Kihlattu.
Nyt minä siis olin kihloissa Evan kanssa!
Morsiameni perheessä oli tunteet minua kohtaan hyvin erinlaatuiset.
Rouva van Arsdel näkyi kärsivällisesti tyytyvän kohtalon tutkimattomiin
töihin ja herra van Arsdel näkyi vähitellen muuttuvan ystäväkseni. Ida
oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja Alice'kin yhtyi vihdoin meidän
puolueesen, joka olikin luonnollista, sillä iloiset, jalot, nuoret
tytöt ovat aina taipuvaisia katselemaan elämää sen valoisalta puolelta
ja suosivat aina nuorien rakastavien onnea.
Minä kirjoitin kaikesta mitä oli tapahtunut äidilleni, joka, jos hän
teki päätelmiä minun kirjeeni mukaan, olisi voinut luulla, että
"Hesperian sadut" ovat todellisuudeksi muuttuneet, ja että todellakin
löytyy naisia, jotka ovat muodostetut ainoastaan hyvistä
ominaisuuksista. Sekä lapsuuteni morsian, että nuoruuteni uni-morsian
ilmaantuivat elävinä, liikkuivat ja hengittivät tässä lumoavassa,
todellisessa morsiamessani. Minä koetin muilta salata onneani, koetin
olla maailman silmissä tyyni ja levollinen, koetin uskottaa muita, että
olin järkevä ja kylmä enkä sokaistu ja lumottu, niinkuin todella olin.
Kaikki ihmiset näyttivät nyt erittäin ystävällisiltä silmissäni, ja
toivoin oikein sydämestäni, että kaikki ystäväni joutuisivat kihloihin.
Kuinka ihminen voisi olla onnellinen, ellei hän nauti samaa onnea kuin
minä? Mutta eipä kenkään voinut olla _yhtä_ onnellinen kuin minä, sillä
eihän löytynyt kuin yksi Eva, ja hän oli minun!
Joka aamu, kun heräsin, tunsin omituisen ilon väristyksen ruumiissani.
Oliko tämä kaikki todellakin totta? Vieläkö _hän_ oli tässä maailmassa,
tahi oliko tuo sanomattomasti suloinen kangastus sumuna kohonnut
taivaasen? Minä vapisin kun ajattelin ihmis-elämän katoavaisuutta.
Oliko mahdollista, että _hän_ voisi kuolla? Oliko mahdollista, että
onnettomuus rautatiellä, että varomatoin askel, että lääkärin hairahdus
voisi saattaa tämän kalliin elämän murtumaan kuin vesi-kuplan, voisi
saada Evan katoamaan maan päältä? Rakkauteni tuimuus johdatti
ajatukseni kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ihmis-elämää
uhkaavat. Kuhunkin iloon on suljettuna yhtäsuuren surun mahdollisuus.
Rakkaus, jos ei mikään muu, saapi meidät huomaamaan oman heikkoutemme
ja sentähden rukoillen laskemaan aarteemme taivaallisen isämme
varjeluksen alle.
Väliin tuntui liian rohkealta toivoa, että hän todella eläisi niin
kauan, että saisin häntä kerran vaimokseni kutsua. Joka aamu vein
hänelle tuoreen orvokki-kääriön ynnä sydämellisiä tervehdyksiä,
vakuuttaakseni itseäni, että hän vielä eli maan päällä. Sitte tein
väsymättä työtä koko päivän, ajatellen aina vaan tuota miellyttävää,
pientä kamaria, jossa tapasin hänet, kun ilta tuli. Ken uskaltaa
väittää että nyky-aika on prosaillinen? Kuolematoin poesia naisen ja
miehen välillä on yhtä elävä, yhtä tuores nyt, kuin se oli edenin
kukka-tarhassa.
Muuan mainio kirjailija puhuu siitä vapaudesta, jonka mies saavuttaa,
kun hän on löytänyt elämänsä johdattajan. Hänen ei tarvitse enää olla
kohtelias ketään muita kohtaan kuin _häntä_, hänen ei tarvitse pitää
lukua muiden hymyistä tahi harmista. Lempeni ihana ruhtinatar oli
valinnut minut kumppaliksensa, ja kun hän rakasti minua, niin mitä minä
välitin muusta maailmasta!
Se ei minua laisinkaan surettanut, että hänen äitinsä ja tätinsä
pitivät minua karttamattomana onnettomuutena, jota täytyy kärsiä,
tahtoipa tahi ei. Vähät minä pidin lukua noista kylmistä katseista ja
pistävistä lauseista, niinkauan kuin kulta-kähäräinen Ariadne'ni piti
kiini siitä langasta, joka johdatti minut tämän labyrintin läpi, ja
joka antoi minulle sen taika-avaimen, jonka avulla sain oven auki. Kun
kerran jälleen pääsin hänen pieneen "Italiaansa", -- tuohon
miellyttävään kamariin, jossa ensin tutustuimme -- naureskelimme,
puhelimme ja teimme muistutuksiamme kaikesta muusta maailmasta.
