Ilta ennen häitämme.
Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla
siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa
yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.
Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen,
on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun
häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää
kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat
kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa
tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe,
joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa
hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan
kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa
hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.
Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän
sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa.
Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi
kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät
tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit
auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen
onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi
pian kaikkien pilkkana.
Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van
Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin
rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen
onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka
tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla
sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe
joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo
komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän
häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä
näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo
New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen
muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä
asui.
Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet
ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto,
jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja
osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet
hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.
Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van
Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van
Arsdel'in kanssa. -- Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.
"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon
sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää
ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden
välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous,
ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."
"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta",
sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."
"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on
tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne
nyt!"
Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.
"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle
koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen
valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä
on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en
koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän
tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän
vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli
minua!"
"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.
"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. -- Mutta mitä pidät
morsius-puvustani?"
"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin
joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi
haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."
"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi,
kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery
sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla,
jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa
keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"
"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.
"Sinä et ihmettele -- sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."
"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi
estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä
pilven-tapaisissa koristeissa."
"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun
pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä
ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet,
teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta,
korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.
"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän
levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut
naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten
sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."
"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."
"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta
monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua
tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet
miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle,
jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä,
kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada
hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun
luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."
"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä
lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."
"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu
huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello
yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin
käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja
kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat
jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka
ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi.
Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että
sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen
kaikki kysymykset ja vastaukset."
Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa
ja katseli minua silmiin.
"_Totella_, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja
minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet _sinä_ aina
totellut minua."
"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on
mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana _totella_ olekaan tarpeen
heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella,
sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään
lakiin."
"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin.
Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi,
että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore
jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin
edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja
pitää kaikki mitä lupaamme."
"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä
pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."
"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman
vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi
siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana
avio-puolisonasi."
"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos
lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos
tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä
antaa minulle; minä en vaadi mitään."
"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"
"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia
vastaan."
"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja
vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"
"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen
lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka
vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää
muuta, kuin että hänen on totteleminen."
"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"
"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla,
minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla
kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee,
että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja
kuuta."
"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin
jokaisessa eri asiassa."
"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt
puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää,
jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka
kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman
mielensä mukaan."
"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa
seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo
enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa
paremmin, kuin mies."
"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä,
jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa
kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan
kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja
nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan
korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia
seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa,
sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin
ruumiillista voimaansa."
"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka
käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet
suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei
vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."
"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme
kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo
vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on
puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on
vaillinaista."
"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä
joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran
croquet-pelissä tein, muistathan?"
"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti
hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä
innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan
huoletoin minusta."
"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi --
mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut.
Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen
päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän
on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut,
että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään
muuta, kuin Sofie'ta."
"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.
"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel
oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta
että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden
tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."
"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.
"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle
hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia,
kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"
"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat
huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä
kosijoita."
"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja,
jonka sain tänä iltana."
Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi
Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki
teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.
"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista
hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"
"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan
silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää
omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"
"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen
kuin me?"
"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen
aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"
"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in
kaltaista?"
"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin
Jim'iltä", vastasin minä.
"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa
huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi
häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko
itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta
vaan, niin olen varmaankin hukassa."
"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä
sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa
kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä
ilveilemättä."
"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli,
että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän
pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän
ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin
tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim
mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"
"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi
luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen
ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että
hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla.
Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään
pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan
uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien
toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."
"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia,
vakavia perusteita."
"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo
ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän
toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien
perusteiden johdosta."
"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan
suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi
mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä,
ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja
hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."
"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin
minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä
kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden,
sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla
vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina,
niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä
levolle ja maata oikein makeasti."
"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta
matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen
vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään
itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät
ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."
"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen
huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."
"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi
minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä
luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea
sanomalehdet _ensin_ ja antaa minulle ne sitte -- se on myöskin tärkeä
huomattava."
"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle
kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin
kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit
pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"
"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla
ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."
"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme.
Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat
yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä
pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme
ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän,
lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan
vastanaineita.
"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota,
toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä
ja hyvissä tavoissa."
Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen
päivä oli lopussa.