Mitä perhe neuvottelee.
Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja
rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa
neuvotellaksensa.
"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi
eilen illalla?"
"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön
kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle
vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari
kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken;
mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä,
ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."
"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe
oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään
tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin
vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme
koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja
tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja
ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi
tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan
laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö
hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä
tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".
"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon,
jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä
kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös,
ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä
se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."
"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt
voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun
tyttäresi ovat niin omituisia."
Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä,
jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä
ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin
tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin
hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel
yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän
kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa
kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen
epäkohtiin.
"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä
tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että
harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."
"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva
Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa
kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut
taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy
riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät
tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia.
Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan
naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme
huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään
rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä
tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."
"Minua ei laisinkaan kummastuttaisi, jos Sydney kääntyisi Sofie
Elmore'n puoleen, joka silminnähtävästi on ihastunut häneen! Miehet
rupeavat usein kosimaan toista, harmissaan, että ovat tulleet
hyljätyiksi."
"Aivan totta", vastasi Maria-täti; "en minäkään ihmettelisi, jos Sydney
mielistyisi Sofie'en, samoin kuin Mac Gerald Blanche Sinclair'iin, kun
Edith Enderly oli niin epävakainen häntä kohtaan. Hän ei olisi
milloinkaan ajatellutkaan Blanche'ia, ell'ei Edith olisi hyljännyt
häntä. Edith oli sittemmin kyllä harmissaan, mutta katumus oli silloin
liian myöhäinen."
"Ei huolista tiedetä mitään ennen, kuin tyttäret ovat joutuneet
naima-ikään", virkki rouva van Arsdel.
"Se on oma vikasi", muistutti Maria-täti; "sinä olet ollut liian hellä
heille. Minä puolestani", jatkoi hän, "suostun ranskalaisten tapaan
yhdistää avio-liittoja. Avioliiton ei pitäisi riippuman nuorten
tyttöjen omasta kokemattomasta vaalista. Vanhempain pitäisi sada
päättää heidän puolesta ja panna asian toimeen ilman mitään
vastustamista tyttöjen puolelta. Luonnollisesti voivat ijäkkäämmät
ja kokeneemmat henkilöt paremmin, kuin tyttö itse, valvoa hänen
naimis-etujansa. Meidän amerikalaisilla tytöillä on liian paljon
vapautta, ja jos minulla olisi tyttäriä, kasvattaisin minä ne niin,
ett'ei heidän koskaan tekisi mielensä vastustaa minun tahtoani".
"Niin sinä aina puhut, Maria", sanoi rouva van Arsdel, "ja helppoa
onkin sinun sanoa, kuinka sinä menettelisit tyttäriesi kanssa, kun ei
sinulla sellaisia ole, mutta minun kanssani on toisin laita.
Toivoisinpa todella, että sinulla olisi Ida ja Eva hoitosi alla."
"Niin, siinä tapauksessa", huudahti Maria-täti, "olisivat he jo aikoja
sitte naituina. Tuollainen järjettömyys, jota sinä heissä suvaitset, ei
silloin olisi tullut kysymykseen. Minä olisin polkenut jalkaani
permantoon ja sanonut: minä en _tahdo_ tietää mitään tuosta, ja minun
tyttärieni olisi ollut _totteleminen_. Sinä annat heidän tehdä
kanssasi, mitä tahtovat."
"Sinä luotat aina itseesi liian paljon, Maria, ja moitit minua
kaikesta, mikä tapahtuu. Ah, jospa Jumala olisi suonut sinulle lapsia,
niin tietäisit, mikä vaiva heistä on! Lapsettomat henkilöt ovat aina
tyytyväisiä itseensä ja moittivat alati niitä, joilla on lapsia. Jospa
sinulla olisi lapsi-parvi ympärilläsi, saisit kyllä kovat kokea."
"Jatka sinä vaan tällä tavalla, Elli-kulta, niin saat koko joukon
vanhoja piikoja niskoillesi", sanoi Maria-täti. "Idasta meillä ei ole
enää mitään toivoa, eikä piakkoin Evastakaan. Tytöt, jotka ovat liian
itsepintaisia ja haaveksivia ja jotka eivät tiedä mitä tahtovat, jäävät
varmaan naimattomiksi. Elli Gelliflower'illa ja Jane Seabright'illa
esimerkiksi olisi nyt oma koto, hevosia ja vaunuja, jos he olisivat
suostuneet heille tehtyihin naimis-tarjomuksiin."
