Kohtalo.
Bolton'in kirje sai tunteet rinnassani kauheaan liikkeesen. Jo heti
ensi hetkestä olin häntä ihmetellyt, ja tämä ihmetykseni eneni päivä
päivältä. Hänen perinpohjainen oppinsa ja hänen tarkkuutensa herättivät
ihmetykseni samalla, kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan sai sydämeni
sykkimään kiitollisuudesta. Tuo salaisuus, joka häntä ympäröitsi, antoi
tälle ihmetykselleni vielä enemmän kiihoketta. Tämä hänen kirjeensä,
jossa ilmestyi niin paljon synkkämielisyyttä ja rehellistä totisuutta,
salli minun heittää silmäyksen hänen sisimpäänsä. Tämä kirje oli
avaimena tuohon tyveneen kärsivällisyyteen, jolla hän maailmaa katseli.
Tuo heikkous, jonka hän niin kaunistelematta oli minulle tunnustanut,
on pidettävä ainoastaan nuoruuden varomattomuutena; sillä ken voi
edeltäpäin arvata niiden seurauksia. Kymmenestä nuoresta miehestä,
jotka antautuvat väkevien juomien nauttimiseen, löytyy ehkä viisi,
joiden rinnassa väijyy tuo käärme, joka vasta on oleva heidän
leppymätöin hirmu-haltijansa, jota ei kyyneleet, ei rukoukset, ei
sielun tuskakaan voi sovittaa, ja jonka kanssa he saavat taistella yhtä
turhaan kuin muinoin Laokoon. Mutta laulut, seppeleet ja runous
ympäröivät maljaa, ja pilkka ja ylenkatse on sen palkkana, joka ei
uskalla siihen kajota.
Tämä kirje liikutti minua sangen suuresti, sillä se ilmoitti niin
paljon kärsivällistä arvollisuutta, niin suurta vakavuutta tuon kovan
totuuden esittelemisessä ja niin paljon oman voiton pyytämättömyyttä.
Mielestäni tuomitsi hän toki liian ankarasti itseänsä ja ajattelin,
että tässä olisi naisella hyvä tilaisuus vaikuttaa paljon hyvää,
tekemällä hänen luontonsa lujemmaksi ja siten voiton varmemmaksi.
Minä riensin, kirje kädessäni, hänen huoneesensa. Oli hämärä ja hän
istui akkunan luona tuijoittaen pimenevää taivasta, vaikk'en minä
voinut eroittaa hänen kasvojansa. Löytyy asioita, joista mieluummin
haastelemme pimeässä, joista puhuessamme näkyväiset esineet ovat
haitaksi, sillä pimeässä puhuttelee sielu enemmän välittömästi sielua.
"Bolton!" huudahdin minä, "olen _ystäväsi_ kaikissa elämän vaiheissa,
olen ystäväsi elämässä ja kuolemassa".
"Kiitos Harry", lausui hän vakavasti, hiljaisella äänellä, "sen kyllä
tiesin".
"Mutta, Bolton, sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Miksi sinä
hylkäät sen ilon, jonka muut miehet, jotka eivät läheskään voi asettua
rinnallesi, vaativat itsellensä? Olisinpa minä nainen, niinkuin
Karolina, niin eläisin mieluummin kanssasi, ottaen osaa vaaroihisi ja
levottomuuteesi, kuin eläisin rauhallisesti jonkun toisen miehen
kanssa".
Hetken istui hän syvissä mietteissä; vihdoin lausui hän hitaasti:
"Karolina onnekseen ei ajattele samoin kuin sinä; varmaankin on hän jo
unhottanut minut, ja minä en tahtoisi millään ehdolla herättää hänen
rinnassansa uudestaan niitä tunteita, joita hän ennen tunsi minua
kohtaan".
