Rikki-räjähdys.
"Harry, sepä nyt vasta on kirottua!" sanoi Jim Fellows, syösten sisään
huoneeseni. "Sinä olet polttanut puitasi turhaan. Salama on iskenyt van
Arsdel'in perheesen. Ukon miljonat ovat menneet Lightning rautatien
velkojille, ja siinä seisotte te kaikki nyt tyhjin käsin! Menkää nyt jo
kaikki hirteen! Minuakin tämä asia surettaa sangen suuresti".
Ja totta puhuen, ilmaisivatkin Jim'in kasvot niin paljon surua, kuin
oli mahdollista hänen kasvoillensa. "Mutta sinä näyt aivan
rauhallisesti kuuntelevan tätä hirmuista uutista", lisäsi hän.
"Katsos, Jim, minä tunsin aseman jo siiloin, kun kosin. Minä tiesin
mitä piti tapahtuman ja olen iloinen, että se on tapahtunut, koska ei
sitä kumminkaan olisi voitu välttää. Herra van Arsdel sanoi minulle
vilpittömästi, mitä minulla oli odotettavana, naidessani hänen
tyttärensä".
"Ja sinä ai'ot kuitenkin tanssia neiti Eva van Arsdel'in kanssa läpi
elämän, ja elää päivänpaisteesta ja kauniista ilmasta?"
"Ei niin", sanoin minä; "meillä on aikomus näytellä tuota hauskaa
näytelmää _mies ja vaimo_. Minä teen työtä Evan edestä ja annan kaikki,
mitä ansaitsen, hänen huostaansa".
"Kuinka! Ell'ei tuosta vaan syntyisi toista virttä, kun menojen ja
tulojen pitäisi käydä yhteen".
"Sitä me emme laisinkaan pelkää, sen saat nähdä".
"Eva on tähtyläinen tyttöjen joukossa", sanoi Jim, "juuri sitä parasta
lajia. Ja Alice, sitte! Minun tulee kovin sääli häntä! Juuri kun hän
oli astunut ulos maailmaan -- ja niin pulskea tyttö sitte! Mikä
vahinko!"
Tällä hetkellä tuli konttoripoika kirjeen kanssa.
"Evalta", sanoin minä ja avattuani sen, luin siinä seuraavat rivit:
Rakkaani! Myrsky on päässyt valloilleen, mutta ei kukaan meistä vielä
ole joutunut kuolon uhriksi. Isäni ilmaisi tämän äidilleni eilen
illalla, ja äiti meille tänään. Me olemme kaikki päättäneet olla
rohkeita ja levollisia, jott'emme saattaisi vielä enemmän surua
isällemme. Armas isämme! Meidän puolestamme hän ahkeroitsi, meidän
tähtemme oli hän murheellinen, ja nyt me puolestamme olemme näyttävät
hänelle, että me taidamme tyytyä uuteen asemaamme. Tule joutuun tänne.
Äiti sanoo, että hän voi uskoutua sinulle, niinkuin pojallensa. Eikö
tämä ole ystävällistä?
Oma Evasi.
"Minä menen heti sinne", sanoin minä.
"Minä tahtoisin myös jollakin tavalla näyttää sääliväisyyttäni", sanoi
Jim, "mutta mitenkä? Äläpä huoli, minä ostan kukka-kiehkuran Alice'lle,
ja sinä viet sen mennessäsi, monien terveisten kanssa".
Ja tämän sanottuaan juoksi Jim alas minun kanssani, syöksyi kadun
poikki kukka-kauppaan, josta hän kukka-aarteiden joukosta valitsi
suurimman ja kauniimman.
"Minä en millään muotoa olisi tahtonut lähettää hänelle näin
hurjamaista kukka-kiehkuraa silloin, kun hän vielä oli kaikkein
suosimana, mutta nyt olisin valmis tekemään mitä tahansa".
"Jim", sanoin minä, "sinä et ole ainoastaan ystävä myötäkäymisessä".
"En, minä tuen aina heikompaa, se on minun perus-aatteeni; mutta
mene nyt, ja viivy kuinka kauan tahdot. Minä kirjoitan sinun
kirja-ilmoituksesi. Minä tiedän varsin tesmälleen, mitä sinä niistä
lausuisit ja minä teen arvosteluni niin syvämietteisiksi, ett'et sinä
voi eroittaa niitä omistasi".
Kun minä tulin van Arsdel'in taloon, luulin heti ilmassa tuntevani,
että jotain ratkaisevaa oli tapahtunut; sillä siellä tuntuu
tavallisesti omituisemmalta, missä jotain merkillistä on tapahtunut.
Tuo kulta-nauhoilla varustettu palvelija, joka aukaisi oven minulle,
oli niin yksitotisen ja surullisen näköinen, kuin hautiaisvieras.
