Hää-matka.
Hää-matka -- mikä se on? Se on matka kaikkiin kalliimpiin ja komeimpiin
ravintoloihin ja kylpy-paikkoihin, se on huolenpito matka-laukuista ja
hattu-koteloista, se on uusien pukujen näytteleminen, joita tätä
tilaisuutta varten on valmistettu kolme aivan erinlaatuista joka päivän
varaksi. -- Tuo on kaikki sangen oivallista, ja tosi-rakkaus ehkä sopii
hyvinkin yhteen sen kanssa. Monet, jotka todella ovat rakastaneet
lämpimästi, ovat tehneet tällaisen matkan, eivätkä ole siitä
pahentuneet, sillä kaikki muu on sangen vähästä arvosta siinä, jossa
tosi-rakkautta löytyy.
Mutta, kun halu saada näytellä noita eri pukuja on ainoa peruste
avio-liittoon, tahi kun tällaisella matkalla tuhlataan niin paljon
varoja, kuin tarvittaisiin kotoisen onnen perustamiseksi, silloin ovat
tuollaiset matkat ainoastaan puhdasta onnettomuutta.
Mutta tästäkin huolimatta on mielestäni halpaa panna kalliimmat ja
juhlallisimmat päivät ihmis-elämässä altiiksi jokapäiväsyyden
uteliaille katseille. Yhdistys vaimon ja miehen välillä on mielestäni
niin pyhä, että sen ensi hetket vaativat hiljaista yksinäisyyttä,
kaukana jokapäiväisen elämän hälinästä.
Näille molemmille, joista toinen on toisellensa kalliimpi kuin koko muu
maailma, on luonnon hiljaisuus paras seura. Turve-penkit ovat heille
mieluisammat kuin komeimman ravintolan hienot huone-kalut ja oravat
ja peipposet sopivat heille paremmin seuralaisiksi kuin meluava
"hieno-maailma,"
Ilo ja tyytyväisyys vallitsi meidän häissämme. Monet ystävälliset kädet
olivat koristaneet kirkon ihanilla, hyvän-hajuisilla kukilla. Jim
Fellows ja monet muut perheen ystävät olivat tehneet parastansa, ja
olivat onnistuneetkin saada kirkon erittäin komeaksi. Hää-vieraina oli
ainoastaan sukulaisia ja parhaimpia ystäviämme, ja kaikki liiallinen
komeus ja ylellisyys oli vältetty. Kaikki vanhemmat sukulaiset itkivät,
niinkuin he tavallisesti tekevät tuollaisissa tilaisuuksissa, mutta
enimmät kyynelet valuivat toki Maria-tädin silmistä, sillä hän katseli
yhä vaan yhdistystämme synkimmältä kannalta. Aina siitä saakka, kun tuo
onnettomuus kohtasi herra van Arsdel'ia, oli hänellä kauheimpia
ennustuksia tulevasta kohtalostamme, ja hän piti kaikki ilon ja
tyytyväisyyden osoitteet sopimattomana ilveenä kovan onnen kanssa.
Mutta Maria-tädin hautiais-naama ei voinut häiritä iloamme, ja Jim
Fellows oli tavallista oivallisempi ilon ja naurun matkaan saamisessa,
ja päivä olikin mitä hupaisimpia voin muistaa.
Ainoastaan päivän matka oli Newyorkista tuohon vanhaan, yksinkertaiseen
asema-paikkaan, josta tie poikkesi New Hampshire'en. Rautatiellä täytyi
minun olla koko päivän, ruhtinattareni tahdon mukaan, niin jäykkä kuin
mahdollista. Tuskin sain istua hänen vieressänsä, ja kun varoimme, että
muut voisivat kuulla keskustelumme, puhelimme mitä jokapäiväisimmistä
asioista.
Meidän häämme pidettiin tuossa varsinaisessa hääkuukaudessa, ja tiemme
kulki samaa suuntaa kuin kaikki muutkin vastanaineet matkustavat;
senpätähden näimmekin alituisesti ylen onnellisia nuoria pariskuntia,
joiden liialliset hyväilykset melkeen inhoittivat Evaa. Penkillä meidän
vastapäätä nojasi onnellinen avio-mies päänsä puolisonsa olkaa vastaan
ja vieressämme istui nuori morsian, joka autuuden hurmaamana painoi
kähärähivuksisen päänsä sulhonsa rinnalle.
"Kuinka ilettävältä ja vastenmieliseltä tuo näyttää!" kuiskasi Eva
korvaani.
"Armahani", vastasin minä, "emmehän voi sille mitään."
"Emme, tosin kyllä; mutta en ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat
tuolla tavalla käyttää itseänsä!" lausui hän.
