Vihdoinkin.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Kummallisia tapauksia on tapahtunut sitte kun viimeksi Sinulle
kirjoitin, ja niitä en voi olla Sinulle kertomatta.
Aluksi ilmestyi herra Sydney jällensä näky-alallamme, loistavana kuin
pyrstö-tähti. Ennenkuin hän itse oikeastaan tuli näkyviin, ilmestyi
kutsumus-kirjeitä croquet-huviin Clairmont'issa, joka oli mitä
loistavimpia huvia voi toivoa. Herra Sydney näkyy huomanneen minkä
loiston kullatut raamit antavat kuvalle, senpätähden ilmestyikin hän
joukossamme Clairmont-huvin loistossa.
Kerrottiin, että seura oli tarkoin valittu hienoimmista piireistä;
senpätähden halusi kukin päästä sinne. Elmore'n perhe oli niin utelias
saada tietää olimmeko me saaneet kutsumus-kirjeet ennen heitä, että
Sofie ainoastaan sentähden tuli vieraisiin meidän luoksemme. Huviksemme
saimme ilmoittaa, että olimme saaneet kutsumus-kirjeet paria päivää
ennen, kuin he. Maria-täti antoi hänen ymmärtää, että herra Sydney oli
valmistanut tämän juhlan ainoastaan minun tähteni; mutta se on
luullakseni liikaa luuloa. Minä olen jo kyllästynyt tähän kilpailuun
perheittemme välillä.
Luullaan, että Sofie Elmore on rakastunut herra Sydney'hin. Sofie on
miellyttävä, nerokas tyttö, hyvällä ja jalolla sydämellä, ja olisipa
todellakin vahinko ell'ei hän saa herra Sydney'tä, jos hän häntä
rakastaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Minä olin hyvin utelias saamaan tietää,
tulisiko _eräs_ sinne tahi ei. Meidän seurustelemisemme on näinä viime
aikoina käynyt niin juhlalliseksi ja kankeaksi, että minua harmittaa.
Hän on karttanut kaikkea, joka näyttäisi sydämellisemmältä ystävyydeltä
ja pelkää lähestyä minua, mutta ei voi kuitenkaan olla seuraamatta
minua silmäyksillänsä; senpätähden olinkin utelias näkemään oliko hän
siellä tahi ei.
Olen kyllä nähnyt monta loistavaa juhlaa, mutta täytyy myöntää, että
tämä herra Sydney'n juhla oli niin loistava ja hieno, kuin voipi
toivoa. Herra Henderson oli myös siellä, ja kun hän ensimmäisissä
pelissä kunnosti itseänsä, tuli hänkin osalliseksi kilpa-peliin.
Omituista kyllä oli hän Sofie'n kanssa toisella puolella, herra
Sydney'tä ja minua vastaan. Sofie on taitava pelaamaan, mutta niinpä
olen minäkin, ja voinpa vakuuttaa, että pidimme herrat lämpöisinä.
Sofie ja minä komensimme, kumpikin puolellamme, ja luulenpa, että
herrat huomasivat, että nais-johtajat taitavat pitää miehiä työssä.
Olipa hyvin innostuttavaa pelata toisiansa vastaan, niinkuin me teimme.
Voit olla varma siitä, että minä ahdistin _hänen_ palloansa, karkoitin
sen pois kaarista ja ahdistin sitä hämmästyttävimmillä iskuilla. Sofie
taisteli vimmatusti toisella puolella, ja vihdoin näytti siltä kuin
voitto olisi heidän, sillä heillä ei ollut kuin yksi isku jäljellä. He
olivat "kuolettaneet", herra Sydney'n pallon, ja minun palloni oli
kentän toisella laidalla. Äitini aina vakuuttaa, että minulla on
syntyperäinen taito päästä vaikeista suhteista, ja kumma kyllä, nytkin
lensi palloni yli kentän, sattui Sofie'n palloon, jonka karkoitin kauas
kentän ulkopuolelle, sitte tapasin _hänen_ palloansa, jonka avulla
pääsin kahden viimeisen kaaren läpi, jonka tehtyä karkoitin _hänet_
kauas kentälle ja pääsin itse loppuun. Ukkosen kaltainen käsien-taputus
palkitsi onneni. _Hän_ ei näyttänyt minkäänmoista harmia, vaan,
notkistaen toista polveansa, laski hän nuijansa eteeni, sanoen olevansa
voitettu vankini, jonka tähden minä tuomitsin hänet kirjoittamaan runon
tuosta taistelusta. Hän sulki itsensä hetken ajaksi telttiin, josta
tullessansa hän ihastuneille kuulijoillensa luki erittäin soman ja
vallattoman runon, jossa taistelumme kerrottiin.
