Naapurimme.
"Harry", lausui vaimoni minulle eräänä päivänä, kun tulin kotiin
päivällistä syömään, "minä olen tehnyt mieluisan keksinnön."
Vaimoni oli muuan noita vilkkaita, ahkeroita ja uutteroita naisia,
jotka aina hämmästyttävät sekä itsiään että ystäviään; ja joka päivä
kun väsyneenä ja uupuneena töistäni palasin kotiin, mietin jo matkalla
itsekseni, mitä hänellä taas olisi minulle kerrottavana, kun saavuin
kotiin, ja tavallisesti kiiruhtikin hän vastaani ja kertoi ihastuksella
mitä hän oli tehnyt, muuttanut ja järjestänyt.
"No", kysyin minä, "mikä suuri keksintö se nyt on?"
"Kuules vaan; muuan näistä naapuri-taloista, joka tähän asti on ollut
aivan kuollut silmissäni, on nyt käynyt eläväksi, sillä minä olen
saanut tuttavan siinä."
Minä tiesin jo entuudestaan, että vaimoni oli niin seuramielinen, että
hän, jos hän olisi ollut Robinpoika Crusoe'n autiolla saarella, olisi
tekeynyt tuttavaksi apinain ja papukaijain kanssa mieluummin, kuin
olisi ollut ilman kumppalia, jota hän voisi puhutella. Senpätähden en
nyt hämmästynyt vähintäkään, oli vaan hauskaa nähdä, että vaimoni sai
tuttavia naapuri-talossa.
"Ethän aikone ruveta seurustelemaan ihmisten kanssa, jotka asuvat näin
kaukana hienon maailman keskuksesta?" kysyin piloillani.
"Ai'onpa kyllä; minä olen löytänyt aarteen aivan naapuri-talosta."
"Saanko olla niin utelias, että kysyn miten tuon löytösi teit?"
"Totta puhuen, Harry, niin olen aivan kykenemätöin teeskentelemään
liikaa hienoutta, enkä ole koskaan voinut elää aivan tietämättömänä,
mitä ihmisiä asuu naapuri-taloissa. Otaksupa, että äkkiä
sairastuisimme, tahi että joku onnettomuus tapahtuisi meille, niin ei
meillä olisi ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisimme puhella;
oikeinpa kauhistuttaa kun ajattelen tuollaista. Sentähden olin utelias
saamaan tietää, mitä ihmisiä asui naapuri-talossa. Minä menin
makuu-huoneemme akkunan luo, josta näin heidän pihaansa ja pian
huomasin, että heillä, asuipa siellä ken tahansa, oli pieni, soma
kukka-tarha, jossa kasvoi krassia, geranioita, asteria ja muita
kauniita kukkia. Tänä aamuna huomasin kukkatarhassa mitä somimman
kyyhkyn, pienen kweekarivaimon, puettuna harmaaseen hameesen ja
valkoiseen myssyyn. Minä mielistyin oitis häneen ja mietin vaan keinoa
miten pääsisin hänen tuttavuuteensa."
"Sepä on juuri sinun tapaistasi", sanoin minä. -- "No, varmaankin
juoksit oitis alas ja lankesit hänen kaulallensa?"
"Enpä tehnyt aivan niin. Mutta meillä oli kaikki akkunat auki, huoneita
tuulettaaksemme, ja nenä-liinani oli pöydällä akkunan vieressä. Äkkiä
tempasi tuuli sen ulos akkunasta ja kiidätti sen tuonne alas
kukkatarhaan. -- 'Katsos', sanoin Alice'lle, 'tuopa on varmaankin
onnettaren viittaus; minä riennän oitis sinne ja kysyn minne
nenä-liinani joutui.' -- Minä kiiruhdin siis hänen portillensa ja
soitin portti-kelloa. Sillävälin luin portin päällä löytyvällä
nimi-lipulla nimen Baxter. Ja kenen luulet avanneen portin minulle; se
oli itse tuo pieni kyyhkyläinen, kauniina kuin ruusu, valkoisessa
myssyssään ja harmaassa hameessaan. Tekeepä mieleni, Harry, valmistaa
itselleni kweekarin-puku. Se somistaa varmaankin meitä enemmän, kuin
kaikki koristukset."
