Levottomuutta.
Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;
Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:
"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin,
väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista.
Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis
Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen
kanssani!"
Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:
"Mistä sinä nyt haluat haastella?"
"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä _erästä_ vaivaa. Hän
ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei
hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina
käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".
"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä
asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".
"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme
puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen
kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta
puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".
"Sepä oli kummallista!"
"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se,
että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan
voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat
Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin
vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin
paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö
siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta,
eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä
kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."
"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et
sille taida mitään tehdä kumminkaan?"
"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on
ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan
väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme
ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että
kaipaan häntä sangen paljon -- ja sitte tuo hänen omituinen
käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"
"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon
muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".
"Mutta, Ida, eikö hän mielestäsi käyttänyt itseänsä juuri
kuin -- -- --"
"Juuri kuin hän rakastaisi sinua, ai'ot sanoa".
"Hm -- -- niin".
"Niin se minustakin näytti, jos saan päältäpäin päättää. Mutta, rakas
Eva, miehet usein mielistyvät naisiin, ilman että he aikovat naida
heidät".
"Kukapa ajattelee naimista hänen kanssansa? sepä olisi hauskaa tietää.
Minä en kumminkaan sitä tee".
"Ehkä hän on huomannut, että _hän_ mielellänsä naisi sinut, ja ehkä
jostakin syystä pitää sitä mahdottomana ja sentähden koettaa välttää
seuraasi".
"Siinä hän tekisi sangen tyhmästi. Toivonpa ett'en olisi ikänäni häntä
nähnytkään".
"Miehellä on tällaisessa kohdassa se etuus, että hänellä on määrätyt
pyrintönsä, joihin hän saapi kokonansa antautua".
"Aivan totta, Idaseni; mutta mikä pyrintö voipi meillä tytöillä olla,
meillä, jotka saamme ilman vaivaa kaikkia mitä tarvitsemme -- niinkuin
esimerkiksi minäkin?"
"Mutta näethän, että minulla on pyrintöni!"
"Sen kyllä tiedän, että sinulla on, mutta sinä ja minä olemme aivan
erinlaatuiset. Minulle olisi yhtä mahdotointa elää sinun tavallasi,
kuin kalalle uida kuivalla maalla".
"Näetsen, Eva, tuo työtöin, pintapuolinen elämäsi on syynä kaikkiin
suruihisi. Te nykyajan naiset ette tee muuta kuin huvittelette
itseänne. Seurauksena siitä on, että te pian väsytte kaikkiin
huveihin ja että pieninkin kohteliaisuus miehen puolelta näyttää
silmissänne erinomaisen suurelta. Senpätähden on varsin vaarallista,
että ajattelet -- --"
"Älä nyt saarnaa enää, Ida! Minä _en tahdo_ enää ajatella häntä
vähintäkään ja siten pääsen siitä asiasta! Minä ajan hänet oitis ulos
aivoistani ja suljen oven. Anna, Ida, minulle joku sinun ikävimmistä
kirjoistasi, niin koetan tehdä otteen siitä, niinkuin ennen koulussa
teimme. Kas! tässähän on 'Ihmisen synnystä'. Minä ryhdyn oitis työhön."
Eva otti kynän ja paperia ja alkoi käännellä kirjan lehtiä.
"'Luonnollinen valikoitseminen'. Hyi, kuinka ikävää! 'Hänen apinan
kaltainen ruumiinsa'. Häpeäisinpä puhua noin esi-isistäni. Apinoita!
miks'ei joku jalompi eläin ole valittu esi-isäksemme, esimerkiksi
jalopeura tahi hevonen? Eikö tämä ole hyvin ikävä kirja, Ida?"
"Ei se minun mielestäni kumminkaan ole ikävä. Minä luen sitä suurella
mielihalulla, mutta myöntää täytyy, että sitä on vaikea ymmärtää".
"Minä en ole kirjaa lukenut, mutta herra Henderson antoi minulle siitä
niin selvän kuvauksen, että hyvin tunnen sen sisällön. Hän kuorii aina
kerman kustakin kirjasta ja antaa sen minulle, niin ett'en tarvitse
maitoon kajotakaan. Muistuu mieleeni viimeinen keskustelumme. Me
haastelimme Darwin'ista ja minä sanoin, että tämä uusi oppi mielestäni
aivan vastustaa raamatun oppia. Me emme siis olisikaan _langennut_
suku, vaan _edistyvä_, joka nyt on korkeimmallansa; ja minne 'paratisin
yrttitarha' sitte joutuisi? Minä ilmoitin herra Henderson'ille, ett'en
minä ai'o luopua Milton'in ja raamatun ihanasta runollisuudesta
sentähden, että Darwin on saanut päähänsä, että esi-isämme
seitsemänkymmentäviisi miespolvea taaksepäin ehkä oli paksu,
leveänenäinen babiani, huippu-korvilla".
