KAHDESKOLMATTA LUKU.

Minä pääsen salaisuuden tuntijoiden joukkoon.

Nuori mies, joka alkaa elämänsä rupeamalla eteenpäin-pyrkijäin

edustajaksi ja sitä tehdessänsä lausuu mitä parasta hän tietää, ja

työskentelee tarpeellisimpien muutoksien saavuttamiseksi, on usein

samassa tilassa kuin se, joka on vetänyt voimakkaan ruisku-kylvyn

tangosta. Hän tarvitsi kylmää vettä, mutta sitä valuukin hänen

päällensä paljon enemmän, kuin hän tarvitseekaan; hän hämmästyy, on

tukehtumaisillaan ja odottaa vesi-tulvan lakkaamista. Kirjoitukseni

"Talvitiessä", "nykyajan naisista", oli tehnyt minut tunnetuksi monessa

naisten oikeuksia kiihkeimmästi puolustavassa piirissä, ja pian olin

ympäröittynä kirjeiltä, aikakaus-kirjoilta ja sanomalehdiltä jotka

kaikki vaativat minulta suurinta ja nopeinta tarkkaavaisuutta

ja pyysivät minua tuon "hyvän asian" nimessä mitä pikemmin

hyväntahtoisesti kirjoittamaan siihen tahi siihen sanomalehteen,

levittämään sitä tahi sitä aikakaus-kirjaa, suotuisasti ilmoittamaan

sitä tahi sitä teosta, ja oitis hankkimaan hyvää palkkaa tuottavan

sijan suurelle joukolle kurjia naisia, jotka olivat väsyneet

koti-elämän yksitoikkoisuuteen ja tahtoivat saada jonkun arvollisen

toimen, jossa olisi vähän työtä, mutta paljon palkkaa. Koko lauma

köyhiä, sokeita, ontuvia, halvatuita, hyljätyitä ja onnettomia

näkyivät kaikki valitsevan minut johtajaksensa ja asettautuvan lippuni

alle. Kuuluessani "Suuren kansan-vallan" toimitukseen pitivät

he velvollisuutenani antaa mainitun lehden joko kaikin voimin palvella

heitä tahi kokeissansa hukkua.

Ystävälläni, Ida van Arsdel'illa, ei ollut suurta sympatiaa siinä

säädyssä, johon hän kuului ja varsin vähän omassa perhe-piirissänsäkin,

jos emme ota herra van Arsdel'ia lukuun, joka piti vanhinta tytärtänsä

arvossa hänen todellisien avujensa tähden, ja joka oli erittäin

iloinen siitä että hän kotonansa sai seurustella jonkun kanssa, "joka

ymmärsi asioitsemista", niinkuin hänellä oli tapana lausua. Aivan

luonnollistahan siis oli, että Idan, jonka mietteet saivat niin vähän

suosiota hänen omassa säädyssänsä, täytyi hakea seuraa tuossa yhä

enemmän laajenevassa emansipeerattujen naisten piirissä, jossa löytyi

paljon hyvää ja käytännöllistä, vaikkapa luonnollisesti paljon

vajanaista ja liiallistakin.

Idan pyynnöstä seurasin häntä ja Evaa n.k. "salonkiin", joka kerran

viikossa oli auki rouva Stella Cerulian'in luona. Rouva Stella Cerulian

oli kaunis ja nerokas nainen, täynnä intoa ja itsehensä luottamista --

ihastuttavin kaikista puhujattarista, lumoavin kaikista naisista.

Aikaisimmasta nuoruudestansa saakka oli hänen elämänsä ollut täynnä

noita loistavia menestyksiä, joita kauneus yhdessä neron kanssa aina

tuottaa. Näitä kumpaisiakin ominaisuuksia oli hänellä juuri niin

paljon, kuin hän tarvitsi tehdäksensä kaikki ne miehet hulluiksi,

jotka joutuivat hänen tuttavuuteensa. Nuorena tyttönä oli hän

matkaillut Europassa ja tähtenä loistanut Ranskan ja Venäjän hoveissa.

