Rikkaus ja rakkaus vastakkain.
Eva van Arsdel istui huoneessansa, vavisten ja punastuen, onnellisena
ja täynnä toivoa. Hänen rinnassansa tulvailivat nuot omituiset,
sekanaiset tunteet, joita nuori tyttö tuntee, ajatellessansa, että
elämänsä onni on onnellisesti päätetty, että tuo tärkeä askel on
otettu.
"Niin", lausui hän itsekseen, "minä lemmin häntä, ja lemmin häntä aina,
sanoipa äitini ja Maria-täti ja koko maailma mitä tahansa. Uskollisena
tahdon häntä seurata elämässä ja kuolemassa."
Hänen äitinsä astui nyt huonneesen.
"Herra varjele, Eva, etkö jo ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Voi
kuinka poskesi ovat punaiset! Olet aivan kuin olisit kuumeessa."
"Olenko niin", kysyi Eva, melkeen tietämättä mitä hän vastasi. "Eikö se
kaunista minua?"
"Etkö ole terve?" kysyi äitinsä, "Kivistääkö päätäsi?"
"Todella -- -- niin vähän -- mutta en ole koskaan voinut paremmin kuin
nyt, rakas äitini", sanoi Eva, istahtaen äitinsä polvelle ja kietoen
kätensä hyväellen äitinsä kaulalle; "en ole koskaan ollut terveempi,
raittiimpi, äiti."
"Se on huvittavaa kuulla, lapseni. Mielelläni haastelisin hetken
kanssasi tänä ehtoona. Minulla on jotakin sinulle kerrottavaa", lausui
hän ja otti kirjeen taskustansa. "Tämä kirje on Sydney'ltä; minä
tahtoisin lukea pari riviä siitä sinulle."
"Voi äiti, miksi? kirjeiden lukeminen on kauheasti ikävää!"
"Rakas lapseni", jatkoi rouva van Arsdel, "Sydney on niin erittäin hyvä
mies ja rakastaa sinua sanomattomasti."
"Se on varsin oivallista, että hän on hyvä mies; pysyköön aina vaan
sellaisena. Mutta mitä hänen rakkauteensa minuun tulee, niin olen siitä
hyvin pahoillani."
"Lue edes, Eva, tämä kirje, niin huomaat kuinka jalo hän on."
Eva otti kirjeen ja silmäili nopeasti sen läpi.
"Se on yhdentekevää, rakas äitini", sanoi hän antaen kirjeen takaisin.
"Minä en tahtoisi hänelle tuottaa minkäänlaista tuskaa; mutta olenpa
varma, että hän pääsee tästä, aivan yhtä helposti kuin rokko-taudista.
Seikka on se, armas äitini, että herra Sydney ei voi kärsiä, ett'ei hän
onnistu siinä, jonka hän kerran on päättänyt tehdä; eikä hän tahdo
minua vaimoksensa sentähden, että hän rakastaa minua noin innokkaasti,
vaan sentähden, että hän on kerran saanut päähänsä, että hänen pitää
voittaa minut. Jos hän olisi minut oitis saanut, olisi hän jo aikoja
sitte kyllästynyt minuun. Olen kuullut hänen itsensä vakuuttavan,
ett'ei hän pidä lukua naisesta, jonka hän voisi helposti saada
omaksensa; ja se onkin ainoastaan sentähden, että minä olen häntä
karttanut ja ollut vaikea voittaa, kun hän näin kiihkoisesti haluaa
minua vaimoksensa. Olenpa varma että hän oitis, jos hän saisi minut,
kääntäisi mielensä johonkin muuhun esineesen, jota hän ei voi saada.
Sellainen on hänen luonteensa, äiti."
"Mutta, Eva, hän on kunnon mies."
"Ei hän minun mielestäni ole mikään erinomainen."
"Eikö? Katso vaan noita nuoria miehiä, joiden kanssa naiset nykyaikaan
menevät naimisiin!" jatkoi rouva van Arsdel. "Katsos nuorta
Rivingstone'ia; kerrotaan, että hän on juopuneena kumminkin kolme iltaa
joka viikko. Ja vielä kauheampiakin kerrotaan hänestä. Hän elää ja on
aina elänyt hyvin irstaisesti, ja kumminkin on Polly Elmore aivan
hulluna ihastuksesta, että hän on saanut sellaisen vävyn. Herra Sydney
sitä vastoin elää, kuten kaikki tiedämme, hyvin siivosti."
