Taaskin Karolina-serkku.
Kotiin tullessani oli pöydälläni kirje Karolina-serkultani. Sen sisältö
oli seuraava:
"Armas Harryseni!
"Viime vuonna ei minulla ollut aikaa olla kirjeenvaihdossa kenenkään
kanssa. Isäni terveyden tila vaati yöt ja päivät siihen määrään kaiken
huomioni, ett'en vähintäkään joutunut muuta ajattelemaan. -- Kuusi
kuukautta makasi hän aivan avuttomana säilö-taudissa. Hänen
kärsimisensä olivat pitkälliset ja vaikeat, ja kaikki minun koetukseni
taudin lievittämiseksi eivät voineet paljon vaikuttaa. Kun vihdoinkin
kuolema tuli ja katkasi isäni elämän-langan, oli se vaan hyvä-työ,
sillä se lopetti hänen kärsimisensä.
"Väsyneenä valvomisesta ja huolesta, olin minä kokonaisen kuukauden
isäni kuoleman jälkeen varsin voimatoin sekä ruumiini että sieluni
suhteen. Isä-vainajani oli kaltaisensa aina viimeiseen asti --
kuuliainen, kärsiväinen, hiljainen ja harva-puheinen. Olisin tahtonut
antaa kaiken maailman hyvyyden hänen yhdestä ainoastakin hellästä
sanastaan! Minä säälin häntä ja rakastin häntä, jota kumpaakaan en
tohtinut hänelle näyttää, ja hänen kärsimisensä musersi minun
sydäntäni; mutta hän ei sanonut ainoatakaan myötätuntoista sanaa, vaan
oli kylmä ja hiljainen aina viimeiseen. Ja kuitenkin minä luulen, että
hän rakasti minua ja että hänen sielunsa, häntä ympäröivän kylmän
jää-siteen alla, oli yksinäinen vanki, joka halusi ilmoittaa
ajatuksiansa, halusi valoa ja lämmintä siltä rakkaudelta, joka ei
koskaan voinut tunkeutua tämän jää-haarniskan lävitse.
"Nyt on kaikki ohitse. Minä olen yksin ja voin vapaasti määrätä
toimeni.
"Perinnöksi minulle jäi muutama tynnyrin-ala metsää, muutama
tynnyrin-ala viljelemätöintä, kivistä maata ja sata dollaria vuotista
sisääntuloa. Kun tämä on varsin riittämätöin toimeen-tulemisekseni,
täytyy minun ryhtyä johonkin ammattiin. Aina siitä saakka, kun sinä
lähdit täältä, olen lukenut Jaakko-enon edessä, joka on ollutkin
erittäin hyvä minua kohtaan; luulenpa varmaan, että sinun keskustelusi
hänen kanssansa on tämän vaikuttanut. Kuitenkin on lukemiseni usein
keskeytynyt muitten toimien kautta, varsinkin viime vuonna, kun minun
täytyi hoitaa sairasta isääni.
"Nyt toivon, että jollakin tavoin voisin ansaita niin paljon, jotta
saattaisin matkustaa Franskaan jatkamaan siellä lukujani,
harjaantuakseni täydellisesti lääketieteessä. Nyt kysyn sinulta, jos
sinä, joka täydellisesti tunnet minun kykyni, luulet, että voisin
Newyorkissa, kirjoittamisella sanomalehdille, yhtenä eli kahtena
vuotena ansaita niin paljon kuin tarvitsisin tuumaini toteuttamiseksi?
En tahdo toimittaa sanomalehteä, sillä se tulisi järin väsyttäväksi;
mutta jos voisin kirjoittaa ainoastaan jostakin eri aineesta, johon
minulla mahdollisesti on kykyä, niin ehkä onnistuisin.
"Minä voin elää pienillä sisään-tuloilla, osaan jotenkin helpolla pukea
itseni sievästi ja asun mielelläni halvassa asunnossa, ja kestän
yleisesti mitä itseni-kieltämisiä tahansa, tarkoitukseni voittamiseksi.
Minä luotan sinun ystävyyteesi ja luulen, että sinä tahdot auttaa minua
niin paljon kuin voit."
Tässä hän alkoi puhua perheellisistä suhteista, joita ei tarvitse
luetella. Päätin näyttää kirjeen Bolton'ille. Ajattelin, että se voisi
minulle nostaa sitä salaisuuden huntua, johon hänen aikaisempi
tuttavuutensa Karolina-serkkuni kanssa oli kätketty. Täydellinen
vaiti-olonsa tästä ystävyydestä, vaikka hän vieläkin aarteena säilytti
Karolina-serkkuni muotokuvaa, näytti minusta yhdellä tahi toisella
tavalla olevan yhteydessä sen tapauksen kanssa, jota äitini tarkoitti
kun hän sanoi, että Karolinan onnellisuuden on hänen oma isänsä kerran
polkenut jalkojensa alle.
