Lumous ja todellisuus.
Koko kuukauden pääsiäisen jäljestä olin minä melkein kuin lumottuna;
koko tämä maallinen elämä näkyi loihdutun hunnun lävitse; yksin vanha,
kuiva, ykstoikkoinen Newyorkikin loisti yht'äkkiä, kaikkine
ikävyyksineen, kirkastetussa valossa.
En oikein tiedä mikä minuun tuli, mutta tuntui kuin olisin nauttinut
elämän-vettä ja hengittänyt ijäistä nuoruuden ilmaa. Joka kerta kun
istuin kirjoittamaan jotakin, tunsin itseni innostuneeksi. Tunsin
ett'en enää ollut yksin ajatuksissani; minä kirjoitin toiselle sielulle
-- sielulle, jonka tiesin tuntevan minut, ja jätin työni sitte Ida van
Arsdel'in arvosteltavaksi. Ida oli taitava kritikoitsija ja oli
hyväntahtoisesti luvannut auttaa minua sillä alalla. Mutta oliko se
Ida, joka minua innostutti?
Sellaisissa tilaisuuksissa tuli Eva silloin tällöin sisälle, tahi istui
viereemme, nojautuneena korko-ompelunsa ylitse, samalla kun minä luin
ääneen. Toisinaan oli hän ajatuksissansa, toisinaan iloinen ja
veitikkamainen, toisinaan juonikas ja äkeä, mutta aina ihastuttava ja
elähyttävä. Tämä lukemiseni johdatti ystävällisiin keskusteluihin
kaikenlaisista aineista, sillä yksi kysymys antoi aina syytä toiseen ja
täten kesti meillä kanssapuhetta jos kuinka paljon; saadaksemme jatkaa
näitä keskustelujamme oli meillä hyvin usein tuollaisia pieniä
ilta-seuroja.
Minä olin joka päivä kävelemässä "Central Parkissa" ja siellä ajoi myös
van Arsdel'in perhe vaunuissansa, niillä tunneilla kun ylhäiset olivat
ulkona. Kävellessäni ulkona jäljestä puolen päivän tapasin aina
useimmin ja useimmin neiti Eva van Arsdel'in. Tosin kyllä oli hänellä
aina kumppalia, väliin Ida, väliin Alice, toisinaan taas koko joukko
iloisia ystäviä; mutta se ei vaikuttanut mitään, kun Eva vaan oli
joukossa.
"Central Park" on täydellinen Arkadia -- sen uskallan sanoa, sillä olen
nähnyt useimmat puistot tähän saakka tunnetussa maailmassa. Varsinkin
kaikkein rakastajien pitäisi myrteillä seppelöitsemän niitä, jotka ovat
tämän puiston perustaneet, sillä se on niin sopiva herättämään ja
ylläpitämään rakkautta, että saattaa melkein ihmeeksi sanoa, jos joku
nuori mies jää vanhaksipojaksi, joka kerrankin on tässä puistossa
käynyt.
Tähän aikaan nautin minä kumminkin oikein ahmaamalla sitä suloutta,
jota "Central Park" tarjosi. Ei ollut sitä nurkkaa, sitä soppea, jossa
istuttamattomat kukat tuoksuivat, jossa valkeavartiset koivut
kuvastuivat hiljaisessa, tyvenessä vedessä tahi muratit kiertäin
kasvoivat vuoren kupeilla, jota minä en tuntenut.
Väliin tuli Eva koko lapsi-lauman kanssa vaunuissa tänne puistoon,
näitten pienten iloisten olentojen seurassa viettääksensä kaunista
iltaa. Sellaisen _sattumuksen_ kautta saimme usein tilaisuutta olla
kahden kesken, ilman että olimme sitä hakemalla etsineet. Toisten
läsnäolo oli kuin lievitys omalletunnolleni, sillä minä aina pidin Evaa
toisen kihlattuna, ja varoin sen vuoksi sangen tarkkaan, ett'en
käytökseni kautta siirtyisi "sopivan" rajain ylitse. Ymmärrykseni kyllä
sanoi minun seisovan sellaisella alueella, joka kentiesi saattaisi
häiritä omaakin rauhaani, mutta minä tukin korvani ymmärryksen
huudoille, kuten nuoret miehet tavallisesti tällaisessa tilaisuudessa
tekevät. Mitä se tekee, vaikka hän onkin kihloissa! ajattelin minä.
