Minä kosin appia.
Elämässä löytyy monta porrasta lumouksesta todellisuuteen, jotka eivät
ole niin varsin helppoja kulkea. -- Jok'ainoa ihastus, jok'ainoa
miellyttävä tapaus tässä maallisessa elämässämme on ylellisyys,
jonka meidän täytyy maksaa jollakin vastaavalla surulla tahi
kärsimyksellä. Saksalainen kirjalija Tieck kertoo kauniin sadun
lumotusta seudusta, ihmeellisillä kultaisilla linnoilla, lähteillä,
kukilla ja kulta-siipisillä keijukaisilla, jotka elävät alituisessa
onnellisuudessa. Mutta tätä ihanuutta eivät nähneet muut, kuin
salaisuuden tuntijat -- kaikkien muiden silmissä oli tämä keijukaisten
maailma autio erämaa. Parina päivänä olin minäkin nähnyt tämän
ihme-maailman, olin kulkenut sen lumotuissa lehdoissa, tietämättä
olinko elävien joukossa tahi en. Noina ensimmäisinä, sanomattoman
suloisina hetkinä, jolloin kukin sumu haihtui lemmen-maailmasta,
jolloin kaikki oli selkeyttä, sopusointua ja rauhaa, tuntui elämä
muuttuvan aivan kokonansa. Mutta kuljettuani tässä autuuden maassa ja
puhuttuani enkelien kielillä, täytyi minun palata takaisin
jokapäiväisyyden maailmaan, koettaakseni kuolevaisen kielellä tulkita
näitä ihmeitä ja salaisuuksia -- sanalla sanoen, minun täytyi mennä
herra van Arsdel'in luo, pyytämään hänen tytärtänsä omakseni.
Niin viehättävää kuin onkin menestyksellä kosia ihanaa naista, niin
tukalaa on sama tehtävä vastaisen apin luona.
Tavallisesti ei miehet katsele suopeilla silmäyksillä, kun joku toinen
rakastaa viehettävää naista heidän tuttavistansa, he harmistuvatkin kun
kuulevat, että _tuo toinen_ on onnistunut kosimisessaan. "Mikähän
ominaisuus tuolla miehellä tyttöä miellytti?" on aina ensimmäinen
kysymys tällaisissa tilaisuuksissa. Ja ne, joilla on tyttäriä, vihaavat
jo edeltäpäin kaikkia, jotka haluavat heidän tyttäriänsä omiksensa.
Tämän kyllä tiesin edeltäpäin aistin-tapaisesti, ja jos minulla olisi
sellainen tytär kuin Eva oli, olisin valmis ampumaan sitä otsaan, joka
tulisi ryöstämään häntä minulta.
Herra van Arsdel oli tosin kyllä tyvenellä tavallansa tähän saakka
ollut minulle hyvin suosiollinen. Mutta kuitenkin olin vähän levotoin,
pelonalainen, kun pyysin saada puhua erittäin hänen kanssansa Idan
työhuoneessa.
"Minä olen puhunut äidin kanssa, Harry", kuiskasi Eva, "ja _hän_ rupeaa
jo tointumaan hämmästyksestänsä."
Rouva van Arsdel kohteli minua tyvenellä kärsivällisyydellä, ikääskuin
olisin ollut hammastauti, tahi joku muu elämän karttamattomista
rasituksista. Neiti Alice oli hyvin kylmä minua kohtaan, ainoastaan Ida
oli ystävällinen.
Herra van Arsdel oli myöskin kylmä, kuiva ja varovainen, ja näkyi
karttavan kaikkea, joka antaisi minulle syytä tunteitani selittää;
senpätähden päätin ruveta kiertelemättä puhumaan asiastani, yhtä
suoraan, kuin jos juttelisimme jostakin kauppa-asiasta.
