Onnentoivotuksia.
Minun kihlaukseni julkaiseminen matkaansaattoi, niinkuin tavallista on,
pitkän sarjan onnentoivotuksia, sekä suullisia että kirjallisia.
Bolton'in ilo oli syvä ja vakainen; hän pusersi isällisesti kättäni ja
lupasi jättää erakko-komeronsakin, tullaksensa kanssani van Arsdel'in
perheesen.
Mitä Jim'iin tulee, hyppeli hän niin rajusti että hän sai paperit
lentämään aika tuulella.
"Kihlattu! sinä viekas kettu!" virkki hän. "Jos jätämme nuo
tuntehikkaat herrat itsekseen, niin saamme pian havaita, mitä vehkeitä
heillä on tekeillä. Sinä et siis turhanpäiten huokaillut, runoillut,
puhunut ystävyydestäsi, voiton-haluttomuudestasi ynnä muusta. Niin, nyt
nähdään, mikä sinun tarkoituksesi oli. Kuitenkin olet sinä ottanut
oivallisen askeleen. Van Arsdel'in tytöt vastaavat jo sataa tuhatta ja
lisää seuraa testamentissa. Siis, ei muuta kuin onnea sinulle,
poikaseni! äläkä unhoita vanhaa vaariasi".
Ei olisi maksanut vaivaa puhua Jim'ille jalommista syistä käytökseeni,
jonka tähden minun täytyikin ottaa hänen onnittelujansa vastaan
onnenhakijana, vaikk'eivät minun mielipiteeni sekä ylpeyteni nyt,
enemmän kuin muulloinkaan, sitä olisi suvainneet. Päältä katsoen
näytinkin tosin onnenhakijalta, ja Jim'in mielestä oli asia päivää
selvempi.
"Täytyy myöntääni, Harry, että tuommoiset seikat saattavat tällaisen
raukan yksitotiseksi", sanoi hän ja asettui kahdenreisin tuolille.
"Emme tiedä koskaan, koska oma vuoromme tulee. Ei kukaan ole varma;
tänään sinä, huomenna minä. Kentiesi olen minä ennen viikon loppua
kihlattu, minäkin -- ken tiesi!"
"Ell'ei mitään pahempaa tapahdu sinulle, ei sinulla ole syytä pelkoon",
sanoin minä. Koetapas onneasi, sinäkin; minun mielestäni ei sitä ole
raskas kantaa".
"Mutta ajattele seurauksia, mies! Hää-reisu, hatturasiat ja sateen- ja
auringon-varjot huolenasi, paistia ja kahvia kahdelle; hyyry ja
henkirahat, torirahat, puotimaksut, kaikkia sataa sinun päällesi kuin
tiilikiviä! Ja sitte, 'armahani, etkö tahtoisi ottaa selvää tästä?' ja,
'ystäväni, oletko pitänyt huolta tuosta?' tai, 'armas ystäväni, miksi
annat sataa?' tai, 'käpyseni, kuinka monta kertaa tarvitsee minun sanoa
sinulle, ett'en huoli liiasta lämmöstä?' ja, 'rakas ystävä, etkö tahdo
mennä noutamaan kuuta ja seulaisia minun hattuuni?' Niin, kas tuossa on
kylliksi työtä miehelle! Minä sanon sinulle, Harry, ett'ei naiminen ole
leikintekoa!"
"Jos se voipi saattaa sinut yksitotiseksi, Jim, niin uskon, että niin
on laita", vastasin minä.
"No, koska vietät häitäsi? Koska tulee tuo autuas päivä?"
"Aikaa ei ole vielä määrätty".
"Miks'ei? Sinun pitäisi kiiruhtaa. Ei siinä ole mitään viivyttämistä,
ell'et juuri Parisista tuota hääkoristeita. No, minun täytyy myöskin
lähteä sinne. Jos neiti Alice huolisi minusta, voisi meistäkin tulla
pariskunta; tuohan olisi hupaista! Sanopas Harry, millä tavalla sinä
suorit itsesi pulasta?"
"Mistä pulasta?"
"Niin, tuosta kosimisesta".
"Sen saat arvata, -- en muista enää".
"Minä sanon sinulle, Harry, minä en koskaan tohdi kosia tyttöä, josta
en ole varma. Minä tutkisin hänet ensin juurtajaksain, saadakseni
tietää, huoliiko hän minusta vai ei".
