Salass' sielumme on ikikukkivat puistot,
Elämäin edellisten ne kätkevi muistot,
ajan vastaisen vaiheiden vaihtuvat kuvat
kuten heteiden helmaan heijastuvat,
ikiläikkyväin lähteiden, joiden pinta
kuvastaa nyky-aikaa ja kaukaisinta
tulevaa sekä mennyttä vaihetta elon,
kuten heijastaa hete tähtien helon.
Salass' sielumme kukkivain, tuoksuvain tarhain
olennoituu elomme puhtain ja parhain
pyhin kaipuu, sen aatokset käyvät kukkaan,
vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan.
Kuva, minkä vain henkemme herkkänä piirtää,
näkymättömät voimat sen heti siirtää
salass' sielumme tarhoihin vihannoiviin,
siell' yhtyen kuin sävelaaltoihin soiviin
se säihkyy ja kasvaa ja suurentuu
kuten virran kalvossa päilyvä puu.
Kimaltaa sen virtojen välkkyvä parras,
siell' aukeaa joka aatos harras
kuin kukkanen umpussaan, joka aukee
elon armauteen, sylinantihin raukee
ikirakkauden, joka auringon lailla
sädehtii sen kentillä autuailla.
Sen aurinko rakkaus on: joka työmme,
min rakkaudessa vain teemme, se yömme
valonantajaks ainaiseksi muuttuu,
ikitaimeksi henkemme tarhaan juuttuu.
Joka siunaava aatos, mi syämestä nousi,
kuin valkea joutsen sen virtoja sousi;
joka myötätunnon ja säälin sana
teoks puhjeten ain yhä loistavampana
kohos siimeestä sen kuten aurinko aamun
ylenee hävittäin yön hyytävän haamun;
joka aatos ja työ, joka lemmestä lähti,
sen taivaille syttyy kuin siintävä tähti.
Salass' sielumme on pyhät paistavat tarhat,
todemmat kuin on elon häipyvät harhat,
siell' aatteemme, työmme ain puhkeevat kukkaan,
vivahdus vähinkään mene meiltä ei hukkaan:
vihan tunne vilpillinen kuten kyynä
kähisee, sydänjuuria jäytää syynä,
min rakkauden teko yksin voi poistaa,
joka tähtenä tyynnä sen taivaalla loistaa.