"Herra van Arsdel, minä rakastan teidän tytärtänne. Hän on luvannut
puolestansa myöskin rakastaa minua ja hänen luvallansa pyydän nyt
teidän suostumustanne avio-liittoomme."
Hän otti silmä-lasit käteensä, pyyhki niitä hitaasti minun puhuessani,
yskäsi ja lausui:
"Herra Henderson, minä olen aina kunnioittanut teitä; mutta minun
täytyy myöntää, ett'en tiedä miksi antaisin teille tyttäreni."
"Aivan yksinkertaisesti sentähden, että teidän, hyvä herra, luonnon
lakien mukaan, täytyy antaa hänet jollekulle, ja _hän_ on valinnut
minut."
"Mutta hänen äitinsä mielestä olisi Eva kyllä voinut valita
paremminkin."
"Minä kyllä tiedän, että neiti van Arsdel voisi mennä naimisiin jonkun
rikkaamman miehen kanssa, kuin minä olen, mutta sen takaan, ett'ei hän
koskaan löydä miestä joka hellemmin häntä lempisi, tahi pitäisi enemmän
huolta hänen onnestansa kuin minä. Sitä paitse on minulla ollut kunnia
tulla valituksi häneltä itseltä ja olettehan huomanneet, että Eva pysyy
lujana siinä, johon hän kerran on kiintynyt."
Hän hymyili, katseli minua ja iski veitikkamaisesti silmäänsä,
lausuessansa:
"Eva on aina seurannut omaa päätänsä."
"Suokaa sanoani, että naisen, valitessansa kumppalia elämän läpi, aina
täytyy saada seurata omaa mieltänsä."
"Teillä on kyllä oikein, herra Henderson, mutta eiköhän hänen
vanhemmillansakin ole oikeus kieltää häntä menemästä epä-vakaiseen
avio-liittoon."
"Herra van Arsdel, minä en tiedä, että tarjoan hänelle mitään
epä-vakaista avio-liittoa. Minulla tosin ei ole rikkauksia
tarjottavina, mutta minä toivon toki voivani hyvin elättää vaimon ja
perheen. Minä olen terve, jaksan kyllin tehdä työtä, ja virkani lupaa
minulle hyvän palkan ja arvollisen aseman yhteiskunnassa."
"Mitä te kutsutte viraksenne?"
"Kirjalliset toiminnot."
Hän katseli minua, hymyellen epäilevästi.
"Niin, herra van Arsdel", lisäsin minä. "Nykyaikaan on työ
kirjallisella alalla virka, joka hankkii meille sekä mainetta että
varoja."
"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?"' kysyi hän.
"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä
lisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen
tarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin
tarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä
varma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja
rautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa."
Ajatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.
"Suokaa", jatkoin minä, "että ko'en käytännöllisesti esitellä
tätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo
käytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet,
on seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän
elättää perhettä?"
"Kaiketi", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; "se
olisi kyllä hyvä alku."
"No hyvä", pitkitin minä, "terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen
taitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä
paljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin
jälkeen. Mielestäni on tuo summa _miehessä_ yhtä varmana kuin jossakin
kauppa-yrityksessä. Minusta nähden on _mies_, joka säästää
terveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään
kanta-varasto."
"Se on kyllä totta sekin", vastasi herra van Arsdel.
"Niin onkin, isä kulta", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut
hillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; "jos otamme
kiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on
aina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä
miellyttää."
"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?"
kysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.
"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä
seurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että
otan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?"
"Mutta miten käy tuolle herra Sydney-paralle?"
"Herra Sydney-parka kävi vast'ikään täällä. Minä pyysin saada lausua
hänelle pari sanaa kahden kesken, ja vakuutin hänelle, ett'en minä
millään tavoin voisi tehdä häntä onnelliseksi, ja hän asettaa aina oman
onnensa etupäähän.
"Hyvä, hyvä! Varmaankin olette, herra Henderson, huomanneet, että
naiset hallitsevat tässä talossa. Te ja Eva saatte sentähden päättää
tästä asiasta Evan äidin kanssa."