"Jos sinä käytät tätä keinoa neiti Alice'n kanssa, niin saat
luullakseni vertaisesi kanssa tekemistä. Minä arvelen, että hän osaa
vaihtaa kielto- ja myönnytyslauseitansa yhtä hyvin kuin ranskalainen
nainen".
"Oh, ei mikään ranskalainen nainen vedä vertoja sille lapselle", sanoi
Jim, "vaikka ei voi kieltää, että hän onkin harakka; mutta, vakaasti
puhuen, on Alice yksi Newyorkin suloisimmista tytöistä. Jim'in aika ei
ole sentään vielä tullut. Älä siis häiritse minua, Harry, tuollaisilla
joutavilla puheilla. Minun täytyy tänään ilmoittaa kolme kirjaa, ja
minulla on vaan puolentoista tuntia aikaa".
Minä rupesin salaisesti toivomaan, että se onnettomuuden-pilvi, joka
oli asettunut van Arsdel'in huoneen yli, pian puhkeaisi ja että asiat,
tavalla tai toisella, tulisivat ratkaisevaan tilaan, jotta meidän
asentomme tulisi maailmalle näkyviin sellaisena, kuin se todella oli.
Herra van Arsdel'in ilmoitukset minulle olivat sanotut kahden kesken,
kuin ystävälle, niin ett'en minä voinut antaa niistä vihiä lähemmille
ystävillenikään. Samassa kun kaikki katselivat minua rikkaan perillisen
tulevana miehenä, teimme minä ja Eva huolella ja säästäväisyydellä
arviolaskuja vastaisuudellemme, ja kun kaikki muut ajattelivat
ainoastaan koristuksia ja komeutta, tuumimme me, kuinka me hylkäisimme
maailman komeuden ja loiston, ja käsikädessä vaeltaisimme
yksinkertaisuuden ja kohtuuden tiellä.
Viikko tämän jälkeen sain minä Karolinalta kirjelippusen, jolla hän
minulle ilmoitti tulonsa kaupunkiin. Minä kävin oitis hänen luonansa ja
sain häneltä onnentoivotuksia kihlaukseeni. Eva ja Ida van Arsdel
kävivät myös piakkoin häntä tervehtimässä, ja näiden kolmen naisen
kesken syntyi ystävyys, joka kasvoi tuolla ihmetyttävällä vilkkaudella
ja voimalla, joka on niin omituista naisen luonteelle. Ida ja Karolina
tulivat heti hyviksi ystäviksi.
"Minä olen niin iloinen siitä, että Ida on tavannut Karolinan", sanoi
Eva. "Kun sinä ja minä nyt olemme niin usein yhdessä, pelkään, että
yksinäisyys ikävystyttää Idaa, sillä hän on aina suosinut minua ja
käyttänyt minua apunansa. Päälliseksi on minulla yhtäläisyyttä
äitinikin kanssa, niin että minä voin olla yhdys-siteenä hänen ja Idan
välillä. Molemmilla on täysi luottamus minuun ja he uskovatkin
sentähden minulle kaikki salaisuutensa, eikä kumpikaan voi tulla
minutta toimeen".
"Sen kyllä uskon", vastasin minä, "sen tiedän omasta kokemuksestanikin.
Mutta nyt olen minä tullut ikääskuin kolmanneksi aineeksi, vetääkseni
sinua pois tuosta, niin sanoakseni, kemiallisesta yhdistyksestä. Varsin
luonnollista on, ett'ei se heitä miellytä".
"No, tuohan on luonnon järjestyksen mukaan! Äitini luopui äidistänsä
isäni tähden, mutta, mitä Idaan tulee, olen minä iloinen, että hän on
saanut ystävän, jolla on samat mielipiteet kuin hänelläkin. Toivoni on,
että hän ensi vuonna lähtee Karolinan kanssa Parisiin, siellä
lukeaksensa yhdessä hänen kanssaan. Kuules, Harry, minä luulin sinun
olleen kihloissa hänen kanssaan? Kaiketi olitkin?"
"Hän ei olisi koskaan huolinut minusta -- hän oli antanut sydämensä
toiselle".
"Miksi hän siis ei ole naitu?"