Keskustelun aineista ei ollut koskaan puute, eikä kenkään voinut olla
onnellisempi kuin me.
"Etpä arvaa, Harry, mikä työ meillä on ollut Maria-tädin kanssa",
sanoi Eva eräänä iltana, sitte kun kihlauksemme oli julkaistu.
"Tiedäthän, että hän on äitini vanhin sisar ja kun äitini on ollut
pehmeäluontoinen, on Maria-täti aina hallinnut sekä häntä, että meitä.
Hän päättää niin jyrkästi kaikista äitini asioista, että varmaankin
luulen äitini pelkäävän häntä. Ei Maria-täti ole paha-luontoinen, ei
suinkaan; mutta hän pitää aivan luonnollisena asiana, että hänen tulee
hallita koko maailmaa, ja hän hämmästyy aina suuresti, kun hän huomaa,
ett'ei hän taida sitä tehdä. Minä en ole koskaan vastustanut häntä,
sillä on aina paljon helpompi antaa perään, kuin vastustella; ja
sanoohan katekismuksemme sitä paitsi: olkaat kuuliaiset teidän
opettajillenne ja isännillenne."
"Mutta nyt luulit tulleesi asemaan, jossa myöntyväisyys ei enää ole
mikään avu."
"Aivan niin. Ida saarnasi aina, että meillä täytyy löytyä rohkeutta
olla väliin mielistelemättäkin, jos tahdomme saada jotakin toimeen
tässä maailmassa; senpätähden minäkin istuin korkeille hevosilleni ja
peloitin Maria-tädin myöntyväisyyteen."
"Silloin lienet todella ollut peloittava", muistutin minä nauraen.
"Olisitpahan nähnyt minua vaan! Oikein minä hämmästyin itsekin. Minä
sanoin hänelle, että hän on tähän asti hallinnut äitiäni, mutta että
hänen nyt täytyy jättää äitini rauhaan; ja mitä minuun itseeni tulee,
vakuutin olevani nainen, enkä mikään lapsi ja sanoin tahtovani itse
valita osani elämässä, sillä se oli oikeuteni. Voinpa vakuuttaa, että
se oli kiivas taistelu, mutta minä jäin toki voittajaksi."
"Selvä kapinahan se oli", lausuin minä.
"Niin, se oli oikein tuima taistelu, mutta seuraus siitä oli, että uusi
hallitus julistettiin vanhan sijaan. Äitini hallitsee nyt
valtakunnassaan ja minä olen hänen ensimmäinen ministerinsä. Äitini on
myöskin sangen iloinen, että hän pääsi Maria-tädin hirmu-hallituksesta
vapaaksi sen kautta, että minä päätin itse valita tieni elämässä.
Maria-täti on peloitellut minua kauheimmilla ennustuksilla ja
uhkauksilla ja on ladellut eteeni pitkän rivin esimerkkejä naisista,
jotka ovat menneet naimisiin rakkauden vaikutuksesta ja sentähden
joutuneetkin onnettomuuteen. Olisipa voinut luulla, että kerjäläissauva
ja nälkään nääntyminen on ainoa tulevaisuutemme; ja kuta enemmän minä
nauroin, sitä kauheammaksi kävi hän. Hän ei säälinyt minua ja antoi
minulle hyvin huonon päästö-kirjan. Minä olin muka kasvatettu siten,
ett'en kelvannut mihinkään, en taitanut mitään, en ymmärtänyt mitään ja
hän vakuutti olevani aivan kykenemätöin työhön. Sanalla sanoen, hän
kuvasi kelvottomuuteni niin perinpohjaiseksi, että olisit varmaankin
vavissut, jos olisit kuullut kaikki mitä hän sanoi."
"En minä vähintäkään vapise", sanoin minä, "toivoni on vaan, että jo
huomenna voisimme saada oman kodon itsellemme."
"Maria-täti sanoi minun tehneen kunnottomasti siinä, että menin
kihloihin varattoman miehen kanssa, sitä enemmän, kun isän rikkaus
nyt on joutunut rappio-tilaan, ja hänellä ei ole varoja suuriin
kustannuksiin minun tähteni. Ymmärräthän, että Maria-tädin
silmä-määränä ovat häät, puolta komeammat ja myötäjäiset kahta
muhkeammat kuin Elmore'n, palatsi, toista vertaa laajempi kuin
Rivingston'in, ja päälliseksi puolta suurempi määrä vaunuja, hevosia ja
ajokaluja, kuin Maria Rivingstone saapi; ja jos isäni laittaisi minulle
kaikkia näitä, olisi hän köyhä mies, sanoi hän."
