KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Ilta ennen häitämme.

Jos romanit ovat kuvauksia todellisesta elämästä, täytyy meidän tulla

siihen päätökseen, että askel rikkaudesta köyhyyteen ei ole Amerikassa

yhtäsuuri onnettomuus, kuin muualla maailmassa.

Jos miljonain omistaja Englannissa esimerkiksi äkkiä joutuu köyhyyteen,

on sen seuraukset melkeen samat, kuin jos hän olisi tehnyt jonkun

häpeällisen rikoksen. Jos jonkun vanhan mies-paran äkkiä täytyy jättää

kaiken omaisuutensa velkojilleen, lopettavat kaikki tuttavat

kanssakäymisensä hänen kanssaan. Ei kukaan käy enää hänen vaimoansa

tervehtimässä, eikä ole häntä tuntevinansakaan kadulla, ja se perhe,

joka hyväili tytärtä ja suuteli maata hänen jalkainsa alla, saadaksensa

hänet poikansa puolisoksi, pakoittavat tämän poikansa luopumaan

kaikesta tuttavuudesta tuon tyttären kanssa, ja jos hän kuitenkin ottaa

hänet vaimoksensa, karkoittavat he poikansa pois kodistaan.

Amerikassa on päinvastoin. Mies voipi asioissansa köyhtyä, mutta ei hän

sentähden kadota ystäviänsä, kunniatansa ja arvoansa yhteiskunnassa.

Hän muuttaa pienempään asuntoon, saapi jonkun toimen, jolla hän voipi

kunniallisesti elättää itseänsä, ja tuttavat ja ystävät käyvät

tervehtimässä hänen vaimoansa aivan kuin ennenkin. Ystävät ja naapurit

auttavat heitä kukin voimainsa mukaan, ja nuori mies, joka tuollaisen

onnettomuuden tapahtuessa murtaisi liittonsa tyttären kanssa, olisi

pian kaikkien pilkkana.

Newyorkin arvokkaimmat miehetkin kunnioittivat suuresti herra van

Arsdel'ia. Hänen luusimatoin kunniantuntonsa ja järkähtämätöin

rehellisyytensä vaikuttivat, että kukin otti osaa hänen

onnettomuuteensa. Yhdistetyillä voimilla hankittiin hänelle paikka

tulli-virastossa, josta hän voisi saada riittävät tulot. Sanalla

sanoen, siihen aikaan kun häitäni varustettiin oli van Arsdel'in perhe

joutunut rikkaudesta asemaan, jossa he auttavasti tulivat toimeen. Tuo

komea kartano Fifth Avenue'llä oli jo myytäväksi ilmoitettu ja meidän

häiden piti olla tämän perhe-draman viimeinen näytös, tällä

näyttämöllä. Oitis häittemme jälkeen oli aikomuksemme lähteä äitini luo

New Hampshire'n vuori-seutuun ja herra van Arsdel aikoi perheineen

muuttaa kesäksi tuonne vanhaan kartanoon, jossa hänen äitinsä vielä

asui.

Häitämme valmistettiin kuitenkin sangen suurella ilolla, ja monet

ystävät ja sukulaiset näyttivät suurta osan-ottavaisuutta. Avio-liitto,

jonka tosi lempi solmii, herättää aina aistinmukaista hellyyttä ja

osan-ottoa muiden puolelta. Evasta oli kaikki hänen tuttavansa pitäneet

hyvin paljon, senpätähden saikin hän suuren joukon lahjoja kaikkialta.

Vihdoin läheni tuo tärkein kaikista päivistä ja minä astuin van

Arsdel'in palatsin portaita ylös, viettääkseni viimeisen illan Eva van

Arsdel'in kanssa. -- Hän tuli minua vastaan kamarinsa ovella.