"Neiti Eva on kamarissaan", sanoi hän, "mutta neiti Alice ei ole vielä
tullut alas".
Minä lähetin hänelle kukka-kiehkuran sekä terveisiä herra Fellows'ilta,
ja riensin Evan luo.
Minä tapasin hänet pienessä "Italiassaan". Hän oli hiukan vaalea ja
hyvin totisen-näköinen, mutta ylipäänsä sangen hyvällä mielellä.
"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi
hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä
yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla
ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että
isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo,
huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut
viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".
"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden
joukkoon?" sanoin minä.
"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo
tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle -- ja
ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa.
Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"
"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä,
"ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa
yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden.
Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin?
Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin
aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa.
Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"
"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että
Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".
"Minkä tähden?"
"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko
ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle
jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan
säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat
takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän
tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa
Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia
isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että
häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".
"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme
pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.
"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta
tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette
tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte
minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta
joku näki kumminkin".
"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain
muiden aarteiden kera".
"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"
"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".
"Kurja! Mitä vielä".
"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka
putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi
löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit -- äläs huoli,
huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa
puistossa".
"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä
muistelen nähneeni sinut siellä".
Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan
olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme
olla nauramatta.
"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän
meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen
vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".
"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin
minä.
"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen,
luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen.
Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta,
eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".
"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä",
sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo
jäljellä".
"Aivan niin, herra kirjailija, ja tämän selvittämiseksi minä tahdon
kertoa erään uutisen. Viime viikolla kirjoitimme, Ida ja minä,
veljillemme, jotka ovat Cambridge'ssä ja kerroimme heille kaikki
pelkomme ja pahat aavistuksemme, ja tänä aamuna saimme heiltä hyvin
järkeviä kirjeitä kumpaiseltakin. Katsos tässä mitä Tom kirjoittaa",
sanoi hän aukaisten erään kirjeen. "'Sano isälle, että minä kyllä
luulen voivani pitää huolta itsestäni. Minulla on ainoastaan tämä vuosi
jäljellä täällä oltavana ja minä en ai'o alkaa toista lukumäärää, sillä
minulle, ja asuinkumppalilleni, on tarjottu paikka rautatiellä. Minä
ai'on tehdä työtä kuin viisi miestä, ja teen itseni niin
välttämättömäksi heille, ett'eivät he voi tulla toimeen minua paitsi ja
kun ensikerran kirjoitan teille, saan varmaankin kertoa, että olen
koroitettu jonkun osaston pää-mieheksi. Olkaa huolettomia minusta'. --
Ja tässä on kirje Will'iltä, joka kysyy miks'ei isä ole ennen asiata
ilmoittanut. 'Me olemme tuhlanneet enemmän rahaa, kuin olisimme
tarvinneet, mutta nyt ai'omme olla säästäväisiä. Viime viikolla olin
kilpa-soutua katselemassa Worcester'issa ja kirjoitin, omaksi
hauskuudekseni vaan, kertomuksen siitä 'Argus'-lehteen. Oitis sain
kirjeen, jossa minua pyydetään sanomalehden kirjeenvaihtajana
matkustamaan kaikkiin suuriin vaali-kokouksiin. Saan kolmekymmentä
dollaria viikossa, paitsi matka-kustannuksia ja ruoka-rahaa. Huomaat
siis, että olen yht'äkkiä joutunut kirjailijaksi. Me ai'omme myydä
kaikki maalauksemme ja huone-kalumme jollekin vastatulleelle ja
asetamme menekkimme niin, ett'ei isän tarvitse lähettää meille
vähintäkään rahaa, ennenkuin hän pääsee noista ikävistä asioistaan.
Sano äidillemme, ett'ei hänen tarvitse olla murheellinen; me kyllä
pidämme huolta hänestä, ja sekä Tom että minä teemme voimaimme mukaan
työtä hänen edestänsä'."
"Oivallisia poikia!" sanoin minä. "Onnettomuutta mielellänsäkin kärsii,
nähdäkseen kuinka hyvin he käyttävät itseään. No", lisäsin minä, "mikä
päivä määrätään hää-päiväksemme? esimerkiksi neljästoista päivä
kesäkuuta?"
"Siihen kysymykseen en minä voi varmuudella vastata, sillä minun täytyy
ensin neuvoitella äitini kanssa. Älkäämme vielä määrätkö päivää, sillä
se haihduttaa toivon poesian".
"No, kesäkuun kuluessa me varmaan kuitenkin vietämme häämme?"
"Niin, jos sallima sen myöntää", vastasi hän, "nimittäin jos äiti, Ida,
Maria-täti ja kaikki muut siihen suostuvat".