Hän, niinkuin kauniit naiset yleensä, kuuli miehiltä ainoastaan

mielistelemistä -- joka aina huvitti häntä. Hän tunsi varsin hyvin,

mikä hurmaava voima hänen personallansa oli, ja koki sentähden tuolla

voimallansa kaikkia hallita, ihastuttaa ja miellyttää. Hän luuli

saaneensa toimeksensa tässä maailmassa yhteiskunnan uudestaan

synnyttämisen ja ryhtyikin sentähden tähän toimeensa, luonteensa koko

innostuksella ja tuolla menestyksen varmuudella, joka on seuraus

käytännöllisyyden täydellisestä tuntemattomuudesta. Väitteitä, joita

vanhat valtioviisaat epäellen ovat miettineet ja jotka ovat olleet

monen vuosisadan ratkaistavina, ratkaisi hän hämmästyttävällä

nopeudella.

Hänellä oli yksi ainoa lääke yhteiskunnan parantamiseksi, eikä hän

pitänyt sen toimeenpanemista laisinkaan mahdottomana. Tää lääke oli

aivan yksinkertaisesti se, että maailman hallitseminen on tästä lähin

jätettävä naisien käsiin. Ne joiden pyrintönä ainoastaan oli saada

naiset miesten vertaisiksi, olivat hänen mielestänsä suuresti jäljessä.

Vaimohan on ylevämpi sukupuoli, jumalallista synty-perää. Eikö joka

ainoa mies, jonka hän tunsi, ollut vakuuttanut hänelle juuri samaa,

kumminkin mitä häneen itsehensä tuli? Eivätkö aina olleet vakuuttaneet,

että hän voipi oppia kaikki lukemattakin, ainoastaan vaimollisen

kykynsä kautta? Eivätkö he tuhansin kerroin olleet vakuuttaneet että

hän, salaman nopeudella, voipi tehdä päätelmiä, ajattelemattakin,

ainoastaan salamoivain silmäinsä säihkyn kautta? Eivätkö he olleet

vannoneet, että kukin hänen juonensa on jumalallinen lahja?

Luonnollisin seuraus tästä oli, että yhteiskunnan haavain

parantamiseksi ei tarvita mitään muuta, kuin että _hän_, ja joku muu

yhtä innostunut nainen, itse ottaisi ohjat käsiinsä ja _hallitsisi_.

Kaikki tämän kurjan maailman haavat parannettaisiin silloin valkealla

laastarilla, kaikki taakat silloin kevennettäisiin, silloinpa kaikki

yhteiskunnan rumat haavatkin pestäisiin ruusuvedellä! Sellainen oli

rouva Cerulian'in ohjelma maailman pelastamiseksi perikadosta, ja tätä

autuuden aikaa odotellessansa teki hän siihen valmistuksia taitonsa

mukaan, joka viikko pitämällä luonansa n.k. "salonkia", jossa suuri

ihmis-paljous tuli ko'olle, nähtävästi tuon suuren pelastamis-aatteen

elähyttäminä, mutta aivan erimielisinä tavasta miten tämä maali oli

saavutettava.

Idaa pidettiin tässä seurassa sangen suuressa arvossa, ja vaikkapa hän

olikin hyvä ja järkevä tyttö, ei iän kuitenkaan voinut olla aivan kylmä

sille ihmetykselle, jonka hän herätti.

Tässä seurassa tutkittiin korkeimpia ja jaloimpia aatteita, joita

ihmishenki voipi käsittää ja koko seura oli elähytetty marttiiran

rohkeudella, voimatta toki selvästi käsittää miten he joutuisivat

todellisiksi marttiiroiksi. _Siinä_ toki olivat kaikki yksimielisiä,

että nykyisessä yhteiskunnassa oli kaikki takaperäistä, joka mitä

pikemmin oli muutettava. Mutta mitkä seuraukset tällä muutoksella

olisi, siitä löytyi yhtä monta eri mieltä kuin henkilöäkin, joista

kukin ihmeteltävällä jäykkyydellä ja innolla puolusti omia

mietteitänsä. Siinä kohden toki olivat kaikki yksimielisiä, että kun

tuo suloinen aika kerran joutuisi, niin kukin heistä tekisi mitä vaan

kulloinkin päähän pistäisi, sillä elämän päämääränä nähtävästi on

vapauttaa itsensä kaikesta, mikä on hankalaa ja vaikeata.

