Maria-täti.
Maria-täti tuli huoneesen, jossa Eva ja Alice istuivat neulomassa.
Oitis näkyi päältäkinpäin, että hän oli puuhassa, tuon järkevän,
nykyaikana suuresti arvossa pidetyn mallin mukaan ylläpitääksensä
tuota yhteiskunnallista avua, jota kutsutaan "vieraissa käynniksi".
Hän oli aivan uupumaisillansa plyymien, kukkien, pitsien ja muiden
heloittimien alla ja hänen kasvoillansa oli vielä tuo omituinen
vieraissa-käynti-katsantokin. Selvään huomasi, että hän oli hymyellyt,
niiannut, kysellyt "mitäs kuuluu?" ja sanonut kauniita, mielisteleviä
lauseita, kunnes hän varsin oli väsynyt vaivoistansa. Myöntää täytyy,
että tuo on varsin väsyttävä kristillisen hyväntahtoisuuden
täyttäminen: muistaa kysellä kustakin enosta, tädistä, äidinäidistä,
kustakin kapalolapsesta, kustakin nuoresta herrasta ja naisesta
kolmensadan tuttavan joukossa: "miten hän jaksaa?" "mitä hänelle
kuuluu?" Maria-täti täytti kuitenkin tämän velvollisuutensa sellaisella
tarkkuudella, että jokaisen täytyi myöntää rouva Wouverman'in olevan
erittäin miellyttävän naisen.
"No, nyt olen vihdoinkin taas täällä", lausui hän istautuen
noja-tuolille. "Minä olen käynyt melkeen läpi koko tuttava-listani,
taivas olkoon ylistetty!"
"Monenko luona kävitte, täti kulta?" kysyi Eva.
"Määrällensä kolmen tusinan luona, lapseni. Näetsen, minä valitsen
juuri tällaisen päivän, jolloin voipi otaksua, että jokainen on poissa
kotoansa. Se vähentää vaivaa varsin paljon. Tiedättekö, tytöt, minä
kävin Elmore'ssakin. Näkisittepä miten he pöyhkeilevät! Enpä ole
eläissäni nähnyt niin ylen onnellisia ihmisiä, kuin he ovat. Jos minä
olisin heidän asemassansa, niin kokisin toki vähän iloani salata".
"Varmaankin he nyt katselevat alas meihin vielä suuremmalla
suojelevalla hyväntahtoisuudella, kuin tätä ennen", sanoi Alice.
"Suojelevalla hyväntahtoisuudella! Toivonpa että olisit nähnyt Polly
Elmore'n ylpeää käytöstä; no, vähintäinkin hänet olisi voinut pitää
Faubourg S:t Germain'in herttuattarena. Hän oli niin liukastelevainen
ja kysyi niin alentavaisesti: 'miten teidän hyvät tytöt jaksavat? Koko
maailma odottaa uutisia neiti Evasta. Emmekö piakkoin saa toivottaa
onnea?'"
"Ois! tuollaista puhetta, täti!" sanoi Eva levottomasti; "mitäs te
vastasitte?"
"Minä sanoin hänelle, ett'ei Evalla ole mitään kiirettä, että hän pitää
omat personalliset suhteensa salassa, ja pitää sitä halpana ja
alentavaisena, kaikille niistä puhua. 'Vai niin', sanoi hän, 'jotakin
siis on tekeillä. Olen juuri sanonut tyttärilleni, että asia ehkä oli
paljasta puhetta vaan. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mariastakin
sanottiin, että hän oli kihloissa jo kauan ennenkuin se oli
hankkeissakaan'. Sitte jatkoi hän puhettansa kertomalla miten ihaeltu
Maria oli ja kuinka monta kosijata hänellä oli ollut, joiden joukossa
hän mainitsi herra Sydney'nkin; 'mutta Maria ei saattanut suvaita häntä
ja tiedäthän', lisäsi hän tunnokkaalla äänellä, 'tuollaisissa asioissa
on _sydämen_ päätös painavin'".
