiä

sanattomaksi. Vasta kun hän rouvan muun lepertelyn jälkeen uskoi, ettei

tämä vielä aavistanut mitään Liisan ja hänen välisestään »kosinnasta»,

alkoi hän rauhoittua ja kertoi lähteneensä hammaslääkäriin. Mutta

mitään aavistamaton Jenny-rouva ei ollut uskovinaan, vaan puhui

edelleen tytöistä. Vareinen olisi lähtenyt poiskin, mutta mieli teki

myöskin onkia selville, oliko Liisa jo lörpötellyt ja häpäissyt hänet

naureskellen tietysti takanapäin. Ja rouvakin näkyi katselevan häntä

niin tutkivasti. Neuvottomuuttaan peittääkseen hän otti pullollisen

juotavaa ja seisoi lasi kourassa katsomatta kertaakaan rouvaa silmiin

— niinkuin hän ei yleensä koskaan muulloinkaan katsonut puhellessaan

ketään silmiin. Kun pullo loppui ja hänen piti vetää lompakkonsa esille

maksaakseen tuntui kuin hänen olisi pitänyt samalla hyvittää tuota

epäilevää eukkoa jostakin eikä keksinyt siihen muuta neuvoa kuin sanoa:

»Tuota noin, samalla voisin maksaa viime kuun vuokrankin, kun uusi

näkyy jo alkaneen. Niin että sopiiko nyt samalla, vai?»

»Eihän sillä, hyvänen aika! Meidänhän täytyy maksaa ensin toisinpäin.

Hohhoi, eipä silti, rahaahan näkyisi vain tarvittavan aina yhä enemmän.»

»Rouva ottaa nyt vain! Ne muut ehtii sitten selvitellä», lohdutti hän

tapansa mukaan ja oli kiitollinen, että oli päässyt Jenny-rouvan kanssa

taas näinkin läheisiin asioihin. »Minä maksan nyt kuitenkin tämän. Nämä

kuut näkyvät vaihtuvankin niin usein, kun tilinteon päiviä on yhtenään.

Näkyi isännöitsijä käyvän keräilemässä jo siellä kotonakin.»

»Nyt jo? Hyvänen aika! Minä kun luulin, että se käy vasta iltapäivällä,

enkä tiennyt jättää mitään kotiin. Mitenkähän Liisa nyt mahtoi

selvitä...»

»Hyvin», vastasi Vareinen, vaikka rouva olikin kysynyt kuin itseltään.

»Kyllähän me Liisa-neidin kanssa yhdestä isännöitsijästä selvitään.»

Rouva valitteli, että joko taaskin Vareinen oli saanut maksella heidän

asioitaan. Vareinen oli tyytyväinen tähän käänteeseen. Nyt hänen ei

enää tarvinnut pelätä rouvan tutkivaa katsetta, ja keskustelu oli

muutenkin kääntynyt kuin itsestään Liisaan. Olisi hyvä tilaisuus jatkaa

ja tutkia vähän asioita, mutta hän ei oikein tietänyt, mistä aloittaisi.

Samaan aikaan mietti Jenny-rouva tapahtumasta kiitollisena, että

Vareinen oli sattunut olemaan kotona eikä heidän tarvinnut tuntea

häpeää tunnustaessaan, ettei ollut millä maksaa vuokraa. Sillä vaikka

rouva sanoi luulleensa isännöitsijän tulevan vasta iltapäivällä,

oli hän itse asiassa unohtanut vuokran kokonaan eikä hänellä olisi

iltapäivälläkään ollut enempää kuin nytkään. Mutta hyvä, kun oli

selvitty! Ja taisi olla hyvä mies tuo heidän vuokralaisensa, kun noin

auliisti tarjoutui järjestämään asiat. Kiltinnäköinen oli muutenkin...

Ja oli toki hyvä sekin, että he kykenivät järjestämään hänelle edes

jonkinlaisen kodin, kun sai aina olla vieraissa, poika raukka! Ja sen

takia kai se noin pyrkikin yhteen talonväen kanssa...

»Liisa-neiti näkyy vain selvenneen kokonaan jo taudistaan, kun

on tänään ensimmäistä kertaa ylhäällä», koetti Vareinen jatkaa

keskustelua. »Terve tyttö jo. Mutta onhan tautien jälkeen aina

sellaista pikkuvikaa. Vaikka eihän hänessä kai enää mitään, korkeintaan

hermostunut hiukan.»