"Eva kulta, sinulla on suuria syitä uskoa ja olla uskomatta. Usko sitä
vaan, joka on mielestäsi miellyttävintä ja runollisinta".
"Aivan niin, Ida; ja niin teenkin etenkin mitä tulee noihin aikoihin
kuusitoista miljonaa biljonaa vuotta takaperin? Kenpä tietää mitä
silloin tapahtui? Kenpä oli näkemässä miten koko näkyväinen maailma
syntyi alkusolukkeesta? Paljoa helpompi on uskoa paratiisin löytyneen,
sillä se on paljon runollisempaa ja kauniimpaa, mutta herra Henderson
sanoo, että vaikka uskommekin tätä uutta teoriaa, on tuo pyhä kirja
kuitenkin aina yhtä tosi. Enpä ole koskaan tavannut miestä, joka
samalla olisi niin syvä-mietteinen ja Jumalaa pelkäävä, kuin hän on".
"Minä luulin, että sinä luet Darwin'ia, etkä ajattele herra
Henderson'ia".
"Edellistä minä teenkin; mutta miten lienekään, kaikki muistuttaa minua
hänestä, sillä olemme haastelleet melkeen joka aineesta -- ja, totta
puhuakseni, luulenpa että olen laiska. Minä en rakasta kovaa, ankaraa
työtä; minä tarvitsen jonkun joka koko teoksesta noukkii parhaimmat
kohdat ja asettaa ne eteeni. Mielelläni kuulen pää-sisällön kirjasta,
esiteltynä harvoilla, selvillä sanoilla, voidakseni päättää onko sitä
uskominen tahi ei. Eikö sentähden ole harmillista, että tämä maailma on
niin järjestetty, ett'ei meillä saa olla järkevä, viisas mies
johtajanamme, ilman että tuo ijankaikkinen kysymys naimisesta asetetaan
etupäähän? Jos nainen koettaa olla järkevän miehen ystävänä, huudetaan
paikalla, että hän kokee hankkia miestä itsellensä. Nyt tuo Henderson
parka on aivan onnetoin, hän on laihtunut, käynyt kalpeaksi ja
synkkämieliseksi; mutta minä en saa kirjoittaa riviäkään hänelle,
pyytääkseni häntä tulemaan lopettamaan esityksensä Darwin'in opista.
Mutta enpä minä sitä tahdokaan tehdä, sillä olenpa liian ylpeä ottamaan
ensi askeletta tahi antamaan pienintäkään viittausta siitä, ett'ei
hänen poissa-olonsa ole yhtä hauska kuin hänen läsnä-olonsa."
"Eva, minä kirjoitan hänelle, ja pyydän häntä tulemaan _minua_
tervehtimään. Minä en ensinkään pelkää mitä hän minusta ajattelee."
"Älä, älä, Herran nimessä, sitä tee, Näyttäisipä siltä kuin me
kaipaisimme häntä -- älä kirjoita. Miehet käyvät hyvin itserakkaiksi
jos huomaavat, että me kaipaamme heitä".
"Mutta en ole koskaan huomannut rahtuakaan itserakkautta herra
Henderson'issa."
"Ehk'ei. -- Mutta, Ida, eikö tuo ole varsin kummallinen, tuo
naimis-kysymys? Kaikki ihmiset vakuuttavat, että me elämme ainoastaan
joutuaksemme naimisiin; kaikki romanit loppuvat naimisella, useimmat
runot tarkoittavat jotakin sinnepäin, kaikkialla kuulemme siitä
puhuttavan ja kuitenkin täytyy meidän teeskennellä, ett'emme laisinkaan
pidä siitä lukua. Jos joku miellyttävä mies kokee voittaa meidän
suosiota täytyy meidän teeskennellä täydellistä kylmyyttä, kunnes hän
tekee tuon tärkeän kysymyksen."
"Minä myönnän, että se on epäkohta elämässämme; mutta minä vältän sitä
kulkemalla omaa polkuani. Minulle avio olisi este; se kumoaisi kaikki
entiset suunnitelmani ja pakoittaisi minut tekemään uusi ohjelma
elämälleni, ja sitä minä en viitsisi."