"Ollaan me järkevämpiä!" lohduttelin minä.
Iltapuolella saavuimme vuoriseudun laidalle, jossa erosimme
rautatiestä, ja josta jatkoimme matkaamme posti-vaunussa. Me saavuimme
tuohon ihanaan seutuun, jossa tiet kulkevat kovalla kalliolla, jossa
kuuset ja muratit kasvavat vuorien rinteillä, jossa hopeankirkkaat
kosket hyppelevät kivien välissä ja kristalli-puhtaat purot lirisevät,
ja jossa kansa on yksinkertainen tavoiltansa, mutta sydämellisesti
ystävällinen. Pian huomasimme, että olimme kaukana tuosta
teeskennellystä maailmasta. Me istuimme vieretysten posti-vaunun
katolla ja kuljimme eteenpäin kuin lintupari puiden oksain läpi,
katsellen alas varjoisiin metsä-polkuihin laaksossa. Eteenpäin yhä
riensimme, vapaina teeskennellyn maailman pakosta. Me välitimme yhtä
vähän puvustamme kuin orava- tahi peippos-pari. Me unhotimme, että
löytyykään maailmaa katsojineen, me olimme kuin kotonamme vapaassa
luonnossa, jonka vieraan-varaisuutta mielimme nauttia.
Highland, jossa äitini asui, oli päivän matkan päässä, valko-vuorien
kauniimmassa seudussa.
Hiljaa kuljimme eteenpäin ja nautimme ihanasta matkastamme.
Iltapuolella saavuimme äitini hiljaiseen kotiin. Säteilevin silmin
riensi hän meitä vastaan tervehtimään uutta tytärtänsä, jonka minä
ihastuneena laskin hänen syliinsä.
Pieni kylämme oli niin hiljainen ja aivan entisellään! Tuolla oli
kirkko, jossa isäni ennen saarnasi; tuossa seisoivat vielä samat talot,
siellä elivät vielä samat henkilöt, joita minä lapsuudessani olin
tuntenut; tässä vanha tavara-aitta ja tuossa ravintola, jonka kyltti
kiikkui kitisten tuulessa. Ja, parhaimpana kaikista, tuossa oli
Jaakko-enon kartano, jossa löytyi kirjoja joka sopessa, hiljaisilla,
mukavilla huoneillansa, tutulla vieraan varaisuudellaan ja
juhlallisella rauhallisuudellaan. Tämä oli paratisi, jonne sain viedä
Evani lepoon ja rauhaan.
En voi kertoa kuinka ihania ne päivät olivat, joita me nyt vietimme
kodissamme! Koulu-lasten tavoin kuljimme käsi-kädessä kaikkialla ja
kävimme kaikissa lapsuuteni mielikki paikoissa. Siellä, jossa pienen
lapsuuteni morsiamen kanssa olin poiminut keltaisia liljoja ja punaisia
mansikoita, siellä mekin noukimme niitä nyt. Sama peipponen, istui
vieläkin tuon vanhan puun korkeimmalla oksalla, liverrellen laulujansa,
aivan samoin kuin muinoin, kun Susie'n kanssa makasimme heinikossa ja
kuuntelimme sen laulua. Luulinpa itseni äkkiä muutetuksi poika-vuosieni
onnellisiin päiviin, niin elävästi herätti nuori puolisoni muistojani
aikaisimman lapsuuteni pienestä morsiamesta. Me olimme aivan kuin
lapsia, jotka elävät nauttien valoisasta nykyisyydestä, vähintäkään
pelkäämättä tulevaisuutta.
Joka kerta, kun palasimme matkoiltamme, otti äitimme, ilosta säteilevin
kasvoin, meitä vastaan, hän hymyili aina niin sydämellisesti ja otti
osaa iloomme. Jaakko-eno oli yhtä kuiva ja satirinen kuin ennenkin,
mutta katseli kuitenkin onneamme teeskentelemättömällä ihastuksella.
"Nyt olet oikean löytänyt, Harry", sanoi hän minulle. "Hänestä tulee
oivallinen puoliso. Sinä olet onnen poika, kun kaupungin tyttöjen
joukosta tapasit sellaisen naisen."
Pian laittoi Eva itsellensä soman ja hyvin mukavan vuori-puvun, joksi
hän sitä kutsui, ja johon puettuna hän kiipeili kanssani kaikkialla
vuoristossa. Me tunkeusimmekin kaikkialle, tutkimme rotkojen ja metsäin
salaisuudet.