Yleensä täytyy toki myöntää, että herra Henderson'illa oli siellä hyvä
menestys, sillä kuulin monen ihmettelevän häntä suuresti, ja Elmore'n
perhe oli erittäin innokas pyytämään häntä ilta-huveillensa. Rouva
Elmore ylisti hänen runoansa niin pilviin saakka, että minua oikein
nauratti, sillä kyllä tiedän mitä _hän_ pitää tuollaisista
ylistyksistä. En tunne ketään, jota olisi niin vaikea imarrella, ja
joka niin pian huomaisi naurettavan puolen asiassa, kuin hän. Rouva
Elmore'n kohteliaisuudet satelevat sitäpaitsi aivan kuin kaataisi
hedelmiä jonkun pään yli, tarjoamatta niitä syötäviksi, -- mutta
huomaan innostuvani niin, muita moittiessani, että unohdan sanoa, että
voitin croquet-palkinnon, rintaneulan, joka juhlallisesti jätettiin
minulle. Mutta kun minä huomasin, että tappio kävi kovin Sofie'n
sydämelle, liikkui hellä luonteeni ja minä tarjosin hänelle sovinnon
merkiksi tuon palkintoni. Aluksi ei hän sitä tahtonut ottaa; mutta minä
olin itsepäinen ja todistin, niin hyvin kuin taisin, että hän, jos
taidon mukaan tuomitaan, voitti pelin, ja että minun voittoni oli
ainoastaan seuraus onnellisesta kohtauksesta. Niinkuin tiedät, voin
yleensä saada ihmisiä taipumaan melkeen mihin vaan tahdon, ja kun
imartelin Sofie'ta kunnioittamalla hänen taitoansa, ja rinta-neula
sitäpaitsi oli hyvin kaunis, sain hänet vihdoin sen ottamaan. Minä olen
jo saanut kyllin tuosta riidasta EImore'n ja meidän perheiden välillä,
enkä ai'o enää sitä jatkaa, sillä Sofie on todellakin hyvin miellyttävä
tyttö, eikä ole kujeellisempi kuin me muutkaan, vaikka häntä kyllä
kodissaan on järjettömästi kasvatettu, ja me olemme päättäneetkin
vast'edes olla ystäviä, tapahtuipa mitä tahansa.
Vieläpä oli toinenkin syy, jonkatähden en tahtonut pitää omanani tuota
lahjaa, se nimittäin, ett'en ole koskaan ennenkään ottanut Sydney'ltä
lahjoja enkä siis tahtonut nytkään sitä tehdä. Jos voisin antaa hänen
sydämensäkin Sofie'lle, niin tekisin sen varsin mielelläni, sillä
luulen, että Sofie siitä suuresti ihastuisi. Koko päivän kartoin,
ett'en joutuisi kahden kesken herra Sydney'n kanssa, ja kun hän pyysi
minua kävelemään kanssansa, käskin aina Amy'n ja Jannen mukaani. --
Mitä taas _erääsen_ tulee, niin koetti hän koko ajan pysyä kaukana
minusta, vaikka hän seurasi minua silmillänsä minne vaan menin.
Luulevatkohan miehet, että me tytöt emme huomaa heidän katseidensa
suuntaa, ja että emme näe päältäpäin heidän tunteitansa. Olenpa varma,
että hänkin ajattelee minua nyt, yhtäpaljo kuin ennenkin, olkoonpa syy
hänen nykyiseen kummalliseen käytökseensä mikä tahansa.
Kuu kumoitti niin ihanasti tummalta taivaalta kotiin palatessamme ja
soittokunta soitti Schubert'in ja Beethoven'in kauniimpia kappaleita.
Koko ajan vaivasi Wat Sydney minua tyhjänpäiväisillä lörpötyksillänsä,
kun halusin kuunnella soittoa. Hän ei laisinkaan rakasta soittoa, ja
sellaiset ihmiset ovat aivan kuin kärpäset, ne eivät anna meille
hetkeksikään rauhaa. _Tuo toinen_ vetäytyi syrjään, katseli kuuta ja
kuunteli soittoa, ja oli aivan lumotun näköinen.
* * * * *
Näin pitkälle ennätin kertomuksessani, kun minun eilen täytyi lopettaa,
mutta nyt minulla onkin kerrottavana Sinulle jotakin erittäin
kummallista, joka vasta on tapahtunut.
Kun eilen lakkasin kirjoittamasta ajoin Idan kanssa puistoon. Hän oli
luvannut Effie St. Claire'lle piirustaa kuvat moniaista puiston
penkeistä, jotka sopisivat Effie'n uuteen huvilinnaan Fern Valley'hin
ja minä päätin sill'aikaa kulkea yksin ympäri puistossa virvoittaakseni
sydäntäni ja aivojani.
