Vaimoni ehdottelee pitojen pitämistä.
"Harry, ystäväni", sanoi vaimoni minulle suuruspöydässä, "nyt on
kotimme järjestetty. Tosin puuttuu muutamia vähäpätöisiä kapineita,
joita en vielä ole voinut saada, mutta meillä on sentään jotenkin
siistiä, enkä minä hetkeäkään epäilisi näyttää sitä äidilleni,
Maria-tädille tahi kenelle hyvänsä."
"Luuletko, että tuo viimemainittu arvoisa henkilö taipuisi käymään
meitä tervehtimässä, kun meillä on ainoastaan halpa-arvoinen villamatto
vierashuoneemme laattialla ja asumme kaupungin-osassa, jossa ainoastaan
halpaa kansaa asuu?"
"Ihmis-parka!" sanoi Eva, "hän varmaankin lukee sen elämän koetuksien
joukkoon ja hakee lohdutusta uskonnosta. Mutta, Harry, minä olen oikein
ylpeä vierashuoneestamme! Meillä oli todellakin hyvä onni, saadessamme
hää-lahjoiksi niin paljon kauniita koristeita, ja vaikk'ei meillä
olekaan sitä, kuin rikkailla tavallisesti on, niin näyttää täällä
sentäänkin hauskalta ja siistiltä."
"Oikein ihanalta", vastasin minä. "Kotimme on minulla aina mielessäni.
Minä muistelen sitä joka päivä työssäni ja ikävöin aina takaisin,
nähdäkseni sitä uudestaan ja ihastuakseni jostakin muutoksesta, jonka
sinä tietämättäni olet valmistanut minulle. Tällä uralla onkin sinulla
ollut loppumattomia triumfia, ja parahin kaikista on, että koko huone
on niin sinun luonteesi mukainen!"
"Siinä tapauksessa ei minun sitte tarvitse olla laisinkaan
mustasukkainen siitä, että se niin miellyttää sinua. Kuitenkin
ehdoittelen minä, että me, ennenkuin kutsumme tänne äitini, Maria-tädin
ja muut ystävämme, pidämme pienet hauskat tulijaiset meidän omalle,
uskotulle piirillemme, joka ymmärtää arvostella meitä."
"Siihen suostun", vastasin minä. "Bolton, Jim, Alice, sinä ja minä
syömme juhlallisen päivällisen yhdessä. Nuo ystävämme näyttävät
kiinittävän yhtä paljon huomionsa tähän huoneesen, kuin jos se olisi
heidän omansa."
"Minä tiedän sen", sanoi hän, "ja onpa oikein hauskaa nähdä Bolton'in
isällistä huolenpitoa meidän keitto-arinastamme, mutta se keittääkin
oivallisesti, ja minä olen varma siitä, että päivällinen tulee
makeaksi. Kuules, minä ai'on paistaa kananpoikia tuolla uudella
tavalla, jonka olen _itse_ keksinyt."
"Ja joiden valmistusta me tahdomme kutsua à la Eva", virkin minä.
"Minä olen jutellut Mary'n kanssa päivällisestä, ja hän puolestaan on
siihen hyvin taipuvainen. Mary väittää, ett'ei hän koskaan ole nähnyt
niin sieviä poikia, kuin herra Bolton ja herra Jim ovat, ja hän on siis
laittava päivällistä oikein sulasta suosion-osoituksesta. Minä olen
myöskin ahkeraan opettanut hänen pientä tyttöänsä palvelemaan
päivällis-pöydässä."
"Kuinka?" sanoin minä; "eihän tuo tyttö-raiska vielä ylety edes pöydän
tasalle!"
"Älä millään muotoa haastele tällaisia hänen kuullen. Hän luulee
olevansa jo sangen ko'okas ja tuntee kahdeksalla ikävuodellansa jo
lepäävän suuren edesvastauksen. Minä olen laittanut hänelle valkoisen,
taskuilla varustetun esiliinan, johon hän on erinomaisesti ihastunut,
ja hänen äitinsä on kangistanut ja silitellyt sen oikein kiiltäväksi.
Hän opettelee nyt kirkastamaan veitsiä ja vaihettamaan lautasia, ja
tekeekin ne toimet sievästi ja melkein naurattavalla vakavuudella."
"Oivallista!" sanoin minä. "Koska pidämme pitomme?"
"Vaikka jo huomenna."
"Se on siis päätetty huomiseksi. Minä ilmoitan ystävillemme, että heitä
on kohtaava täällä oikea hämmästyttävä komeus, ja meidän on kaikin
voimin koettaminen näyttää kotimme parhaimmassa loistossa, joka ei
olekaan vaikeata monilukuisten ystäviemme anteliaisuuden kautta. Minun
mielestäni on tuo häälahjojen antaminen hyödyllinen tapa, kumminkin
mitä meihin tulee."