Eno lainasi meille hevosensa ja vaununsa ja äitimme varusti meitä
hyvällä eväällä, niin että me usein matkustimme pari päivää
vuoristossa, jolla ajalla haimme ja ihailimme kauniimpia näky-aloja.
Kun täten nautimme vapaassa hiljaisessa luonnossa luonnon ihanuutta,
opimme aina tuntemaan kumppalimme perinpohjaisemmin, kuin seura-elämän
teeskennellyissä piireissä. Kun olemme kaukana maailman tohusta, kun
puhdas, ihana tuoksu ympäröi meitä, silloin kohoaa sisimmässämme
piileilevät jalot ja puhtaat tunteet pinnalle, ja mietteitämme
vaihtamalla tuomme silloin esiin parhaimmat sielumme ominaisuudet.
Kun Evan kanssa olin kaukana ikivanhan metsän siimeessä, jossa jalkamme
vaipui mattoon, joka oli taidokkaammin tehty, kuin paras taideteos,
jossa nuot ikivanhat puiden rungot olivat päällistetyt hienolla
sammal-kuteella, jossa linnut lauloivat joka oksalla -- silloin tuntui
ikääskuin olisimme olleet pois koko maailmasta, ikääskuin olisimme
muutetut paratiisiin, ja täällä tumman vehreäin kuusten suojassa voimme
vapaasti tehdä päätelmiämme muusta maailmasta.
Tuo rohkea yritys päättää käsi-kädessä elää erillään tämän maailman
turhuudesta ja loistosta, elää ainoastaan sydämen todellisen onnen
vuoksi, sai täällä uutta virkistystä, uutta voimaa. Luonto hymyili
suopeasti liitollemme. Kukin heinän korsi, jota tuuli tuuditteli, kukin
tuoksuva kukka-pensas, kukin visertelevä lintu, kuului kukin tavallansa
kuiskaavan meille: "se on oikein tehty!"
"Luulenpa varmaan", sanoi Eva, kun kerran istuimme eräällä autiolla
paikalla, josta komea koski näkyi etäällä, "että löytyy sangen monta,
jotka suuresti surkuttelevat minua. Isäni on kadottanut rikkautensa,
minä olen mennyt naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole muita rikkauksia
kuin sisäiset, ja meillä ei ole varaa oleskella Niagaran luona tahi
jossakin muussa loistavassa seudussa, jossa rikkaat vastanaineet
viettävät lempiviikkonsa, emmekä myöskään voi oitis Newyorkiin
tultuamme itse pitää suuria pitoja, emmekä käydä sellaisissa."
"Voi Eva van Arsdel parka, miltä onnen kukkulalta etkö sinä ole
vaipunut!" huudahdin minä.
"Maria-täti parka!" jatkoi Eva. "Minua todellakin surettaa hänen
tähtensä. Hänkin rakasti minua tavallansa -- samoin kuin kaikki muut
ihmiset rakastavat, se on, he tahtovat, että olisimme onnellisia sen
kautta, että teemme mitä he tahtovat. Hän oli määrännyt minulle rikkaan
naimisen ja kuvitellut mielessään, että minä, häiden vietettyä, jotka
olisivat komeammat kuin mitkään tähän asti vietetyt häät, olisin
loistavana tähtenä Newyorkin loistavissa piireissä. Nyt on kaikki nämät
hänen toiveensa menneet mitättömiin. Arvaas kuinka katkeralta se mahtaa
tuntua! Minä mielelläni lohduttaisin häntä ja sopisin hänen kanssaan,
mutta hän ei voi antaa minulle anteeksi mitä olen tehnyt. Kun hän
lähtiessämme suuteli minua, luin selvään hänen kasvoillansa sanat: 'Jos
tahdot mennä perikatoon, niin mene, minä en sitä voi enää estää'."
"Mutta ehkä hänen mielensä muuttuu, kun hän näkee kuinka onnellisia me
olemme", sanoin minä.
"Minä pelkään ett'ei hän sitä tee. Maria-täti ei voi käsittää, että se
voisi olla onnellinen, jonka täytyy alkaa taloutensa yksinkertaisella
villa-matolla laattialla. Hän pitää sitä varsin sopimattomana ja
ymmärryksen puutteena, että olemme onnellisia sellaisessa tilassa. Minä
ai'on juuri tuollaisessa tilassa olla hyvin onnellinen; luonnollisesti
tulen minä alati loukkaamaan hänen moralista tunnettansa, ja, niinkuin
jo äsken sanoin, tahtoisin välttää sitä, sillä minä pidän paljon
Maria-tädistä, ja se huolettaa minua, ett'en voi tehdä hänen mielensä
mukaan."