"Sepä oli hyvä että tulit, Harry", sanoi hän; "Minulla on niin paljon

sinulle kerrottavaa. Portin kello on soinut alituisesti kaiken päivää

ja lahjoja on oikein satamalla satanut. Meillä on kaksittain talouden

välttämättömimpiä tarpeita. Suola-astioitakin on semmoinen paljous,

ett'en ole joutunut niitä lukemaankaan."

"Tuo on kaikki varsin hyvin! Suola on kuvaus vieraanvaraisuudesta",

sanoin minä. "Suola-astioita siis ei voi koskaan olla liiaksi."

"Ja katsos tänne, Harry", jatkoi hän, "hää-hame on jo tullut. Tullery on

tuskin koskaan ennen niin tarkkaan täyttänyt lupaustansa. Katsos tänne

nyt!"

Erään istuimen yli oli levitetty aivan kuin pilvi hienosta kankaasta.

"Kaikki tämä on lahja Idalta. Hän on lahjoittanut minulle

koko morsius-puvun ja Tullery-parka on tehnyt parastansa sen

valmistamisessa, vaikka hän neuloikin sitä kyynelet silmissään. Hänellä

on hyvä sydän ja näkyy todella kiintyneen minuun, ehkä sentähden ett'en

koskaan torunut häntä, vaikk'ei hän aina pitänytkään sanaansa. Meidän

tyttöjen kautta on hänellä aina ollut hyvät tulot; eipä ihme jos hän

vähän sureekin meitä. Uskotko Harry, tuo vanha vaimo oikein suuteli

minua!"

"Se ei minua laisinkaan ihmetytä", vastasin minä.

"Minäkin olin hyvin hellä hänelle. -- Mutta mitä pidät

morsius-puvustani?"

"Mitäkö pidän siitä? se on kuin aamu-pilvi, kuin pyhyyden puku, kuin

joku selittämätöin autuudensalaisuus! Tuntuupa juuri kuin se mielisi

haihtua ilmaan, ennen huomeista päivää."

"Hui, kuinka kauheata, Harry! Sinä et saa ajatella noin synkästi,

kaikista esineistä, joita näet. Aukaise silmäsi ja huomaa, että Tullery

sulasta armosta on kaunistanut hameeni aivan uusilla koristeilla,

jommoisia muut tytöt eivät vielä ole nähneetkään. Se on hänen omaa

keksintöänsä. Sano, eikö se ole viehättävä?"

"Erittäin viehättävä!" vastasin tottelevaisesti.

"Sinä et ihmettele -- sinä et ole oikein herännyt vielä, luulen minä."

"Minä ihmettelen, minä ihailen, teen mitä vaan tahdot; mutta en voi

estää, että tuntuu juuri kuin sinä haihtuisit, katoaisit näissä

pilven-tapaisissa koristeissa."

"Mitä? Kylläpähän pian huomaat, että minä sekä näyn, että tunnun

pienenä, pistäväisenä okana kyljessäsi. Mutta katsos nyt tänne, täällä

ovat jalkineeni!" ja tämän sanoessaan asetti hän eteeni pienet,

teräväkärkiset, miellyttävät jalkineet, valkoisesta silkki-kankaasta,

korkeilla koroilla ja säihkyvillä helmi-soljilla.

"Mutta tule nyt, Harry", jatkoi hän vilkkaasti; "minä olen vähän

levotoin huomeisen päivän tähden. Sinä et ole koskaan ennen ollut

naimisissa, senpätähden on parasta, että saat vähän opetusta, miten

sinun tulee käyttää itseäsi huomenna."

"Myönnän", vastasin minä, "että olen hyvin outo tuossa asiassa."

"Luonnollisesti; mutta minä olen ollut morsiusneitsyeenä monta

monituista kertaa ja olen nähnyt kaikki, joka voipi tapahtua

tuollaisissa hupaisissa tilaisuuksissa. Minä olen nähnyt kuinka monet

miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle,

jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä,

kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada

hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun

luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."

"Hyvä, hyvä, neuvo minulle tarkasti miten minun tulee tehdä, ja minä

lupaan oppia kaikki aivan ulkoa."