"Kuinka narrimainen hän on", sanoi Eva.
"Minä tiedän", sanoi Alice, "että Wat Sydney oikein inhoaa Maria
Elmore'a; hän juuri olikin varsin hurjasti rakastunut Wat Sydney'hin ja
käytti itseänsä usein niin, että oikein hävetti nähdä".
"Voi kuinka kaikki tuollainen puhe on inhoittavaa", sanoi Eva.
"Ken suvaitsee, että tuollaiset tyhjäntoimittajat, joilla ei ole
muuta tekemistä, haastelevat oman sydämemme salaisimmista ja
arkatuntoisimmista asioista?"
"Sitä emme voi auttaa, Evaseni. Kaikkialla, minne vaan tulin, kyseltiin
kihlauksestasi Wat Sydney'n kanssa; huomaat siis, ett'et voi sitä enään
pitää salassa. Sinä kuulut maailmalle ja se vaatii sinulta, ettäs teet
samoin kuin kaikki muutkin. Minä tosin en puhunut mitään sinun
kihlauksestasi, kun minulle ei ole annettu siihen lupaa, mutta asia on
yhtä tunnettu kuin jos olisitte julki-kihloissa".
"Mutta täti", sanoi Eva, harmista punastuen, "tämä kulku-puhe on aivan
perätöintä! Te kihlaatte ja naitatte minut huolimatta kiellostani. Minä
en ole kihloissa Wat Sydney'n kanssa, enkä ai'o koskaan mennäkään hänen
kanssansa kihloihin. Hän on nyt pitkällä matkalla; senpätähden toivon,
että ihmiset piankin lakkaavat tuosta asiasta puhumasta".
"Eipä sinun todellakaan, rakas Evani, pitäisi noin pahasti kohteleman
siivoa miestä".
"Kohteleman! mitä täti tarkoittaa?" kysyi Eva.
"Niin, tarkoitan vaan, ett'ei sinun pitäisi antaa hänen olla
tuollaisessa epätietoisuudessa, antamatta hänelle varmaa vastinta".
"Hän olisi voinut koska tahansa näinä kolmena viimeisenä kuukautena
saada sellaisen, jos hän vaan olisi pyytänyt; mutta eihän minun
tarvinne vastata, kun ei minulta kysytä".
"Ethän tarkoittane, Eva, että hän lähti matkallensa mitään varmaa
vastinta pyytämättä -- -- ilman että hänellä oli asia selvillä?"
"Juuri sitä minä tarkoitan, tätiseni, ja vieläpä enemmänkin -- minä
iloitsen, että niin on ja toivon, että hän, ennenkuin hän palajaa, on
tavannut jonkun, josta hän pitää enemmän kuin minusta, ja silloinhan on
kaikki lopussa. Siispä, rakas täti, jos joku vielä puhelee teidän
kanssanne tästä asiasta, niin olenpa hyvin kiitollinen jos vastaatte,
ett'ei konsanaan ole ollut puhettakaan koko asiasta".
"No ei, sitäpä en toki sano. Minä sanon sinun antaneen hänelle
rukkaset".
"Miksi niin? Minä en tahdo tuota kunniaa itselleni. Sitäpaitsi on
mielestäni naisen varsin huonoa ja sopimatointa kopeilla sillä, että
joku nuori mies on hänelle osoittanut suurimman kunnian ja luottamuksen
mitä mies naiselle voipi tehdä".
"No, no Eva; älä nyt sanokaan ett'ei siitä liitosta koskaan mitään
tule. Tämä on seikka, jossa tytöt saavat muuttaa mielensä".
"Minä puolestani", sanoi Alice, "toivon, että hän rakastuisi minuun;
minä ottaisin hänet oitis. Näittekö, tätiseni, tuon pienen, erittäin
soman vaunun, jolla hän ajeli puistossa päivää ennen poislähtöänsä
-- -- entäs hevosensa sitte ja tuo valkoinen, pitkä-karvainen peite,
pitkillä hopeanhohtavilla karvoillansa? Täytyypä sanoani, että sinä
olet pieni hupsu, Evaseni".