"Arvattavasti on mahdotoin saada häntä käsittämään, mikä aarre
meillä on toisissamme ja rakkaudessamme tähän iloiseen, raittiisen
luonto-elämään", sanoin minä.
"Niin, se on mahdotointa. Maria-tädin käsitys matkasta vuoristossa on
se, että istumme hienoimmassa puvussamme ravintolan akkunan luona ja
katselemme vuoria. Hän ei varmaankaan viitsisi kastella kenkiänsäkään
nähdäkseen näitä kauniita maisemia. Varmaan tuo hyvä sielu nyt valvoo
kaiket yöt surren onnettomuuttani, ja vaivaa aivojansa ajattelemalla
kuinka voisimme helpoimmalla tavalla viettää loistavaa elämää."
"Ja sinä olet vapaa ja iloinen kuin rastas."
"Niinpä olenkin. Minä en toivo mitään hartaammin, kuin että voisimme
asua jossakin näistä pienistä vuorikaupungeista, niinkuin äitisi ja
enosi tekevät. Minä rakastan näitä yksinkertaisia, ystävällisiä luonnon
lapsia."
"Mutta kun emme voi asua täällä, täytyy meidän koettaa valmistaa
itsellemme Newyorkissa pienen, yksinkertaisen, ystävällisen ja
vilpittömän kodin, samallaisen, kuin kodit täällä ovat."
"Niin, sen kyllä teemmekin", vastasi hän; "kun vaan päätämme olla
vapaita, niin olemmekin vapaita. Tämäpä onkin avio-liiton etuja. Yksin
eläessämme olemme jäsenenä jossakin perheessä, ja meidän täytyy seurata
sitä, minne se matkustaa. Mutta nyt kun olemme naineet, voimme aivan
seurata omaa tahtoamme, sillä olemmehan kuningas ja kuningatar omassa
valtakunnassamme. Oman kotimme saamme järjestää miten itse tahdomme ja
hallita aivan yksivaltaisesti siinä."
"Se on aivan totta", vastasin minä. "Tästä lähin kutsutaan sinua ja
minua Henderson'in perheeksi, ja ihmiset kertovat että Henderson'illa
tehdään niin tahi niin, ja Henderson'illa ei tehdä niinkuin muualla.
Meitä tutkitaan aivan kuin jotakin uutta valtiota."
"Niin kai!" sanoi Eva innokkaasti; "ja kun he ovat kyllin tutkineet
leveys- ja pituus-asteemme, maanlaadun ja tavat valtakunnassamme
päättävät he, voivatko käydä meitä tervehtimässä tahi ei."
"Ja sinä et laisinkaan pelkää vaikka meistä sanottaisiin: 'voi kuinka
nuot Henderson'it ovat omituisia ihmisiä!'"
"En vähintäkään, niinkauan kuin tuo ihmeteltävä omituisuus on
ainoastaan joku omituisempi mukavuus", vastasi Eva. "Jokapäiväis-huone,
esimerkiksi sellainen kuin Jaakko-enosi, räiskyvällä tulellaan pienessä
uunissa, kirjoillaan ja yksinkertaisilla aterioillaan, olisi jotakin
varsin outoa Newyorkissa, jossa ei tulla toimeen ilman suuria peilejä,
marmori-levyjä, silkki-tupsuja, damastikartiineja ja ilman suurta
joukkoa mukavia ranskalaisia nojatuoleja, joita ympäröi ylellisyyden
haudankaltainen pimeys. Nyt minä ai'on asettaa kotini aivan samalle
yksinkertaiselle kannalle, kuin kodit täällä ovat; meidän
vierashuoneemme on oleva valoisa, vilkas, laaja ja vapaa ylellisistä
koristeista, kullattuna ainoastaan auringon kultaisilta säteiltä, aivan
niinkuin äitisi vieras-huone on. Kuinka ihanasti miellyttävältä eikö
kaikki näytä äitisi kodissa hämärässä, kun me kaikki istumme valkean
ympärillä ja liekki valaisee tauluja ja kirjoja ja antaa niille
tuollaisen uneksuvan hohteen."
"Sinä olet pieni runoilija, lemmittyni; sinun toimenasi on nyt muuttaa
elämän prosan runoudeksi."
"Niin, ja sitä kutsun minä naisen tehtäväksi maan päällä. Meidän
naisien 'kutsumus' tässä maailmassa on, minun ajatukseni mukaan, tehdä
elämän suloiseksi, salata, peittää kaikki mikä on kovaa, kuivaa ja
prosaillista elämässämme ja tuoda esiin sen runolliset, valoisat
puolet. Minun mielestäni pitäisi naisen olla, niinkuin Hawthorne sanoo,
'elämän sulostaja'."