"Kuule sitte, ystäväni", lausui hän. "Kaikki on jo valmistettu

huomeseksi; vaunut tulevat kello kymmenen ja juhla-menot alkavat kello

yksitoista. Kirkon ovella muodostuu seura seuraavalla tavalla. Ensin

käypi Jim Fellows ja Alice, sitte äiti ja sinä, sitte isä ja minä, ja

kun me tapaamme toisemme altarin luona, niin ota vaari minne asetat

jalkasi, ett'et astu liinikolleni etkä tylli-liepeilleni, sillä vaikka

ne ovatkin utu-pilvien kaltaiset, et sinä toki voi astua niiden läpi.

Laita myöskin niin, ett'eivät hansikkaasi istu kovin lujassa, ja että

sinulla on sormus oitis käsillä. Nyt ystäväni, kertokaamme vihkimisen

kaikki kysymykset ja vastaukset."

Me luimme ne tarkasti läpi; äkkiä osoitti Eva sormellansa erästä sanaa

ja katseli minua silmiin.

"_Totella_, Harry", lausui hän, "eikö tuo ole omituinen sana sinun ja

minun välillä? Minä en voi sitä ymmärtää. Tähän saakka olet _sinä_ aina

totellut minua."

"Niin, näetsen, Eva, aina siitä saakka kun Aatami otti omenan Evalta on

mies totellut vaimoa; senpätähden ei sana _totella_ olekaan tarpeen

heidän lupauksessaan. Muu ei auta, vaimojen täytyy luvata totella,

sillä heidän hentoja, hienoja olentojansa ei voi sitoa mihinkään

lakiin."

"Mutta, Harry, tästä sanasta voin järkevästikin kertoa sinulle jotakin.

Tytöt ovat usein hyvin vallattomia! Jane Seymour esimerkiksi kertoi,

että hän lausui 'olla iloinen' 'totella' sanan sijaan ja Maria Elmore

jätti koko sanan mainitsematta. Mutta kun seisomme Herran alttarin

edessä ja teemme lupauksen, niin tulee meidän käsittää mitä sanomme ja

pitää kaikki mitä lupaamme."

"Kultaseni, jos pelkäät tätä juhla-menoa, niin jätetään se tykkänänsä

pois. Sivili-aviot ovat nykyaikaan hyvin tavallisia."

"Älä puhu tuosta mitään, Harry! Minäkö menisin naimisiin ilman

vihkimistä kirkossa. Mitäs ajattelet? Minä puolestani en voi

siihen myöntyä; enpä pitäisi siinä tapauksessa itseäni oikeana

avio-puolisonasi."

"Niinkuin tahdot, pieni kuningattareni, tehdään niinkuin tahdot. Jos

lupaat totella minua olen varsin kiitollinen tästä kunniasta; ja jos

tuo lupaus antaisi minulle joitakuita oikeuksia, niin saat sinä niitä

antaa minulle; minä en vaadi mitään."

"Mutta mitä nainen lupaa, kun hän alttarin edessä lupaa totella?"

"Hän lupaa totella miestänsä kaikessa, joka ei sodi jumalallista lakia

vastaan."

"Mutta tarkoitetaanko sillä, että hänen joka tapauksessa kun mies ja

vaimo ovat eri mieltä, täytyy mukautua miehensä mielen mukaan?"

"Jos hän on tehnyt niin tyhmästi, että hän on antanut tuollaisen

lupauksen miehelle, jolla ei ole järkeä eikä kunniantuntoa ja joka

vaatii että hänen tahtonsa on vallitseva kaikessa, niin en voi ymmärtää

muuta, kuin että hänen on totteleminen."

"Mutta sellaisien henkilöiden välillä kuin sinä ja minä olemme, Harry?"

"Meidän kaltaisten henkilöiden välillä, armahani, ei tuolla sanalla,

minun ymmärtääkseni ole vähintäkään arvoa. Totteleminen ei voi tulla

kysymykseen muualla kuin siellä, jossa käsketään, ja mitä siihen tulee,

että minä käskisin sinua, niin voisin yhtähyvin käskeä aurinkoa ja

kuuta."