Kas, sinä viekas, vanha kettu, ajattelin itsekseni, joka saat minun
puhumaan kaikki tyyni, samalla kun et itse virka mitään siitä, mikä
sinua koskee! Minä kyllä tiesin, kuinka tunnotointa ja sopimatointa oli
kysellä tahi urkkia häneltä sitä, jota hän tahtoi salata; mutta tämä
tilaisuus, jonka Karolinan kirje tarjosi minulle tukahdutti sekä
kunniantuntoni että omantuntoni. Bolton oli kauemmin kuin minä
työskennellyt kirjallisella alalla, ja vaatimuksiinsa verraten oli
hänellä kuitenkin suuri mahtavuus. Itsellensä ei hän näyttänyt toivovan
mitään, mutta minä tiesin omasta kokemuksestani, ett'ei se ollut
paljasta kehumista, kun hän minulle ystävyytemme alussa sanoi, että hän
ehkä voi väliin vaikuttaa kirjallisissa seuroissa. Hän oli jo minulle
hankkinut tointa eräässä mahtavassa aikakaus-lehdessä, johon minä
kirjoitin useoita kirjoituksia; tämä oli sekä imartelevaa ylpeydelleni
että tuottavaa kukkarolleni. Tämän kautta lisääntyivät sisääntuloni
melkoisesti; ja se olikin aivan tarpeellista, sillä palkkani "Suurelta
Kansanvallalta" oli ihan riittämätöin.
Minä päätin kun päätinkin mennä Bolton'in luo ja näyttää kirjeen
hänelle. Minä naputin oveen, mutta kun ei kukaan vastannut, niin
aukasin minä sen ja menin sisälle.
Bolton ei ollut kotona, mutta täällä kohtasi minua odottamatoin näky.
Valkean edessä istui sama kirpula-kasvoinen poika, jonka ennenkin olin
Bolton'in luona nähnyt, ja pieni, vähän nuorempi tyttö, jotka molemmat
hoitivat pientä terveen näköistä kapalolasta, joka oli heidän
keskellänsä.
"Mitä nyt", sanoin minä, "mitä tämä on, mitä täällä teette?"
Juuri samassa, ja ennen kuin lapset ehtivät vastata, kuulin Bolton'in
askeleet rappusista. Hän astui huoneesen ja nähtyään minut sekä
lapsijoukon uunin edessä, punastuivat hänen poskensa.
"Mitä tämä on Harry?" kysyi hän hymyillen.
"Mitä tämä tahtoo sanoa, Bolton?" matkasin minä; "Oletko tänne
laittanut löytölasten-huoneen?"
"No, no", sanoi Bolton, "annapa olla ja älä ole milläsikään. Tässä
lapset," jatkoi hän ja otti lakkaristaan pienen mytyn leivoksia.
"Syökää nyt, ja kun pienokainen on nukkunut, niin laskekaa se vuoteelle
tuonne sisähuoneesen; sitte saat sinä lukea ääneen sisarellesi. Nyt,
Harryseni, olen vapaa. Toivotko jotakin minulta? Tahdon tulla kanssasi
alas huoneesesi; siellä saamme puhua ketään häiritsemättä."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni ja me menimme alas portaita; kun
olimme tulleet minun huoneeseni, sulki hän oven ja sanoi:
"Näet Harry, asia on se, että minä hoidan vähän pesijättäreni perhettä.
Rouva Molloy-raukka; hänellä on mies, joka noin kerran kuukaudessa elää
kuin hiisi itse; silloin lapset ovat pakoitetut pelosta pakenemaan
piiloon, sillä hän saattaisi lyödä heidät kuoliaaksi. Hän on tottunut
lähettämään lapsensa luokseni ja minä olin juuri luonansa katsomassa
onnetointa miestänsä."
"Jumalani", sanoin minä, "kuinka naiset voivat elää sellaisten kanssa?"
Bolton istahti ja nojausi tuolin selkälautaa vasten; hänen kasvoillansa
vaihetteli katkeruus ja leikillisyys.
"Asia on se, näetsen, että hän rakastaa miestänsä."
"Mutta hänen ei pitäisi rakastaman häntä", sanoin minä.
"Ehk'ei; mutta niin hän tekee kuitenkin", lisäsi Bolton. "Hän rakastaa
Pat Molloy'ta niin suuresti, että hänen on yhtä mahdotoin vihastua
häneen kuin sinun oikean kätesi vasempaasi. Otaksu, että vasemmassa
kädessäsi olisi suuri haava; voiko oikea silloin tehdä muuta kuin
odottaa kärsivällisesti siksi, kun vamma on ohitse? Näet, sen tekee
rakkaus, ja missä sitä löytyy, siinä ei voi vaimoa eroittaa
miehestänsä."