Minkätähden en minä saattaisi kunnioittaa häntä ja jumaloita hänen
kuvaansa? Niinhän teki Dante Beatrix'en ja Tasso Leonora'n kanssa! Minä
kyllä ymmärsin, että hän aina on oleva ainoastaan loistavana tähtenä
taivaallani, mutta sainhan minä kunnioittaa ja jumaloita häntä samoin
kuin jumaloitsen kaikkea muutakin kaunista, ja olihan minulla häneen
sama oikeus kuin kukkasiin kedolla, siintävään taivaan-lakeen
korkeudessa ja säteilevän auringon valoon avaruudessa. Tiesin kyllä,
että minulla, salaisimmassa piilopaikassani, oli hänen pudottamansa
hansikka, johon ei minulla ollut vähintäkään omistus-oikeutta; -- mutta
jos lehti putoaa ruususta, kuka voipi kieltää minua sitä poimimasta?
Minulla oli sitäpaitsi vielä muuan noista pienistä esineistä, joita
Evan tyttäret kutsuvat nenäliinoiksi. Minä olin niin viatoin, ett'en
tietänyt varkauden olevan syntiä, sentähden varastin senkin ja kätkin
sen kalliimpana omaisuutenani lompakkooni. Nyt aloin käsittää, mikä
loihtu-voima pyhillä jäännöksillä voipi olla, sillä tunsin, että jos
joutuisin johonkin tuskaan ja kiusaukseen, niin en tarvitsisi muuta
kuin asettaa nämät pienet esineet sydämelleni saadakseni lievitystä ja
lohdutusta.
Huolimatta kaikesta tästä hoin lakkaamatta itselleni, ett'ei tunteeni
häntä kohtaan ole _rakkautta_, -- ei mitenkään; se on _ystävyyttä_,
korkeaa, harvinaista ystävyyttä, eikä mitään muuta. Mielelläni olisin
toki uhrannut vaikka elämänikin hänen edestänsä. Minulla oli vilkas
kuvitus-voima, ja öisin, kun en saanut unta, ajattelin kaikenmoisia
vaaroja, saadakseni edes ajatuksissani tilaisuutta pelastaa häntä. Minä
olin sytyttävinäni van Arsdel'in talon tuleen, olin syöksyvinäni sisään
ja kantavinani hänet liekkien keskitse ulos. Kuvittelin mielessäni
kauheata salaliittoa, joka uhkaisi hänen isänsä henkeä ja juuri
viimeisessä silmänräpäyksessä olin pelastavinani isänsä, josta sitte
palkinnoksi sain nauttia Evan iloa. Kuvittelin, että sain äkkiä periä
rikasta enoani Indiassa, tulin miljonain omistajaksi ja kiiruhdin
kantamaan kaikki aarteeni Evan jalkojen eteen.
Sitä vastoin olin erittäin tunnotoin ja rauhallinen, kun luulin
näkeväni herra Sydney'n joutuvan haaksirikkoon tahi musertuvan
rautatiellä, samalla kun minä riensin Evan luokse lohduttavana
ystävänä. Todellisuudessa en olisi suonut sellaisien hirveiden
tapauksien tapahtuvan, mutta oli kuitenkin lohduttavaa ajatella, ett'ei
tuollainen ollut aivan mahdotointa.
Näin kului muutamia viikkoja. Mutta kun nuori mies on kauan kulkenut
tällaisessa suloisessa unelmassa, sattuu toisinaan, että äkkinäinen
leimaus todellisuudesta tapaa hänet aavistamattomalla hetkellä. Ja
tällainen hetki tuli vihdoin minullekin.
Eräänä ehtoona, kun menin vieraisiin van Arsdel'iin, olivat kaikki
nuoret naiset menneet soittajaisiin, mutta rouva van Arsdel oli kotona,
ja jostakin tuntemattomasta syystä oli hän erittäin lempeä ja
ystävällinen minulle.
"Hyvä herra Henderson", sanoi hän, "todellakin kova kohtaus teille, kun
nyt nuoruuden ja kauneuden sijasta saatte tyytyä tällaisen vanhan eukon
seuraan. Kuitenkin en ole pahoillani, vaikka tyttöni ovatkin poissa,
sillä haluan saada hetkisen puhella vapaasti ja ystävällisesti
kanssanne. Meidän seurustelemisemme on ollut mitä ystävällisintä ja
minä pidän teidät, sen tiedätte, kuin perheesen kuuluvana".