"Oletko järkähtämättömästi päättänyt aina elää naimattomana?"
"En; mutta en ai'o mennä naimisiin ennenkuin löydän jonkun, joka on
minulle kalliimpi kuin kaikki muu maailmassa. En kaipaa avioa ollakseni
onnellinen. Minä en tarvitse apua toimeen tullakseni ja sitäpaitsi on
minulla määrätty pyrintöni, nimittäin aukaista tietä, jolla moni muukin
nainen voi päästä itsenäisyyteen ja varallisuuteen."
"Hartaasti toivon että voisin olla kaltaisesi, Ida! mutta minä en voi.
Näyttää siltä kuin avio-liitto olisi ainoa pyrintö, jonka tähden meidän
tulee elää. Sitte vasta maailma lakkaa yhä meistä puhumasta. Siinäpä
syy miksi minäkin kerran olin aivan vähällä joutua naimisiin Wat
Sydney'n kanssa. Maria-täti taisteli niin urhollisesti minua vastaan ja
lateli eteeni sellaisia loistavia etuja, ett'en oikein tietänyt, mitä
minun piti tehdä. Mutta tuttavuuteni herra Henderson'in kanssa on
vakuuttanut minua siitä, että olisi ollut kovin tuskallista elää
yhdessä miehen kanssa, jolle en voisi lausua kaikki ajatukseni. Nyt en
saa puhella herra Henderson'in kanssa, enkä tahdo mennä naimisiin Wat
Sydney'n kanssa; mitä minun siis tulee tehdä? Pitääkö minun pukeutua
viheriäiseen pukuun, lukea Darwin'ia, tutkia sanakirjoja ja käydä
läpi-oppineeksi naiseksi? tahi menenkö laupeuden sisarien joukkoon,
rupeanko käymään valkoisessa päähineessä ja harmaassa hameessa, saaden
siten koko maailman uskomaan, että teen siten, syystä ett'en voinut
saada Wat Sydney'tä miehekseni, (sillä niin he varmaankin luulevat),
tahi mitä minun pitää tehdä? Vaikein pula on äitini ja Maria-tädin
kanssa. Onpa kyllä ihme että äitimme elää, vaikka sinä olet valinnut
noin omituisen polun elämässä; mutta jos minäkin kokisin asettaa eteeni
itsenäisen 'silmä-määrän', niin pelkään, että äiti-parkamme kuolisi
surusta".
Nyt astui Alice sisään nopein askelin ja lausui vilkkaasti:
"Tytöt hoi! Nyt on Wat Sydney palannut takaisin ja aikoo laittaa suuren
croquet-huvin Clairmont'issa. Me olemme luonnollisesti kaikki,
kultareunuksisilla kutsumus-kirjeillä, pyydetyt sinne tulemaan.
Höyry-alus, soiton kanssa, kuljettaa vieraita sinne ja kemut tulevat
mitä loistavimmiksi. Siellä poltetaan ilo-tulia ja sitte matkustetaan
kotia kuutamossa -- eikö tuo ole hupaista ja miellyttävää? Mielestäni
on Wat Sydney erinomainen -- ja kaiken tämän tekee hän sinun tähtesi,
Eva; sen tiedän varmaan."
"Ole vaiti, narrimainen lapsi, sitä en uskokaan. Luulenpa varmaan, että
hän pitää nämät huvit ilmoittaaksensa, että hän on kihloissa jonkun
toisen kanssa."
"Eipä varmaankaan!" vastasi Alice; "äsken tapasin Jim Fellows'in, joka
kertoi, että kaikki ihmiset ovat aivan kuin hulluja saadakseen olla
mukana tällä huvimatkalla, sillä siitä toivotaan jotakin varsin
erinomaista, jotakin aivan tavatointa!"
"Tuleeko Jim sinne?"
"Tulee; hän näytti sekä omansa että Henderson'in kutsumus-kirjeen ja
sanoi ottavansa Harryn mukaansa, tahtoipa hän tahi ei. Hän sanoi että
Henderson kirjoittelee, lukee ja tekee työtä kuin hullu, ja hän lupasi
väkisin tuoda hänet mukaansa, jos hän ei tule mielisuosiolla. Tule
kanssani, Eva, niin mietitään miten pukeumme sinne. Meillä ei ole
kumpaisellakaan sopivaa pukua sitä varten".