Täytyy myöntää, että rouva Cerulian'in "salonki" oli varsin huvittava

tänä iltana. Täydellisesti emansipeerattujen naisien keskustelu on niin

omituista ja vaihettelevaa laatua, että se saapi tunnit katoamaan

erittäin nopeasti ja miellyttävästi. Kukin läsnä-oleva oli erittäin

vilkkaalla ja iloisella tuulella eikä kenkään epäillyt suoraan lausua

ajatuksiansa. Näyttipä siltä kuin ei löytyisi ainoatakaan kysymystä,

aina maailman luomisesta saakka, jossa ei vielä olisi ollut näille

haastelemisen sijaa. "No, herra Henderson", kysyi Ida kotiin

palatessamme, "mitä te piditte heistä?"

"Varsin paljon; mutta minun täytyy toki tunnustaa, että olen vielä

tuota vanhanaikaista mielipidettä vaimon vaikutus-piiristä".

"Mitä, kuinka herra Henderson?"

"Niin, todellakin, neiti Ida, ja aina vakaammin silloin, kun joudun

etevien ihmisten pariin, jotka tahtovat kääntää kaikki maailman lait

ylösalaisin, asettaaksensa naisen kyllin korkealle alustimelle".

"Vai niin?" sanoi Ida. "Minäkin puolestani olen jo kauan sitten tullut

siihen vakuutukseen, että jos naisten asian maailmassa pitää edistymän,

niin se ei voi tapahtua kokouksien ja keskustelujen kautta, vaan siten,

että kukin nainen erikseen päättää ryhtyä johonkin sukupuolellensa

hyödylliseen työhön, että hän sen _alkaa_ kärsivällisyydellä ja

hiljaa työskentelee sen täyttämiseksi. Tämä on _minun_ käsitteeni

asiasta, vaikkapa varsin mielellänikin väliin kuuntelen näiden

keskusteluita, sillä ne ovat todellakin elähyttävänä vastakohtana

nykyajan seura-elämän inhoittavalle, tyhjänpäiväiselle lörpötykselle.

Monella heistä tapaamme sellaisen elävyyden, vilkkauden ja voiman, että

sen täytyy meitä huvittaa, ja minulle tuo aina antaa uusia mietteitä".

"Mitä minuun tulee", sanoi Eva, "niin tiedän varsin hyvin, että olen

työtöin nais-parka; mutta jos minä ryhtyisinkin johonkin toimeen naisen

puolesta, niin varmaankin sen tekisin kodissani. Sielläpä luulen

voivamme vaikuttaa paljon hyvää ja sitä paitsi varjelemme silloin

itsemme joutumasta mihinkään liiallisiin houreisin".

"Minä en vaadi muuta, kuin että nainen toimii edes _jotakin_", sanoi

Ida; "ett'ei tyttö aina siitä asti kun hän koulusta pääsee, aina

siihen saakka, kun hän joutuu naimisiin, kuluta ikäänsä aivan

turhamaisuuksiin. Vaikka en todella voi oikein luottaa mihinkään niistä

teorioista joita tähän asti olen kuullut, olen siitä kuitenkin

vakuutettu, että meistä naisista _voisi_ tulla paljoa hyödyllisempiä

ihmisiä, paljon enemmän itsehemme luottavia, kuin tähän asti olemme. Me

_voimme_ ja meidän _täytyykin_ toimia paljon enemmän tässä maailmassa.

_Minä_ olen tieni määrännyt ja ai'on jatkaa matkaani sitä pitkin -- ja

luulenpa, että nainen, joka _todella_ raivaa tien itsellensä, tekee

juuri samoin kuin se, joka aukaisee ensimmäisen polun metsässä; hän

valmistaa tietä, jota myöten muut sitte voivat kulkea".

"Sen sinä kyllä voit tehdä", sanoi Eva; "mutta minä olen liian heikko

kokeakseni aukaista ensimmäistä polkua".

Minä tunsin hänen kätensä hieman tärisevän kainalossani hänen tätä

sanoessansa. Oli pilkkoisten pimeä, ja tietämättäni, luulen minä,

asetin käteni hänen kädellensä -- ja aivan ajattelematta suljin tuon

pienen, lämpimän esineen käteeni, juuri kuin se olisi ollut pieni

linnun poikanen. Tämähän on seikka, joka usein tapahtuu ennenkuin

arvaammekaan. Mutta minä huomasin, ett'ei hän vetänytkään pois kättänsä

ja minä pidin sitä siis suljettuna käteeni; itsekseni arvelin: olikohan

tämä joku ystävyyden etuuksista. Mutta ennenkuin ennätin tulla siitä

selville, erosimme toisistamme heidän portillansa.

Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta · 第 27 / 58 题