Minä vastasin, että olin sanomattomasti mielissäni ja kiitollinen hänen
hyvyydestänsä, ja vakuutin hänelle innolla ja, jos en pety, kyyneleet
silmissäni, että hän on saattanut minun unohtamaan olevani vieras
Newyorkissa, ja lisäsin, että olen aina unohtumattomana muistissani
säilyttävä sitä ystävyyttä, jolla minua on hänen perheessänsä kohdeltu
sekä ne iloisat hetket, jotka olen hänen huoneessansa viettänyt.
"Minua ilahuttaa, että ajattelette niin, sillä minä soisin nuorten
miesten kotiutuvan luonamme. Mutta", jatkoi hän, "minä tulen
alakuloiseksi kun ajattelen, ett'ei aina voi pitää perhe-piiriä
rikkoontumattomana. En todella voi ymmärtää, kuinka monet äidit
saattavat iloita siitä, että ovat saaneet tyttärensä naitetuiksi, niin
kuin esimerkiksi rouva Elmore tekee".
Vakuutin olevani ihan samasta mielestä kuin hänkin.
"Ja nyt", sanoi hän, "kun tuo aika lähenee, jolloin minun täytyy ruveta
ajattelemaan eroamistani Evasta, niin tuntuu hyvin raskaalta, vaikkapa
annammekin hänet miehelle mitä paraimmalle".
Huomasin kyllä, että keskustelumme rupesi minulle käymään sangen
tuskalliseksi ja vastenmieliseksi, mutta minä ponnistin kaiken
sisällisen voimani, ollakseni niin levollisen näköinen kuin suinkin.
"Neiti Eva on siis kihlattu herra Sydney'n kanssa", sanoin väkisten
hymyillen.
"Niin on. Mutta Eva pelkää niin julkisuutta, ett'ei hän mitenkään
tahtoisi kihlauksensa julkaisemista; mutta ymmärrättehän, herra
Henderson, että löytyy muitakin liittoja, jotka ovat samanarvoiset kuin
kihlauskin".
Näin sanoessaan nojautui rouva van Arsdel taaksepäin sohvassa ja otti
taskustansa kirjeen. Minä istuin paikallani hämmästyneenä ja voimatta
sanoa sanaakaan.
"Asia on se, herra Henderson, että tänään sain kirjeen herra
Sydney'ltä", sanoi hän ja käänteli juvelisormuksia hienoilla
sormillaan. "Hän on jalo mies", lisäsi hän innolla.
Minä toivoin itsekseni tätä jaloa miestä aina Kamtschatkaan.
"Hän tulee kohta tänne Newyorkiin ja minä luulen, että kaikki vihdoin
saadaan selville", pitkitti hän. "Tunnustan teille heikkouteni, että
ahdistaa sydäntäni, kun ajattelen sitä kaipausta, jonka äiti tuntee
erotessaan rakkaasta tyttärestään".
"Ennen kaikkea toivon", sanoin minä, "että herra Sydney on arvollinen
saamaan neiti van Arsdel'in omaksensa, vaikka", lisäsin innolla, "sitä
ei kenkään saata olla täydellisesti".
"Eva on hyvä tyttö", sanoi rouva van Arsdel, "ja eroamiseni hänestä
tuleekin olemaan suurin koetus, mitä minulla tähän asti on ollut. Mutta
minä katsoin tarpeelliseksi sanoa teille miten asian laita on, sillä
luotan teihin sanomattomasti".
Minulla oli tarpeeksi mielen malttia, voidakseni kohteliaasti lausua
kiitokseni minulle osoitetusta kunniasta. Rouva van Arsdel jatkoi,
leikitellen sormuksillaan:
"Kentiesi täytyy minun vielä sanoa yksi asia, herra Henderson. Vaikka
teidän ystävällinen seurustelemisenne meidän perheessä on ja on aina
ollut sellainen, kuin olen toivonut, niin löytyy, kuten itse tiedätte,
turhamaisia ihmisiä, jotka saattavat puhua ihan mahdottomia asioita, ja
sen vuoksi ei liene liiaksi, jos kehoitan varovaisuuteen. Ymmärrätte
ett'ei mielellään tahtoisi antaa syytä huhuun, josta voisi olla ikäviä
seurauksia ... eli johonkin sellaiseen, joka voisi tulla herra Sydney'n
korviin ... te ymmärrätte".