"Minulla ei ole mitään vaunuja, hevosia ja peitettä vastaan
muistuttamista; mutta, näetsen, enhän minä niiden kanssa menisi
naimisiin".
"Mutta Eva", sanoi Maria-täti, "jos et sinä pidä sellaisesta miehestä
kuin Wat Sydney on, niin kenestä sinä sitte huolit? Hän on siivo mies,
joka ei elä irstaisesti, ja samaa emme voi sanoa puolestakaan nykyajan
nuorista miehistä".
"Mutta eihän naisen tarvinne ottaa miestä uskollisimmaksi ystäväksensä
elämässä, ainoastaan sen vuoksi, ett'ei hän ole juoppo?" sanoi Eva.
"Mutta hän on kaunis".
"Niinpä kyllä sanotaan, mutta minä en ole samasta mielipiteestä.
Sanalla sanoen täti, _minä en rakasta häntä_, enkä tee sitä ilmoisna
ikänäni, ja jos tulisin sidotuksi häneen kiinteimmillä siteillä, luulen
varmaan, että vihaisin häntä; niinkuin nyt on, toivon, että voimme
keskenämme olla hyvät ystävät".
"Tahtoisinpa varsin mielelläni tietää, ken sinua kerrankin miellyttää,
Eva", sanoi Maria-täti.
"Oh, sellainen kyllä tulee vielä kerran; älä siitä ole huolissasi,
täti. Minä varmaankin tunnen hänet heti, kun vaan saan hänet nähdä; ja
olenpa varma että kaikki ihmiset ihmetellen lausuvat: mikähän hänelle
nyt tuli? mutta _minä_ olen tyytyväinen, onnellinen".
"Mutta, Eva, sinun täytyy muistaa yksi asia. Ei löydy monta miestä,
jotka voivat pitää sinua sillä asemalla, johon olet tottunut".
"Sentähden tahdon, kun tuo oikea tulee, elää hänen varainsa mukaan".
"Ja asua kolmessa pienessä huoneessa muka? Siihenpä sinä juuri
taidatkin kelvata!"
"Niinpä kyllä ja ai'onpa itse laittaa ruokammekin. Minä pidän varsin
paljon tuosta toimesta ja minulla on varmaankin taipumusta siihen.
Kysykääpäs Johannalta alhaalla kyökissä enkö taida valmistaa oivallisia
kakkuja? Näetten, täti, minä tunnen sisimmässäni niin yltäkyllin
voimaa ja toimeliaisuutta, että todellakin olisi vahinko jättää
minut rikkaalle miehelle. Köyhä maapappi, tummilla silmillä,
niinkuin Longfellow; katso siinä on minun ihanteeni. Minä kutoisin
alttari-peitteitä ja pitäisin pappilan niin siistinä ja somana. Voi,
miksi ei tuollainen mies tule minua kosimaan! Minä oikein toivon
joutuvani tuollaiseen asemaan, saadakseni näyttää mihin oikeastaan
kelpaan".
"Mutta minua ei kenkään naita köyhän miehen kanssa", sanoi Alice.
"Älköon köyhä pappi, tahi joku alakuloinen taiteilija koettakokaan".
"Kuules, Eva", sanoi Maria-täti, "onpa kyllä hyvä sinun asemallasi
uneksia ainoastaan 'mökistä ja sydämestä'; mutta jahkapa olet nähnyt
yhtäpaljon maailmaa kuin minä, niin varmaankin pidät rikkautta arvossa.
Vaikea on meidän luopua niistä tavoista, joihin kerran olemme
tottuneet".