"No, rakas äitini, jos ainoastaan vaadit, että mieheni tulee olla
siivo, niin onhan tässä herra Henderson, joka on yhtä siivo ja
sitäpaitsi paljon sivistyneempi ja miellyttävämpi."
"Mitä mielettömiä ajatuksia sinulla on! Eihän herra Henderson'illa ole
mitään, millä hän vaimonsa elättäisi. Hän on kyllä hyvänluontoinen,
siivo nuori mies, sen myönnän mielellänikin, ja sitäpaitsi nerokas ja
miellyttävä; mutta, rakas lapseni, et sinä voi elää köyhänä. Sinun
täytyy mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, joka voi pitää sinut
sillä asemalla, jolla nyt olet."
"Onko sama äiti, rakastanko häntä tahi enkö?"
"Eva kulta, täytyyhän sinun rakastaa miestäsi; sillä täytyyhän sitä
miestä rakastaa, joka meille antaa arvoa ja rikkautta, kaikkia mitä
vaan haluamme."
"Aivan oikein äitini; ja nyt kun meillä on mies, joka pitää huolta
meistä, ja antaa meille kaikki mitä tarvitsemme, niin enhän tarvitse
muuta miestä. Isäni kyllä elättää minut, senpätähden, kun menen
naimisiin, tahdon itselleni sellaisen miehen, joka minua miellyttää.
Minulla on jo kyllin rannerenkaita, kalliita-kiviä ja sormuksia,
kaikkia mitä vaan voin toivoa, ja jos tahtoisin vielä enemmän, niin ei
minun tarvitse muuta kuin hyväillä isääni, kunnes hän antaa niitä. Hyvä
isäni antaa aina, mitä vaan tarvitsen; senpätähden en ymmärrä mitä minä
tarvitsen herra Sydney'ltä."
"Pieni Evaseni, minun täytyy puhua pari vakavaa sanaa kanssasi. Siinä
olet jo niin vanha ett'ei minun tarvitse puhella kanssasi niinkuin
lapsen kanssa. Seikka on se, ett'ei löydy mitään niin epävakaista
täällä maailmassa kuin meidän elämämme. Isääsi pidetään paljon
rikkaampana kuin hän onkaan, ja meidän täytyy ylläpitää tätä luuloa,
sillä se on eduksi hänen asioillensa. Mutta näinä parina, kolmena
viimeisenä vuonna on hänellä ollut suuria tappioita ja usein olen minä
nähnyt hänen niin syvästi murheellisena menekkien tähden, että iloni
elämästämme on sangen vähäinen. Tätä naimistasi olemme aina toivoneet
ja olemme olleet vakuutetut, että siitä vihdoin jotakin tulisi,
sillä jos sinä pääset noin rikkaan miehen vaimoksi, auttaisi se
hyvin paljon isäsi asioita. Herra Sydney on jalo mies ja hänen
rikkautensa antaisivat isällesi erittäin suuren luottamuksen
asioitsemis-maailmassa. Ja sitäpaitsi, ajatteles lapseni minlaisen
asunnon saisit. Eipä löydy koko maassa sellaista kartanoa kuin hänen
Clairmont'issa on. Näithän sen eilen. Voitko enempää toivoa? Ja sitte
hänen kaunis huvilinnansa Newport'issa! Siellä voisit oleskella suvella
ja kutsua kaikki sisaresi luoksesi. Hänellä on sitäpaitsi erinomainen
maku ajo-kaluin, huonekaluin ja muiden sellaisten valitsemisessa. Ja,
niinkuin ennen olen sanonut -- hän on hyvä mies."
"Mutta, rakas äiti, ei se sittekään käy päinsä, vaikka hänellä olisikin
koko itä ja länsi-Intia. Kaikella tällä ei _hän_ voi ostaa pientä
Evaasi. Sanopas, arvoisa äitini, oliko isäni rikas, kun menit naimisiin
hänen kanssansa? -- minä tarkoitan silloin, kun rakastuit häneen?"