"Mutta, tiedäthän Harry, että me emme aina voi ajatella aivan samoin

jokaisessa eri asiassa."

"Silloin keskustelemme asiasta, ja se, joka esittää parhaat syyt

puolustukseksensa, vallitkoon. Olkaamme niinkuin kaksi hyvää ystävää,

jotka kokevat edistää jotakin pyrintöä; tutkikaamme asiaa joka

kannalta, siten saapi väliin toinen, väliin taas toinen asian oman

mielensä mukaan."

"Mutta, Harry, tämä ei ole aivan selvänä minulle. Miksi raamatussa

seisoo, että vaimon aina tulee totella? Perhe-asioissa tietää vaimo

enin, hän voipi siis arvostella kutakin perhettä koskevaa asiaa

paremmin, kuin mies."

"Tämä määräys on, minusta nähden, yksi noista laajoista määräyksistä,

jotka ovat selvän järjen avulla tulkittavat. Alhaisemmissa

kansan-luokissa, jossa raaka voima on vallan päällä, on vaimo aivan

kokonansa miehensä alamainen, ja ainoastaan kuuliaisuudella ja

nöyryydellä saattaa hän ylläpitää rauhan kodissaan. Mutta ihmiskunnan

korkeimmissa piireissä, joissa mies ja vaimo ovat toistensa uskollisia

seurakumppalia ja vertaisia, siellä ei tuo käsky vaikuta mitään pahaa,

sillä ei mies koskaan tahdo käyttää sitä hyväksensä, yhtävähän kuin

ruumiillista voimaansa."

"Nyt ymmärrän", virkki Eva, "tämä käsky on samaa laatua kuin se, joka

käskee lasten tottelemaan vanhempiansa. Kun lapset ovat kasvaneet

suuriksi, joutuneet naimisiin ja saaneet omat kodit, silloin ei

vanhemmat enää muistakaan koko käskyä."

"Aivan niin, ystäväni", vastasin minä; "sinä ja minä olemme

kristillisen kirkon täysikasvuisia lapsia, ja käsky totella on tuo

vanha kuori, jonka sisällä lemmen kukka kasvoi, mutta kun tämä on

puhjennut, kun täydellisyys on astunut esiin, katoaa se, mikä on

vaillinaista."

"Siispä, Harry, saan minä vapaasti lausua ajatukseni, ja ehkäpä

joskus saan karkoittaa pallosi kentän ulkopuolelle, niinkuin kerran

croquet-pelissä tein, muistathan?"

"Se on varma. Käytöksesi tuossa pelissä, kaunis Evaseni, muistutti

hyvin paljon perheen-emännän ankaruudesta; ja kun huomasin millä

innolla sinä ahdistit palloani aloin jo toivoa, ett'et ole aivan

huoletoin minusta."

"Täytyy tunnustaa, että oli erittäin hauskaa ahdistaa sinun palloasi --

mutta tuosta muistuu mieleni suuri uutinen, jota en vielä ole kertonut.

Sofie ja Sydney ovat jo kihloissa! Sofie tuli tänään edellä puolen

päivää luokseni ja toi minulle tämän soman ametistiristin lahjaksi. Hän

on oikein hurjasti rakastunut Sydney'hin ja Sydney on niin ihastunut,

että hän vakuuttaa, ett'ei hän koskaan ennen ole rakastanut ketään

muuta, kuin Sofie'ta."

"Tuo tuuli-kela! Mitä hän ajattelee?" kysyin minä.

"Niin, hän on kertonut Sofie'lle, että tuo pieni noita Eva van Arsdel

oli niin lumonnut hänet, että todella luuli rakastavansa häntä, mutta

että tuo noita ei toki voinut saada hereille niitä syviä rakkauden

tunteita, joita hän nyt tunsi Sofie'ta kohtaan."