"Niin, vaikka meillä onkin useita herkku-astioita, mutta herkkuja sen
sijaan vähän", sanoi vaimoni, "seikka, joka luultavasti usein on
tapahtuva meidän kodissamme."
"Kuitenkin löytyy meidän hää-lahjojemme joukossa monta, jotka antavat
kokonaan toisen muodon halvalle kodillemme, kuin sillä olisi ollut, jos
meidän itse olisi täytynyt ostaa kaikki."
"Niin", vastasi vaimoni, "ja sellaiset lahjat kuin pöytä-kello ja
haaralliset kynttilän jalat antavat koko huoneelle ikääskuin
vivahduksen rikkaudesta. Sitä paitsi on meidän vierashuoneellamme
lämmön väri -- tummanpunainen matto, tummanpunaiset kartiinit, kaikki
lämmintä ja hehkuvaa, ja kun vaan kaikki on somaa ja siistiä, niin ei
ole suurta väliä, onko matto maksanut kolme ja puoli dollaria kyynärä
tahi seitsemänyhdeksättä centimiä, tahi ovatko kartiinit damast'ista
tahi punaisesta puuvilla-kankaasta. Kaunis on aina kaunista ja tekee
saman vaikutuksen, olkoonpa se sitte helppoa tahi kallista."
"Ja me miehet", sanoin minä, "emme pidä lukua esineiden kalleudesta,
vaan niiden somuudesta. Minä katselen huonetta, kuin taulua,
miettimättä, kuinka kallis tahi halpa se on, vaan huomaan vaikuttaako
se minuun miellyttävästi tahi ei, ja sinä olet antanut kodillemme juuri
sellaisen miellyttävän muodon. Minun mielestäni on huone miellyttävä
silloin, kun se sekä päivän valossa että puhteella tuntuu yhtä
hauskalta, niin että me mielellämme viivymme siellä, ja halajamme
takaisin sinne, kun lähdemme sieltä."
"Niin", sanoi vaimoni, "minä kerskailen siitä, että huoneistamme saa
sen ajatuksen, että näissä asuu onnellisia ihmisiä; ja mitä erittäin
minuun tulee, viihdyn minä niissä erinomaisen hyvin. Kaikki nuot
ilta-pidot, tanssi-huvit ja vieraissa käymiset, joihin ennen kulutin
aikaani, ovat nyt mielestäni varsin ikäviä. Minä tahtoisin, että
sinäkin, Harry, käsittäisit, ett'ei se ole mikään itseni-kieltämys,
että luovun 'suuresta maailmasta'. Päinvastoin olen hyvin onnellinen
kun saan olla siitä erilläni."
"Se huvittaa minua suuresti", vastasin minä; "ja saammehan me perustaa
täällä oman, pienen maailman itsellemme. Ne, jotka todella rakastavat
meitä, ja joita me rakastamme, tulevat kyllä tännekin luoksemme. Paras
seurusteleminen on mielestäni se, että pidämme kanssakäymistä
ainoastaan niiden harvojen kanssa, joiden seura meitä täydellisesti
miellyttää, ja jotka ovat huvitetut seurastamme."
Täten puhelin minä vaimoni kanssa noina uuden koto-elämämme
ensimmäisinä suloisina päivinä. Keskustelu-aineista ei ollut koskaan
puutetta. Pienimmätkin muutokset kodissamme antoivat syytä pitkiin
keskusteluihin. Ensin ripustimme taulumme yhdellä tavalla ja pidimme
niitä erittäin hyvin asetettuina, mutta äkkiä muuttui mielemme ja sitte
muutimme niitä jälleen. Tauluista puhuessani täytyy minun tunnustaa,
että minäkin tein itseni syypääksi tuollaiseen hulluuteen, joita
onnelliset avio-miehet väliin tekevät. Minä ostin kaikki ne taulut,
jotka ennen olivat kaunistaneet Evan pientä kamaria. Seikka oli se,
että herra van Arsdel'in onnettomuus herätti suurta osan-ottavaisuutta,
ja muuan velkojista, jonka kanssa olin ennestään tuttu, laittoi niin,
että nämät taulut myytiin niin halvasta hinnasta, että minä voin ostaa
ne. Ne olivat alituisena, suurena ilon lähteenä sekä vaimolleni että
minulle. Kumminkin neljä kertaa, neljänä eri päivänä, otin ne alas
seinältä ja ripustin ne taas uudestaan, ennenkuin löysimme niille aivan
mieluisan paikan.