Yön tähdet yllemme korkeuteen
pyhät, paistavat kirjansa piirtää,
lähestyy sydänyö, näkymättömästi
ajan kello vlisarins' siirtää.
On kuin rajat maiset rauenneet ois,
tomun, aineen kahleet kirpoaa pois,
on niinkuin ois täyttynyt henkemme kaipuu,
valon kaikkeuteen olemuksemme vaipuu.
Salamoi sydänyön iki-auringot,
erottaa ei meitä voi elon harhat,
vaikk' ois välillämme kuolo ja yö,
sadat tähtien siintävät, tuikkivat tarhat.
Läpi aurinkokuntien liekehtiväin
eross' ollenkin rinnan kuljemme näin,
yli yön, läpi kuoleman tähtien kiteet
välillemme solmivat säihkyvät siteet.