"Saan siis otaksua, että te puolestanne..."
"Minä puolestani suostuu siihen", keskeytti herra van Arsdel.
"Minä siis olen voittanut", huusi Eva iloisesti.
"Siitä en voi olla aivan varma, nuori neitini", sanoi herra van Arsdel,
"jos saan päättää jotakin siitä tavasta, jolla äitisi valitti
käytöstäsi eilen illalla."
"Nyt on Maria-täti ainoastaan voitettava. Näetsen, isä, nyt on
vallan-kumouksien aika. Maria-tädinkin valta on nyt kumottava. Hän on
jo kyllin kauan johdattanut äitiämme ja meitä kaikkia, mutta nyt on
hänen luopuminen vallastansa ja minä ai'on astua hänen sijaansa. Harry
ja minä ai'omme alkaa uuden hallitus-suvun. Minä kruunaan hänet
kuninkaaksi ja hän kohottaa minut kuningattareksi ja sitte me
hallitsemme omassa valtakunnassamme. Maria-tädin täytyy lohduttaa
itseänsä, sillä meitä ei nyt enää voi kenkään estää. Me tahdomme elää
onnellisina omalla tavallamme, kysymättä heiltä neuvoa."
"Hyvä, hyvä!" lausui herra van Arsdel ja katseli iloisesti niitä
vallottomia hyppyjä, joita Eva teki, viimeisiä sanojansa lausuessaan.
"Nuoret ihmiset ovat hyvin uskaliaita."
"Joka ei uskalla mitään, se ei mitään voitakaan", sanoin minä, melkeen
itsekseni.
"Eva ei ymmärrä rahan arvosta enemmän kuin vastasyntynyt peipon poika",
sanoi hänen isänsä.
"Mutta nuot vastasyntyneet peipon pojat taitavat toki laittaa pesiä
itselleen, kun heidän aikansa tulee", vastasi hän. "He eivät vaivaa
aivojansa kiinityksien hankkimisella, eikä korkojen laskemisella, vaan
laulelevat ja ovat aina iloisia, ja kuitenkin käy heille aina hyvin;
samoin toivon itsellenikin käyvän."
"Mutta sinulla on suuri taipumus miellyttävimmällä tavalla menettää
rahoja, sen minä kyllä tiedän", muistutti herra van Arsdel.
"Kuinka voit, isä, noin moittia omaa tytärtäsi! Minulle ei anneta sitä
arvoa, jonka ansaitsen. Sisimmässäni löytyy oikea nerollisuus talouden
hoitoon. Harry on luvannut opettaa minulle kauppa-kirjan pitoa ja kun
kuulun tuohon sukuun, joka aina voittaa opettajansa, niin luulen, että
voin kuuden kuukauden kuluttua tuoda esiin jonkun uuden tavan kirjan
pidossa. Jahkapa saan oman kodin niin varmaankin tulette minua
tervehtimään; minä tahdon tehdä sen mitä hauskimmaksi, iloisimmaksi ja
valoisimmaksi ja kestitän teitä aina hyvällä ruo'alla. _Minun_
kodissani saapi kukin mitä vaan haluaa, siellä saapi kukin huvitella
itseänsä miten vaan tahtoo, siitä ihmiset pitävät."
"Senpä kyllä uskon, mutta taloja ei kasva puissa, niinkuin itse
tiedät", sanoi herra van Arsdel.
"Mutta onhan minulla kuusi tuhatta dollaria, jotka isän-äiti lahjoitti
minulle."
"Ja kuinka suuren talon luulet sillä voivasi ostaa?"
"Ehkäpä niin suuren kun se oli, jossa sinä ensin asuit äidin kanssa."
"Sinä et tyydy sellaiseen asuntoon."
"Miksikä en? Olemmeko me paremmat kuin te?"