"Hyvä rouva van Arsdel, onko mahdollista että on sanottu jotakin...?"
"No, no, herra Henderson, älkää noin innostuko! Tiedän mitä ai'otte
sanoa -- ei, ei mitään. Mutta, näettekös, me vanhat, jotka tunnemme
maailmaa ja tiedämme kuinka helposti turha huhu saadaan liikkeelle,
katsomme toisinaan velvollisuudeksemme antaa siitä nuorille pieniä
viittauksia. Teidän suhteenne meidän perheesen on ollut erittäin
kiitettävä ja kelpaisi esikuvaksi muillekin ja, herra Henderson, me
olemmekin suuresti luottaneet teihin. Minä pyydän sen vuoksi, että
pidätte kaiken sen, jonka nyt olen lausunut, ainoastaan suurimman
ystävyyden osoitteena".
"Sen tahdon tehdä", sanoin nousten istualtani ja ai'oin jättää hyvästi,
melkein samalla kiireellä, kuin jos olisin noussut ylös hammaslääkärin
tuolilta, vaikean hammasleikkauksen perästä.
Nyt kuulin kotia palaavien tyttöjen ääniä ulkoa, mutta minä sanoin
tärkeiden töiden pakoittavan minua joutumaan kotiin, jonne oitis
kiiruhdinkin sellaisessa tuskassa, ett'ei pahin vihollisenikaan olisi
voinut toivoa minulle pahempaa. Rouva van Arsdel, kuten hellätuntoinen
neuvonantaja ainakin, joka pelkää loukkaavansa tunteitamme, ei sanonut
mitään varmaa, mutta kuitenkin kylläksi, saattaaksensa minut
levottomaksi. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko huhu noussut? Oliko
tämä ehkä viittaus Evalta itseltä? Olikohan Eva kertonut tunteistani
äidillensä ja hänen kauttansa tahtonut varoittaa minua vaarasta?
Pieni romanini oli nyt kerrassansa katkaistu. Rakkauden haaveksimisia
vartioitsee, samoin kuin salaisia aarteita, kauheat peikot, joista
saduissa puhutaan. Ne katoavat kun sanankin vaan lausumme. Ne ovat
ihanien unien kaltaisia, jotka katoavat samalla kuin heräjämme, samalla
kun luomme silmämme auki. Levottomana kääntelin itseäni koko yön
vuoteellani ja päätin olla aivan menemättä van Arsdel'in perheesen,
välttääkseni, ett'en Evaa näkisi -- joka oli hyvin tyhmästi tehty,
asiain näin ollessa.
Seuraavana aamuna huomasin toki, ett'ei sopinut näin yht'äkkiä lopettaa
käymistäni van Arsdel'in perheessä, jos tahdoin välttää Jim Fellows'in
muistutuksia ja kysymyksiä. Päätin sentähden vähitellen luopua
tavoistani.
* * * * *
Kirje Eva van Arsdel'ilta Isabella Convers'ille.
Rakas Bellani!
Omituisia muutoksia on täällä tapahtunut sitte kun Sinulle viimeksi
kirjoitin. Enpä todella tiedä mitä minun pitää ajatteleman. Muistathan
mitä kerroin pääsiäisillasta, _eräästä henkilöstä_, hansikkaastani ynnä
monesta muusta asiasta. Loppupäätös, jonka sinä kaikesta tuosta teit,
oli luultavasti juuri samanlainen kuin minunkin tekemäni. Minä en
voinut selittää kaikkea tuota muulla kuin yhdellä tavalla, ja jos sinä,
rakas Bellani, olisit täällä, niin voisin kertoa monta vähäpätöistä
kohtaa, jotka toki yhteenlaskettuina todistavat, että hänen tunteensa
minun suhteeni eivät ole ainoastaan ystävyyttä. Minä luulin, ett'en
voisi siinä erehtyä. Tuskinpa kului ainoatakaan päivää, häntä
näkemättäni. _Hän_ oli kumminkin yhden päivän viikossa Jim'in kanssa
luonamme, ja sattumoilta me tapasimme toisemme lukemattomia kertoja.