"Mutta se on ihan kohtuutointa että vaimo on kiinnitetty sellaiseen
mieheen", sanoin minä.
"Minkätähden? Kolme viikkoa kuukaudesta on Pat ystävällisin ja hellin
puoliso ja isä, mitä voipi olla; mutta neljännellä viikolla saapi
juopumus vallan, ja silloin muuttuu hän perkeleeksi. Vaimonsa puolustaa
häntä kuitenkin aina, ja sanoo että Pat ei itse voi sille mitään, ja
pitää lapsia piilossa, kunnes tuo raivo on ohitse. Jos hän hylkäisi
Pat'in, niin taivas tiesi miten Pat lopettaisi päivänsä."
"Mutta eikö hänen pitäisi lastensa tähden eroaman?" sanoin minä.
"Miksi niin? Nuot pienokaiset ovat jo oppineet äidistänsä auttamaan
toinen toistansa ja rakastamaan isäraukkaansa, juuri kuin äitinsäkin
tekee. Minä ajattelen samoin kuin rouva Molloy'kin, että Pat on liian
hyvä vaipumaan pahuuden lokaan, ja sentähden tahdon minä kantaa edes
vähän osan rististänsä, jos voin."
Bolton puhui vakavasti ja kolkolla, surullisella äänellä, ikääskuin hän
olisi ollut liikutettu syvältä, sisälliseltä tunteelta. Hetken
äänettömyys seurasi. Vihdoin huokasi hän syvästi ja sanoi:
"Harry, mitä olikaan, kuin sinä tahdot?"
"Minä olen saanut eräältä ystävältäni kirjeen, jota tahtoisin sinulle
näyttää, jos sinä voisit tehdä hänen eduksensa jotakin", vastasin minä
ja annoin kirjeen hänelle.
Hän siirtyi lähelle lamppua sitä lukeaksensa. Kun hän näki käsi-alan,
säpsähti hän. Suuret, mustat silmänsä samosivat pian koko kirjeen läpi,
ja joutuin käänsi hän sen nähdäksensä allekirjoituksen. Sanomatoin
hämmästys kuvautui kasvoillansa, ikääskuin olisi hän peljännyt
horjahtavansa jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen tähden; mutta
nähtävän ponnistuksen perästä hallitsi hän liikutuksensa, ja alkoi
vitkaan lukea kirjettä. Hän luki pari kolme kertaa sen lävitse, käänsi
sen kokoon ja antoi minulle, muistutusta tekemättä, jonka tehtyä hän
nojautui pöytää vasten ja peitti käsillään kasvonsa.
"Serkkuni on varsin erinomainen luonteeltaan", sanoin minä, "ja kuten
huomaat kirjeestä, on hänellä myös kirjailijan kykyä."
"Minä tunnen hänet", sanoi Bolton lyhyesti ja huiskautti äkkiä
kättänsä.
"Tunnetko? missä olet tullet hänen tuntemaan?"
"Siitä on monta vuotta", vastasi hän viipyen; "ollessani opettajana
eräässä koulussa oli hän minun oppilaani. Minä tiedän että hän on
hyvä-päinen."
Tämä vastaus oli niin lyhyt ja varovaisesti lausuttu, että näytti siltä
kuin olisi hän peljännyt sanoa enemmän kuin tahtoikaan.
"Näytin tämän kirjeen sinulle sen vuoksi, kun tiedän, että sinä voit
tehdä enemmän hänen eduksensa kuin minä. Sitä parempi jos tunnet hänet,
sillä sittehän voit itse päättää voipiko hän täällä saada sopivaa
toimipaikkaa ja maksaako ollenkaan vaivaa hänen tulla tänne koettamaan.
Minulla on aina ollut se ajatus, että hän on varustettu rikkailla
luonnonlahjoilla."
"Siitä ei olekaan epäilemistä", sanoi Bolton kiiruusti; "hän on
erinomainen nainen."
Hän nousi ylös ja otti kirjeen minulta. "Jos suvaitset minun vähän
aikaa pitää tätä", sanoi hän, "niin tahdon katsoa, mitä voisin tehdä.
Tällä hetkellä on minulla työtä, joka on lopetettava; huomenna saamme
siitä puhua enemmän."
Samana ehtoona puhuin minä ystäväni Ida van Arsdel'in kanssa ja kerroin
hänelle Karolina-serkkuni elämän. Hän mieltyi oitis serkkuuni ja toivoi
innokkaasti, että aivottu tuuma toteutuisi.
"Toivon hänen tulevan Newyorkiin", lausui hän, "jotta tulisimme hänen
tuttavuuteensa. Pyydän teidän, herra Henderson, antamaan minulle heti
tieto, kun hän tulee tänne, sillä oikein ikävöitsen tullakseni hänet
tuntemaan."