"Armahani", sanoin minä, "tämä näkyy olevan alku johonkin suurempaan
tapaukseen. Olenpa utelias saamaan tietää mitä sitte seurasi."
"Sitte aloin näin: 'Suokaa anteeksi hyvä rouva Baxter; mutta minä olin
niin varomatoin, että annoin tuulen viedä nenä-liinani akkunasta ulos,
ja se putosi teidän kukka-tarhaanne.' -- Olisitpa nähnyt mikä
ihastuttava pune nousi hänen poskillensa, kun hän vastasi kohteliaasti:
'Minä riennän oitis noutamaan sen sinulle!' -- 'Ei suinkaan', vastasin
minä, 'älkää vaivatko itseänne. Jos suvaitsette niin menen itse
mielelläni alas pieneen kukka-tarhaanne.' -- Ja loppu-seuraus oli se,
että menimme yhdessä tarhaan, jossa puhelimme kauan kukista ja
muistakin asioista. Hän poimi minulle ison kääriön kauniita kukkia
ja minä kerroin hänelle meidän pienestä kukka-tarhasta, mitä ai'on
kylvää ja istuttaa siihen, vaikka myönsin olevani aivan outo
sellaisissa toimissa, mutta pyysin, että hän hyväntahtoisesti opettaisi
minua siinä. Sitte vei hän minut mitä miellyttävimpään, pieneen
vieras-huoneesen, jossa sekä matto, että istuimien päällisteet olivat
verasta, ja akkunat täynnä kukkia. Siinä oli monta kirjavaakin kukkaa,
vaikka se oikeastaan kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikki kirjavuus
on vältettävä. Monta hyvää opetusta sain minä häneltä, ja hän lupasi
tulla tänne opettamaan minua miten järjestäisin kasvini ja kasvattaisin
murattiani niin, että se peittäisi koko tämän akkunan. Hänen murattinsa
muodostaa oikean lehti-majan."
"Ja loppu-päätöksenä kaikesta tästä oli se, arvaan minä, että vannoit
hänelle ikuista ystävyyttä, se on aivan Evani kaltaista."
"Aivan niin."
"Etkä ollut laisinkaan ylpeä suku-perästäsi?"
"En vähintäkään. Minä inhoan kaikkea ylpeyttä."
"Ehk'et edes tiedä mikä hänen miehensä on?"
"Tiedänpä kun tiedänkin; hän on kello-seppä. Sen sain tietää sen
kautta, että hän näytti minulle erästä hyvin taitavasti tehtyä,
omituista kelloa, jonka hänen miehensä oli valmistanut."
"Tämä on varmaankin kauheasti alentavaista Maria-tätisi silmissä."
"Minä en pelkää Maria-tätiä, en pelkää koko maailmaa! Minä olen nyt
naimisissa, ja teen kaikkia mitä itse pidän parhaimpana. Tiedäthän
sitäpaitsi, että kweekarit eivät ole maailman lapsia. He ovat astuneet
erilleen maailmasta eivätkä kuulu siihen enää. Tuon pienen olennon
seura on todellakin virvoittava; hän lausuu niin sydämellisesti 'sinä'
ja 'sinun.' He ovat vastanaineita, niinkuin mekin. He eivät ole asuneet
täällä kuin yhden vuoden ja kuitenkin tuntee hän jo kaikki tämän kadun
varrella, ymmärrettävästi ei maallisella tavalla, mutta hän on käynyt
katsomassa mitä hän voisi tehdä heidän edukseen ja tarjoamassa heille
apuaan ja ystävyyttään. Eikö tämä ole tavallansa pieni Arkadia?"
"Onpa kyllä, mutta mitä sait tietää muista naapureistamme?"
"Hän sanoi, että tämän kadun varrella löytyy koko joukko siivoa väkeä.