"Mutta muistathan, että Jane kadotti sulhasensa."
"Niin, hän kuoli muistaakseni, vai kuinka? Jane ei siis voinut päästä
naimisiin hänen kanssansa, mutta eihän se voinut estää häntä menemästä
naimisiin toisen kanssa. John Smithson tahtoi tehdä hänet Newyork'in
melkein rikkaimmaksi rouvaksi, ja hänellä olisi ollut omat hevoset ja
vaunut, aivan kuten nykyisellä rouva Smithson'illa on. Mutta kaikki
tämä on seuraus tuosta narrimaisesta mielentilasta, jota sanotaan
rakkaudeksi. Minä vakuutan sinulle, että tytöt voivat mieltyä keneen he
tahtovat, ja jos minulla olisi tytär, mielistyisi hän siihen, kuin minä
tahtoisin."
"Jumala tiesi, onko sinulla oikein, Maria, vai ei", sanoi rouva van
Arsdel. "Ei se ole leikintekoa, pakoittaa tyttöjä lempimään ketä
tahansa, tukahduttaa tyttöjen omaa taipumusta."
"Omaa taipumusta! turhia puheita, Elli; älä nyt sinäkin rupea
tuollaisesta puhumaan. Minä tuskaannun kuullessani tuollaista. Rikkaat
ihmiset aina rakastavat _kyllin_ toisiansa, ja joka ainoa tyttö voipi
elää onnellisena sen miehen kanssa, joka antaa hänelle hyvän aseman
elämässä ja jolla on kyllin rikkautta komeaan talouden pitämiseen. Jos
Idaa, oitis koulusta päästyänsä, olisi pakoitettu naimisiin jonkun
_rikkaan_ ja muutoin kunnon miehen kanssa, niin ei hän varmaankaan
olisi joutunut tuollaisiin hulluihin houreisin, jotka häntä nyt
vaivaavat, vaan eläisi tyytyväisenä ja onnellisena, ja samoin kävisi
Evankin. Meidän olisi pitänyt pakoittaman häntä naimisiin Wat Sydney'n
kanssa, sillä onhan aivan jumalatointakin näin viivytellä. Jos Sydney
olisi Sam Rivingston'in kaltainen, niin en virkkaisi sanaakaan. Polly
on oikein inhoittavasti tyhmä, ja jos Sam rupeaa juomaan vielä enemmän
ja tekee kotinsa kurjuuden pesäksi, niin syyttäköön Polly itseänsä,
sillä hän tiesi mimmoinen Sam oli. Mutta toista on Evan ja Wat Sydney'n
avioliiton kanssa."
Portinkello soi, ja hetkisen kuluttua tulee palvelija sisään, kantaen
kirjettä hopea lautasella. Naiset rientävät kumpainenkin palveliaa
vastaan ja Maria-täti huutaa: "se on Sydney'ltä sinulle", samalla kun
hän aukaisee kirjeen ja alkaa lukea.
"Luulisinpa, siskoseni", sanoi rouva van Arsdel loukattuna, "että itse
saisin ensimmäisenä lukea kirjeeni."
"Älä nyt ole lapsellinen", vastasi Maria-täti ja viskasi kirjeen
kädestänsä. "Jos et pidä väliä osanottavaisuudestani, niin en enää
tahdo pitääkään lukua asioistasi. Hoida nyt itse asioitasi, minä menen
tieheni!"
"Mutta, rakas Maria, täytyyhän sinun myöntää, että mielellämme luemme
ensin itse kirjeemme", sanoi rouva van Arsdel-parka anteeksi anoen.
"No, no, rakas lapsi, rauhoitu, rauhoitu", vastasi Maria-täti; "nythän
sinulla on kirjeesi, lue, ja pian huomaat, että minä olen oikeassa.
Tyttö on loukannut häntä ylpeydellään, ja nyt hän aikoo lopettaa
kosioimisensa."