Kun me esimerkiksi päivällisten jälkeen olimme tavallisella
ajomatkallamme "Central Park'issa" istui hän aina Jim'in kanssa eräällä
penkillä meitä odottamassa, ja kun vaunumme pysähtyivät ja me astuimme
ulos kävelläksemme, olivat he aina meitä auttamassa vaunuista pois.
Alice ja Jim kävelivät yhdessä ja herra Henderson seurasi minua noiden
somain lehtimajain ja rotkojen läpi, jotka ovat niin erittäin
miellyttäviä. Minä en ole tuntenut kaikkia niitä ihanuuksia, joita
"Central Park'issa", löytyy, ennenkuin vasta tänä keväänä! Arvaathan,
että me täten olemme tulleet hyvin tuttaviksi toistemme kanssa. Hän on
kertonut minulle kaikki itsestänsä, kodistansa, äidistänsä -- koko
elämänsä on hän kuvannut eteeni. Ystävä ei voi avo-sydämellisimmin
puhua ystävällensä, kuin hän puhui minulle ja minäkin, rakas Bellani,
olen haastellut hänen kanssansa aivan ujostelematta. Nyt tunnemme me
toinen toisemme aivan perin pohjin. Parin viikon ajalla olen joka päivä
odottanut jotakin ratkaisevaa tapausta; olen vaan odottanut, että hän
sanoilla lausuisi sen, jonka hänen katseensa ja käytöksensä jo kauan
ovat ilmoittaneet. Mutta kunnes hän puhuu, olen minä varallani; minä en
millään ehdolla tahdo hänelle näyttää kuinka paljon minä pidän hänestä,
sillä, niinkuin tiedät, rakas Bellani, olen ylpeä ja olen aina
säästänyt sydämeni vapautta pyhimpänä aarteenani. Ystävyytemme on
erittäin hauska, miellyttävä, mutta en ai'o antaa sen käydä aivan
välttämättömäksi itselleni. Tahtoisinpa sangen mielelläni tuntea hänen
tunteensa -- en juuri sentähden, että minä niistä niin suuresti
välitän, mutta niinkuin tiedät, olemme aina uteliaat oppiaksemme
tuntemaan huvittavia ilmiöitä. Kun pääsiäis-iltana näin tuon pienen
kujeen hansikkaani kanssa, ajattelin: no nyt on kala verkossani, mutta
mitä vielä; ihmeekseni ei siitä ole tullut sen enempää ja myöntää minun
täytyy ett'en nyt enää tiedä mitä minun tulee ajatella. Väliin olen
ajatellut, että hänellä ehkä on joku este, joku vanha lupaus jollekin
naiselle, ehkä tuolle "Karolina-serkulle;" mutta hänestä hän haastelee
kanssani suurimmalla tyyneydellä. Väliin taas ajattelen: ehkä on hän
kuullut huhua kihlauksestani herra Sydney'n kanssa; mutta jos niin on,
miks'ei hän saata kysyä? Olen aina valmis sanomaan hänelle, miten asian
laita on jos hän kysyisi, mutta minä en ala puhua. Ehkä hän, niinkuin
Ida luulee, on ylpeä ja köyhä eikä tahdo kosia rikasta, kelvotointa
tyttöä. Mutta tässä ei auta mikään; hänen _täytyy_ kosia, jos hän
tahtoo saada minut omaksensa, sillä minä en ai'o sitä tehdä. _Hänen_
täytyy kosia, _minä_ en sitä tee. Jos hän kosisi niin _ehkä_ sanoisin
kuinka paljon enemmän minä pidän jalosta, uskollisesta sydämestä, kuin
kaikesta siitä, mitä herra Sydney'llä on tarjottavaa. Väliin minua
melkeen harmittaa kun hänen silmänsä ilmoittavat niin paljon ja hänen
suunsa niin vähän. Tekeepä mieleni ruveta liehakoitsemaan jonkun toisen
edessä pakoittaakseni häntä avaamaan suuria silmiänsä vielä enemmän ja
käyttämään puhe-voimaansa. Väliin taas leimahtaa sisimmässäni joku
vähäinen koston tunne ja silloin tekee mieleni käyttää kynsiäni, noita
hienoja sametti käpälöitämme, jotka meillä ovat piilossa.
_Keskiviikko iltana_.