"Ette olekaan, mutta nykyaikaan ei mikään nuori pariskunta tahtoisi
tehdä niinkuin me teimme."
"Sittepä saat, isä kulta, nähdä jotakin varsin outoa auringon alla,
sillä Harry ja minä ai'omme olla esikuvia tyytyväisyydessä ja
onnellisuudessa. Me ai'omme elää niinkuin muinaisessa kultaisessa
ajassa elettiin. -- Vaan, mitä näen! Eikö Maria-täti tule tuolla
kadulla? Nyt, Harry, nyt saamme tulisimman taistelun. Minä riennän
edelläpäin valloittamaan äitiä ja julistamaan, että vallankumous on
hankkeissa." Näin sanoessaan kiiruhti hän ulos huoneesta.
"Herra Henderson", lausui herra van Arsdel, Evan mentyä ulos,
"näyttääpä siltä kuin todella joutuisitte jäseneksi perheessämme.
Sentähden tahdon olla rehellinen teitä kohtaan, ett'ette joudu
perheesen suljetuin silmin. Yleensä luullaan, että tyttäreni perivät
suuria rikkauksia; mutta nyt kallistuvat asiat sille suunnalle, että
piakkoin saatan olla samalla asemalla, josta aloin, niin että saan
alkaa jällensä aivan alusta. Tyttäreni eivät saa mitään, sillä näen
vaaran uhkaavan, jota en voi torjua."
"Arvoisa herra van Arsdel", sanoin minä, "vaikk'en teidän tähtenne
soisi tuollaisen onnettomuuden tapahtuvan -- ja sydämestäni toivon
ett'ei se tapahdukaan -- niin haluaisin toki tilaisuutta näyttää,
kuinka suuresti rakastan Evaa."
"Nähtävästi on hänen sydämensä teihin kiintynyt, ja, totta puhuen,
sehän onkin tosi onnemme, kun saamme sen, jonka sydämemme on omaksensa
valinnut. Itse puolestani en minä, herra Henderson, rakasta
liiallisuutta, huvimatkoja ja kaikkea tuollaista, jota naiset niin
paljon ajattelevat, ja luulenpa, että Eva siinä kohden on vähän
kaltaiseni. Minä puolestani olisin mieluimmin suvella vanhassa
kodissani, söisin mansikoita ja maitoa, istuisin isä-vainajani vanhassa
nojatuolissa, ja katselisin kun karja palaa laitumelta. Jos muut
ihmiset olisivat samasta mielestä kuin minä, ei olisi niin vaikeata
elää tässä maailmassa. New Hampshire'ssä, josta minä olen syntyisin,
tuskin löytyy ainoatakaan perhettä, joka tarvitsisi enemmän kun viisi
tuhatta dollaria vuodessa ja kuitenkin on heillä kaunis talo, hyvä
pöytä, he voivat antaa almuja köyhille ja elää sangen iloisesti."
Näissä, tuon kunnon miehen sanoissa, oli jotakin hyvin liikuttavaa, ja
ehkä olin minä ensimmäinen, jolle hän tunnusti salaiset vaaransa,
joiden kanssa hän kamppaili.
"Näette, herra Henderson, raha-asioista emme voi koskaan puhua
varmuudella mitään. Pankit, joiden perustuksia luulisi yhtä
järkähtämättömiksi kuin maan, jonka päällä seisomme, samat pankit,
joihin viisaimmat ja varovimmat asioitsijat panevat rahansa, menevät
kumoon, ja sitte ei meillä ole niistä mitään hyötyä, ymmärrättehän?
Tahtoisinpa mieluummin olla isä-vainajani maa-tilalla, viiden tuhannen
dollarin vuotisella tulolla, kuin olla kaikkien rikkauksieni
omistajana, kaikkine niitä seuraavine murheineen. Minä olen onnistunut
toimissani tähän asti, mutta nyt voi onni kääntyä ja onnettomuus astua
sijaan."