"Sinä kaiketi vakuutit hänelle, ett'emme kaipaa laisinkaan tuota
ylellisyyttä", vastasin minä.
"Luonnollisesti tein minä niin. Minä sanoin hänelle, ett'emme huoli
tuollaisista hälisevistä ja kalliista häistä, ett'en minä aikonut
tuottaa hääpukuani Parisista, että nuorella naisella, joka on vähänkin
säästäväinen, on kylliksi vaatteita mennäksensä naimisiin, ett'ei
meillä ole aikomus asua palatsissa ja että me tulemme toimeen
vaunuittakin. Minä sanoin myöskin hänelle, että löytyy halpoja
asunnoita, vähäpätöisemmillä kaduilla, että se, jota haluttaisi, kyllä
tulisi meitä tervehtimään, vaikka asuisimme missä hyvänsä, ja että se,
joka ei sitä tekisi, voisi pysyä poissa."
"Oivallisesti, Evaseni, ja sinä olisit samassa voinut kertoa hänelle,
kuinka rouva Recamier viekoitteli koko nerokkaan ja loistavan maailman
Parisissa pieniin halpa-arvoisiin huoneisinsa Abbaye-aux-Bois'in
vanhassa luostarissa Sèrnes-kadun varrella. Ihmiset tahtovat aina tulla
sinne missä sinä olet."
"Minä en tahdo olla rouva Recamier'in vertainen", huudahti hän; "mutta
uskallan kuitenkin väittää, että ystävät aina tulevat iloiseen ja
hauskaan kotiin, jossa heitä mielihyvällä otetaan vastaan; ja muista
emme pidä lukuakaan, kuin ystävistä."
"Niin, me tahdomme näyttää heille, kuinka suloiseksi koti voidaan
muodostaa", lausuin minä.
"Sen me tahdomme tehdä", vastasi Eva; "toivoni on aina ollut saada
pieni soma huone, joka olisi minun omani, ja jossa minä voisin näyttää
kaiken kuntoni. Minulla on koko joukko mieli-kuvitteluja, jotka tahdon
toteuttaa omassa kodissamme, ja luuloni onkin, että voin tehdä sen
hauskaksi."
"Ell'et sinä voi, ken sitte voisi sen tehdä?" kysyin minä ihastuneena.
"Katsos tänne, Harry", lisäsi hän, "minulla on jo alku tiedossa.
Kaikki taulut tässä pienessä huoneessa ovat minun, ostetut minun
kuukaus-rahoillani; ne kuuluvat kokonaan minulle, ja ajattelepas,
kuinka taulut somentavat huonetta! Sinä tiedät myös, että meillä on
kuusi tuhatta dollaria, jotka isäni äiti lahjoitti minulle!
Päälliseksi, huomaapas herraseni, koko hopeainen kermakulppo ja kuusi
ruokalusikkaa! No, Harry, eikös minulla ole oivallisia perinnöitä,
vaikka isäni kadottaisikin kaiken omaisuutensa?"
Tässä oli jotakin, joka muistutti minua lapsuuteni, aikoja sitte
kuluneista päivistä, kun Susie ja minä laitoimme pienen pesämme suuren
vahterin alle ja kokosimme kastanja- ja pähkinä-varastojamme, sekä
tuumimme yksivakaisesti vastaisesta elämästämme, yhtä viattomina, kuin
kaksi oravaa, ja minä hymyilin kyyneleet silmissä. Minä juttelin Evalle
pienen eidyllini, ja sanoin, että se varmaan oli kangastus hänestä, ja
että minun pieni lapsuuden-enkelini oli johtanut minut hänen luokseen.
"Sinun pitää kerran viedä minut sinne ja näyttää minulle ne paikat,
joilla te yhdessä leikitte, ja siellä me noukimme mansikoita ja kukkia
ja kuuntelemme peipon viserrystä", sanoi hän. "Ah, maailma ei ymmärrä,
kuinka vähällä voidaan olla onnellisia!"
"Niin, ne, jotka ymmärtävät hakea onnea", vastasin minä.
"Ihmiset koettavat hankkia rahoja, saadakseen esineitä, joita he eivät
tarvitse, sillä tarpeettomiahan ovat nuo suuret kutsumukset ja kemut,
ja kaikki niitä seuraava ylellisyys, turhamaisuus ja kuolettava
ikävyys; sillä maksaahan yksi ainoa niistä yhtä paljon, kuin
tarvittaisiin koko perhekunnan vuotiseksi elatukseksi New
Hampshire'ssa. Minä toivon, että asuisimme siellä."