Kun ajattelin Karolinan elämää, huomasin kuinka kova naisen kohtalo on,
kun hän on vangittuna sillä seudulla, josta hänen pitäisi päästä
surullisia muistoja pakoon. Ajattelin yksitoikkoista hiljaisuutta siinä
pienessä kaupungissa, jossa Karolina oli kaiken ikänsä elänyt;
ajattelin hänen tuskaansa ja levottomuuttansa, haluansa päästä muihin
suhteisin, muihin oloihin, jonka hän lausui minulle ennen Europaan
lähtöäni. Hän oli kertonut minulle elämäkertansa, mutta jätti
mainitsematta tärkeimmän kohdan siitä. Muistui mieleeni kuinka
huolettomasti, melkeen pistelevästi, hän puhui sydämen asioista. Tekikö
hän niin sentähden, että hän oli unohtanut? Tahi oliko isänsä kuvannut
hänen rakastajaansa niin kurjaksi, että hän luuli tämän ei ansaitsevan
muuta kuin ylenkatsetta? Ehkä Karolina piti Bolton'in ylpeän vaiti-olon
kylmäkiskoisuutena; ehkä hän, muistellessansa tuttavuuttansa Bolton'in
kanssa, harmilla ajatteli, että tuo hurjapäinen ylioppilas,
joutohetkien hauskuudeksi oli leikitellyt hänen kanssansa, niinkuin
leikki-kalun kanssa. Edellisissä kirjeissäni olin Karolinalle puhunut
paljon Bolton'ista ja kertonut että löysin hänen valokuvansakin
Bolton'in säästöissä. Vastaukseksi tähän oli eräässä kirjeessä, jossa
hän haasteli yhtä ja toista, seuraava lyhyt jälki-kirjoitus; "Tuo herra
Bolton, josta puhut oli, siihen aikaan kun Sinä olit yliopistossa,
täällä opettajana ja minä olin hänen oppilaansa; mutta sitte en ole
häntä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Minä olin silloin vielä aivan
nuori ja pidin häntä oivallisena miehenä, mutta olin silloin niin
kokematoin, ett'en voinut tehdä omantakeista arvostelua". -- Kaikkea
tätä ajattelin, istuessani pimeässä Bolton'in huoneessa.
"Luuletko tehneesi oikein, niinkuin teit?"
Syvä hiljaisuus vallitsi; vihdoin vastasi hän, huoaten raskaasti.
"Luulen; sillä olen vakuutettu siitä, että kuta vähemmin Karolina
muistaa minua, sitä parempi".
"Mutta etkö luule, että äänettömyytesi, että tuo teeskennelty
välinpitämättömyytesi on koskenut kipeästi hänen sydämeensä?"
"Ehkä; mutta sitä helpomminhan hän on minut unohtanut, ja sehän oli
aivan välttämätöintä".
"Bolton, sinä arvostelet aivan väärin itseäsi".
"Sinä et tunne kaikkia, Harry. Kauaksi merelle tulin temmaistuksi,
vaivuin syvälle aaltojen alle, jotka kohisten peittivät minua".
"Mutta nyt, Bolton, nyt sinä taas olet kuivalla maalla".
"Ja toki voin silmänräpäyksessä olla uudestansa samassa kadotuksessa",
lausui hän kauhistuksella. "Joku päivä sitte, kun olin päivällisellä
Hesterman'in luona oli hänellä erittäin hienoja viinejä, joita hän
sydämellisellä ystävyydellä tarjosi minulle, mutta joiden paljas
hajukin teki minun levottomaksi. Katselin tuota pientä lasia, johon
hän oli kaatanut erittäin hienoa sherryä ja se näytti silmissäni
sydän-vereltä. Jos olisin maistanut ainoankin pisaran siitä, ainoankin,
niin olisin monta viikkoa ollut halveksittava ja kelvotoin kurja. Mutta
Hesterman ei sitä ymmärtänyt -- sitä ei voi kenkään muu ymmärtää kuin
se, jolla on sama katkera kokemus kuin minulla on. Se olisi tulena
hyökännyt aivoihini ja silloin olisi pelko, kunniantunto ja kaikki
hyvät päätökseni haihtuneet tuuleen ja olisin vastustamattomasti
tyhjentänyt kaksikymmentä lasia, enkä yhden lasin, ja silloin olisit
saanut etsiä minua jostakin noista kurjuuden luolista, joihin
paholaisen vallitsemat pakenevat, kun vimma tulee heidän päällensä, ja
jossa he turmelevat ja raatelevat itseänsä kunnes raivo on ohitse. Tämä
on usein tapahtunut minulle, suuren itsenikieltämisen ja petollisen
toivon jälkeen. Kova, leppymätöin kohtalo näkyy tuominneen minut tuon
tuostakin kärsimään hukkuvan ihmisen kaikki tuskat -- syöksyn
syvyyteen, taistelen vimmatusti, olen tukehtumaisillani, tunnen kauhua,
kuolon tuskaa, tartun rantaan, kiipeän jyrkkää kalliota pitkin ylös,
toivon pelastuvani, pelastun -- mutta vaivun uudestaan, syöksyn
takaisin mereen, taistelemaan, tukehtumaan ja hukkumaan."
Hän puhui kolkolla, liikutetulla äänellä; minä kuuntelin häntä niin
tarkkaan, että tuskin uskalsin hengittää; haudan hiljaisuus vallitsi
hetken.