"Hm! Hänen rakkaudellensa kävi niin, kuin usein käy totiselle
rakkaudelle".
"Kerro minulle jotain siitä".
"Hän ei ole tehnyt minua uskotuksensa", vastasin minä välttäen.
"Sano minulle toki, ketä hän rakasti", pyysi Eva.
"Bolton'ia".
"Mitä, tuota vakaata, hienoa ja sävyisää Bolton'iako, joka oli kanssasi
tuonnoin iltasella täällä! Me pidimme hänestä paljon! Minun mielestäni
on hän pulskea mies, ja Karolina olisi varsin sopiva hänen vaimoksensa.
Mistä syystä meni tämä liitto mitättömiin?"
"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei Karolina ole tehnyt minua
uskotuksensa".
"Eikö Bolton'kaan edes".
"Evaseni", sanoin minä, tunteissani joutuneeni ahdinkoon; "minä vetoan
sinun jalomielisyyteesi. Tämä on toisen salaisuus, jota en saa
ilmaista, mutta jos sinä pyydät minua, niin en voi olla sitä
tekemättä".
"Olkoonpa se sitte oikein tai väärin?"
"Niin, kaunis Eva, aivan samoin kuin Adam söi omenasta; siis, ole
varovainen".
"Minä melkein kuolen halusta saada tietää, mutta ell'ei sinulla ole
lupa puhua sitä, niin en tahdo kiusata sinua. Mutta, Harry, mieleeni
juolahti muuan seikka; sinun sijassasi toimittaisin minä heidät
pariksi".
"Olisiko sinulla todella rohkeutta naittaa kaksi henkilöä toistensa
kanssa?"
"Olisi varmaan; minä en ole pelkuri, minä".
"Minulla ei ole sinun rohkeuttasi", sanoin minä, "mutta jos olet
huvitettu siitä, tahdon ilmoittaa, että Bolton on uudistamaisillaan
tuttavuuttansa, vaikk'ei hän ensin aikonut sitä tehdä".
"Sinä voit luullakseni kumminkin jutella minulle, mikä on syynä
_siihen_".
"Sen teen mielellänikin. Siihen on syynä, samoin kuin moniin muihinkin
hirvittäviin tapauksiin, kohtaus -- ajajan-vaunussa".
"Vai niin!" sanoi hän nauraen.
"Niin; hän ajoi taannoin illalla pitkin Sixth Avenue'ta, kun hän äkkiä
sai kuulla erään juopuneen vaunun johtajan käyttävän itseänsä hyvin
sopimattomasti kahta naista kohtaan. Bolton riensi väliin, antoi
miehelle nuhteita ja saattoi näitä molempia naisia kadun poikki heidän
portillensa -- samoin kuin eräs toinenkin kerran teki -- kun samassa
toisen naisen huntu poistuu naisen kasvojen edestä, valo katu-lyhdystä
valaisee heitä ja toinen lausuu 'herra Bolton!' toinen 'neiti Simmons!'
ja niin on romani alkanut".
"Ah, kuinka hauskaa! Luonnollisesti käypi Bolton Karolinaa
tervehtimässä. Hänen _täytyy_ niin tehdä, ymmärräthän?"
"Niin täytyi minun kumminkin tehdä samallaisessa tilassa".
"Ja sitte käypi asia itsestään. He ovat luodut toisilleen. Ida raukka,
hän ei saakaan Karolinaa kanssaan Parisiin".
"Eikö? Minä luulen päinvastoin. Minä arvelen, että Karolinallekin olisi
matkustus edullisempi".
"Niinkö luulet? Sinä et siis tahdo, että he tulevat naiduiksi?"
"En tiedä. Minä en tosin uskalla sanoa mitä tahtoisin, mutta en minä
millään muotoa tahtoisi itselleni mitään edesvastausta seurauksista".
"Oi, Jumala! Tässä on jokin salaisuus, este, jotain tuntematointa,
hirmuista, etkä sinä voi kertoa, mitä se on, enkä minä kysyä! Tämähän
on hirveätä! Olleeko Bolton'issa mitään suurta vikaa?"
"Bolton on kunnianarvoisin mies kaikista niistä, joita minä tunnen",
sanoin minä.
"Mitähän se siis on?"
"Emmekö jättäne tätä seikkaa salliman ja tulevaisuuden haltuun",
lausuin minä.