"No, kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin", sanoin minä.

"Ja näyttääkseen, ett'ei hän vihaa minua, on hän lahjoittanut minulle

hää-lahjaksi vieras-huone koristeita, pöytä-kellon, kukka-vaasia,

kynttilänjalkoja ja paljon muuta. Eikö se ole oivallista?"

"Varsin oivallista!" vastasin minä. "Varmaankin ne suuresti kaunistavat

huoneitamme! Eipä todella ole niin aivan paha, että löytyy hyljätyltä

kosijoita."

"Ei suinkaan; mutta nyt minun täytyy näyttää sinulle Bolton'in lahja,

jonka sain tänä iltana."

Näin sanoen talutti Eva minua kauniiden hyllyjen eteen, joilla seisoi

Longfellow'in, Whittier'in, Lowell'in, Holmes'in ja Hawthorn'in kaikki

teokset, nidottuina kauniisiin kansiin.

"Eikö tuo ollut hyvin tehty häneltä?" kysyi Eva; "Kuinka monta hupaista

hetkeä eikö hän ole tämän kautta valmistanut meille!"

"Oi, jalo ystäväni!" huudahdin minä, ja tunsin kyyneleen kostuttavan

silmiäni; "löytyykö maailmassa ketään ihmistä, joka niin vähän pitää

omasta hyödystänsä, kuin Bolton!"

"Ah, Harry! miks'ei hän saata mennä naimisiin ja olla yhtä onnellinen

kuin me?"

"Ehkä hän sen kerran vielä tekeekin!" vastasin minä. "Mutta, herranen

aika! Ken on antanut sinulle tuon kummallisen muste-astian?"

"Etkö arvaa? Ken muu kuin Jim Fellows; eikö se ole aivan Jim'in

kaltaista?"

"Olisihan minun pitänyt huomaaman, että se ei voi olla muilta kuin

Jim'iltä", vastasin minä.

"Tiedä, Harry, minä pelkään kauheasti, että tuo kujeilija Jim rupeaa

huomenna ilveilemään ja saattaa minut katsahtamaan häneen, tahi

häiritsee minua; sillä kun olen hyvin liikutettu rupean pian joko

itkemään tahi nauramaan ja jos minä näen Jim'in edes vilahdukselta

vaan, niin olen varmaankin hukassa."

"Toivokaamme, ett'ei mitään tuollaista tapahdu", sanoin minä. "Jos minä

sanallakaan varoittaisin häntä kävisi hän vaan kymmentäkertaa

kujeellisemmaksi. Hän on täynnä hulluuksia, eikä voi olla yhä

ilveilemättä."

"Alice torui häntä siitä eilen illalla, ja ainoa seuraus tuosta oli,

että olimme vähällä kuolla naurusta; mutta kuitenkin täytyy meidän

pitää Jim'istä. Aina siitä saakka kun onnettomuus kohtasi meitä on hän

ollut mitä hellin, kohteliain ja osanottavin ystävä. Tuskin odotin

tuollaista häneltä. Mitä arvelet, Harry, tahtoisitko, että Alice ja Jim

mielistyisivät toisihinsa? Onko hän kyllin vakava mieheksi?"

"Jim on omituinen ilmiö", vastasin minä. "Ensi katsahduksella voisi

luulla, että hän on paljaita kujeita ja ilkkuja täynnä, että hänen

ainoa huvinsa on kumota kaikki kunnioitettavat, vanhat säännöt, ja että

hän kokee tekeytyä huonommaksi, kuin hän on, tahi koskaan aikoo tulla.

Mutta, katsoen siihen, että hän on nuori mies, ei Jim'illä ole mitään

pahoja tapoja. Hän ei juo, eipä edes poltakaan. Hän on laadussaan

uutterin ja tarkin työntekijä kaikista Newyorkin sanomalehtien

toimittajista. Hän on myöskin hyvä poika ja hellä veli."