Sitäpaitsi olin edellisellä kerralla, puistossa ollessani, eräältä
sillalta nähnyt etäällä kauniin vesiputouksen, joka kuohuen syöksyi
pieneen järveen. Nyt päätin mennä tuon vesiputouksen luo, joka oli
kaukana, kiertelevien metsä-polkujen sisällä.
Päivä oli loppumaisillaan ja ilta läheni; käytävät olivat aivan autiot,
sillä en tavannut ainoatakaan ihmistä. Olisin voinut luulla, että olin
jossakin etäisessä, synkässä vuori-seudussa, sillä tämä osa puistosta
oli niin jylhä ja autio. Pensaiden välistä kuulin kosken kohinan, mutta
en voinut vielä nähdä sitä. Väliin kuului se aivan läheltä, väliin taas
etempää, ja vihdoin luulin löytäneeni mutkaisen, kaitaisen polun, joka
johdattaisi minut sinne. Kun tulin erään kallion sivu, huomasin
pauhinasta, että olin aivan lähellä koskea. Minä olin hyvin vallatoin
ja juoksin iloisena eteenpäin. Äkkiä seisoinkin kosken rannalla, mutta
samalla huomasin eräällä penkillä nuoren miehen, -- se oli herra
Henderson.
Hän nousi seisomaan kun hän huomasi minut ja oli hyvin kalpea, mutta
ilon salama valaisi hänen kasvonsa kun hän huomasi, että minä
pysähdyin.
"Neiti van Arsdel!" huudahti hän, "mikä suosiollinen onnetar on
johdattanut askeleenne tänne?"
Minä olin hyvin totisen näköinen ja sanoin ett'en huomannut siinä
mitään onnea.
"Ehk'ei teille", sanoi hän, "mutta minulle tämä on onni. En ole kaukaan
aikaan nähnyt teitä vilahdukseltakaan", lisäsi hän surullisella
äänellä.
"Enpä tiedä mikä olisi estänyt teitä minua näkemästä", sanoin minä.
"Mutta jos herra Henderson tahtoo olla outo ystävillensä, on se hänen
oma syynsä."
Hän oli hämmästyneen näköinen ja puhui jotakin paljosta ja ankarasta
työstä.
"Suokaa anteeksi herra Henderson", lausuin minä, "mutta kun teitä aina
on kodissani kohdeltu uskollisena ja arvossa pidettynä ystävänä, tuntuu
vähän omituiselta, että te viime aikoina käytte meidän luonamme aivan
kuin outo muukalainen."
"Te teette väärin, kun moititte minua noin, neiti van Arsdel", sanoi
hän innokkaasti. "Te epäilemättä arvaatte tunteeni ja teidän täytynee
myöntää, että syyt, jonka tähden teen näin, enkä voi tehdä muulla
tavalla, ovat kyllin riittäväiset."
"Minun täytyy myöntää, ett'en niistä tiedä mitään," vastasin minä,
"enkä voi ymmärtää miks'ei suhteemme voisi olla yhtä ystävällinen nyt,
kuin ennen. Viime aikoina olette käyttäneet itseänne, aivan kuin
olisitte peljänneet minua, ja syytä siihen en voi arvata. Mikä on syynä
siihen, että niin olette tehneet?"
"Siksi -- siksi, että rakastan teitä, neiti van Arsdel, siksi, että
rakastan teitä niin sydämellisesti, ett'en voi nähdä teitä toisen
morsiamena -- toisen vaimona", lausui hän, nähtävästi suuressa
tuskassa.
"Sitä ette tarvitse tehdäkään, herra Henderson, sillä en minä
kumminkaan tiedä olevani kenenkään vaimo enkä morsiankaan", vastasin
minä.
Hän seisoi aivan kuin ukkosen lyömänä.
"Mutta minä olen kuullut, että niin olisi laita, henkilöltä, jonka
pitäisi tunteman asian tarkalleen."
"Keltä niin?" kysyin minä, "sillä väitän sen valheeksi."
"Äidiltänne."
"Äidiltäni!"
Nyt minä vuorostani seisoin kuin ukkosen lyömänä. Siinäpä siis syy
hänen käytökseensä. Äiti parka! Nyt huomaan kaikki.
"Äitinne ilmoitti minulle", jatkoi hän, "että te olette salaisesti
kihloissa herra Sydney'n kanssa, ja että kihlauksenne julkaistaisiin
oitis kun herra Sydney palaisi kotiin ja varoitti minua liiallisesta
ystävyydestä kanssanne."