"Minä uskallan koettaa kumminkin, täti. Olkaa siis varallanne, kun
jonakuna päivänä näette ihmisien lyövän käsiänsä yhteen ja
hämmästyksellä huudahtavan: mitä, onko Eva van Arsdel todellakin
kihloissa _hänen_ kanssansa! Mikä Evalle nyt on tullut? Juuri noin
kuulin Lotten Simmons'in puhuvan Bella S:t Johns'in kihlauksesta!"
"Oh, tuostapa muistuu mieleeni", sanoi Maria-täti, "miten ai'ot
pukeutua häihin? Alkaapa jo olla aika tuota miettiä ja sinun pitää
siksi saada uusi hame".
"Enpä todellakaan siitä huolisi nyt. Onhan minulla kyllin hameita ja
minä olen sitäpaitsi aivan kyllästynyt koreuksiin. Nämät nykyajan
meteliset häät ovat mielestäni varsin ikäviä. Luulenpa melkeen että
jään pois koko huvista Alice'n eduksi. Hän on nykyään tullut ulos
seura-elämään ja minä olen melkeen hyljätty".
"Älä puhu noin, Eva, sitä en salli kuulla", sanoi Maria-täti. "Mutta,
tarkemmin sinua katsellessani huomaan ett'et ole oikein terveen
näköinen. Sinun pitää ottaa hermoja vahvistavaa lääkettä näin
kevätpuoleen ja etenkin varoa, ett'et vaivaa itseäsi".
"Minä luulen", sanoi Alice, "että Eva vaivaa itseänsä käymällä niin
usein aamu-saarnassa".
"Niin, aivan oikein lapseni. Miten sinä tuollaista voit ajatellakaan,
Eva?"
"No, jättäkää nyt, täti kulta, tämä asia ja kertokaa, mitä Elmore'ssa
näitte. Luultavasti teille näytettiin kaikki hää-varustukset?"
"Niin tekivätkin, ja kuulkaa nyt mitä näin: vihkiliinikon ensin, joka
maksoi kaksituhatta dollaria; se oli toki mielestäni varsin tavallisen
näköinen ja oli liian raskas ja kankea liiallisen kuteensa tähden".
"Minä en siitä huolisi, vaikka saisin sen lahjaksi", sanoi Eva.
"Tuollaiset liiallisuudet ovat mielestäni huonon maun osoitteita".
"Jatkakaa, jatkakaa täti!" pyysi Alice.
"Niin, sitte näin morsius-puvun, joka oli valmistettu uusimman muotin
mukaan ja todellakin loistava, se täytyy myöntääni ja muut varukkeet
olivat kuni ruhtinattarelle. Enpä ole koskaan nähnyt niin turhamaisia
ihmisiä, kuin nämät Elmore'n ovat. Mutta, Eva, nyt muistuu mieleeni,
että sinulla on 'kalterit' uudessa popelini-hameessasi; niitä ei nyt
enää käytetä. Nyt käytetään franssuja -- sen näin heidän komeista
hameistansa, jotka juuri olivat tulleet Parisista".
"Ja mitä täti luulee minulle tapahtuvan, jos minä käyttäisin
kaltereita, vaikk'ei muut niitä enää käytäkään".
"Ethän, rakas lapseni, voi niitä käyttää kauemmin kuin niitä
_yleisesti_ käytetään. Minä sanon neulojalle että hän muuttaa hameesi,
ja katson itse perään, että se tehdään, niinkuin sen pitää oleman;
suostutko siihen?"
"Tehkää, täti, mitä vaan haluatte, kunhan ette naita minua jonkun
kanssa", sanoi Eva. "Muotin pitäisi mielestäni kumminkin kestämän niin
kauan, että edes ennättäisimme kääntyä, ennenkuin se taas muutetaan".
"Eva, oletko kirjeen-vaihdossa herra Sydney'n kanssa?" kysyi
Maria-täti, hetken ääneti oltuansa.
"Kirjeen-vaihdossa? En, en todellakaan ole. Miksipä sen tekisin?"