»No se nyt ei ole ihmekään! Teki talvella työtä kuin hassu eikä edes

iltoja pysynyt kotona, vaan sai joulunkin aikaan istua joka ilta vielä

lisäksi pari tuntia. On se vain tarmokas tyttö, enkä minä tietäisi,

miten kaikesta selviäisi, jos ei Liisaa olisi. — Joulun jälkeen sille

näytti sitten jotakin tulleenkin, kun tyttöparka yhtäkkiä muuttui niin

alakuloiseksi. Kai liikarasitusta. Nyt hän ei ajattele mitään muuta

kuin paikansaamista ja tappaa sillä huolella itsensä. Vaikka onkin oma

tyttö, niin kyllä minä vain sanon, jotta harvoja on niin tunnollisia ja

tarmokkaita!»

Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ääni yhtäkkiä petti liikutuksesta.

Ja Jenny-rouvan kosteat silmät saivat Vareisenkin jollakin tavoin

liikuttuneeksi. Hän tunsi kuin pistoksen: oliko hän kiusannut Liisaa

liiaksi, kun ei ollut jättänyt rauhaan, vaikka toinen oli rukoillut ja

valittanut saavansa muutenkin ajatella ja huolehtia liikaa. Hän oli

yksinkertaisesti ollut hoksaamaton, mutta voisi kuitenkin jollakin

parantaa asiaa vielä jälkeenpäin.

Yht'äkkiä Vareista alkoi niin kummallisesti kuumottaa. Hän pyyhki hikeä

otsalta ja sytytti savukkeen kuin poistaakseen pahanolontunteensa.

Teki niin mieli puhua rouvan kanssa enemmänkin Liisasta, muttei

oikein uskaltanut ilmitulon pelossa. Äskenkin se tuntui jo kuin

syyttävän häntä Liisan puolesta. Jenny-rouva taas puolestaan seurasi

Vareisen käden liikkeitä ajatellen haikeana poikaansa, joka ei ollut

tyttären veroinen. Olisipa poika ollut edes tuonkin vieraan miehen

kaltainen, niin ei olisi perheellä hädänpäiviä! Eipähän tuo yrittänyt

koskaan renttuina, vaikka tosiaan olisi ollut syytä, kun sai asua

keittiönkuvekamarissa eikä ollut mitään vertaista seuraa.

Taas yritti Jenny-rouvan silmiin herahtaa kyynel, hänen

tuntiessaan äidillistä hellyyttä tuota aivan vierasta, kalpeata ja

ikävöivännäköistä miestä kohtaan.

Hän tuijotti edelleen toisen käteen, näki takinhihan ja kalvosimet,

jotka olivat kiinni punaisella kangasnapilla.

Kas, kun hän ei ollut ennen huomannut tuollaista palloa juuri

kalvosimennapiksi! Mihinkähän hän olikaan sen heittänyt...? Hänhän oli

kerran löytänyt juuri samanlaisen napin ja miettinyt, mihin se mahtoi

kuulua. Ja kun ei sitä keksinyt, oli heittänyt sen menemään. — Ei,

mutta — hyvänen aika!

Nyt hän sen muisti: hän oli kerran Liisan vuodetta korjatessaan ja

lakanaa oikoessaan sattunut pudottamaan sen sänkyvaatteista lattialle

ja arvaillen pyöritellyt sitä sormissaan.

Mitä tietä saattoivat tuon miehen napit kantautua hänen tyttärensä

sänkyyn!

Jenny-rouva tunsi riipaisevaa epäluuloa, niin että poskilla kulki kuuma

henkäys. Vai sillä lailla! Hän oli kyllä joskus ajatellut, että kotona

Liisa makasi sängyssä ja viereisessä huoneessa oli vieras mies mutta

hän ei ollut osannut epäilläkään, että Liisa antaisi tuolle miehelle

mitään aihetta lähestyä sänkyään.

Ja niin alkoi pieni mansikannäköinen kangaspallo Jenny-rouvan silmissä

äkkiä muuttua synniksi.

Silloin Vareinenkin viimein luuli keksineensä jatkon keskustelulle ja

viattomana virkahti:

»Sitä minä vain ihmettelen, ettei Liisa-neiti ole joutunut naimisiin.

Onhan niin tavallista, että mitä kunnollisempi tyttö, sitä pikemmin

vanhemmat hänet menettävät. Mutta Liisa-neiti kai ei vähässä kummassa

jätä kotiaan.»