"Hm, eipä juuri paljon, mutta sanottiin, että hän on mies, joka voipi
päästä vielä kerran korkeallekin maailmassa."
"Mutta silloin et, äiti, asunut tällaisessa kartanossa, kuin nyt. Sinä
aloit alusta ja autoit häntä minkä jaksoit, etkö tehnyt niin?"
"Niin lapseni, me aloimme aivan vähällä ja ensi vuosina olimme hyvin
vähissä varoissa. Minä tein ankarasti työtä ja tiedän sentähden mitä
työnteko on, senpätähden tahtoisin, ett'ei sinun tarvitsisi kokea
samaa."
"Mutta jos minä saisin tehdä työtä, niin ehkä tulisin sinun
kaltaiseksesi, äiti. Mutta, totta puhuen, jos isäni varat ovat vähässä,
miksi me elämme näin ylellisesti? Miks'emme elä säästävämmin? Minä
puolestani suostuisin siihen hyvin mielelläni."
"Ah, rakas lapseni, se ei käy laatuun! Me emme saa muuttaa elämätämme;
sillä jos kerran ruvettaisiin epäilemään isäsi varallisuudesta,
karkaisivat kaikki velkojat isääsi kiini. Meidän täytyy siis elää
samoin kuin tähänkin asti, meidän täytyy levittää kaikki purjeet,
muutoin voisi huhuja levitä, jotka vahingoitsisivat isäsi arvoa
asioitsemis-maailmassa ja estäisi häntä saamasta rahoja toimiinsa. Hän
on nyt suurissa asioissa, jotka, jos ne onnistuvat, tuottavat
miljonia."
"Ja jos hän häviää, kadotamme miljonia -- eikö niin?" kysyi Eva.
"Niin teemme, Evaseni, ja, niinkuin jo olen sanonut, me rikkaat, me
elämme hyvin liukkailla perustuksilla, senpätähden tahtoisin nähdä
tyttäreni vakavalla asemalla."
"Arvaas äiti, mitä ajattelen? Ajattelen, että koska rikkaudelle pian
kasvaa siivet, joilla se lentää matkoihinsa, miksi aina haluamme mennä
naimisiin miehen kanssa, jonka ainoa hyvä ominaisuus on, että hän on
rikas? Se on ainoa etuus, joka tällä hetkellä tekee herra Sydneyn
paremmaksi kuin herra Henderson ja moni muu kunnon mies tuttaviemme
joukossa on. Jos minä nyt menisin naimisiin herra Sydney'n kanssa, jota
minä, totta sanoakseni, en vähintäkään voi lempiä, vaan joka päin
vastoin on mielestäni varsin ikävä, ja jonakuna päivänä hänen pankkinsa
lakkauttaisi liikkeensä, hänen rautatiensä purettaisiin, hänen kaunis
huvi-linnansa Newport'issa myytäisiin ja minun täytyisi asua yhdessä
hänen kanssansa vähäpätöisessä asunnossa ja pienillä varoilla, miten
silloin kävisi? Niin, silloin toivoisin, että olisin valinnut
seura-kumppalikseni elämän läpi jonkun hauskemman, miellyttävämmän
miehen, sillä hänen kanssansa en voisi keskustella mistään joka minua
huvittaa. Huomaat siis, rakas äiti, että me, koska emme tiedä milloin
onnen pyörä kääntyy, pian voimme joutua sellaiseen tilaan, ett'ei
meillä ole muuta jäljellä, kuin mies itse. Senpätähden, niin minusta
kumminkin näyttää, pitäisi meidän suurella varovaisuudella valita
puolisomme. Miehemme täytyy olla sellainen, että voimme elää
onnellisena, vaikka menettäisimmekin kaiken muun, ja kun minä kerran
menen naimisiin, äiti, valitsen sellaisen miehen joka minulle on kaikki
kaikessa."
"Se on kyllä hyvä, Eva, mutta mistä sinä löydät sellaisen miehen?"
"Ajatteles äiti, jos olisin löytänyt hänet jo!"
"Mitä tarkoitat lapseni?"
"Äiti, minä olen löytänyt miehen, jota rakastan ja joka rakastaa minua,
ja me olemme jo kihloissakin."