En tiedä mikä kumma lie tapahtunut _eräälle_ henkilölle, sillä olomme
ovat nyt tykkänään muuttuneet. Tuskinpa olen nähnyt häntä kertaakaan
koko viikon ajalla. Hän tuli tosin Jim Fellows'in kanssa tavalliselle
viikko-kestillemme, mutta hän ei mennyt Idan luo, eikä lähestynyt
minua, vaan näytti koko illan olevan kauheassa tuskassa päästäksensä
pois. Hänkin oli Elmore'n häissä, mutta sielläkään emme vaihtaneet
sanaakaan. Minä kyllä huomasin kuinka hän seurasi kutakin liikettäni ja
katseli minua etäältä; mutta niinpian kun minä tulin siihen huoneesen,
jossa hän oli, siirtyi hän seuraavaan huoneesen ja asettui aina niin,
että hän sai katsella minua. Tuopa harmitti minua, ja arvelin: koska
ylpeä herrani haluaa tarkastella mitä teen, niin tahdon antaa hänelle
jotakin katsottavaa, ja aloin liehakoida Jerrole Rivingston'in edessä,
josta en pidä vähintäkään lukua, ja koetin tahallani viehättää noita
viiksi-huulisia keikareita, joita tavallisesti huvikseni ärsyttelen.
Minä kyllä huomasin että hän oli onnettoman näköinen -- ja se oli
minulle suuri huvi -- mutta ei hän sittenkään lähestynyt minua ennen
kuin juuri poislähtiessämme, jolloin hän tuli luokseni ja pyysi minua
vähän viivähtämään, sanoen, ett'ei hän ole koko iltana nähnyt minua
vilahdukseltakaan. Sepä toki oli liian paljon. Aivan viattomana ja
teeskennellyllä hämmästyksellä kysyin minä: "Katsokaas herra
Henderson'ia, oletteko tekin täällä? Missä te olette kaiken iltaa
olleet?" jonka lausuttuani riensin ulos, ylpeänä. Hänen viimeinen
silmäyksensä, kun portahilla katsahdin taakseni, oli todella
tragillinen. Hän on aivan kuin arvoitus; mutta minä en tahdo enää pitää
lukua hänestä. Vapaehtoisesti hän tuli, vapaehtoisesti hän myös saapi
mennä. Mutta eikö ole harmillista, ett'ei hän tällaisessa tilaisuudessa
voi tehdä yhtä ainoata kysymystä, kun sillä pääsisimme koko rettelöstä!
Ystävyys miehen ja naisen välillä on ainoastaan puheen-parsi, eikä
mitään muuta. Nuot miehet ovat niin paljon meitä etevämmät. He voivat
tulla aina lähemmäksi ja lähemmäksi meitä, miellyttävät meitä ja
saattavat meitä sellaiseen tilaan, ett'emme enää voi olla niitä paitse,
mutta sitte he kääntyvät meistä pois ja me emme saa kysyä miksi he sen
tekevät, emme edes olla huomaavinammekaan tätä muutosta. Ei, naisen,
joka menee ystävyyden-liittoon miehen kanssa, täytyy tehdä itsensä
sydämettömäksi, voidaksensa kääntyä sinne tahi tänne, aina sen mukaan
miten tuo ystävä kääntyy. -- Kuitenkin olen pahoillani hänen tähtensä,
mutta omahan hänen on syynsä -- miks'ei hän ollut suora käytöksessänsä?
Sinä olet varsin väärässä jos luulet hänen olevan noita ylellisesti
kiihkoisia, jotka pauhaamalla vaativat eteenpäin-pyrkimistä nykyaikaan.
Niinkuin kaikki jalot ja ylevät miehet, puolustaa hänkin heikkoja
vaimoja, kun heitä sorretaan; tämän täytyy sanoani hänen kunniaksensa,
vaikka minulla muuten kyllä on syytä olla tyytymätöin hänen kanssansa.
Sinä kysyt miten Alice'n ja Jim Fellows'in laita on. Heidän välillä ei
voi olla mitään hellempää suhdetta. He viihtyvät hyvin toistensa
seurassa ja sopivatkin hyvin yhteen -- sillä he ovat vaihettelevia,
epävakaisia olennoita kumpainenkin, eivätkä luota laisinkaan
toisihinsa. Alice'n luonne on kerroksittain, niinkuin vuolu-kivi.
