Avaruuksissa soi sävel pääsiäiskelloin,
heläjöi pyhin, valtavin malmirinnoin,
purot kahleensa luo, vedet ouruvat velloin
kohisee kiloss' auringon kimmelpinnoin,
yöt, päivät laulaen lakkaamattaan
kevätlaulua talven tappavan takaa,
ylemmäs yhä noustessa päivän rattaan,
elonviestin, mi auliina antejaan jakaa.
Valon kellot soi, avaruuksihin kiitää
sävelet maan parmailta kiurujen tavoin.
kevähän pyhä henki kentillä liitää,
ota kuoleman katkesi, hauta on avoin,
elon Herraa ei sido käärinliina,
mi hankien laill' lunastuksemme peitti.
Ah loppunut on pimeys sekä piina,
pois valtias orjanvaatteensa heitti!
Puvun paistavan päällensä jälleen hän pukee,
kevyen kuin kukkien, yrttien tuoksu,
kimallus jota kasteen ja auringon tukee,
jota vyöttävi virtojen välkkyväin juoksu,
puvun kimmeltävän, keveän kuin huntu,
mi yllä on karkelevain kevätkeijuin,
puvun aineettoman kuin on arin tuntu,
min aavistaen kevätyössä näät leijuin.
Pyhät kellot soi ylösnousemuksen,
kohoaa avaruuksihin henki kevään
ylös kentille korkean kirkastuksen,
sylihin elon auringon säteilevään.
Sido ei sitä kahlehet maan eikä aineen,
povehensa ei kätke se kuoleman kirttä,
se ilmoissa lailla laulavan laineen
heläjöi elon voittavan pääsiäisvirttä.