"Eva lapseni! Tuota en olisi odottanut sinulta. Miks'et ole virkkanut
tuosta ennen minulle sanaakaan?"
"Siksi, että vasta tänä iltana sain tietää, että _hän_ rakastaa minua
ja tahtoo minut vaimoksensa."
"Ja uskallanko kysyä, ken tuo onnellinen on?" kysyi rouva van Arsdel,
vähän pistelevästi.
"Rakas äiti, se on Harry Henderson."
"Herra Henderson! No täytyypä sanoani, että hänen käytöksensä on
kaikkea muuta paitsi rehellinen, sillä minä olen ilmoittanut hänelle
suhteestasi herra Sydney'hin."
"Niin äiti, sinä olet sanonut hänelle, että minä olen kihloissa herra
Sydney'n kanssa, mutta minä olen sanonut hänelle tänä iltana, ett'en
ole kihloissa, enkä koskaan ai'o mennä kihloihin herra Sydney'n kanssa.
Harry on käyttänyt itseänsä aivan rehellisesti. Siitä saakka kun hän
puhui kanssasi, on hän väistellyt minua. Minä olin onnetoin ja hän oli
onnetoin, mutta kun tänä iltana tapasin sattumalta hänet puistossa, en
laskenut häntä käsistäni, ennenkuin sain tietää, miksi hän pelkäsi
minua. Vihdoin sainkin sen tietää ja sitte pääsimme selville asiassa.
Nyt ymmärrämme toisiamme aivan hyvin, eikä kenkään voi enää meitä
eroittaa. Äiti, minä tahdon seurata häntä vaikka maailman äärimäiseen
päähän! Ei löydy mitään, jota en voisi tehdä tahi kärsiä hänen
edestänsä, ja olen iloinen ja ylpeä siitä, että voin häntä rakastaa
niin suuresti."
"Voi rakas lapseni, mitä meidän nyt tulee tehdä?" kysyi rouva van
Arsdel, alakuloisena.
"Rakas äitini, minä tahdon tehdä mitä vaan voin isäni ja sinun
puolestasi, ja luulenpa varmaan, että me kaikki sisarukset tahtoisimme
tehdä samoin. Onpa kyllä totta, mitä Ida usein on sanonut, että olisi
parempi jos meillä olisi vähemmän varoja, että oppisimme paremmin
luottamaan itseemme ja enemmän käyttämään voimiamme. Veljemme, jotka
ovat yliopistossa, eivät tarvitse tuhlata niin paljon rahaa, ja olenpa
vakuutettu, että jos isä ilmoittaisi heille surunsa, tekisi se heistä
_miehiä_, niinkuin se minusta on tehnyt vaimon."
"Näistä asioista en nyt tiedä mitään aivan tarkkaan", lausui rouva van
Arsdel. "Isäsi ei ole sanonut mitään varmaan, mutta minä huomaan aivan
selvään, että hän on suruissaan ja minä tunnen hänet jo niin hyvin,
että huomaan jo päältäpäin koska asiansa häntä surettavat... Mutta Eva,
minulle tämä on kova isku."
"Se surettaa minua suuresti, armas äitini, mutta sille en voi nyt enää
tehdä mitään. Olisihan hyvin huonosti tehty minulta, jos menisin
naimisiin jonkun toisen kanssa, vaikka rakastankin Harryä. Rakkaus ei
ole kuin hansikka, että voisin vetää sitä kädelleni ja kädeltäni pois,
oman mieleni mukaan; ei, kaukana siitä. Näetsen äiti, Harryn seurassa
ei minulla ole koskaan ikävä; sillä suurin huvini on hänen kanssansa
haastella. Hän ei väsytä minua koskaan, enkä soisi hänen milloinkaan
poistuvan luotani. Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin ja me
varmaankin elämme onnellisina yhdessä. Kas niin äitini, ole nyt
iloinen, ja anna minun olla onnellinen tavallani."
"Täytynee niin tehdä", lausui rouva van Arsdel, syvällä huokauksella,
ja tarttui lamppuun mennäkseen pois. "Sinä olet aina kulkenut omaa
tietäsi, Eva."
"Rakas äitini, toivon että kerran vielä iloitset tästä. Hyvää yötä!"