Syys sentään on sieluumme hiipinyt, --
ei viileä, ei väsynyt.
Se kukkasiamme ei riipinyt,
ei painanut päätämme oo kumaraan.
Se henkemme täyttäen hehkullaan
kuten tähdet on säteillyt.
Valanut verehen se on outoa tulta,
niin korkeeta, kirkasta kuin on kulta
pyhän, paistavan Luojan auringon.
Se ohjannut on ylös tähtien teille,
korut, kalleudet se on antanut meille
avaruuksien, kaikkeuden, joka vapaa
sitehistä on maan, sen äärtä ei tapaa
tomun, aineen ken vankina alhaalla on.
Ah syys, tules polttanut aineen on harhan,
asukkaaksi tähtien ylhäisen tarhan
olet nostanut henkemme, siunattu syys,
syvä, ääretön kuin elon iäisyys!