Päällimäinen kerros on loistava pinta vaan, mutta kaiva syvemmältä,
niin löydät lämpöisen maa-lajin, jossa jalommatkin kasvit voivat
juurtua. Nykyään on hän ainoastaan pintana vaan, hänen täytyy
keikailla, seurata "muotia", ja tällä hetkellä ei hän toivo muuta kuin
rikasta avioa. Luonteensa pohjalla löytyy toki rikkaita aarteita ja
minä toivon, ett'ei hän mene naimisiin ennenkuin hän on tunkeutunut
sisimpäänsä ja oppinut tuntemaan mitä aarteita siellä löytyy. Nyt hän
purjehtii myötätuuleen, liehakoitsee oikealle ja vasemmalle ja saattaa
monen miehen mielettömäksi.
Kirjeeni on kyllä jo liiaksikin pitkä, mutta en voi sitä lopettaa,
lausumatta pari sanaa hää-kemuista. Kuvaa eteesi kaikki se loisto ja
komeus, jonka rikkaus saattaa hankkia! Kuvaa eteesi kaikki miehet
päihtyneinä sampanjasta! Kuvaa eteesi, jos voit, sulhanen, joka
kantamalla vietiin maata! Mitkä häät! Mutta mitäs tuo kaikki merkitsee?
Morsiamella oli kolme tahi neljä koristetta puhtaista kalliista kivistä
ja suuri paljous muita kaunistuksia. Kauanpa taitaa kulua, ennenkuin
jällensä pääsen tuollaisiin häihin. Minä olen aivan kyllästynyt
liialliseen komeuteen.
Oma Evasi.
J. K. Vielä sananen, armas ystävä -- oikea tunnon kysymys -- olisiko
tuo syntiä jos minä liehakoitsisin vähän herra Sydney'n edessä -- juuri
niin paljon kuin tarvittaisiin harmittaakseni _erästä_ henkilöä?
Sydney'n niin kutsuttu rakkaus ei käy syvälle. Hän varmaankin ottaisi
minut sentähden, ett'en ole niin aivan helppo saalis, ja että olen
jonkun aikaa ollut nuorten miesten lemmikkinä, mutta en usko että herra
Sydney'n sydän sortuisi kenenkään naisen tähden. Mutta kun tarkemmin
ajattelen asiaa en tahdo kuitenkaan liehakoida, tahdon koettaa toista
keinoa.
* * * * *
Keskusteluni rouva van Arsdel'in kanssa murti tykkänään kaikki
tuulentupani!
Emme arvaa kuinka kauas kuvittelon kentille olemme joutuneet, ennenkuin
heräjämme. Nyt tunsin selvään, että minä lemmin Eva van Arsdel'ia, --
lemmin häntä niin suuresti, ett'en enää saattanut nukuttaa omaatuntoani
_ystävyys_ sanalla. Tämän olisi minun pitänyt huomaaman jo alusta, ja
nyt minä nuhtelin itseäni, ett'en ennen ollut tuota tunnustanut.
Ystävänä oli minua kohdeltu perheessä, sen parain aarre oli usein
jätetty johtoni alle, ja vaikka tiesin että tämä aarre oli toisen, olin
toki niin heikko, että mielistyin siihen. Minä en voinut onnitella
häntä toisen morsiamena, ja kun katsahdin takaisin tuohon ystävälliseen
suhteesen, joka välillämme oli syntynyt, huomasin, että oli parasta
pysyä hänestä erillä, niin paljon kuin mahdollista. Kaksi luonnetta,
joilla on aivan samat mietteet, samat tunteet, huomaavat tämän sangen
pian ja tuntevat, että he eivät voi elää eroitettuina toisistansa.
Selväähän oli, että jos Eva menisi naimisiin Wat Sydney'n kanssa, en
voisi vaaratta jatkaa sitä ystävyyttä, josta olin nauttinut näinä
viimeisinä viikkoina.
Kullakin kunniallisella miehellä on suuri edesvastaus siitä, jos hän
ryhtyy hellempään tuttavuuteen, jonka nuoren naisen kokemattomuus ja
viattomuus voipi hänelle tarjota. Miehen luonne, kasvatus ja asema
yhteiskunnassa tekee, että hän paremmin, kuin nainen, voipi kyllin
korkealle arvostella avioliiton tärkeyttä. Kukin mies tuntee
aistin-tapaisesti, että avioliitto tuopi myötänsä yksinomaisen
omistusoikeuden aviopuolisoon -- mutta miten silloin käypi jos tunteet,
ajatus ja koko olemus vaikuttavat, että joku muu henkilö miellyttää
enemmän kuin oma puoliso?