"Äitini on kyllä tehnyt mitä hän on taitanut, saadaksensa minua tuohon
liittoon", sanoin minä. "Alussa annoin herra Sydney'lle rukkaset, kerta
kerran perään, mutta äitini melkeen pakoitti minua antamaan hänen
jatkaa kosimistansa, toivoen, että mieleni muuttuisi, mutta se ei ole
muuttunut."
Hän tuli liikutetuksi ja puhui hyvin innokkaasti.
"Neiti van Arsdel, sanokaa, uskallanko toivoa, että voisin voittaa
lempeänne."
"En hämmästyisi, jos sen voisitte tehdä", vastasin minä.
Nyt seurasi joukko sekanaisia, kummallisia sanoja, joista, armas
Bellani, en enää muista mitään, -- hetki, josta en voi Sinulle kuvausta
antaa. Sen muistan vaan, että hetken kuluttua astuimme käsi kädessä
käytävää pitkin. -- Oi, mikä keskustelu syntyi välillämme! kuinka
suloiset hetket ne olivat, joita nyt vietimme, kävellessämme varjoisaa
käytävää pitkin, puhellen lemmestämme! Hämäräinen valo ympäröi meidät
ja hopeainen kuu nousi taivaalle. -- Äkkiä kuului Idan ääni, joka huusi
nimeäni. Hän tuli meitä vastaan, piirustusvihko kainalossa.
"Ida, Harry ja minä olemme kihloissa", huusin minä jo kaukaa.
"Niin olen aina toivonut käyvänkin", lausui hän hellästi, ojentaen
meille kumpaisetkin kätensä.
Minä tartuin toiseen, Harry toiseen.
"Luuletteko, että vanhempanne tähän suostuvat?" kysyi Harry.
"Vakuutukseni on, että he ensin vastustavat; mutta luottakaa Evaan, hän
ei anna perään. Tule nyt, Eva, meidän täytyy rientää kotiin."
"Niin, mennään nyt kauniisti kotiin, ett'ei myrsky heti alussa pääse
valloilleen", vastasin minä.
Päätettyämme, että minä koettaisin ensin kaunopuheliaisuuttani äitini
luona, ja että Harry sitte puhuisi isäni kanssa, erosimme ja me
palasimme kotiin.
Nyt, Bella, nyt on kaikki tuo salaisuus lopussa, nyt ei minun enää
tarvitse taistella tuon voiman kanssa, joka kielsi minua ensi askeletta
ottamasta. Eikö ole omituista, että avio-liitto, joka on niin
personallista ja yksityistä laatua kuin mahdollista, on asia, jossa
kukin ystävämme vaatii, että tekisimme heidän mielensä mukaan! Äitini
varmaan tunsi isääni kohtaan samat tunteet, kuin minä nyt tunnen, mutta
olenpa varma, että hän on aivan vimmattu, kun hän huomaa, ett'en voi
katsella Wat Sydney'tä hänen silmillänsä, vaan katselen mieluummin
Harry'a omilla silmilläni. Mutta eihän äitini tule elämään hänen
kanssansa, vaan minä; minun elämänihän siinä on kysymyksessä, eikä
hänen, ja minähän juuri annan tälle henkilölle oikeuden omistaa minut
kuolinpäivään asti. Kun ajattelen tätä, ihmettelen, että laisinkaan
uskallan antautua tällaiseen tilaan jonkun miehen kanssa -- mutta hänen
kanssaan minä uskallan. Minä tunnen hänet ja luotan häneen
täydellisesti.
Et voi ajatella, kuinka minä sain hänet nauramaan, kuvaillessani
hänelle, kuinka hullumainen hänen käytöksensä oli ollut. Hän ei pahaksu
laisinkaan, että vähän teen pilaa hänestä, eikä voi kyllin ihmetellä,
kuinka minä taisin päästä hänen tunteittensa perille. Miehet, rakas
Bellani, ovat tällaisissa asioissa, niin naurattavan yksinkertaisia!
Kuitenkin, ell'en pettyne, erosin hänestä eilen illalla onnellisimpana
kuolevaisten joukossa, jota onnea ei sekään poistanut, että pelkäsin
"kovia vanhempiani."
Mutta mikä lörpöttelijä olenkaan! Näet toki sentään, Bellani, että olen
pitänyt sanani. Olenhan aina sanonut, että Sinun ensimmäiseksi pitää
saada tiedon kihlauksestani, ja nyt olet saanut sen. Sinä saat kertoa
siitä muillekin, jos tahdot, sillä minä olen luja päätöksessäni.
Oma Evasi.