"Äidillemme hän kumminkin kirjoittaa", sanoi Alice nauraen.
"Se on hänen oma asiansa, jos hän sen tekee, mutta minä sanoin hänelle
lähtiessänsä, ett'en tahdo olla kirjeen-vaihdossa herrain kanssa; enkä
ai'o sitä tehdäkään, ell'en tapaa miestä, jonka kirjeet erittäin minua
huvittavat."
"Mitä sinä pidät nuoresta Henderson'ista?"
"Idan ihailijasta?" kysyi Eva, punastuen, "meidän mielestämme hän on
kyllin miellyttävä, vai miten Alice?"
"Vieläkö Ida on hänelle suopea?"
"Tottakai; he ovat mitä parhaimpia ystäviä", vakuutti Eva. "Hän on
todellakin kunnon mies. Hän lukee runonsa ensin Idalle ja kysyy hänen
mielipidettänsä niistä."
"Hän tulee aina yhdessä Jim Fellows'in kanssa", sanoi Alice, "ja
mielestäni ovat he kunnon miehiä molemmat -- todellakin paljoa
kunnollisempia kuin useimmat muut. Henderson tosin ei ole yhtä lystikäs
kuin Jim, mutta häneen voi paremmin luottaa".
"Minä en pidä niistä, jotka yhä ilveilevät", sanoi Eva. "Miehen, joka
ei milloinkaan ole totinen, pitäisi kantaa kilistimiä lakissansa,
niinkuin hovinarreilla entiseen aikaan oli tapana".
"Jopa järki! Sehän on juuri Jim'in tapaista. Hän saa minut aina
nauramaan ja minä nauran mielelläni".
"Etkö usko Eva, että herra Henderson hyvin sopisi Idan mieheksi?" kysyi
Maria-täti.
"Mitä siihen tulee", väitti Alice, "niin on hänestä yhtävähän kuin
Jim'istä mieheksi. Tiedättehän, että he ovat varattomia kumpainenkin,
eivätkä tosiaan voi ajatellakaan naimista".
"Mutta olisihan", sanoi Maria-täti, "Ida sopiva vaimoksi köyhälle
miehelle. Hänellä on taipumusta säästäväisyyteen, eikä hän huoli
koreista vaatteista ja voisi ehkä vähän ko'otakin perheen
ylläpitämiseksi. Hän näkyy todellakin rakastavan työtä itse työn
tähden. Toivon sydämestäni, että hän menisi naimisiin, jotta hän
pääsisi kaikista noista kummallisista ajatuksista, jotka nyt pyörivät
hänen päässänsä. En tiedä milloinkaan, mitä vastaisin ihmisille, kun he
kysyvät miksi hän ei ota osaa seura-elämään".
"Miks'ette sano suoraan, että hän mieluummin auttaa isäämme hänen
toimissansa?" sanoi Eva.
"Sentähden, ystäväiseni, että se on niin outoa. Ihmiset eivät voi
ymmärtää sitä".
"He eivät siis voi ymmärtää, että nainen voi kyllästyä joutilaasen
elämään ja tahtoo käyttää sielunsa voimia. Mutta _minä_ ymmärrän sen.
Tahtoisinpa antaa kaikki maailman hyvyydet jos voisin olla yhtä
hyödyllinen jollekulle, kuin Ida on isällemme. Ja luulen varmaan että
se on mieliksi vanhalle isä-raukalleni, joka tekee työtä orjan lailla
meidän edestämme. Tahtoisinpa mielelläni minäkin auttaa häntä".
"Sitä voit, lapsi-kultani, tehdäkin, jos vaan tahdot", sanoi
Maria-täti.
"Millä tavalla sitte?"
"Menemällä naimisiin Wat Sydney'n kanssa".
"Täti-kulta, miten se isään voisi kuulua?"
"Se kuuluu häneen enemmän kuin luuletkaan", sanoi Maria-täti,
umpisalaisesti nyökähyttäen päätänsä.