Pian huomaa mies henki-heimolaisuutta itsensä ja jonkun naisen välillä;
silloin vaatii hänen kunniansa ja omatuntonsa että hän tutkii tunteensa
ja päättää, mikä luonnon lakien mukaan on oleva tuon välttämätöin
seuraus. Minä olin laimiinlyönyt tuon varovaisuuden, sokeasti
antautuessani tämän uuden tunteen suloiselle lumousvoimalle,
senpätähden olinkin nyt sellaisessa tilassa, ett'en tietänyt miten
voisin astua eteen tahi taaksepäin.
Miten voisin äkkiä lopettaa tämän tuttavuuteni, joka oli niin
vaarallinen rauhalleni, selittämättä syytä, miksi sen tein, ja minkä
sanoisin syyksi? Voisin kyllä heittäytyä hänen jalkainsa eteen ja
tunnustaa kaikki -- mutta otaksu, että hän, naisen oman voiton
pyytämättömyydellä, ottaisi rakkauteni mieluummin, kuin arvoa ja
rikkautta; mitä minä silloin tekisin?
Jos minulla olisi ollut edes puoli Wat Sydney'n rikkaudesta, tahi jos
minulla edes olisi ollut vakinainen asema tarjota hänelle, niin olisin
häikäilemättä tunnustanut hänelle lempeni ja jättänyt onnemme hänen
päätettäväksensä. Mutta minulla ei ollut mitään vakituista asemaa, olin
köyhä enkä omannut muuta tarjottavaa, kuin oman itseni, ja kuka on
kyllin itserakas, että hän luulee voivansa vastata kaikkia maallisia
etuja? Eva oli sitäpaitsi rikkaan miehen tytär ja koko maailma pitäisi
minua turhanpäiväisenä onnen-hakijana, eikä minua kenkään uskoisi,
vaikka vakuuttaisin, että rakastan häntä ainoastaan oman itsensä
tähden. Mutta ennen kaikkia vastusti ylpeyteni minua köyhänä kosijana
menemästä rikkaasen perheesen! Jospa tietäisinkin, että Eva rakastaisi
minua, niin en sitä sittekään tekisi! Eikö koko maailma sanoisi, että
minä käytin tilaisuutta vetääkseni hänet loistavasta asemastansa alas
köyhyyteen ja halpaan kotiin? Ja olisiko tuo edes omasta mielestäni
oikein tehty häntä kohtaan?
Kun mies tekee työtä tullaksensa toimeen elämässä, oppii hän tuntemaan
rahan arvon. Franklin on sanonut: "Jos tahdot oppia tuntemaan rahan
arvon, niin koeta lainata rahaa". Minä mieluummin lausuisin: koeta itse
hankkia rahaa ja elää ainoastaan sillä mitä ansaitset.
Oma kokemukseni tässä suhteessa saattoi minut vakavammin ajattelemaan
tuon suuren edesvastauksen painoa, jonka mies ottaa päällensä, kun hän
saattaa hienon, ylellisyyteen tottuneen naisen omaan alhaiseen
asemaansa. Sivistys ja hienous ovat tuoneet mukanansa monta tarvetta,
ja sanottakoonpa mitä tahansa rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta
onnellisen avioliiton pääperusteena, varma on kumminkin, että joku
määrä aineellista omaisuutta myöskin on tarpeen elämän sulostamiseksi.
Mies ja vaimo, jotka ovat aivan väsyneet päivän töistä, eivät jaksa
miellyttää toisiansa. Kysyin itseltäni, eikö minun, Evan todellisena
ystävänä, pitänyt toivoa, että hän menisi naimisiin jonkun kunnon
miehen kanssa, joka saattaisi pitää hänet sillä asemalla, johon hän oli
tottunut, tahi pitikö minun, jos voisin, anastaa tuon miehen sijan
hänen sydämessänsä.
Kun mies huomaa itsellänsä jonkun onnettoman kiihkon, on kunnon
miehellä, kaikeksi onneksi, aina lohdutusta tämän kadotetun ilon
sijassa siinä, jota hän toivoo elämässä saavansa toimeen.
Olipa siis onni, että Bolton'in ystävyys juuri tähän aikaan hankki
minulle vakinaisen kirjallisen toiminnan.