"Päinvastoin pysyy hän vielä avio-tarjouksessaan", sanoi rouva van
Arsdel lukien kirjettä; "mutta kun Eva on niin tyly häntä kohtaan, ei
hän tahdo enää ottaa rukkasia."
"Nythän huomaat", muistutti Maria-täti, "että Eva on tilaisuudessa itse
päättää onnestansa. Jos hän vaan tahtoisi olla kohtelias ja sallisi,
että sinä kutsuisit Sydneyn tänne, jotta he saisivat keskustella
asiasta, niin luulen, että kaikki vielä saataisiin selville. Annapas
kun katson... Kirje on todellakin selvä kosimis-kirje. Elli, nyt täytyy
Evan olla järkevä. Soisinpa, että olisit vähä ankarampi hänen
kanssansa."
"Siitä ei asia paranisi; sinä et tunne Evaa. Monessa asiassa on hän
hyvinkin taipuvainen, mutta luja on hänen luonteensa yleensä.
Ainoastaan lempeydellä voipi häntä saada taipumaan, enkä minä ole
tahtonutkaan kiusata häntä, sillä hän on aina ollut hyvä lapsi".
"No hyvä, kerro hänelle sentähden lempeästi kuinka tukala koko perheen
asema on, sano, että hän voipi pelastaa isänsä perikadosta, ja että hän
on tilaisuudessa päättää kaikkein meidän elosta ja kuolosta. Laske
sanasi oikein hänen sydämellensä. Olisihan kauheata, jos hänen,
kujeensa kautta, täytyisi kaikkein meidän kanssa muuttaa toisen luokan
asuntoon ja elää siellä niinkuin muut tavalliset ihmiset, sen sijaan,
että hän nyt voisi päästä Clairmont'in ja Newport'in omistajaksi.
Peloita häntä, Elli; kuvaa asemamme kauhistuttavilla värillä ja vetoa
hänen hellätuntoisuuteensa."
"Kyllä ko'en tehdä parastani", vastasi rouva van Arsdel.
"Missä Eva on nyt? anna _minun_ puhua hänen kanssansa", lausui
Maria-täti.
"Hän lähti Idan kanssa ajelemaan puistoon; mutta kun oikein asiaa
mietin, niin luulen olevan parasta, että minä puhun itse Evan kanssa.
Tiedän varmaan, että hän tekee enemmän minun, kuin muiden puolesta,
sillä hän pitää paljon minusta."
"Voisiko hän rakastaa ketään toista, kuin Sydney'tä?" kysyi Maria-täti.
"Olipa tuo vähän varomatointa, että otitte tuon Henderson'in ystäväksi
perheesen; mutta näinä viime aikoina näkyy hän lakanneen täällä
käymästä."
"Luulenpa poistaneeni kaiken vaaran siltä puolelta", vastasi rouva van
Arsdel tyytyväisesti. "Minä annoin hänelle pienen äidillisen
varoituksen, jolla oli omituinen vaikutus. Olihan se velvollisuuteni
häntä, poika-parkaa, kohtaan. Eva on hyvin miellyttävä ja minä
huomasin, että Henderson alkoi olla liiaksi huvitettu hänen
seurastansa. Tuo Henderson on kuitenkin hyvin siivo mies."
"Minun aikomukseni oli saada hänet mieheksi Idalle", sanoi Maria-täti.
"Se olisi ollut erittäin sopivaa".
"Maria kulta", lisäsi rouva van Arsdel, "etkö jo huomaa, ett'eivät
kaikki ihmiset kulje sitä uraa, jonka sinä heille määräät?"
"Se olisi kuitenkin parempi heille", vastasi Maria-täti. "Jos lapsiesi
kasvatus olisi alusta pitäin ollut minun käsissäni, luulenpa, että
olisit nähnyt parempia hedelmiä, kuin nyt koskaan saat nähdä. Kumma
kyllä, ett'ei luonto lahjoita lapsia sille, joka taitaisi niitä
paraiten kasvattaa. Tee mitä voit! Mitäs kello on? Nyt minun täytyy
rientää kotiin. Minulla on uusi piika ja minä pelkään, että hän kääntää
koko talon ylösalaisin; minä tulen huomenna takaisin, saadakseni nähdä
miten asiat ovat muodostuneet."