"Harry", jatkoi hän hetken ääneti oltuansa, "eikö ole omituista, että
me nuoruuden kokemattomuudessa ja ajattelemattomuudessa itse luomme
kohtalomme, joka turmelee koko miehuuden ijän; eikö ole outoa että
laulu, runollisuus ja seura-elämän huvit ja nautinnot kaunistavat sen
pohjattomuuden reunoja, jossa kiusaus väijyy. Tuskin löytyy operaa,
jossa ei löytyisi jotakin juomalaulua. Muistanpa hyvin sen ajan,
jolloin minun täytyi joka tilaisuudessa laulaa juoma-lauluja -- mutta
sellainenhan tämä maailma on! Ihminen ylpeilee ja iloitsee kulkiessansa
kohtaloa kohden, johon verrattuna kuolema ei ole mitään! Jos olisin
kuolleena kaatunut ensi lasini ääreen olisi sitä pidetty kauheana
tapauksena, ja kuitenkin olisi se ollut parempi, kuin että olen elänyt,
niinkuin olen."
"Älä, älä, Bolton, puhu noin; sinä menet liiallisuuksiin. Älä enää
ajattele tätä asiaa, joka sinua noin liian liikuttaa."
"Niin sinä puhut, Harry, syystä ett'et tunne tuota tilaa yhtähyvin kuin
minä. Tämä kirous, joka lepää päälläni on tehnyt elämän raskaaksi
kuormaksi, rangaistukseksi nautinnon sijaan, se on pettänyt ystävieni
toiveet ja saattanut minulle sanomattomia nöyryytyksiä ja suurta tuskaa
-- ja pää-syynä siihen oli ainoastaan ajattelemattomuus ja
kokemattomuus, Minä olin kadotettu ennenkuin itse aavistinkaan,"
"Sinä et ole kadotettu, etkä ikinä joudu kadotukseen!" huudahdin minä.
"Sinä käyt voittajana taistelusta; sinä voitat tämän kirouksen."
"En koskaan! Aina olen haljennut astia."
"Mutta hieno porslini-astia, vaikka siinä onkin pieni vika, on parempi
kuin savi-astia ehjänäkin, sanoin minä.
"Jos en olisi niin usein pettynyt, luulisin olevani parannettu. Mutta
paljas näky ja haju Hesterman'in viinistä huimasi päätäni ja muistutti,
ett'en vielä ole vaaratta. Sinun täytyy sentähden olla vartianani.
Sinun hermostosi on terve, ne ovat vaurastuneet ilman ulkonaista
kiihoketta ja sinulla on sentähden voimaa meidän kumpaisenkin edestä."
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoin vakavasti.
"Mutta minä varoitan sinua jo edeltäpäin, ett'et luota minuun, kun
kirous tulee päälleni. Selvällä päällä ollessani olen kunnon mies,
mutta yksi ainoa viini-lasi voipi tehdä minusta aivan vastakohdan. Minä
valehtelen, keinottelen, petän vaikka enkeleitä, saadakseni tyydyttää
herätettyä himoani, ja silloin löytyy hetkiä, jolloin olen niin
kiihkoisessa tilassa, että joka silmänräpäys pelkään ottavani askeleen
sille tielle, jolta en enää voisi kääntyä takaisin. Se on kauhea, se on
tuskallinen kiusaus. Mutta kun meillä on vieressämme tyyni ystävä,
ystävä, joka kaikki tuntee, silloin olemme paljon rauhallisempia;
tieto, että aina olet luonani, auttaa minua pysymään lujana."
"Bolton, oletko muistanut, että se virka 'Nais-maailman' toimituksessa,
jonka Karolinalle tarjoat, pakoittaa hänet tulemaan Newyorkiin? Sinä
tapaat häntä ja sinun täytyy uudistaa tuttavuutesi hänen kanssaan."
"Sitä en tahdo tehdä", vastasi hän epävakaisella äänellä.
"Mutta sinä et voi sitä välttää; sinun täytyy puhella hänen kanssansa
viran eduista ja ehdoista."
"Sekin tulee sinun monien toimiesi lisäksi. Kaikki mikä häntä koskee
täytyy sinun ottaa toimeksesi. Mutta nyt meidän täytyy vähän
keskustella sanomalehtemme toimista tällä vuodella. Miksi sinä, Harry,
tuhlaat kaikki voimasi pienien, vähäpätöisien kertomuksien
kirjoittamisella? Miks'et kirjoita pitkää romania? Kuules nyt,
poikaseni, minä olen päättänyt, että piakkoin on ilmestyvä Harry
Henderson'in kirjoittama romani."