Minä en nyt taida kertoa kaikkia mitä hän jutteli, mutta muutamien
kanssa on meidän koettaminen päästä tuttavuuteen. Tuossa syrjin
vastapäätä kolmannessa kerrassa asuu köyhä ranskalainen, joka
valtiollisista syistä pakeni tänne Newyorkiin ja toivoi täällä voivansa
antaa opetusta kielessään, mutta hänellä ei ole kykyä päästä yleisön
huomioon. Hänellä on pieni, hieno ja hellä vaimo sekä vähäinen lapsi,
ja he ovat sangen köyhiä. Minä menen hänen kanssaan jonakuna päivänä
heitä katsomaan. Minä luulen, että tuo pikku sievä Ruth -- niin on
minun kweekari-vaimoni nimi -- oli lapsen syntyessä tuon rouva-raukan
luona. Minua ihmetytti kuullessani, kuinka kaikki ihmiset tämän kadun
varrella hänen mielestään ovat sävyisiä."
"Siihen on syynä se, että ihmis-rakkaus on hänen katsantotapansa
perusteena."
"Ja kuules, Harry, tuo pieni, miellyttävä vaimo on yksi niistä, joita
Maria-täti pitää halpa-arvoisina! Hän ei ole rikas, eikä ylhäinen, hän
ei kuulu 'suureen maailmaan', mutta hän on niin lempeä, miellyttävä ja
hieno, kuin joku voi olla. Tuo hänen yksinkertainen, suora tapansa on
oikein viehättävä. Tunnemmepa itsemme paljon tutuimmiksi niiden kanssa,
jotka koreilematta puhuttelevat meitä ristimä-nimellämme. Hän nimittää
minua Evaksi ja minä häntä Ruth'iksi, ja tuntuupa minusta siltä, kuin
olisimme jo kauan olleet tuttavia."
"Minä tahtoisin mielelläni nähdä hänet", sanoin minä.
"Siinä tekisit oikein. Miellytpä varmaan sinäkin häneen nähdessäsi
hänen katselevan sinua vakaalla, tyynellä silmäyksellään, ja
kuullessasi hänen kutsuvan sinua Harry Henderson'iksi. Onpa tuolla
omituinen vaikutus, kun kuulemme itseämme puhuteltavan omalla
nimellämme, ilman mitään arvonimiä!"
"Niin, minä muistan, kuinka kauan minä sydämessäni kutsuin sinua
Evaksi, silloin kun puheessani mainitsin sinua neiti van Arsdel'iksi."
"Harry, se oli Central Park'iin, kun me ainaiseksi hukkasimme 'herrat'
ja 'neidit'."
"Onpa kummallista", jatkoin minä, "että kweekarien suora lausumis-tapa
tapahtuu jonkinmoisella arvoisuudella. Jos muut oudot ihmiset
nimittävät meitä ainoastaan ristimä-nimellämme, pidämme sitä heti
häväistyksenä, raakana röyhkeytenä, mutta näiden tarkoituksena näyttää
olevan toteuttaa kristillisen yksinkertaisuuden ja vilpittömyyden
aatetta, sitävastoin kuin nämä seikat melkeen kokonaan jäävät
takapajulle seura-elämässä."
"Harry, emmekö voisi kuulustella tuttaviltamme, eivätkö he voisi saada
oppilaita tuolle onnettomalle ranskalaiselle? Minä ai'on käydä hänen
vaimonsa luona, ja tiedäppäs, minun luuloni mukaan on se meidän oma
vikamme, ell'ei meillä ole tuttavia naapuriemme joukossa. Enkö minä saa
tiedustella, onko minun naapurini sairas; tahi kuollut, sen takia, että
sattumalta kuulun siihen luokkaan, joka asuu kaupungin toisessa
päässä?"
"Armas Evaseni, sinä tiedät, että minä jo syntyni puolesta olen
kansan-mielinen, mutta minua ilahuttaa, että sinä omantakeisesti olet
muodostanut mielipiteesi. Ystäviesi mielestä olin jo tarpeeksi pahoin
tehnyt, kun ryöstin sinulta rikkaan avioliiton ja palatsin Central
Park'in läheisyydessä, sentähden en suinkaan päälliseksi tahtoisi viedä
sinua muka 'sekanaiseen seuraan'; mutta minne sinä menet, sinne menen
minäkin."