"Sitä minäkin toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun työni
pakoittavat minut olemaan täällä; sentähden täytyy meidän laittaa
itsellemme pieni koti Newyorkissa. Minun täytyy aina olla
kirjanpainajain läheisyydessä ja näiden juoksupoikain kiusattavana,
jotka käyvät käsikirjoituksia vaatimassa; mutta kesällä lähdemme New
Hampshire'en äitini luokse ja elämme oman päämme mukaan."
"Tiedätkös, Harry", sanoi Eva hetken ääneti oltuaan, "minä olen
huomannut, että Sofie Elmore todella on ihastunut Sydney'hin. Minä en
käsitä, kuinka se voi käydä laatuun, mutta niin on kuitenkin asian
laita. Toivotko, että he joutuisivat kihloihin?"
"Totta kaiketi", vastasin minä. "Minä toivon, että kaikki kunnon
ihmiset menisivät kihloihin ja tulisivat yhtä onnellisiksi kuin me.
Sillä tavalla minä selvitän nais-kysymyksen."
"Tiedäpäs, minä annoin Sydney'lle, kun hänet viime kerran tapasin,
pienen viittauksen Sofie'sta. Saas nähdä, enkö minä lennättänyt hänen
sydäntänsä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen."
"Miten menettelit sitte?"
"Oh, anna minun olla siitä kertomatta. Tuollaisia miehiä voimme johtaa
tavalla, jota on vallan mahdotoin selittää, ja tahdonpa panna
hansikka-parin vetoon kanssasi, että Sydney kääntyy Sofie'n puoleen.
Sydney ei todella ansaitsisi saada häntä, mutta Sofie pitää hänestä ja
tulee kyllä hyväksi vaimoksi. Mutta kuinka on silloin Maria-tädin
laita! Se on oleva hänen viimeinen katkera palansa, jos Sydney joutuu
Elmore'n perheesen."
"Niin kauan, kun hän ei vaan saa sinua, olen minä tyytyväinen", sanoin
minä.
"Ajattelepas", lisäsi hän, "kuinka vähältä piti, ett'en viime keväänä
joutunut kihloihin tämän miehen kanssa juuri sentähden, että olin
väsynyt ja suuttunut koko maailmaan, ett'en tietänyt, mitä minun oikein
piti tekemän, kun ei minulla aina ollut voimaa antaa kieltäviä
vastauksia äidilleni, Maria-tädille ja kaikille muille."
"Mutta mistä sait sitte voimaa?"
"Niin, herraseni, minä satuin näkemään, kuinka muuan joutui
joutumistaan pauloihini, ja minä tahdoin filosofin tarkkuudella ottaa
vaaria, kuinka piti käymän, kunnes ... minun tuli sääli sinua."
"Ja sitte?"
"Sitte rupesin minä huomaamaan, ett'en olisi voinut sopia kenenkään
muun kanssa, ja, kuten tiedät, oli minun joku ottaminen."
"Vai niin, minun kanssani sinä sovit; kiitos siitä sanastasi."
"Niin, Harry, sinä olet minun mielestäni hauskuttavakin. Sydney'n
kanssa ei minua koskaan olisi miellyttänyt istua koko iltaa, kuten
sinun kanssasi. Minä otin aina turvani whistiin ja muihin seurapeliin,
huvittaakseni häntä. Ei minun päähäni milloinkaan juolahtanut ajatus,
rientää akkunan ääreen, katsoakseni, josko hän tulisi, enkä tuntenut
vähintäkään kaipausta, kun hän oli matkustanut seudultamme pois.
Päinvastoin luulen minä, että olisin toivonut hänen matkojensa yhä
kestävän. Mutta Sofie tekee toisin. Mies-rukka! jonkun toki täytyy
häntäkin kaivata, sillä hän ei ole tyytyväinen, ell'ei lemmittävänsä
ihaile häntä. Minä sanoin hänelle, että hän tarvitsee vaimon, joka
uhraisi itsensä hänelle suuremmassa määrässä kuin minä, ja mielistelin
häntä hiukan -- se oli niin tuon hupsun mieleen! Hetken kuluttua
mainitsin minä ikääskuin sattumalta kohteliaan lausunnon, jonka hänestä
oli antanut muuan nainen, jota ei muka olisi niin helppo miellyttää, ja
sinä et voi arvata hänen ihastustaan! Hiiri, joka on keksinyt paistetun
juuston-palasen, ei voi olla ihastuneempi. Minä en tahtonut sanoa, kuka
tuo nainen oli, mutta minä johdatin hänet niin selville jäljille, että
hänen täytyy arvata ketä tarkoitin. Sitähän minä tarkoitin, kun sanoin
työntäneeni hänen sydämensä, croquet-pallon tavoin, Sofie'n puoleen.
Saatpas nähdä, että heillä on komeat häät samalla kertaa kuin meillä
yksinkertaiset."