"Ja minä ehdoittelen sille loistavan nimen", lisäsi Jim Fellows, joka
tuli huoneesen Bolton'in lausuessa viimeiset sanansa, ja asettui
istuimeni taakse. "Kutsukaamme hänen taide-teostansa 'Henderson'in
kauhu, eli verisen portinavaimen salaisuus.' Kas siinä päällekirjoitus,
joka miellyttää yleisöä! Sanomalehti-romanien lukijat ovat tavallisesti
tyttöjä, kahdentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, jotka,
hajalla hapsin, laiskoitellen viruvat sohvalla, lukien jonkun kappaleen
sanomalehdestä, ennenkuin nukkuvat päivällis-uneensa. Näissä romaneissa
täytyy löytyä paljon verta, tappeluita, murhia, avioliiton rikkomisia
ja suuri joukko salaisuuksia, muutoin eivät nämät ihastuttavat olennot
voi lukea puolta tuntiakaan yhtämittaa."
"Luulenpa, että sanomalehti-romanit jo ovat kadottaneet arvonsa
nykyaikaan", sanoin minä.
"Eipä varmaankaan. Nella-sisareni ei lue mitään muuta. Hän saattaa
lukea viittä eri romania, sekoittamatta niiden sisällystä, ja hän
vakuuttaa, että kaikki hänen tuttavansa yhtä-ikäiset tytöt tekevät
samoin. Täytyy todellakin hämmästyä, kun huomaamme kuinka hyvin he
oppivat tuntemaan ihmisiä ja maailmaa juuri tuon kautta. Nykyään on
Nella-siskoni erittäin huvitettu eräästä nuoresta lady'sta, joka on
liitossa kamaripiikansa kanssa, miestänsä väijyäkseen, ja joka sivulla
löytyy siinä kertomuksessa vääriä valoja ja valheita, puhumattanikaan
kaikista muista huvittavista asioista. Luonnollisesti tahdotaan tämän
kautta ainoastaan opettaa nuoria naisia, ett'ei heidän pidä tehdä
samalla tavalla. Kaikki tämä, näetsen, vaikuttaa hyvin jalostuttavasti
kasvavaan sukuun."
"Mutta, vakavasti puhuaksemme, Bolton, eikö lehtesi ole kyllä vahva,
voidaksensa johdattaa ja muuttaa yleisön makua, sen sijaan, että se nyt
sitä seuraa vaan."
"Kyllä kaiketi; ja jos lehti olisi minun, tahtoisin koettaa", sanoi
Bolton. "Mutta kun Hesterman antaa minun toimittaa sitä aivan vapaasti,
vaatii hän, että minä toimitan sitä niin, että se miellyttää yleisöä.
Kasvava polvi on huoletoin ja ajattelematoin, se tarvitsee jotakin
höystettyä, purevaa, pistävää -- sama se mitä. Mutta löytyyhän
romaneihin muutakin höystettä, kuin salaliittoja, valheita, murhia ja
muuta tuon kaltaista. Ja jos ajattelemattomat lukevat romaneja, miks'ei
ajattelevaiset niitä heille kirjoittaisi?"
"Sitä heidän pitäisi tehdäkin", sanoi Jim, sytyttäen valkean, jonka
kirkas loiste äkkiä valaisi pientä seuraamme. "Mutta kuulkaa nyt, niin
kerron teille päivän tuoreimpia uutisia", jatkoi hän, heittäen pöydälle
pari kutsumus-kirjettä. "Me, sanomakirjallisuuden lapset, totuuden
julistajat, olemme kutsutut läsnä-olollamme kunnioittamaan Wat Sydney'n
juhlaa ensi tiistaina. Kaikki Newyorkin rikkaimmat ja hienoimmat
perheet tulevat sinne. Se tulee olemaan erittäin loistava, ja tiedänpä
monta, jotka antaisivat vaikka pikkusormensa, sinne päästäksensä.
Tahdotko tulla mukaan, Bolton?"
"En, minä en ole tuollaisiin tottunut", vastasi Bolton.
"Harryn nyt kaikessa tapauksessa täytyy tulla sinne, sillä olen
luvannut kauniille Alice'lle, että tuon sinut sinne, vaikkapa
raastaisinkin sinua tukastasi."
Mielelläni olisin kieltänyt, sillä ajattelin, ett'ei se ollut viisaasti
tehty; mutta toiselta puolelta taas en ollut koskaan nähnyt Wat
Sydney'tä, ja minun teki suuresti mieleni nähdä häntä yhdessä Evan
kanssa. Kuinka olikaan, niin sain itseni vakuutetuksi, että minulla oli
monta syytä mennäkseni sinne.