"Mutta, tuosta huolimatta, ei hänellä mielestäni ole todellisia,

vakavia perusteita."

"Jim on nykyaikaisen Newyorkin lapsi, oppilas sen koulusta. Hyvä vaimo

ja hyvä koti voisivat tehdä paljonkin hyvää hänestä, mutta aina hän

toimii enemmän hyvän sydämensä kiihoituksesta, kuin vakavien

perusteiden johdosta."

"Ennen vanhaan, tuon hyvän ajan kestäessä, kun Alice vietti voittojaan

suuressa maailmassa, en koskaan ajatellutkaan, että tuo olisi

mahdollista", virkki Eva; "vasta sitte kun onnettomuus kohtasi meitä,

ja Jim on osoittanut meitä kohtaan niin paljon ystävyyttä ja

hyväntahtoisuutta, olen tullut ajatelleeksi heidän liittymistä yhteen."

"Jättäkäämme se suosiollisien onnettarien käsiin, Evaseni", vastasin

minä; "sitä asiaa emme voi edistää emmekä estää; mutta jos heistä

kerran tulee pariskunta iloitsen minä sydämellisesti Jim'in tähden,

sillä minä pidän hyvin paljon hänestä. Ja nyt, rakas Evani, jos sinulla

vielä on joitakuita neuvoja tahi varoituksia huomiseksi annettavina,

niin tee ne sukkelaan, sillä jo alkaa olla myöhä ja sinun täytyy mennä

levolle ja maata oikein makeasti."

"Voi, olen unohtanut sanoa sinulle, ett'en ai'o käyttää uutta

matka-pukuani, enkä hattuani, enkä mitään, joka ilmaisisi, että olen

vastanaitu! Ja kuules, Harry, sinunkin täytyy opetella käyttämään

itseäsi vanhan, vakaantuneen aviomiehen tavoin. Varokaamme ett'eivät

ihmiset oitis huomaa, että olemme vastanainut pariskunta."

"Tuleeko minun kääntää selkäni sinulle ja lukea sanomalehtiä? Olen

huomannut, että monet naineet miehet tekevät siten."

"Niin; ja jos voisit hyvin ystävällisesti pudistella tomua saappaistasi

minun hameeni-liepeellä, niin auttaisi se hyvin paljon ihmisiä

luulemaan, että olemme jo kauan olleet naimisissa. Sinä voit lukea

sanomalehdet _ensin_ ja antaa minulle ne sitte -- se on myöskin tärkeä

huomattava."

"Pelkäänpä, että minä, jos ohjeitasi seuraisin, menisin liian pitkälle

kömpelyydessäni", sanoin minä. "Ethän tahtone, että minä olisin niin

kohtelematoin tuota kaunista tyttöä kohtaan, että muut gentlemannit

pitäisivät velvollisuutenaan tulla häntä lohduttamaan?"

"En suinkaan; mutta löytyyhän aina keski-suunta. Voimmehan olla

ikääskuin kaksi sukulaista, jotka matkustavat yhdessä."

"Pelkäänpä, että ihmiset sittekin huomaavat oikean suhteen välillämme.

Ensimmäisen päivän matka kulkee samaan suuntaan kuin hää-matkat

yleensä, ja olenpa varma, että me joka kolmannella tahi neljännellä

pysähdys-paikalla näemme jonkun ihastuneen avioparin, josta voimme

ottaa esimerkkiä jos tahdomme, ja, kaikessa tapauksessa, tiedäthän,

lemmittyni, ett'ei siinä yleensä ole mitään pahaa, että ollaan

vastanaineita.

"Eipä olekaan, mutta se on paha jos käytämme itseämme typerästi, jota,

toivoakseni, me emme tee. Tahdon, että olemme esimerkkinä järkevyydessä

ja hyvissä tavoissa."

Kello löi nyt kaksitoista ja ilmoitti että Eva van Arsdel'in viimeinen

päivä oli lopussa.

Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta · 第 47 / 58 题